Part 6

Risto ei ollut heikolta vaimoltansa odottanut tämmöistä mielen lujuutta ja päättäväisyyttä. Hän joutui jotenkin hämilleen vaimonsa lujasta puheesta, eikä voinut muuta tehdä kuin katsoa vaimoansa, joka likisti lasta rintaansa vasten ja suuteli häntä innokkaasti. -- Siihen se asia jäi.

Risto pitkitti kylässäkäyntiään kuten ennenkin ja viipyi siellä poikkeuksetta aamuun asti, mutta siitä ei mainittu kummaltakaan puolelta puolellakaan sanalla mitään, elettiin vaan mykkää, synkkää ja kuollutta elämää. Vieraita kävi talossa nytkin tavasta niinkuin ennenkin, mutta talon nuorta emäntää ei näkynyt enään milloinkaan heidän seurassansa, vaikka moni vieras häntä usein kaipasikin. -- Niin, mitäpä hän olisikaan sinne mennyt, sillä olihan hänen miehensä kieltänyt hänet esiintymästä vierasten seurassa, ettei hän muka sivistymättömyydellänsä olisi loukannut heidän hienoja tapojansa.

Eräänä iltana meni Risto taasenkin kylään. Eihän siinä mitään outoa ollut, sillä olihan hän usein ennenkin niin tehnyt, mutta outoa oli se, kun ei hän tullutkaan kotiin, ei aamulla eikä milloinkaan. -- Hän oli jäänyt olemaan erään ystävänsä luokse ja jäi sinne ainaisesti asumaan, Jonkun ajan kuluttua rupesi hän virkaansa kuuluvia kapineita ja papereita muiden kautta uuteen asuntoonsa toimittelemaan.

Tällä tavalla oli Risto eronnut kärsivästä ja siveästä vaimostansa, hänestä, jonka vertaa ei hän yhteen aikaan luullut koko maailmassakaan olevan. Hänellä oli nyt kyllä sydäntä hyljätä hänet ja lapsensa ja heittää heidät oman onnensa nojaan. Totta kyllä on, että vaimolle jäi koko talous, mutta kukin kyllä arvaa, minkälaiselta tämä talous tuntui hyljätylle vaimo raukalle. Kuolleelta ja kylmältä tuntui kumppaniton koti ja kymmentä kertaa onnellisempi olisi hän ollut metsäpirtissäkin asuessaan, kun hänellä vaan olisi ollut uskollinen ja lämmin sydän kumppanina.

Tuo keskinäinen kylmyys, mikä aviopuolisoiden välillä vallitsi, oli tähän asti pysynyt kaikilta ihmisiltä salassa, sillä kumpikin koki huolellisesti salata tukalaa tilaansa. Nyt täytyi sen kuitenkin julki tulla tuon julkisen eron vuoksi. Kaikki ihmiset säälittelivät Eevan tukalaa tilan, sillä he oivalsivat kohta asian ilmitultua, että vika on Ristossa, jonka elämänlaatu oli tunnettu huikentelevaiseksi ja kotinsa pitämättömäksi pitkin ikäänsä. Moni koetti vaikuttaa Ristoon, että hän olisi malttanut mielensä ja yhtynyt suosiolliseen yhdys-elämään kärsivän ja lempeän vaimonsa kanssa, mutta se ei mitään auttanut. -- Nyt vasta palkollisetkin saivat tietää, että heidän isäntäväkensä kesken on ollut tuommoista hirveää onnettomuutta. Sydämestään osaa ottaen hyvän emäntänsä kovaan kohtaloon, kokivat he lievitellä hänen suruansa minkä voivat.

* * * * *

Eräänä päivänä nähtiin nuoren, hennon ja kalpean naisen lapsi sylissä pyrkivän horjuen tietä myöden eteenpäin. Hänen voimansa näyttivät olevan vähissä, sillä tuon tuostakin istahti hän tienviereen levähtääksensä ja saavuttaaksensa tasaisempaa hengitystä, sillä hänen henkeänsä kovin ahdisti. Hänen katsantonsa oli raukea ja synkkä ja hänellä näytti olevan kova sisällinen taistelu. Tienvieressä istuissaan katsoa tuijotti hän yhä vaan sylissään olevaan lapseen, välisti surullisesti hymyillen. Se oli Eeva, joka pikku Anton sylissä koki vuovata Kaaralaa kohden, saamaan sieltä suojaa itsellensä ja lapsellensa. Hän ei voinut olla enään siinä kodissa, jossa hänen onnensa oli ryöstetty ja sydämensä rikki runneltu. Hänen elämänsä kävi niin tukalaksi siellä, että lattiakin tuntui polttavan jalkoja, ja hänen ruumiinsa tuntui kutistuvan kokoon ja tulevan pieneksi kuin kuivettunut kuusen käpy. Joka paikka ja esine muistutti häntä, että hän on halveksittu, ylönkatsottu ja hyljätty olento, joka on voimaton haltia tässä kova-onnen kodissa ja pois, pois piti tästä päästä -- vaikkapa vielä mihin, kunhan vaan pois pääsee. Tänä kovana hädän ja tuskan aikana muistui hänen mieleensä entiset kasvatusvanhempansa, he, jotka hänen turvattominna orpona ja viheliäisimmässä kurjuudessa ollessaankin olivat hänestä niin isällistä ja hellää huolta pitäneet, eivätkä olleet häntä koskaan köyhyydellä ja halvuudella sortaneet ja sättineet. Tällä turvalla koki hän puohata Kaaralaa kohden.

Kaaralasta oli huomattu Eevan vaivaloinen tulo ja isäntä sekä emäntä kiirehtivät häntä vastaan kartanolle.

"Antakaa turvaa ja suojaa hyljätylle, turvattomalle ja kodittomalle, murtuneelle naiselle... Älkää, Jumalan tähden, hyljätkö onnettoman pyyntöä, minä rukoilen teitä ... tehän olette olleet ennenkin minulle niin hyvät. -- Minä koen tehdä työtä itseni ja lapseni elatukseksi", sanoi Eeva, ja hän vapisi kuin haavan lehti.

"Rauhoittukaa nyt toki ... älkää noin kovin hätäilkö -- -- emme me hyljää ... olkaa vaan tervetulleet... Onhan tuota nyt toki kattoa ja suojaa, Jumalan kiitos, teidänkin päänne päälle -- käykääpäs nyt vaan huoneesen", sanoivat vanhukset melkein yhteen ääneen. He hätäilivät kovasti ja emäntä otti lapsen vapisevan äidin sylistä; ukko otti äitiä käsipuolesta kiinni, ja niin lähtivät he huoneesen.

Huoneessa oli Leena häntä vastaanottamassa.

"Voi rakas sisareni! Kuinka onnellinen sinä toki olet alhaisuudessasi ja usealta halpana pidetyssä säädyssäsi. Lämmin, uskollinen sydän on rinnallasi ja rakkaat, rehelliset ihmiset ympäröivät sinua. -- Sisar raukkasi joutui väärään paikkaan; kevytmielisyyden uhrina joutui hän halpuutensa vuoksi ylönkatsotuksi, halveksituksi ja hyljätyksi. Moni ehkä kummasteli minun onneani, mutta ulkokullatun elämän loistava kiilto ei ole ihmisen elämän onni, sen minä, poloinen, liiankin suuressa määrässä todeksi tiedän", sanoi Eeva sisarelleen.

Samassa otti hän sisareensa syliksi kiinni ja purskahti katkeraan itkuun.

Kovain ponnistusten, murhetten ja mielenliikutusten tähden kaatui Eeva kovaan tautivuoteesen, jossa hän makasi monta viikkoa elämän ja kuoleman välillä. Leena ei luopunut hetkeksikään sisarensa tautivuoteen äärestä, mutta istui siinä yöt ja päivät, hoitaen ja vaalien heikkoa, taudin kanssa kamppailevaa sisartansa. Usein tarjottiin hänelle apua, että hän olisi saanut vähänkään jolloinkaan levätä, mutta hän ei voinut niin kauvan sitä tehdä kuin hänen kärsivä sisarensa taisteli taudin kanssa. Usein houraili sairas. Silloin hän säpsähti jostakin unen horroksesta ja sanoi: "Voi, voi, Risto, minkälainen sinä kuitenkin olit ... petturi -- unhotit lupauksesi -- pikku Anton... Ei sinusta toki semmoista..."

Hyvän hoidon avulla rupesi sairas vihdoin paranemaan, mutta sangen hitaasti se kävi. Ensimäisenä huolena tointumisensa jälkeen oli hänellä lapsensa kyseleminen, vieläkö hän elää ja onko hän terve. Sisar rauhoitti häntä ja selitti, että vanha emäntä oli kaiken aikaa hoitanut pikku Antonia ja että poika oli terve ja virkku. Sen kuultuansa rauhottui sairas.

Tuo tautivuode oli Eevalle ikäänkuin uuden elämän jama. Sillä kun hän tautivuoteelta nousi, jaksoi hän tyyneemmällä mielellä kantaa kovaa kohtaloansa ja asettaa itsensä vastaanottamaan sitä uutta elämän suuntaa, joka nyt oli hänen eteensä astunut. Nöyrällä mielellä päätti hän alistua kovan kohtalonsa alle ja vastaan-ottaa mitä aika hänelle tuopi.

Risto asui vielä samassa paikassa, mihin hän oli mennyt vaimoansa pakoon. Hän ei ollut sen koommin käynyt vanhassa kodissansa, eikä kysellyt vaimostansa mitään; lieneekö tämä tullut häpeästä vai ylönkatseesta, sen ties taivas. Hän oli harvapuheinen ja synkkä, eikä kärsinyt muidenkaan puhua mitään hänen ja vaimonsa välisistä asioista.

Heti kuu Eeva taudiltansa kykeni, kirjoitti hän Ristolle seuraavaisesti:

Entinen aviokumppanini!

Palaja omaan kotiisi, sillä siellä ei ole nyt enään ketään, jota sinun tarvitseisi ihmisten edessä hävetä. Jumala sen yksin tietää, kuinka paljon minä olen saanut sinun kovan ja tunnottoman sydämesi tähden kärsiä, mutta nyt se on jo suurimmaksi osaksi ohitse mennyt. Minä voin nyt jo jotakuinkin tyytyä onnettomaan kohtalooni, enkä kadu mitään hartaammin kuin sitä, kun annoin petollisten liehakoimisiesi vietellä puhtaan ja viattoman sydämeni. Kuitenkaan en toivota sinulle kostoa, enkä mitään pahaa, sen vaan soisin, että koettaisit vakaannuttaa kovin huikentelevaa ja häilyvää mielenlaatuasi. Muuta mitään en sinulta pyydä. Elä onnellisena!

Eeva.

Hän ei saanut mitään vastausta kirjeellensä, mutta sekö vai joku muu seikka lienee vaikuttanut sen, että Risto muutti kun muuttikin asumaan omaan kotiinsa. Olisipa luullut hänen nyt hyvinkin hyvän olla, sillä olihan hän täydellisesti voittanut mitä oli tarkoittanutkin, nimittäin: päässyt erilleen halveksitusta vaimostaan. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita, sillä ikävä ja paha oli hänen olla. Hänen kaunis ja lempeä vaimonsa oli vaan aina hänen mielessänsä ja elämä tuntui hänestä sanomattoman autiolta ja tyhjältä. Unissaankin näki hän useinkin vaimonsa edessään, ja silloin näytti hän hänestä kärsivältä enkeliltä. Tämä tieto ja tunto teki hänen elämänsä sanomattoman ikäväksi ja synkäksi, ja tuo ennen niin iloinen mies painui yhä harvapuheisemmaksi, synkkämielisemmäksi ja närkkäämmäksi ja viimein tuli hän kaikilta kummailtavaksi jöröksi. Ei häntä huvittaneet vieraat, ei seurustelut muiden kanssa, eikä mitkään. Hän oli monta kertaa tunnustamaisillansa suurimman erehdyksensä, mutta häpeä ja ylpeys estivät häntä siitä.

Eeva oli tottunut hyväksi käsityön tekiäksi. Hänellä oli työtä yllin kyllin ja hän teki sitä halulla ja ahkerasti. Näin tavoin ansaitsi hän riittävän toimeentulon itsellensä ja lapsellensa, vieläpä sai vähän säästöönkin; näitä säästöjä aikoi hän panna talteen sillä varalla, että voisi pikku Antonia kouluttaa, kun se aika tulee. Hänellä oli sievä huone asuttavana, johon talo antoi vielä lämpymänkin, eivätkä Kaaralaiset koskaan suostuneet ottamaan niistä minkäänlaista vuokraa tahi maksua. Pikku Anton oli jo jalanjuokseva ketterä poika, ja oli kaikkein lemmikki ja suosikki, mutta kaikkein enimmän häntä toki äitinsä rakasti, uhraten elämänsä ja kaikki voimansa hänen hyväkseen.

Eräänä päivänä nähtiin se kumma, että Risto asteli Kaaralaa kohden. Eevan sydän tykytti kovasti ja hän kiirehti kamariinsa. Leena meni Ristoa vastaan ja ohjasi hänet suorastaan Eevan kamariin. Mielenliikutuksen tähden oli vieno puna noussut Eevan kasvoille ja semmoisena oli hän sangen miellyttävän näköinen. Pikku Anton telmi hyötyisänä ja verevänä lattialla, äännellen ehtimiseen kaikenlaisia lapsellisia sanoja.

Alakuloisena ja ujona astui Risto huoneesen. Hän luimisteli ja katseli sinne tänne, mutta hän ei ottanut katsoaksensa suorastaan vaimoansa silmiin.

"Tule tänne peremmäksi istumaan", kehoitti Eeva, kun näki miehensä neuvottomuuden.

"Kylläpähän tässä..." sanoi Risto, haapuroiden samassa likinnä olevaa tuolia, jonka hän veti aivan ovipieleen ja istuuntui siihen.

Seurasi tuskallisen pitkä äänettömyys.

"Eiköhän olisi parasta, että taasen yhtyisimme", sanoi Risto vihdoin.

"Ettäkö kuinka?"

"Tarkoitan että unhottaisimme entiset ja yhdistyisimme jälleen ... ikävähän on näinkin", pitkitti Risto.

"Se ei tapahdu enään koskaan. Minä olen sinulle kerran antanut sydämeni, mutta sinä olet sen halveksien hyljännyt ja kauhealla kylmyydellä murskannut. Voi, Risto! Löyhät olivat sinun lupauksesi ja lyhyt oli rakkautesi, joilla sinä minun petit! Minulla ei ole enään toista sydäntä sinulle antaa, sillä se mikä minulla nyt on, se on pyhitetty lapseni kasvatukseen. Mitäpä hyvää siitä olisikaan, jos nyt, kun sydämeni haavat ovat vähän paremmat, antaisin itseni toistamiseen pettää, sillä olenhan vaan ruotilainen ja semmoisena olisin sinulle haittana vierastesi aikana, jota paitsi talonpoikamaisuus pistäisi minusta esiin joka päivä. -- Ei, Risto, paras on näin, sillä minä voin nyt jo joihinkin määriin kantaa kovan kohtaloni", sanoi Eeva värisevin äänin, ja kirkkaat kyyneleet kiilsivät hänen silmissänsä.

"Hyvästi".

"Hyvästi, hyvästi! Jumala sinulle anteeksi antakoon!"

Risto meni ja hänenkin silmissään kiilsi kyynel.

End of Project Gutenberg's Jälkipoimintoja III, by Pietari Päivärinta