Part 7

Näköjään vaistomaisesti otti isä petäjän kannon luota takkinsa ja kirveensä ja silmien katseen muistuttaessa unissakulkijaa lähti taas etenemään poispäin. Mutta hän ei ehtinyt vielä pitkällekään, kun Olavi jälleen älysi huomauttaa:

»Lakki!»

»Lakki?»

Pasiljus kahmaisi kourin rytäkässä pörhöytynyttä päätänsä ja pyörsi etsimään lakkiansa oksien alta. Lähti sitten pakenemaan suoraan kuin pyssyn suusta jotakin Olaville tuntematonta päämäärää kohti. Heidän tultuaan erääseen lehtipuita kasvavaan notkoon laskeutui Pasiljus vatsalleen lähteen laidalle ja joi niin kauan, että Olavia alkoi jo pelottaa — mikähän isää nyt noin hirveästi janottaa. Äskeisen järkyttävän koettelemuksen ruumiin ja sielun voimia herpaistessa ja runsaan vesimäärän rankaisemana Pasiljus katsoa toljotti tylsän näköisenä lähteen pintaan Mutta yht'äkkiä häntä riipaisi niin ankara vilunpuistatus, että hampaat helähtivät ja pelästyneet silmät seisoivat päässä, kuin hän olisi nähnyt hengessänsä jotakin kauheaa. Kohtauksen ohimentyä hän pitkän vaitiolon keskeyttäen sanoi alakuloisesti pojallensa:

»Et sinä, Olavi, olisi tainnut tulla kovinkaan murheelliseksi, vaikka minut sieltä petäjän alta olisi saatu kiskoa ruumiina pois?»

»Mitenkä niin?» hätäytyi Olavi.

»Ajattelin vain, että ehkä ei joku toinen poika sinun sijassasi olisi yhtäkaikki voinut niin naurussa suin kaataa petäjää, nähdessään isänsä niin perin arveluttavassa asemassa.»

Huomautus koski Olavin ennestäänkin liikutettuun sydämeen niin kipeästi, että hän itkien karkasi isänsä kaulaan.

»Antakaa anteeksi, isä. Enhän minä olisi kaatanutkaan, jos tiesin niin käyvän, mutta minä luotin isän sanaan ja ajattelin, että isä viime tingassa hyppää puun alta pois. Minkäs tähden isä ei niin tehnyt?»

»Aikapa siinä enää hypätä. Ja siksi toiseksi on minulla tuo luonnonlaatu niin järkähtämättömän peräänantamaton, että minä kun jotakin lupaan ja vakuutan, niin sen sanani puolesta joko seison tai kaadun; mitään välitietä ei minulla ole. Ja samaa sielunominaisuutta näyt sinäkin isältäsi perineen. Ajattelin muuten antaa sinulle vielä toisenkin neuvon — jos jaksanet enää uskoa.»

»Minkälaisen neuvon?»

Ikäänkuin olisi tahtonut koota yhteen ainoaan polttopisteeseen omansa ja esi-isiensä koko elämänviisauden Pasiljus toisti äsken hongan luona lausumansa painavan sanan:

»_Säästä!_»

»Minkä tähden pitää säästää?» kysyi Olavi.

Isän mielestä moinen kysymys lapsenkin tekemäksi oli niin typerä, että hän tuskastuneena heilautti kahtaanne päätänsä.

»Minkä tähden!... Vaarisi, minun isä-vainajani, tarinoi kyyneleet silmissä suurilta nälkävuosilta — niiltä ajoilta, jolloin minä tulin maailmaan — niin sydäntä kouristavia kertomuksia, että sinulla, Olavi, ei sellaisista voi olla aavistustakaan. Silloin oli kalpeakasvoinen Nälkä astunut Hiirolankin kynnyksen yli. Vanhempani söivät pettua ja minä imin sitä äitini rinnoista. Näitä elämyksiään muistellen vaati isäni kuolinvuoteellaan, että minä salaa kätkisin leivän hänen mukaansa ruumisarkkuun, niinkuin sitten teinkin. Mutta ei ainoastaan isäni, vaan muutkin Hiirolan isännät ovat vanhan perintötavan mukaan lähteneet viimeiselle matkalleen iso rukiinen limppu rinnan päällä. Ja sanon sinulle, Olavi, tässä neljän korvan kuullen: samoin toivon minäkin kerran lähteväni.»

»Sitäkö leipää isä silloin hongan kaatuessa huusi?» kysyi Olavi.

»Sitä tarkoitin, kun viime silmänräpäyksessä iski mieleeni, että olin unohtanut huomauttaa siitä sinulle.»

»Mutta eiväthän kuolleet syö», uskalsi Olavi huomauttaa.

»Kuka meistä elävistä tietää, mitä kuolleet tekevät. Ja vaikkapa eivät söisikään, niin eihän vara venettä kaada. On tuntuvinaan ikäänkuin rattoisammalta ja turvallisemmalta semmoinen ajatus, että sitten, herätessä, on käden ulottuvilla jotakin suuhun pantavaa. Sitä mieltä oli isä-vainajakin, ja viimeiseksi sanakseen kuiskasi hän korvaani kuin haudasta: 'Säästä!' Se sana on kulkenut meidän suvussa perintönä isältä pojalle, ja sitä on noudatettu. Meidän talon hinkaloissa on tälläkin kertaa viljaa, joka on puitu jo ennen kuin sinä olet syntynyt. Meillä ei koskaan koluta ainoatakaan heinälatoa kesäksikään aivan autioksi eikä nuolla lihatiinua typösentyhjäksi. Parin, kolmen katovuoden kuluttavat kädet eivät vielä ylettyisi Hiirolan laarien pohjaan. Meillä hakataan halot maahaoista, kelohongista ja tuulen kaatamista puista. Tosinhan on tarvis silloin tällöin kaataa joku tuorekin puu, mutta tämän sydänmaapalstan petäjikköön ei tietääkseni ole kirves koskenut — lukuunottamatta minun äskeistä... Hmmh!... Voitko sanoa, miksi äsken kävi niinkuin kävi?»

Mielihyvin pani Pasiljus merkille, että Olavi niin ajattelevaisena näytti kuunnelleen hänen puhettansa. Sitä suurempi oli isän hämmästys, kun poika vastauksen asemesta kysyi:

»Mutta eikös se vierähtänyt pois hautaan vietäessä, kuoppaisella sivutiellä?»

»Häh! Mitä? Mikä vierähtänyt?»

»Se leipä vaarin rinnan päältä?»

»Aa...! Sitäkö sinä olet miettinytkin», sanoi isä kuin pettyneenä. »Eikä vierähtänyt. Minä sovitin vaarisi arkkuun sillä tavoin, että hän venykevaatteen alla piti jäykistyneillä sormillaan kuin pihdeillä kiinni molemmista leivän laidoista. Mutta minä kysyin: voitko sanoa, miksi siinä hongan kaadossa kävi niinkuin kävi?»

»Eiköhän siksi, ettei isä osannut mitata oikein petäjän pituutta?»

»Oho! Ehei, poikaseni. Se kosti kaatuessaan, petäjä, hairautti silmäni näkemään väärän pisteen ja löi lyöjäänsä, kun syyttä suotta menin metsän ikuista rauhaa häiritsemään.»