Part 4

Hän alkoi Raakelin tekemän mallin mukaan piirtää kirjainta vedet silmissä. Kivikynä ritisi ja ylöspäin työntää juruutettaessa kirkui niin ilkeästi, että hampaita vihloi, taulun pinnasta kirposi kirppuina pieniä sirusia, käsi alkoi vapista ja hiki kihota otsaan. Mutta i:n pistettä tehdessä kuului: rits! ja kivikynä oli poikki.

»Ei saa painaa kovasti, niin sanoi opettajakin koulussa», neuvoi Raakeli.

»Eihän se kyllä kynä ole aatran kurki painettavaksi eikä sen jälkien tarvitse olla juuri pellon vakojen syvyisiä, mutta se on raskas työmiehen käsi», puolusteli vaari.

Käyttäen pyyhkeenä paitansa hihaa hän hankasi pois ensimmäisen tekeleensä kyynelkarpalolla, joka hänen tietämättään tipahti silmästä taululle, teroitti puukollaan kynän ja yritti uudestaan. Kun hän sitten kotvan yksin harjoiteltuaan näytti ujostellen kuin koulupoika ensimmäisiä aikaansaannoksiaan alkamallaan vaikealla tiellä, silmissä nöyrä, melkein armoa anova ilme, täytyi Raakelin myöntää, että jotkut noista viivoista muistuttivat i:tä, mutta useimmista ei tiennyt, mitä ne mahtoivat olla. Pitkiä ne vain olivat, puolen taulun korkuisia, pisteetkin päissä pitempiä kuin tavallinen i.

Siitä se alkoi. Vaarista ja Raakelista tuli siksi kesäksi hyvin läheiset toverit. Kaiket pyhät ja usein arki-iltoinakin he istuivat päät yhdessä tuvan pöydän päässä ja pitivät koulua, Raakeli opettajana ja vaari oppilaana. Tytön kävi väliin oikein sääliksi vaarin väsymätön vaivannäkö. Ei hän luullut niin iäkkään miehen oppivan enää ollenkaan kirjoittamaan jäykillä sormillaan, jotka jo alkoivat vanhuuttaan vapista. Mutta siitä näki, että kun on oikea peräänantamaton into ja ahkeruus ja usko asiansa onnistumiseen, niin vuortenkin pitää tieltä väistymän.

Mikkelin päivään mennessä oli Simo jotenkuten oppinut kaikki pienet kirjaimet ja lisäksi numerot. Kun Raakeli silloin haukotellen huomautti, että nyt pitäisi kai sitten alkaa isoja kirjaimia harjoitella, sanoi vaari, että niiden oppimiseen ei taitaisi hänen lyhyt jäljellä oleva elämänsä enää riittää, eikä se ole tarpeellistakaan, hänen tarkoituksiinsa välttää, kunhan osaa pienetkin puustavit ja numerot.

Simolla oli nyt bailussansa se terävä tutkain, jota hän oli kaivannut. Urkittuaan lisäksi tietoonsa, että pohjalaiselta se puuttui kokonaan, saattoi hän mielestänsä katsoa luottamuksella tulevaisuuteen.

III

Siitä puhuttiin ensin kotikylässä, sitten naapurikylissä ja lie siitä kulkijoitten kera levinnyt huhu rajapitäjiin asti — Simon ja Jaskan vedonlyönnistä. Oli vihdoinkin tapahtunut se välttämätön yhteenotto, jota Simo oli jo vuosikauden jännittyneenä odottanut. Eräänä keväisenä pyhäiltana oli kylän miesväkeä tapansa mukaan kokoutunut Suvannon tupaan, Simo ja Jaska muiden mukana. Usuttaakseen ennustajat yhteen oli muuan mies aluksi kysäissyt, tietävätkö nämä, millaisia tämän kesän ilmat tulevat olemaan. Heidän viimekeväiset ennustuksensahan olivat yhtä ristiriitaisia kuin kesän sekalaiset säätkin, niin että kumpikaan ei oikeastaan voittanut, pikemminkin joutuivat molemmat häviölle.

»Kypsää tulee», oli Simo heti tokaissut, vieläpä sanonut tarkalleen sen kesäisen yönkin, jolloin halla vierailee.

Pohjalainen oli silloin pilkallisesti nauraa hohottanut ja sanonut:

»Vai kypsää! Ei pakkasesta puhettakaan ennen syksyä.»

»Annatko tervata pääsi, jos ennustukseni toteutuu?» oli Simo suuttuneena kysäissyt.

»Annatkos sinä tervata, jos se ei toteudu?»

»Saat tervata vaikka...»

Siitä oli kehittynyt kiivas sananvaihto, jossa kumpikaan puoli ei peräytynyt askeltakaan väitteestään. Osoittaakseen ylemmyyttään oli pohjalainen vedonnut ainaiseen lapintietoonsa. Mutta Simo oli siihen vastaukseksi letkauttanut, että semmoisen miehen, joka on niin tökerö, ettei vielä nykyisenä opin ja sivistyksen aikana osaa kirjoittaa edes nimeänsä, olisi viisainta olla ennustelematta mitään ja parasta pysytellä vain lapionsa ja suopiilunsa varressa. Kun väittely ei näyttänyt johtavan mihinkään lopulliseen tulokseen, oli joku ehdottanut, että se ratkaistaisiin vedolla.

»Lyödään vain vetoa — litra korven kyyneliä», oli Simo heti ollut valmis.

Pohjalainen oli hiukan epäröinyt, mutta kun oli alkanut kuulua ääniä, että Jaskaa alkaa jänistää, oli hän ojentanut Simolle kätensä ja sanonut komeasti:

»Tuoss' on lapa, joka ei lotise.»

* * * * *

Simo oli pitkin vuotta varustautunut tätä aavistamaansa kohtausta varten. Hän oli tehnyt entistä tarkempia havainnolta ei ainoastaan päivillä, vaan monena talvisena pakkasyönäkin. Hän oli seisoksinut ulkona tarkastamassa tähtiä ja erittäinkin linnunrataa, sen kirkkautta tai himmeyttä. Heti kirjoitusharjoituksensa päätettyään hän oli ostanut sinikantisen vihon ja kirjoittanut siihen muistiin kaikki, mikä ilmain ennustamisen kannalta oli vähänkin tärkeää — järvien jäätymiset, ensimmäiset lumet, kaikki kolme kaarnatuulta, mutta ennen kaikkea sen harsonhienon usvan, jonka hän eräänä talvisena pakkasaamuna oli huomannut hiljaa aaltoillen ja kevyenä kuin henki kulkevan aivan hangen pintaa pitkin, kesäistä hallaa ennustaen. Hän säilytti muistiinpanovihkoaan arkussansa lukon takana, ettei vain kukaan pääsisi hänen tietojansa varastamaan. Se oli kuitenkin tarpeetonta varovaisuutta, sillä tuskin kukaan muu olisi Simon kirjoituksesta saanut selkoa kuin hän itse — kirjoituksesta, jossa ei näyttänyt olevan alkua ei loppua, ei sanoja eikä lauseita, ei muuta kuin rivi riviltä jatkuen pelkkiä pieniä kirjaimia muistuttavia vapisevan käden piirtämiä koukerolta erillään toisistansa, joukossa aina väliin numeroita merkkipäiviä näyttämässä.

Aluksi ei oikein tiedetty, kumpaa ennustajaa pitäisi uskoa, molemmat kun olivat arvossa pidettyjä ja tuntuivat tasaväkisiltä. Jotkut, mielestään valistuneimmat, kohauttivat halveksien olkaansa koko jutulle eivätkä olleet uskovinaan kumpaakaan, mutta kun leiväksien tarvitsija meni näiltä epäilijöiltä rahallaan viljaa pyytämään, pysyivät eloaittojen ovet tiukasti kiinni.

— Eipä tässä tiedä myyskennellä, ei olla vielä uutisessa.

Vedonlyönnistään Simo ja Jaska eivät jälkeenpäin maininneet mitään vahingossakaan eivätkä käestäneet sanallakaan, kun muut sen puheeksi ottivat. Karttaen toisiaan kuin ilmiviholliset he eivät sen jälkeen vaihtaneet keskenään yhtään sanaa, mutta kaikesta näki, että he sitä paljon ajattelivat, lienevätkö mitään muuta ajatelleetkaan. Asianomaisten itsensä vaietessa puhuttiin heidän vedostaan sivullisten kesken sitä enemmän. Kuta lähemmäksi kohtalokas määräaika läheni, sitä suuremmaksi kasvoi mielten jännitys. Jakauduttiin kahteen vastakkaiseen leiriin: Simon ja Jaskan puolueisiin, lyötiin sivuvetoja, väiteltiin vihaan asti ja kerrottiinpa parin kiistelijän kerran kuumentuneen siihen määrin, että iskivät toistensa takin kauluksiin kiinni. Simon kannattajia olivat kaikki ne, jotka kotipaikan kunnian vuoksi toivoivat voittoa oman kylän miehelle eivätkä olisi suoneet sen joutuvan vieraalle, maailman kuljeksijalle, joka ilmankin pyrki kohtelemaan sydän maalaisia yliolkaisesti. Pohjalaisen puolella oli taas niiden myötätunto, joilla itsellään oli pelissä peltonsa panoksena, niin mielellään kuin olisivat Simolle voiton suoneetkin, kun se vain olisi voinut tapahtua heille vahinkoa tuottamatta. Kaikkein kiihkeimpiä Jaskan puoluelaisia olivat kuitenkin Simon kadehtijat, jotka myrtyneessä mielessään kostoa hautoen toivoivat vaikkapa vieraankin voittavan heidän kukistajansa, kun eivät itse kyenneet sitä tekemään.

Tuli vihdoin kiistanalaisen yön aattopäivä. Jo pari edellistä vuorokautta oli pohjoinen tuulla reuhunut kylmästi, rivauttaen väliin rakeitakin, eikä tyyntymisestä näyttänyt olevan tietoakaan, päinvastoin tuntui tuuli yhä vain yltyvän miltei myrskyksi. Pitkä salko Simon rysähtelevän tuvan päädyssä heilui kuin ruoko. Kirkuen ruosteisissa saranoissaan leipoi viirinlehti ilmaa kahdenpuolen, hullaantuipa väliin pyörimään ympärikin, ja vonkuen hyrräävät väkkärän siivet näyttivät harmaalta sumuympyrältä.

Simo ei yrittänytkään työhön sinä päivänä. Levottomana hän vain katseli taivaalla ajelehtivia kolkkoja pilviröykkiöitä. Enteet olivat sekä hyvät että huonot. Oli niin kylmä, että käsiä paleli. Tarvitseisi nyt vain kuoraista taivaan selkeäksi ja tuulen tyyntyä, niin...

— Mutta entäpä jos ei kuoraisekaan? Entäpä jos tuuli ei tyynnykään?

Tuskaksi kasvavalla levottomuudella oli Simo päivän kuluessa tehnyt ajatuksissaan lukemattomia kertoja nuo tärkeät kysymykset, mutta ei vielä iltaan mennessä ollut saanut niihin muuta kuin kielteisen vastauksen. Tosin oli tuuli melkolailla asettunut, mutta taivas pysyi yhä pilvessä. Ja pilvessä oli Simon mielikin. Hän ei voinut viipyä enää tupansa luona, jossa metsien ympäröimä näköpiiri oli ahdas, hän puki turkin ylleen, painoi karvalakin korvilleen ja meni läheiselle mäelle tähyämään, eikö etäämmältä alkaisi jo pohjoinen taivaanranta kirkastua. Mutta seestymisestä ei näkynyt merkkiäkään.

Lämpimistä varusteista huolimatta Simoa alkoi vapisuttaa, niinkuin hänellä olisi vilu. Hän oli itse alkanut väittelyn, ensimmäisenä tarjonnut vetoa, vieläpä luvannut antaa tervata päänsä, jos häviölle joutuisi. Hänelle naurettaisiin, häntä pilkattaisiin — hänen ennustajamaineensa olisi iäksi mennyttä, vieläpä hän vetäisi samaan häpeän kiuluun muitakin mukanansa. Simo arvasi, ettei hän ole ainoa, joka tänä yönä valvoo. Hänen entiset kannattajansa nyt varmaankin sadattelevat ja kiroilevat häntä, kun tuli mokomaa ennustajaa uskotuksi ja sen puolesta vielä vetojakin lyödyksi. Mutta Jaska ja hänen puoluelaisensa riemuitsevat. Ärjähtäen kuin sydämeen haavoitettuna Simo sormet koukussa teki käsillään ylhäältä alaspäin voimakkaan, repäisevän liikkeen, niinkuin olisi tahtonut kiskaista pilvet alas. Mutta tuntien voimattomuutensa millään tavoin vaikuttaa asiain menoon hän masentuneena käänsi tönkön, toivottoman katseensa erään läheisen männyn oksaan, ikäänkuin viimeiseen pelastuksen kallioon, ja kouraisi kädellään turkkinsa taskua, kunnes painui kyynäskolkkasilleen polviensa varaan, pää alas hervahtaneena.

Siitä asennostaan Simo lysähti polvilleen, pani kätensä ristiin rinnalleen ja kasvot pilviä kohti käännettyinä rukoili Jumalaa, että hän armossaan antaisi taivaan seestyä ja tuulen tyyntyä. Mutta sen pitäisi tapahtua heti, sillä — niinkuin Herrakin kai tietää — kesäinen yö on lyhyt. Simon tapana ei ollut rukoilla eikä hän sen tehoon nytkään jaksanut oikein uskoa, se oli hänelle vain hukkuvan viimeinen oljenkorsi. Eihän ota, jollei annakaan.

Mutta ihme tapahtui — niin uskoi ainakin Simo. Kun hän rukouksensa päätettyään oli hetkisen hyvin epäuskoisena odottanut sen seurauksia, alkoi pohjoisella taivaan rannalla kimmeltää hopeankirkas juova. Sitä mukaa kuin se pilven laidan kohentuessa laajeni, valkeni koko luonto, vaikenivat Simon kasvot ja kirkastui sydän. Hän kiitti Herraa tästä odottamattomasta armosta ja pyysi anteeksi äskeistä epäilystänsä.

Kun taivas oli kokonaan selkeytynyt ja Simo oli varma voitostansa, otti hän taskustaan perintöpiippunsa ja pani tupakaksi, huulet vetäytyivät hymyyn ja ruumista alkoi nytkäytellä hiljainen, äänetön nauru. Hän kuvitteli, kuinka Jaskan ja hänen kannattajiensa liian aikainen ilo nyt vaihtui vastakohdakseen ja hänen omien puoluelaistensa äskeinen parjaus rajattomaksi ylistykseksi. Hän oli näkevinään Jaskan lapintietoineen luikkivan kylästä öiseen aikaan häpeissään ja masennettuna, vähät tavaransa säkissä selässään — rehtinä pohjalaisena jätettyään kuitenkin hänelle jonkin luotettavan henkilön välityksellä häviämänsä pontikkapullon, jonka parissa hän sitten kaikessa hiljaisuudessa nauttii ja iloitsee tuvassaan voitostansa. Kun hän vähän myöhemmin — huomenna ei vielä sovi — menee kylään, katsovat kaikki kunnioittavasti häneen. Ja vielä kauan sen jälkeenkin, kun hän jo makaa vaimonsa vieressä kunniallisessa haudassansa, puhutaan hänestä ja luetaan hänen puisesta rististään nimet ja muistosanat: »Tässä lepää Haapalan kylän viimeinen rohveetta Simo Siimeoninpoika Kattainen ja rakas vaimonsa Vilhelmiina. — Simo oli eläessään niin etevä ilmain ennustaja, että hän kerrankin ihan tunnilleen tiesi hallan tulon ja löi laudalta lapinkin tiedot.» ‒ ‒ ‒

‒ Tiesi hallan tulon...!

Kuten äsken karmaisi Simon ruumista jälleen vilu ytimiin asti. Hänen silmänsä suurenivat ja niissä kuvastui kauhun ilme, kuin hän yht'äkkiä olisi nähnyt edessänsä hirveän näyn. Se näky oli kyllä jo ennenkin pyrkinyt nostamaan päätänsä, mutta Simolle oli oma itsensä, voittonsa ja kunniansa niin yksinvaltiaana, että kaiken muun täytyi väistyä niiden tieltä. Hän oli onnistunut sen tukahduttamaan tunnostaan sillä vetoomuksella, että eihän hän ole se, joka voi hallan nostaa tai sitä estää, hänen tehtävänsä on vain ennustaa. Mutta moiset verukkeet eivät nyt enää auttaneet. Hän oli kaiken aikaa sen vetonsa jälkeen _toivonut_ hallaa, ja kun taivas suuressa laupeudessaan nähtävästi aikoi armahtaa ihmisparkoja, oli hän _rukoillut_ sen tuloa. Simo katsoi peltoaan, jossa nyt vuoden leipä menee yhtenä yönä. Mutta sen lisäksi hän näki hengessään muita peltoja valkeiksi paleltuneina, mustiksi kärventyneitä perunamaita, nälkää, itkua, kyyneleitä. Ja syypää tähän kaikkeen oli _hän_, Simo, onnettomine rukouksineen.

Tämän suunnattoman painon raskauttamana Simo lankesi jälleen polvilleen ja rukoili, että Jumala kuulisi häntä vielä kerran ja antaisi pilvien peittää taivaan tai edes pienen tuulenhenkäyksen puhaltaa eloa tähän kauheaan kuolemanhiljaisuuteen. Ja yhtä kiihkeästi kuin hän äsken oli odottanut pohjoisen kirkastumista, toivoi hän nyt sieltä pilveä nousevaksi. Mutta vaikka Simon mielestä hänen tämän anomuksensa olisi pitänyt olla Herralle edellistä otollisempi, ei sitä nähtävästi otettu kuuleviin korviin; pilveä ei noussut eikä väkkärän siipi liikahtanutkaan.

Simo koetti kädellään maata, se tuntui kylmältä, mutta ei ollut vielä kuurassa näin ylhäältä. Hän kiiruhti mäen juurella olevan pienen vesilammikon rantaan. Siellä oli kaikki jo valkean härmän peitossa ja vesilammikon rantoja alkoi vetää hienoon jääriitteeseen. Sieltä ja täältä kuului salaperäistä ritinää ja napsahtelua.

— Kypsää tulee...

Kuin väsymyksen näännyttämänä Simo alkoi vaivaloisesti kavuta mäen rinnettä ylös. Päälle päästyään hän sortui maahan istualleen ja oli siinä kotvan aikaa näköjään tylsään välinpitämättömyyteen vaipuneena. Siitä ikäänkuin herättyään hänen seiväsjäykkä katseensa kääntyi toistamiseen äskeiseen männyn oksaan ja käsi otti turkin taskusta kotoa varatun nuoranpätkän. Mutta Simo ei ehtinyt kohmettuneilla käsillään saada vielä silmukkaa valmiiksi, kun varhainen aurinko jo nousi ja lintuset alkoivat laulaa ympäröivissä puissa. Vaikka hän tiesi, että auringon nousu tällaisen yön jälkeen oli kuin papin astuminen haudan partaalle siunaamaan vainajaa viimeiseen lepoon, hengähti kuitenkin kaikesta tästä lämmin elämän tuulahdus hirteen aikovan miehen synkkiin kuoleman-ajatuksiin. Iloinen viserrys johti mieleen: »Katsokaa taivaan lintuja, ei he kylvä eikä niitä, ei myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te paljoa enämpi ole kuin he?» Simo päätti jättää silmukan toistaiseksi ja katsoa ensin peltonsa valkenemista — sittenpähän selvinnee, mitä muuta on tehtävä. Eihän oksa siitä karkaa.

Aurinko nousi nousemistaan, sen säteet alkoivat lämmittää mäkeä ja vähitellen alaviakin maita, mutta hämmästyksekseen Simo ei huomannut rukiissaan mitään värinmuutosta. Hän pisti nuoran keskentekoisine silmukoineen taskuunsa, riensi pellolleen ja teki sen iloisen havainnon, että tähkät olivat säilyneet aivan vahingoittumattomina. Raskaan taakan pudotessa Simon sydämeltä hän rajussa riemussaan kahmaisi sylinsä täyteen rukiinkorsia ja pusersi niitä rintaansa vasten, hokien itsekseen:

»Jäähalla, jäähalla...»

HÄRKÄVIERAITA

I

Aattoillan auringon aletessa luoteiselle taivaan rannalle lähti Kattila-ahon perhe: Urpo ja Ulla, peltonsa penkereelle juhannuskokkoa polttamaan. Ulla otti aitan seinälaudalta pienen voipytyn ja ison kivikupin, joka oli täynnä harmaata vellintapaista seosta. Urpo kantaa roikotti varresta mustaa paistinpannua, toisessa kädessään isoa puulautasta. Perille tultua pisteli Urpo palavia tuohikäpryjä kokon alle, ja pian kohosivat liekit jytisten ilmaan, sininen savu puski suorana patsaana ylös, kaareutui siellä ylhäällä ja alkoi hitaasti kulkeutua asuttuja maita kohti kuin erämaan juhannusviestinä. Jossakin etäämpänä kuului käki kukkua helkyttävän.

»Oikein tämä nyt tuntuu juhlalliselta», sanoi Ulla, pitäen talvisesta tottumuksesta kämmeniään tulta vasten ja väliin hieraisten vastakkain, ikäänkuin niitä olisi palellut.

»Juhlalliseltapa tuntuu», myönsi Urpo, seisten selin tuleen, kädet selän takana ja piippu hampaissa, niinkuin olisi lämmitellyt talvisen takkatulen ääressä. »Se on tämä juhannus ja tuo joulu siinä yhtäläisiä, että aurinko niinä päivinä hipoo avaruuden äärimmäisiä rajoja, korkeinta vuorenhuippua ja syvintä laakson pohjaa.»

»Ihan niin. Se on taas kuusi kuukautta ponnistellut mäkeänsä ylöspäin yhä suurempaan kirkkauteen, mutta nyt se jälleen kääntää kelkkansa, eikä sitten muuta kuin anna huristaa alamäkeä päivä päivältä sakenevaa pimeyttä kohti, puoli vuotta.»

»Tottahan se sillekin kulkijalle mäki velkansa maksaa.»

»Ja sitä nousuansa ja laskuansa se on tehnyt hamasta maailman alusta — oikein päätä pyörryttää sitä ääretöntä aikaa ajatellessa. Mutta kerranhan ne senkin vaeltajan voimat väsähtävät. Kun kuusituhatta ajastaikaa on umpeen kulunut, laskee aurinko viimeisen mäkensä, ja silloin alkaa yhtäällä iankaikkinen, pilkkoisen pimeä yö ja toisaalla loppumaton, lämmin juhannuspäivä.»

»Entäs' kuu?» huomautti Urpo.

»Eikö tuo kyenne sitäkin lyhtyä sammuttamaan.»

»Kuka tuo?»

»Se joka on sen sytyttänytkin.»

»Hyvähän on valo ja suopealtahan tuntuu lämpökin, mutta luulisi yhtäkaikki alituisessa päivänpaahteessa hikiotsin joutilaana lekottelemisen ajan oloon maistuvan vähän miedolta näin viiman ja pakkasen puremalle eläjälle — paitsi ehkä kaikkein laiskimmalle, joka täällä on talvensa kuuman uunin päällä raukeasilmäisenä kissana virunut. Kuuluu olevan semmoisiakin maanpaikkoja, joissa ei lunta ole koskaan nähty, ja taas toisia, joissa ei muuta ole nähtykään. Olen väliin itsekseni mietiskellyt, että eiköpä pitäne sielläkin, ikuisuudessa, olla vähän samanlaiset olot: yksillä ainaiset suvensa, toisilla loppumattomat turjantalvensa ja kolmansilla kesänsä ja talvensa vaihdellen, aina sen mukaan, mihin kukin täällä ajallisessa elämässään on tottunut... Mahdettaneenko siellä, jossa on se ihailemasi ainainen juhannus, lettuja paistaa», huomautti Urpo.

»Hyvänen aika, kun tässä rupattaessa olin ihan unohtaa»,- huudahti mummo.

Ullalla oli tapana kahdesti vuodessa, joulu- ja juhannusaattoiltoina, paistaa ohukaisia. Se toimitus ja ohukaisten syöminen olikin näiden merkki-iltojen huippukohta. Hän nosti paistinpannun lopuilleen palaneen kokon hiilille ja sen lämmittyä laski siihen lusikankärjellä voinokareen. Rasvan kärähtäessä Ulla nielaisi jotakin ja Urpo ruiskautti loitolle suuhunsa herahtaneen vesikirkkaan syljen. Sitä mukaa kuin ohukaistaikina kivikupissa hitaasti aleni, kasvoi lettuläjä puulautasella, yleten lopulta korkeaksi keoksi.

»En ole älynnyt asian sitä puolta ennen ajatella, mutta kyllä maar sielläkin, jossa on aina juhannus, lettuja paistetaan, sillä ei luulisi sielläkään juhlan muuten juhlalle tuntuvan», vastasi Ulla miehensä äskeiseen kysymykseen, joka oli koko paistamisajan hänen mieltänsä askarruttanut. »Siunataan nyt itsemme ja ruvetaan syömään», sanoi hän lopuksi, pyyhkien esiliinallaan kuumuuden nostamaa hikeä otsaltansa.

Hiukan aikailtuaan, ettei näyttäisi ahneelta, Urpo keihästi keon harjalta letun puukkonsa kärkeen kuin lahnan atraimeen ja aikoi pistää sen sellaisenaan suuhunsa, mutta Ulla ehätti huomauttamaan:

»Rivautahan tuosta kahvikupista sokerijauhoa päälle, niin maistuu paremmalta.»

»Eikö tuota ehkä voisi lainata alas sokerittakin, mutta voinhan mieliksesi vähän rivauttaakin», vastasi Urpo.

Jauhettuaan kotvan hitaasti ruokaansa, silmät mielenliikutuksesta vesikierteellä, Urpo keskeytti pureskelemisen ja antoi sokeroidun puruksen maistua suussansa, ajatellen itsekseen, että ei sovi pitää kiirettä, on niin pitkä aika juhannuksesta jouluun, tarvitsee syödä monta silakkaa, ennenkuin taas lettuja paistetaan. Nielaista jutkautti sen kuitenkin lopulta ja Ullan valmisteita kehuen lausui:

»Näitä tämmöisiä herkkuja syövät herrat joka päivä — _joka_ päivä.»

»Parempia, parempia toki paljonkin», oli Ulla vaatimattomasti torjuvinaan miehensä kiitoksen.

»Mitenkä _voi_ enää mikään olla tämän parempaa — tuskinpa taivaan mannakaan?»

Aviopuolisoitten ääneti jatkaessa harvinaisen juhla-ateriansa nauttimista siirtyi suloinen tunne suusta vatsaan, souteli sieltä suonistoa myöten huomaamatta kaikkiin ruumiin jäseniin ja ulotti lopulta lämmittävän vaikutuksensa sieluunkin.

»Muistatkos sinä, Urpo, vielä niitä aikoja kun me pappilaan mentiin?» kysyi Ulla ja hymyili hampaattomalla suullaan.

»Sehän taisi olla silloinkin näin juhannusaatto», muisteli Urpo.

»Niin oli. Ja satoi. Sinä mennä porhalsit kuin hirvi maantietä edellä punaisine pieksuinesi, että kura roiski, tuohinen eväskontti selässä ja hopeinen vihkisormus taskussa. Minä tulla humpsutin jäljessä, hame säkkinä korvissa. Oltiin senkin näköisiä ruhjakkeita, kun pappilaan tultiin. Minä pyysin, että pyörähdettäisiin ensin väentupaan edes vähän kuivailemaan itseämme ja siivoilemaan enintä rapaa vaatteistamme, mutta sinä vain siihen touhuissasi: 'Mene jos menet, tule jos tulet'. Niin sitä sitten vettä valuvina astuttiin suoraa päätä rovastin eteen. Ja kun rovasti kysyi, että mitäs teillä nyt on asiaa, näin sateella, — vaikka kyllä se sen meidän asiamme arvasi, muuten vain kysyi — niin muistatkos, miten sinä vastasit?»

»Enpä tuota enää niin tarkalleen muista.»

»'Tultiin vähän vihille', sinä sanoit, ja silloin rovasti hiukan hymähti. Kun sitten tehtiin poislähtöä rovastin kammarista, vilkaisin minä ovensuussa taakseni ja näin, että siihen punaisen vihkipallin ääreen jäi rinnan kaksi vesilammikkoa ja niiden keskelle kuin saarina kahdet kuraiset jalanjäljet, sinun pieksujesi ja minun kenkieni.»

»No, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja täällä sitä nyt eletään, kattilan pohjalla», sanoi Urpo.

»Täällä eletään ja täällä kuollaan», lisäsi Ulla hiukan surumielisesti.

Kattila-aho oli ympyrän muotoinen aukeama, jota kaikilta tahoilta reunusti jyrkkäseinäinen vuorikehä. Aukeaman keskellä kohoutui soikea mäennyppylä, ikäänkuin jättiläismoukarilla olisi altapäin isketty kuhmu tuon luonnon muodostaman kattilan pohjaan. Tämän pikku töyryn harjannetta pitkin kulki jalkapolku, kiemurrellen jostakin reuna vuoren takaa ja vastakkaisella puolella sen yli jonnekin luikertaen. Ikäänkuin kunnioituksesta ehkä vuosisatoja vanhaa karjanpolkua kohtaan oli pieni harmaa tupa hyyvistäytynyt mahdollisimman matalaksi ja kylkeänsä poispäin kallistaen kuhmun rinteelle niin alas, että polkua kulkijan jalat olivat päreillä paikatun pienen akkunan yläpuolella, ja saattoi melkein astua tuohikaton räystäälle.

Kuin karsinaan aidattuina olivat Urpo ja Ulla eläneet siellä omaa hiljaista elämäänsä. He tiesivät ja tunsivat kyllä, että etäämpänä noiden reunavuorten takana oli ikäänkuin toinen maailma, jossa elämä kulki kiivasta vauhtiansa eteenpäin toisilla jalaksilla kuin heidän nuoruudessaan. Mutta eivät he milloinkaan olleet halunneet siihen rekeen istua eikä heitä oltu kovin paljon pyydettykään. Kuitenkaan eivät hekään voineet jäädä aivan osattomiksi ulkopuolisen maailman rientojen kosketuksilta. Vuorten takainen elämänhirviö heitti joskus omissa tarkoituksissaan himokkaan silmäyksen tännekin. Oli sattuma, että sen piti ulottaa yksi tuhansista lonkeroistaan Kattila-ahoon juuri nyt, rauhaisena juhannusaattoiltana, jolloin sitä kaikkein vähimmin olisi odottanut ja halunnut.

Vanhusten syötyä ohukaisensa loppuun, hiipuvan hiilloksen ääressä mahapakoillaan ja tyytyväisinä sulatellessa maukasta ateriaansa ja lapsellisina lepertäen menneitten aikainsa muistoja, huudahti Ulla kuin pelästyneenä ja kädellään vuorelle viitaten:

»Kukas tuolla?»