Part 2
"Katsokaahan -- teidän hiuksenne ja silmänne --" jatkoi hän. Hän nyökäytti jälleen päätään ja hymyili, syvien kuoppien syntyessä hänen poskiinsa. Jack huomasi, että tyttö oli hänet ymmärtänyt.
"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi hän, kuitenkin enemmän vain saadakseen kuulla hänen äänensä, sillä olihan hänellä selvillä hänen käyntinsä tarkotus.
Tyttö tuli äkkiä totiseksi. Hän punastui ja painoi silmänsä maahan. Jack huomasi, miten vaikeata ja kiusallista hänelle oli selittää asiansa, vaan kuitenkin sai tyttö sanotuksi:
"Minä tahtoo tulla vaimoksenne, milord", lausui hän huonolla englanninkielellä, ja tytön äänen merkillinen väri herätti nuoressa miehessä niin oudon tunnelman.
Jack osasi kyllä etukäteen aavistaa hänen vastauksensa, vaan se tapa, millä tyttö asiansa esitti, kummastutti häntä suuresti. Että tuo ihmeellisen kaunis neito, joka seisoi hänen edessään, pyysi päästä hänen vaimokseen -- hänen, jolla ei ollut pienintäkään aikomusta solmia avioliittoa -- se häiritsi hänen mielenrauhaansa, se liikutti häntä. Hän tuli ajatelleeksi, miksi tuo tyttö juuri oli tullut _hänen_ luokseen, eikä hän voinutkaan olla kysymättä:
"Minkätähden te oikeastaan tahdotte mennä naimisiin juuri minun kanssani?"
Tytön kasvojen ilme jäi hänelle nyt aivan arvoitukseksi. Tämän poskilta katosi äkkiä puna ja hän muuttui kuoleman kalpeaksi. Sitten purskahti hän nauruun, terävään, kummalliseen nauruun, joka täytti koko huoneen ja kaikui ylt'ympäri talossa.
"Niin, minkä tähden?" toisti Jack.
Tyttö kohautti olkapäitään ja vastasi:
"Minä tarvitsee rahaa?"
Tietysti oli se senvuoksi ja tiesihän hän sen jo edeltäkäsin, vaan häntä kuitenkin kiusasi saada kuulla se hänen omilta huuliltaan. Tyttöhän oli mitä ihastuttavin olento!
"Ei teidän tarvitse myydä itseänne rahasta", virkkoi hän vakavasti. "Minä kyllä annan teille niin paljon rahaa kuin tarvitsette. Te olette hyvin nuori, eikö niin? Vasta pikku tyttö! _Minä_ en voi mennä naimisiin kanssanne. Sehän olisi aivan väärin teitä kohtaan!"
Tyttö kohautti jälleen olkapäitään ja lausui nakodalle muutamia sanoja japaninkielellä.
"Hän sanoo, että siinä tapauksessa hänet nai joku toinen", selitti tämä.
"Niin, niinpä kai!" virkkoi nuori mies katkerasti.
Tyttö kääntyi ja lähti ovea kohti, vaan palasikin äkkiä.
"Olen nähnyt teidät ennen", virkkoi hän avomielisesti.
"Missä sitten!" Jack kiintyi asiaan, ja hänestäkin tuntui, kuin olisi hänkin nähnyt tuon tytön aikaisemmin.
"Teehuoneessa."
"Missä teehuoneessa?"
"Siinä pienessä saaressa. Ettekö muista. Minä tanssii näin." Hän otti muutamia askeleita.
"Mitä kuulenkaan! Oletteko te se nuori tyttö, joka tanssi siellä?" Nyt tunsi Jack hänet heti. "Mutta miten te muistatte minut?"
"Lopetettuani tanssini seurasi te minua ja teidän mukana toinen herra, ja sitäpaitsi on joku näyttänyt minut teille -- se vanha vaimo, joka aina on minun mukana."
"Kuinka hän tuntee minut?"
"Ei tunne niin, että olisi puhunut kanssanne -- vaan hän sanoo, että te on rikkain barbaari koko Japanissa."
"Vai niin, nyt ymmärrän", sanoi hän kylmästi.
"Hän sanoo minun tarvitsevan mennä juuri teidän kanssa naimisiin."
"Todellakin! Mutta miksi?"
Hän loi ensin katseensa lattiaan, sitten lausui:
"Hän tietää, että minä voi rakastaa teitä."
"Rakastaisitteko te minua todellakin?" Hän naurahti. Tytön suora puhetapa alkoi miellyttää häntä.
"Minä rakastaisi", sanoi tyttö, ja miehekkään itsetietoisena oli Jack heti valmis uskomaan häntä.
"Mutta ettekö te mieluummin jäisi teehuoneeseen kuin menisi naimisiin?" kysyi hän.
"Minä ei siellä ansaitse paljon rahaa."
"Teettekö te siis kaiken vain rahan tähden?"
"Millä minä muuten eläisi?"
Tämä kysymys sai Jackin jälleen muistamaan tytön käynnin tarkotuksen. Tyttö ojensi nyt molemmat kätensä nuorta miestä kohden ja huudahti:
"Voi, teidän ylhäisyytenne, menkää naimisiin minun kanssa!"
Jack tarttui äkkiä hänen käsiinsä ja sulki ne omiinsa. Ne olivat niin ihastuttavan pehmeät ja pienet, että ne olisivat mahtuneet hänen yhteen käteensä. Niistä, samoinkuin koko hänen pikku olennostaan, levisi suloinen tuoksu.
"Teidän ei pitäisi mennä naimisiin", virkkoi hän hiukan neuvottomana. "Miten vanha te olette?"
Tyttö ei ollut kuulevinaan hänen kysymystään.
"Minä tahtoo olla teille hyvä ja uskollinen vaimo -- aina", sanoi hän, vaan korjasi kohta sanojaan, ikäänkuin pelästyneenä. "Ei, ei, minä erehtyi -- ei aina -- vain vähän, vähän aikaa -- aivan niinkuin te, ylhäisyys, tahtoo."
"Mutta minä en sitä tahdo", lausui Jack, nauraen hermostuneesti. "Minä en aio ollenkaan mennä naimisiin, enkä sitäpaitsi viivy Japanissa kuin muutaman kuukauden."
"Voi, voi, menkää minun kanssa naimisiin vain pikku, pikku ajaksi", rukoili tyttö hartaasti ja hengitti syvään. "Olkaa niin hyvä!"
Jackista tuntui tuskalliselta kuulla hänen noin puhuvan. Tyttö näytti niin hennolta, hienolta ja ylhäiseltä. Hän päästi hänen kätensä, vaan tarttui niihin heti uudelleen. Tytön silmät kävivät kosteiksi ja hän näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan.
Nuori mies sai äkkiä voimakkaan halun voida pidättää hänet itkemästä. Tuollainen pieni, herttainen olento ei saisi itkeä. Aivan tahtomattaan, ollenkaan ajattelematta sanojensa vakavia seurauksia, huudahti hän:
"Oi, älkää itkekö! Minä menen naimisiin kanssanne. Tietysti me menemme naimisiin, jos te vain niin tahdotte."
Jack oli jälleen tarttunut hänen käsiinsä, ja hän tunsi, miten ne alkoivat väristä.
"Kiitos, teidän ylhäisyytenne", sanoi tyttö hiljaisella äänellä. Hän lausui sen melkein kuiskaten, eikä siinä ollut yhtään iloista sävyä.
Sitävastoin loistivat nakodan kasvot mitä suurinta tyytyväisyyttä. Hän oli tehnyt hyvän kaupan, erinomaisen hyvän kaupan, sillä tuon nuoren amerikalaisen kerrottiin olevan niin rikkaan, että jos hän vain tahtoisi, voisi hän ostaa itselleen monta, monta sataa riisikenttää. Nakoda lähestyi ystävällisesti hymyillen sopiakseen ehdoista.
"Hän maksaa ainoastaan kolmesataa jeniä käteisesti ja sitten on suoritettava viisitoista jeniä joka viikon lopussa. Se on sentään kerrassaan polkuhinta!"
Nakodan kasvot, jotka melkein irvistivät tyytyväisyydestä, saivat Bigelowin jälleen järkiinsä. Hän oli sanonut tahtovansa mennä naimisiin sen pikku olennon kanssa, jonka kylmiä käsiä hän piteli omissaan, mutta nyt irroitti hän ne, ikäänkuin ne olisivat olleet kuolleen kädet -- ja hän astui pari askelta taaksepäin.
"Minä en tahdo tehdä sitä -- en!" hän melkein huusi. "En koskaan!"
Sen jälkeen tuli hän ajatelleeksi, miltä tuntui tuosta nuoresta tytöstä, kun hän sillä tavoin hylkäsi hänen naimatarjouksensa, ja hänen sydämensä suli jälleen.
"En ajatellut mitä sanoin, luvatessani mennä naimisiin teidän kanssanne. Minä en tahdo mennä naimisiin kenenkään japanilaisen tytön, enempää kuin kenenkään muunkaan kanssa. Minulla ei ole siihen oikeutta, ja minä menettelisin väärin teitä kohtaan." Hän vaikeni silmänräpäykseksi ja lisäsi sitten: "Luulen kuitenkin, että minä voisin tavattomasti pitää teistä -- jos vaan teidät tuntisin."
"Mutta --" keskeytti hermostuneena nakoda, joka näki suuren välityspalkkion livahtavan ohi nenänsä.
Jack heitti häneen terävän silmäyksen, mistä oli seurauksena, että hän nopeasti poistui.
Jackin selitettyä, ettei hän tahtonut mennä naimisiin tytön kanssa, alkoivat tämän kasvot loistaa tyytyväisyydestä -- seikka, jota Jack suuresti ihmetteli. Tätä seurasi kuitenkin hetkeksi pettymyksen ilme, vaan tyttö ei lausunut sanaakaan. Hän vain heitti nuoreen mieheen pikaisen, pelokkaan silmäyksen sekä kumarsi sen jälkeen hyvin syvään, niin syvään, että hänen päänsä painui Jackin polvien tasalle. Sen tehtyään jätti tyttö hänet.
III
Muuan sopimus.
Jack Bigelow piti tuota avioliittotarjousta, jonka nakoda ja tuo pieni miss olivat hänelle tehneet -- hänhän ei ollut saanut tietää edes tytön nimeä -- tapauksena, joka loppui samana hetkenä kuin tyttö läksi hänen luotaan. Mutta vaikka tämä olikin jättänyt hänen talonsa, ei Jack kuitenkaan saanut häivytetyksi häntä mielestään, vaan liikkuivat nuoren miehen ajatukset alinomaa vain hänessä, ja tunnustaa myös täytyy, ettei Jack ollenkaan koettanutkaan unohtaa häntä ja hänen käyntiään.
Useat nakodat olivat jo tarjonneet hänelle mitä erinomaisimpia vaimoja -- niin he olivat ainakin vakuuttaneet --, vaan tähän saakka hän ei ollut viitsinyt ottaa niitä edes tarkastettavakseen. Mutta että muuan tyttö, jonka hän oli nähnyt vain kerran ennen ja silloinkin eroittamatta edes hänen kasvonpiirteitään, oli saapunut itse ja pyytänyt päästä hänen vaimokseen, se oli Jackille jotain aivan uutta. Ja että hän, Jack Hawpden Bigelow A.B. [A.B. = Artina Baccalauren, akateeminen arvoaste, joka suunnilleen vastaa meikäläistä fil. kand.] -- hän oli muuten tuosta arvoasteestaan sangen ylpeä, vaikkeikaan sen saavuttaminen ollut tuottanut hänelle erikoisempia vaikeuksia -- oli joutunut tuollaisen merkillisen huomion esineeksi, se kutkutti hänen itsetuntoaan ja turhamaisuuttaan, jonka viimeksimainitun ominaisuuden hän aina kielsi kuuluvan luonteeseensa. Sitäpaitsi hän kokonaan unohti, että hänelle oli tehty avioliittotarjous hänen rahojensa, eikä suinkaan hänen itsensä tähden.
Hän hymyili joka kerta, kun hän muisteli tuon merkillisen tapauksen yksityisseikkoja, jotka hän visusti painoi mieleensä, voidakseen sitten kotimaassaan kertoa siitä kokemuksenaan ja muistonaan. Tietysti hän muokkailisi ja muodostelisi tapausta oman mielensä mukaan sekä kuvailisi tytön paljon ihanammaksi kuin tämä todellisuudessa oli ollut. Vaan ei -- sitä hänen ei sentään ollut pakko tehdä, sillä olihan tyttö ollut aivan tarpeeksi kaunis. Siinä suhteessa hänen ei tarvitsisi panna omiaan.
Kuten sanottu tuumiskeli Jack koko päivän tuota aamullista tapahtumaa ja pari kertaa, ajatellessaan, että hänelle todellakin oli tehty avioliittotarjous, purskahti hän sydämelliseen, äänekkääseen nauruun, jonka johdosta hänen pieni palvelijansa kiiruhti sisään katsomaan, oliko tuo sinisilmäinen, iloinen barbaari menettänyt järkensä.
Illalla heräsi hänessä merkillinen levottomuus. Hänen täytyi lähteä jonnekin -- niin päätteli hän itsekseen -- ja kun hänellä ei ollut muutakaan mentävää, suuntasi hän kulkunsa tuon pienen saaren teehuoneelle, missä hän oli ollut ennenkin. Tunnin ajan odotteli hän siellä jotain -- jotain, mikä ei kuitenkaan näyttäytynyt. Lopuksi kääntyi hän isännän puoleen, joka sattumalta tuli kulkeneeksi hänen ohitseen sekä kysyi välinpitämättömyyttä teeskennellen:
"Kuulkaahan, esiintyykö se nuori tyttö, joka täällä eräänä iltana tanssi ja lauloi, tänäkin iltana?"
Ei, tyttö ei ollut teehuoneella sinä iltana, jota seikkaa isäntä nöyrästi pyysi anteeksi. Tyttö ei ollut näyttäytynyt hänen vaatimattomalla teehuoneellaan sen illan jälkeen, jolloin nuori amerikalainen oli nähnyt hänet ensi kerran.
Syystä, jota Jack ei käynyt lähemmin punnitsemaan, katosi hänestä äkkiä halu viipyä teehuoneella, ja hän palasi kotiinsa. Vaan seuraavana iltana -- kun hänellä taasenkaan ei ollut mitään tehtävää -- lähti hän jälleen teehuoneelle. Ja tällä kertaa hän ei sieltä lähtenytkään tunnin kuluttua -- ehkä siksi, että siellä muuan kirkassilmäinen, nuori tyttö esitti merkillistä tanssia ja laulua. Hän ei tosin saattanut siltä paikalta, missä hän istui, eroittaa tuon kaunottaren silmien väriä, mutta hän tiesi, että niissä oli sininen loiste!
Sen jälkeen tuli hänelle tavaksi käydä joka ilta teehuoneella, illat kun Tokiossa yleensä ovat ikävänlaiset. Useimmat teehuoneessa viettämänsä ehtoohetket olivat kuitenkin ikäviä nekin, vaan aina ei sentään ollut niin laita. Se mahtoi olla vain pelkkä sattuma, mutta niin ainakin oli, että miellyttäviltä tuntuivat illat vain silloin, kun siellä sai nähdä merkillistä tanssia ja kuulla ihastuttavaa laulua. Sitävastoin olivat poikkeuksetta hyvin ikäviä ne illat, jolloin sieltä puuttui muuan pieni olento, joka osasi esiintyä yleisölle niin kumman mukaansatempaavasti.
Eräänä iltana, kun laulu juuri oli loppunut, tuli hän astelleeksi siihen polkujen risteykseen, missä hän joku aika sitten oli ollut amerikalaisen teatteri-asiamiehen kanssa. Hän kulki aina meren rantaan saakka, kuitenkaan ketään tapaamatta, ja vaikkei hän tahtonutkaan itselleen tunnustaa, että hän olisi ketään etsinyt, tunsi hän kotiin palatessaan jollain tavoin itsensä pettyneeksi.
Kahden viikon ajan oli hänellä aina yhtä ikävää Tokiossa, eikä hän keksinyt itselleen muuta ajankulua kuin käydä tuon pienen saaren teehuoneella. Lopuksi täytyi hänen kuitenkin tunnustaa itselleen, että syy siihen, miksi hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä, oli se, ettei hän _tahtonut_ tehdä mitään muuta. Ja kun hän kerran oli itsetutkistelussaan päässyt näin pitkälle, pääsi hän vähitellen pitemmällekin, -- niin, hänen täytyi vihdoinkin myöntää itselleen, ettei nousevan auringon maassa kiinnittänyt hänen mieltään mikään seikka niin paljon kuin tuo nuori tyttö, joka oli pyytänyt päästä hänen vaimokseen -- enempää kuin mikään seikka missään muussakaan maassa koko avarassa maailmassa. Miksi näin oli, sitä hän ei osannut selittää, sillä hän ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka tarpeeksi paljon syventyvät itsetutkisteluun.
Kun hän eräänä aamupäivänä vastaanottohuoneessaan poltteli sikaria, rupesi hän kuvittelemaan, miltä tuo tyttönen näyttäisi siellä ja täällä hänen kodissaan.
Jack kuvitteli hänet istuvan suuressa nojatuolissa -- varmaankin istuisi tyttö mieluummin lattialla -- ja tuntui vallan merkilliseltä, miten tyttösen pikku olento tavattomasti lisäsi huoneen miellyttävyyttä! Hän kuvitteli tytön ajatuksiinsa vaipuneena seisomassa tokonan [tokona = suurehko alkoovi japanilaisessa seurusteluhuoneessa, missä taulut ja taide-esineet koristavat seiniä] luona, ja nuori mies nyökäytti hyväksyvästi päätään, lausuen itsekseen: "Mainiota!" Hän asetti hänet erään kirsikkapuun alle puutarhassa; ja jälleen hän ihastuneena nyökäytti päätään. Ja syödessään aamiaista kuvitteli hän tyttösen istuvan häntä vastapäätä. Se oli hänen mielestään kerrassaan lumoavaa. Hän tulikin siihen päätökseen, että tuo ihastuttava olento sopisi mainiosti hänen nykyiseen pieneen kotiinsa sekä suuresti lisäisi sen miellyttävyyttä ja sopusointuisuutta.
Mutta miten lystikkäältä hän näyttäisikään amerikalaisessa puvussa! Jack kuvitteli häntä kotimaansa pukimissa ja hymyili. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että hän näyttäisi amerikalaisessakin asussa yhtä sirolta ja hurmaavalta kuin japanilaisessakin. Aluksi voisi hän käyttäytyä ehkä hieman kömpelösti, vaan aikaa myöten, siitä oli hän aivan varma, oppisi hän kantamaan amerikalaista pukua yhtä sirosti kuin kimonoaankin. Hän kyllä myös aluksi saattaisi tehdä erehdyksiä tavoissa ja käytöksessä, vaan se vain lisäisi hänen viehättävyyttään.
Jack rupesi vertaamaan häntä kaikkiin niihin naimisissa oleviin naisiin sekä nuoriin tyttöihin, jotka hän oli tullut tuntemaan sen jälkeen kuin naiset yleensä olivat alkaneet vetää puoleensa hänen huomiotaan, ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, että se nuori japanitar, jonka kanssa hän äsken oli joutunut kosketuksiin, kohosi siinä vertailussa kaikkien yläpuolelle. Hän oli varma siitäkin, että hän tulisi olemaan ylpeä hänestä, sillä tyttö oli niin kaunis, että hän herättäisi hyvinkin paljon huomiota, ja aviomiehethän yleensä pitävät siitä, että heidän vaimoihinsa kiinnitetään katseita. Tuo nuori japanitar eroaisi kaikista hänen synnyinmaansa naisista -- ja sehän olisi paljon se!
Mutta mitä ajattelisivat hänen vanhempansa? Aluksi he tietysti olisivat tyytymättömiä, vaan pian he kyllä leppyisivät sekä hyväksyisivät hänen valintansa -- sillä he pitivät pojastaan, ja tuon pienen japanittaren suloa eivät he voisi vastustaa -- sitähän ei voinut kukaan! Olipa miten tahansa, se oli ainakin vasta myöhemmän ajan murhe, jota ei ollut syytä hautoa tällä erää.
Vaan miksi hän ei ollut ottanut selvää hänen nimestään? Kävi liian yksitoikkoiseksi kutsua häntä vain pikku japanittareksi.
Ja miksi tämä oli tullut ja pyytänyt päästä hänen kanssaan naimisiin? Sitä ajatellessaan pudisti hän päätään; se ajatus ei häntä ollenkaan miellyttänyt. Mutta japanilaisillahan on merkillisiä tapoja ja tytön käynti oli siis jollain tavoin siten selitettävissä. Hän oli aivan varmasti korkeaan säätyyn kuuluva nainen, eikä suinkaan geisha, joksi hän häntä oli aluksi luullut. Jack oli nähnyt paljon geishoja eri teehuoneissa osatakseen arvostella, ettei hän ollut heidän kaltaisensa. Hänen länsimaiselle maulleen olivat geishat kyllä suloisia, mutta -- --
Siinä samassa astui sisään hänen palvelijansa, joka teki lopun hänen haaveiluistaan. Hän nousi. Mennäkö naimisiin sen pienen lumoojattaren kanssa? Mitä hän ajattelikaan? Se olisi täyttä hulluutta! Hänen oli sopimatonta sellaista ajatellakaan. Hän huusi takaisin palvelijan, joka jälleen oli ehtinyt poistua ja käski tämän noutaa hänelle jiurikishan. Hän lähti nyt Tokioon, unohtaakseen koko tytön naimatarjouksineen.
Vaan se ei hänelle onnistunut. Kun hän eräällä paikalla nousi jiurikishasta näki hän tytön vilaukselta toisella puolen katua. Samassa silmänräpäyksessä kiiruhti Jack hänen jälkeensä, mutta kun hän saapui kadun kulmaan, oli tyttö kadonnut. Hän tirkisteli kaikkiin lähellä oleviin myymälöihin, vaan missään ei häntä näkynyt, ja pitkän aikaa hän kuljeskeli sillä tienoolla, toivoen lopuksi löytävänsä hänet. Hänen etsiskelynsä osottautuivat kuitenkin turhiksi ja hän palasi takaisin jiurikishaansa.
Matkatessaan ilman päämaalia eteenpäin näki hän erään toisen henkilön, jonka hän myös tunsi. Se oli Ido, nakoda, ja Jack ei päästänyt häntä käsistään. Hän nousi heti ajopeleistään ja löi häntä ystävällisesti olalle.
"Hei hei, Ido!" huusi hän.
Ido katsoi taakseen, ikäänkuin vihollinen olisi hyökännyt hänen niskaansa. Hän ei ollut tottunut sellaiseen tervehdystapaan, vaan huomattuaan, ken tervehtijä oli, vetäytyi hänen suunsa leveään hymyyn. Hän kumarsi syvään ja nöyrästi ja toivoi, että korkea-arvoisen amerikalaisen päivät sitten viime näkemän olivat olleet iloiset ja onnelliset.
"Ei ole moittimista", lausui Jack. "No, entä mitä teille kuuluu? Luistavatko liikeasiat hyvin? Onko tullut välitetyksi montakin naimiskauppaa?"
Ido kertoi tällä aikaa tehneensä onnellisiksi kokonaista neljä henkilöä; tahtoo sanoa: hän oli välittänyt kaksi naimiskauppaa.
"Te olette tehnyt ensimäisen erehdyksen elämässänne", selitti hänelle Ido. "Ettekö ole vieläkään tavannut sellaista japanilaista tyttöä, joka olisi kelvannut teille vaimoksi? Ette! Minäpä tiedän erään toisen tytön. Hän on Japanin kaunein tyttö. Tahdotteko nähdä hänet?"
"En, en tahdo. Mutta kuulkaahan, Ido, miten on käynyt sen nuoren tytön, jota te minulle ensin tarjositte? Joko hän on mennyt naimisiin?"
Jack lausui tämän mitä suurinta välinpitämättömyyttä teeskennellen.
"Ei, teidän ylhäisyytenne."
Nuori mies tunsi merkillisen helpotuksen tunteen.
"Vaan minä luulen, että hän hyvin pian pääsee avioliittoon. Kaksi muuta nuorta ylhäisyyttä kilpailee hänestä. Ajatelkaa asiaa, ajatelkaa asiaa!"
Nämä sanat olivat omiansa siinä silmänräpäyksessä poistamaan helpotuksen tunteen Jackin sielusta ja hänessä heräsi rajaton mustasukkaisuus. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja virkkoi välinpitämättömästi:
"Niinkö! -- Vai niin!"
Ido vahvisti sanojaan päännyökäyksellä, joka oli melkein kuin kumarrus.
"Hän on sangen kaunis tyttö", lausui Jack puoliääneen.
Idon vastaus rajoittui vain lyhyeen "on" sanaan. Hän ei nähtävästi katsonut tarpeelliseksi kehua tyttöä sen enempää, koska ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta edulliseen kaupantekoon.
"Kävisin mielelläni hänen luonansa toivottamassa hänelle onnea", jatkoi Jack. "Missä hän asuu?"
"Valitan, etten voi sitä ilmoittaa."
"No niin, se on saman tekevä. Vaan -- joka tapauksessa tahtoisin kuitenkin tavata hänet, ennenkuin hän menee naimisiin. Minusta hän oli verrattain miellyttävä. Tahtoisitteko te tuoda hänet huomenaamulla minun luokseni?"
"Minulla on huomenna hyvin kiirettä."
Koska hänellä ei ollut toivoa ansaita mitään avioliitto-välityspalkkiota, ei hänellä myöskään ollut halua tehdä uutta vierailua.
"Minä korvaan teille vaivanne -- teidän ei tarvitse olla rauhaton senvuoksi."
Hm -- ehkä Ido sentään mahdollisesti ehtisi -- niin, kun hän ajatteli asiaa lähemmin, muistikin hän, että hän kyllä sentään huomenna ehtisi pistäytyä tytön kanssa hänen ylhäisyytensä luona.
Ja niin asia sovittiin. Ido ja nuori japanitar saapuisivat Jackin luo kello kymmenen seuraavana aamuna.
IV
Mies kosii ja saa myöntävän vastauksen.
Kun Jackin palvelija ilmoitti, että Ido seuralaisineen oli saapunut, ei se ollut mikään uutinen Jackille, sillä hän oli kello yhdeksästä asti tähystellyt ulos ikkunasta ja huomannut jo vähän aikaa sitten heidän lähestyvän. Hän ei kuitenkaan astunut vastaanottohuoneeseen ennenkuin palvelija toi terveiset kaupungista saapuneilta vierailta, eikä hän vielä silloin ollut laisinkaan selvillä, mitä hänen oikeastaan tuli tehdä.
Nuori tyttö oli puettu aivan samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla, ja hän tervehti Jackia kumartamalla melkein maahan saakka -- aivan kuten hän teki ensi käynnilläänkin. Jack riensi hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja nosti hänet ylös tuosta nöyryyttävästä asennosta.
"Olette jälleen saapunut luokseni, ja minä olen sen johdosta hyvin iloinen", virkkoi hän tytölle lempeästi.
"Nakoda sanoi, ette te tahtoo tavata minua. Siksi tulin."
Hänen käytöksessään ei ollut jälkeäkään aikaisemmasta teeskentelystä.
"Aivan totta, minä olen lähettänyt nakodan hakemaan teitä. Te ette luullakseni olisi tahtonut kohdata minua."
Tyttö kohautti olkapäitään.
"Te ei tahdo mennä naimisiin minun kanssa. Te lähettää minut pois. Mitä minä tekee?"
"Voimmehan tulla hyviksi ystäviksi, vaikk'emme menekään naimisiin, eikö niin?"
"Ystäviksi! Minä ei tahdo ystävää", virkkoi hän kylmästi.
"Mutta _minä_ tahtoisin pitää teitä ystävänäni, joskin luulen, ettei se käy päinsä. Ido" -- hän hiukan epäili sanoa sitä -- "Ido on ilmoittanut teidän pian menevän naimisiin."
Tyttö katsoi alas.
"Vaan ettehän te kuitenkaan vielä ole naimisissa?" kysyi hän pelästyneenä, kiihkossaan aivan unohtaen, että hän edellisenä päivänä oli nakodalta kysynyt samaa.
"En vielä."
"Pidättekö -- hm -- pidättekö te hänestä?"
"Kumpaako tarkotatte, milord?" Hän katsoi Jackiin viattomasti.
"Oh, heitä molempia!"
Hän alkoi raivostua. Hän olisi tahtonut tappaa ne molemmat.
"Kyllä, kyllä vähän verran, teidän ylhäisyytenne."
"Te ehkä pidätte heistä enemmän kuin minusta?" kysyi hän mustasukkaisena.
Tyttö pudisti päätään.
"Te ei vielä ole niin vanha eikä teillä ole hiuksia täällä." Hän osoitti kädellään leukaansa ja Jack ymmärsi hänen tarkottavan, että ne molemmat toiset olivat parrakkaita. Mahdollisesti olivat he hänen maamiehiään.
Jack ei tietänyt, mitä hänen nyt tulisi sanoa, ja kiusallinen hiljaisuus syntyi. Tyttö kuitenkin vihdoin sen katkaisi, lausuen tyynesti:
"Nakoda sanoo, te tahtoo puhutella minua."
Jack kääntyi naimiskauppojen välittäjän puoleen, joka oli kovin innokkaasti katselevinaan erästä seinällä riippuvaa taulua.
"Kuulkaahan, Ido, olkaa hyvä ja menkää hetkiseksi viereiseen huoneeseen!"
Heti kun Ido oli noudattanut pyyntöä lähestyi Jack nuorta tyttöä ja lausui kuumeisesti:
"Te ette ole ilmoittanut minulle nimeännekään. Sanokaa se!"
"Yuki."
"Sehän on sama kuin 'Lumihiutale', eikö niin? Minä pidän siitä nimestä. -- No niin, Yuki, enkö minä saa käydä teidän luonanne ennenkuin te menette naimisiin?"
Jack oli utelias tietämään, minkälaisia olivat hänen sukulaisensa ja missä he asuivat.
"Tokiossa ei ole toista niin köyhää pikku, pikku taloa -- ei teidän korkeutenne pidä hauskana siellä käydä."
"Siihen seikkaan minä en kiinnitä huomiota. Tahdon tulla joka tapauksessa. Minä tahdon käydä luonanne, Yuki, minä tahdon nähdä kotianne. Sanokaa vain minulle, missä te asutte!"
Tyttö pudisti päätään.
"Ei", lausui hän päättäväisesti, lisäten: "Liian pieni talo. Te on liian ylhäinen tulemaan niin vähäpätöiseen kotiin."