Part 5

Melkein poikkeuksetta oli pappilassa samat häävieraat kuin Kaaralassakin silloin. Itsestänsäkinhän on arvattava, että kaikki Kaaralaisetkin olivat häävierasten joukossa, niinpä nuori emäntä, Leenakin. Yleinen rauha ja rakkaus vallitsi kaikkien kesken noissa häissä, siliä kaikki asiat olivat sopusoinnussa ja kenelläkään ei ollut mitään kadehtimista toisiltaan eikä mitään mielikannetta toisiaan vastaan; kaikki oli niinkuin ollakin piti. Molemmat morsiusparitkin olivat niin iloiset ja tyytyväiset, ei ainoastaan omiin tuleviin elämänkumppaneihinsa, mutta kaikkiin ihmisiin; miksikäpä eivät he olisi niin olleet, sillä olivathan he nyt löytäneet ja saaneet toisensa, eikä heillä ollut yhtään vihamiestä, eivätkä he myös vihanneet ketään. Nuoruuden innosta hehkuivat he ja uhkarohkeasti katsoivat he tulevaisuutta silmiin.

Leenakin oli onnellinen, nähdessään, että tuo Eevan ankara peljästyminen hänen häissään niinkin hyvän lopun sai. Hän seurasi silmillään hennon ja kauniin sisarensa liikkeitä kaikkialla, kun tämä ilosta loistavin kasvoin notkeana ja keveänä häilyi morsiusvaatteissaan hääväen seassa. Nuorten leikkiessä rinkitanssia, istuuntui Risto palavoivana ja väsyneenä syrjemmäksi ja veti polvellensa istumaan morsiamensa, joka hänellä leikissä oli viimeisenä parina ollut.

"Kas niin, kaunis kultaseni! Nyt et enään lähdekään minun luotani hyppyyn, ihmisiä kuoliaaksi peljättämään ... nyt pysytkin koreasti luonani", sanoi sulho morsiamelleen, taputellen häntä poskelle ja kiertäen kätensä hänen kaulaansa.

Leena sisar hymyili tuon nähtyänsä ja kuultuansa, ja morsian hymyili ... kummako se, sillä olihan hän nyt niin onnellinen.

Niinhän se on: häät ovat ja harvoin niissä mitään erin-omaisia tapahtuu, varsinkaan jos kaikki asiat ovat luomallaan; näissä häissä ne ainakin niin olivat, eikä niistä siis ole mitään erinäistä kerrottavaa. Tyytyväisinä vaan vieraat erkanivat häiden loputtua toisistaan, kätellen ja kostellen moneen kertaan sekä isäntäväen että suhjot ja morsiamet. Mutta ennenkun hääväki lähti talosta, pyysi kirkkoherra heitä hetkeksi seisahtumaan. Kun se oli tapahtunut, piti hän sydäntä liikuttavan puheen, jossa hän kehoitti kaikkia rakastamaan toinen toistansa ja anteeksi antamaan, jos joku toistansa vastaan rikkoo, ja niin rakkauden lakia täyttämään. Erittäinkin nuoria parikuntia kehoitti hän toinen toisensa kuormaa kantamaan, eikä pyrkimään toistensa herraksi ja yksin-omaiseksi valtiaaksi ja käskijäksi. Hän kehoitti heitä rakastamaan toinen toistansa ja kunnioittamaan kumppaniaan enemmän kuin itseään, eikä hakemaan vikoja toisesta, vaan enemmän omasta itsestään, siveyden hengellä nuhtelemaan ja muistuttamaan, jos toinen johonkin vikaan tulisi, eikä vihalla ja kiukulla, kuten usein tapana on. Monta muuta neuvoa ja johdantoa lausui kirkkoherra ja puheen loputtua meni itsekukin kotiinsa, tyytyväisinä sekä häihin että kirkkoherran puheesen.

* * * * *

Onnellisina elivät nyt Risto ja Eeva omassa kodissaan. Heillä kävi usein tuttavia vieraina ja silloin pidettiin hauskaa ja iloista elämää. Kun talon isäntä ja emäntä olivat nuoria, ja viettivät lempi-aikaansa, olivat he aina molemmin vierasten kanssa seurustelemassa. Risto piti paljon kauniista vaimostansa, jopa niin paljon, että se näytti monen mielestä liikanaiselta. Hän olisi tahtonut vaimonsa aina istumaan polvellansa tahi alinomaan vierellänsä, jossa hän alituisesti näppi, taputteli, halaili ja suuteli häntä. Vaimo ollen kaino, siveä ja häveliäs, ei näyttänyt hyväksyvän niin julkeaa käytöstä ja useinkin näytti hän selvää vastenmielisyyttä semmoisissa tapauksissa. Vaikka joukossa oli niitäkin, jotka pitivät tarpeettomana Riston julkiset rakkauden osoitukset vaimoansa kohtaan, ihmettelivät toiset sitä rakkauden voimaa, mikä Ristossa oli joka aika nähtävänä; näyttipä siltä kuin ei hän olisi tullut hetkeäkään aikaan, ellei hänen vaimonsa ollut aina näköisällä.

Semmoisenaan kului aika. Elämä toi hitaasti, mutta varmasti heidän eteensä uusia näkökohtia, uusia velvollisuuksia ja ne vaativat uusia elämän tapoja. Nämät tulivat niin hiljalleen ja vähitellen, että he tuskin huomasivat niiden tuloa, mutta ne tulivat kuitenkin. Lempi-ajan suruton, murheeton, riehahteleva, lemmestä hehkuva ja lehahteleva elämä ei enään sopinut, sillä elämä oli kääntynyt sille kannalle, että se vaati ryhtymään tositoimiin.

Oltiin jo niin pitkällä, että Ristolle ja Eevalle oli syntynyt terve, kaunis poika, pikku Anton. Tämä tapaus muutti elämän aivan toiselle kannalle. Pikku Anton vaati niin paljon huolta ja hoitoa. Hän kahlehti ja valloitti kaikki äidin työt ja toimet, niin ettei hän paljon mihinkään muualle joutanut. Vieläpä pikku Anton anasti suurimman osan äidin lemmestäkin, sillä hän oli hyvin vaatelijas. Jos ei hän mielin määrin sitä saanut, itkeä rämästi hän niin että seinät tärisivät. Tämä häiritsi isän työtä ja unta, niin ettei hän saanut tavasta moneen yöhön peräkkäin levollisesti nukkua, kärkäs kun oli vähimmästäkin rapsauksesta heräämään. Työnteosta kirjoituspöydän ääressä ei tullut mitään, sillä lapsen pieninkin kirahteleminen ja äännähteleminen häiritsi häntä ja ajatusvoima tuntui veltolta ja väsyneeltä.

Kaiken tämän tähden rupesi hänestä elämä vähitellen tuntumaan hyvin ilottomalta. Noita alinomaisia vieraskäyntejäkään ja hupaisia iltamia ei voinut nyt toimeen panna kuten ennen ja siihenkin oli pikku Anton syypää, koskapahan hän oli anastanut kaiken vallan, eikä suinkaan hyväksynyt minkäänlaista melua olipa se sitten kuinka hyvää, iloista ja hupaista muiden mielestä tahansa.

Avioliittoa rupesi Risto tästäpuoleen katsomaan kaikenni toiselta kannalta kuin ennen. Kevytmielinen ja huikentelevainen luonteeltaan ollen, oli hän käsittänyt avioliiton intoisten ajatustensa kannalta, eikä ottanut ensinkään lukuun sen vakavia puolia ja niitä velvollisuuksia, jotka avioliittoa seuraa. Tämän tähden rupesi hän vähitellen tuntemaan, että hän on nyt entisen riehakan vapautensa menettänyt ja antanut itsensä kahlehtia sangen ikävään asemaan, josta ei ollut mitään mahdollista poispääsöä. Hän kuvitteli mielessään omia vaivojaan, omaa rauhattomuuttaan, levottomuuttaan ja vankeuttaan, kuinka sietämätön ja tuskaloinen se nyt jo oli. Mutta vaimonsa uhraavaista levottomuutta, valvomista ja vaivoja ei hän huomannut minkään arvoisiksi omansa rinnalla, vaikka tämä yöt ja päivät melkein läpeensä sai valvoa pikku Antonin kätkyen vieressä, hoitelemassa ja vaalimassa häntä; levollisesta unesta ei ollut monesti kysymystäkään; kun hän sai joskus vähänkään uinahtaa niinkuin lintu oksalla, oli siinä jo kylläksi.

Kun vaimo näin yhtenään oli lastansa hoitamassa, ei hänellä ollutkaan aikaa paljon muihin toimiin; ainoastaan kilpakiireeltä toimitteli hän joskus tärkeimpiä taloudellisia asioita. Tämän tähden ei hän joutanut miehensäkään parissa oleskelemaan, semminkään kun ei tämän ensinkään haluttanut lapsikamarissa oleskella; ainoastaan joskus pistäysi hän siellä niinkuin kissa kuumassa uunissa. Tämäkin seikka oli omiansa synkistyttämään Riston nykyistä mielentilaa. Vaimo huomasi tämän kyllä, mutta hän otaksui miehensä vähäpuheisuuden ja synkemmän elämän tavan tulevan siitä, kun heille yhteisesti oli tullut uusia huolia, jotka heidän elämänsä olivat kääntäneet toiselle kannalle.

Pikku Anton vaurastui niin paljon, ettei äidin tarvinnut enään olla myötäänsä lapsikamarissa. Innolla käytti hän kaiken aikansa, minkä hän sai lapsen tyköä poissa olla, taloudellisiin puuhiin ja järjestelemisiin, jotka hänen mielestänsä eivät olleet niinkuin niiden olla olisi pitänyt; hän tahtoi, näette, saada elämän yhtä hupaiseksi kuin ennenkin, poistaaksensa miehensä synkkämielisyyden. Kaikissa koki hän olla miehellensä mieliksi ja saatuansa häneltä pienemmänkään vihjauksen, riensi hän kohta hänen tahtoansa täyttämään. Usein otti hän lapsen syliinsä ja meni sen kanssa miehensä viereen istumaan. Siinä näytteli ja esitteli hän tuota kaunista ja tervettä lasta isällensä, puheli heille molemmille viatointa lemmen kieltä, saadaksensa lapsen viihdytetyksi ja isän ilahutetuksi.

Näennäisesti rupesikin mies uudesti elpymään ja elämä näytti tulevan entiselleen. Vieraita kutsuttiin taasenkin taloon kuten ennenkin ja seuraelämää koetettiin saada elpymään niin hauskaksi kuin ennenkin. Kuitenkin näki vaimon tarkka silmä, ettei hänen miehensä ole entisen lainen, vaan hän koettaa jotakin peittää jonkunmoisen teeskennellyn naamarin alle.

"Kuule nyt, Risto! Mikä sinua vaivaa? -- -- Puhu nyt toki kerrankaan vapaasti ja avomielisesti ... sinä et ole niinkuin ennen ... ikäväksihän näin ollen aika tulee", sanoi vaimo eräänä kertana, kuu hän Riston kanssa oli kahdenkesken.

"Minkälainen minä sitten mielestäsi olen?" kysyi Risto synkästi.

"Sinä et ole enään semmoinen kuin ennen, niin avosydäminen ja iloinen. Sinä olet tullut vähäpuheiseksi ja synkäksi kuin hauta ... oikein minua peljättää ... voithan sanoa minulle, mikä sinua vaivaa", sanoi vaimo.

"Eihän minua mikään vaivaa", sanoi Risto teeskennellen.

"Niin, kunpa sinä olisit avosydämisempi, että puhuisit minulle huolesi, niin minä koettaisin kaikkeni tehdä sinun hyväksesi ja ehkä siten saisin sinun surusi poistetuksi, jota nyt turhaan koetat peitellä ja salata", sanoi vaimo.

"Jos minua joku vaivaisi, niin se ei ole sinun autettavanasi, mutta eihän minua mikään vaivaakaan; sinä luuloittelet vaan", sanoi mies.

"Jospa se niin olisi, mutta niin ei se ole; sinä koetat vaan minua pettää", sanoi vaimo huo'aten.

Semmoisena ulkokullattuna ja teeskenneltynä pysyi elämä jonkun aikaa, eikä se näyttänyt paranevan eikä pahenevan. Vaikka semmoinen näennäinen levollisuus valliisi aviopuolisoiden kesken, ettei vieraan silmäkään heidän välillänsä mitään erinomaisempaa huomannut, oli kuitenkin heidän keskinäisessä elämässään semmoinen raskas ja painava tunne, joka oli niinkuin joku ennustus myrskyn edellä. Tämä teki vaimon elämän tuiki raskaaksi ja sietämättömäksi ja tätä lisäsi vielä paljon se salaperäisyys, kun ei hän tiennyt tämän tukaluuden syytä ja juuria.

Eräänä kertana oli taas talossa vieraita. Niiden joukossa oli eräs rouva, joka vieraasta paikkakunnasta oli tullut tervehtimään pitäjässä olevia sukulaisiansa ja nyt muiden kanssa tullut heille. Hän ei ensinkään tiennyt talon rouvan nuoruuden aikaisia elämän vaiheita, eikä hänen sukuperäänsä, ihmetteli vaan hänen sievyyttänsä Ja kauneuttansa.

Ristolla oli perimänsä piano. Tämä oli aina hänen huoneessansa, vaikkei talossa ollut ketään, joka olisi voinut sillä soittaa. Mutta kun semmoisia vieraita oli talossa, jotka siihen kykenivät, soitettiin sillä ajan ratoksi ja seura-elämän virkistykseksi.

Pappilan entinen Hilja oli hyvä pianon soittaja ja hän se useinkin sai hauskuttaa seuraa soitollansa. Joku pyysi häntä nytkin istumaan pianon ääreen ja soittamaan joitakaan kappaleita. Kuten ennenkin, myöntyi hän pyyntöön ja pian kaikuivat iloiset sävelet ympäri salia. Siellä istui talon nuori rouvakin, pitäen sylissänsä tervettä ja kaunista pikku Antonia -- kuinkas muutoin, sillä olihan hän talon kaunis, nuori ja kaikilta kunnioitettu rouva --. olihan hänellä oikeus ja velvollisuuskin olla vierasten parissa, hupina ja rattona heille.

Kun Hilja oli lakannut soittamasta ja noussut ylös pianon äärestä, sanoi vieras rouva:

"Minä pyytäisin, että talon rouvakin soittaisi jonkun kappaleen, sitä olisi niin hauska kuunnella!"

Risto vaaleni valkeaksi kuin palttina ja Eeva punastui korvia myöden; muutkin vieraat hämmästyivät, sillä jokainen tiesi, ettei Eeva ollut mikään soittoniekka, eikä kukaan sitä häneltä kaivannutkaan.

"Ei ... eihän se ... hän ei ole tottunut..." änkytti Risto.

"En minä ole tottunut pianoa soittamaan; tässä on minun pianoni", sanoi Eeva, kohottaen pikku Antonia ja suudellen häntä.

Sen jälteen poistui hän kamariinsa lapsen kanssa.

"Vai niin! Sepä on jotenkin harvinaista tähän maailman aikaan. Minunkin aikanani pidettiin jo kasvatuksesta niin paljon huolta, että parempain ihmisten tyttäret opetettiin pianoa soittamaan. Soitanto on kaunis taide", sanoi rouva Eevan mentyä.

Hyvä oli, ettei Eeva kuullut tuota lauselmaa, mutta sen kuuli -- Risto.

Tämän ylimysvaltaisen puheensa päälle, istui rouva itse juhlallisesti pianon ääreen, näyttämään tuota jaloa taidettansa. Hilja hyppäsi hänelle nuotteja hakemaan, mutta rouva sanoi: "En toki ole niin huono soittaja, että nuotteja tarvitseisin, minä soitan aina muististani".

Sitten siiristi hän sormensa molemmissa käsissään niin leveälle, että ne olivat kuin rautaharavan piit. Niitä hän sitten mahtipontisesti ja selkäkenossa rupesi keikuttelemaan ja kallistelemaan pianon näppäimistöllä, topostellen sieltä täältä niitä, vähääkään koskaan soukentamatta sormiensa asemaa. Monen turhan rynnäkön perästä sai hän viimein jotakin kukkuu, kukkuu ja ukko Noan tapasta.

Olisipa ollut paras, ettei semmoisen taidenautinnon edellä olisi ensinkään mokomaa puhetta pidetty.

Jotenkin hämmentyneinä lähtivät vieraat pois.

Talon isäntä lähti vieraita saattamaan. Hän meni Oton kanssa aina hänen kotiinsa saakka. Hän ei palannutkaan kotiinsa, vaan meni sieltä erään velikullan luo, mikä tunnettiin ankaraksi ryyppymieheksi. Hänen tuttavansa ihastui kovin Riston tulosta ja osoittaaksensa oikein tuntuvalla tavalla tuota iloansa, laitti hän heti totia. Vaikka Risto ollutkaan halullinen väkeville juomille, huvitti häntä kuitenkin totipöydän ääressä istuminen tällä kerralla: sen ääressä kului hänen aikansa hupaisammasti kuin kotona. Lasi lasin perästä tehtiin ja siinä kaskutessa kului aika melkein huomaamatta likelle aamua.

Kotiin tultuansa nakkausi Risto pukupäällä sohvan kannelle maata, eikä herännyt ennenkuin likellä puolta päivää. Ylösnoustuansa oli hän vähäpuheisuutensa lisäksi vielä äreäkin. Jos hänen vaimonsa hänelle mitä puhui ja toimitti, sai hän töykeitä ja kärsimättömiä vastauksia; oli niinkuin vaimo olisi, hänen mielestään, tehnyt suuren ja anteeksiantamattoman rikoksen.

Vaimo ei puhunutkaan miehellensä yhtään mitään koko hänen poissaolostansa, koska hän piti sitä sattumuksena. Sentähden koetti hän hyvyydellä ja lempeydellä lauhduttaa ja voittaa miehensä nirppaa ja töykeää luonnetta, mutta huonostipa hän siinä onnistui.

Se asia meni sinänsä, mutta tästäpuoleen oli Riston parempi olla kylässä kuin kotona. Hänen kunniakseen täytyy kuitenkin mainita, ettei hän kylään halunnut väkevien juomien vuoksi, sillä juoppoa ei hänestä tullut koskaan, ei, vaan hänellä oli toiset syyt kylähaluunsa. Tämä kävikin viimein niin ankaraksi, että kuin hän vähänkin sai lomaa virkansa toimilta, oli hän aina kylässä, josta hän useinkin tuli kotiin vasta aamulla.

Arvattava on, miltä tämä vaimolle maistui. Monta unetonta yötä hän vietti ja monta itkua itki. Kun hän huomasi, ettei hän hyvyydellään voinut mitään vaikuttaa, päätti hän jollakin tavalla ottaa selvän tuosta hämärästä ja ikävästä tilasta.

"Kuinka sinä voit noin kotisi, vaimosi ja lapsesi unhottaa, kun et sinä enään yhtään pysy kotona?" sanoi vaimo eräänä kertana miehellensä, kun tämä oli tullut taasenkin aamulla kotiinsa yölliseltä retkeltänsä.

"Voin minä, sillä minulla on kylässä hupaisempi kuin kotona... Nyt sen sait tietää, jota aina olet kärkkynyt. -- Onko nyt lysti?" sanoi mies.

"Voi rakas Risto! Mitä minä olen sinulle tehnyt, kuu sinä noin saatat puhua?" sanoi vaimo surumielin.

"Minä en jaksa kuulla sinun alinomaisia kärkkymisiäsi ja tilinteettämisiäsi".

"Älä niin sano, jos sinulla vähänkin on omaatuntoa. Enhän minä ole koskaan sinulle osoittanut muuta kuin rakkautta ja kunnioitusta. Ainoastaan synkkämielisyytesi syytä olen kokenut selville saada kaikella hyvyydellä, mutta sinä käyt vaan yhä kummallisemmaksi, kylmemmäksi ja umpimielisemmäksi. Jos et minun vuokseni voisi olla kotona, niin muistahan toki omaa lastasi. Usko vaan, rakas Risto, sinun käytöksesi ei ole sopiva Jumalan eikä ihmisten edessä", sanoi vaimo vavisten.

"Enkö minä sitä sanonut, ettei sinulla ole muuta kuin noita alinomaisia kantturasaarnoja, mutta eihän parempaa ole odottamistakaan semmoiselta, joka on kolme vuotta ollut -- -- ruodulla", sanoi Risto kamalasti.

Vaimo kalpeni kuolon kalpeaksi. Häntä puistutti semmoinen vavistus, ettei hän voinut pysyä seisallaan, vaan hänen täytyi horjuen peräytyä tuolille istumaan. Siinä hän sitten huohotti ja hengitti niin raskaasti, että olisi luullut sydämen rinnasta ylös hyppäävän. Kaukaan aikaan ei hän voinut puhua ainuttakaan sanaa.

Niin. Nuoli oli ammuttu ja se nuoli musersi ihmissydämen. Se oli kauvan piilenyt salassa ja varttunut, vaurastunut. Vieraan rouvan musiikillinen kasvatussaarna oli vasamaan takonut terän ja päättänyt sen valmistuksen. Huikentelevalla intohimolla oli hän alussa rakastanut kaunista, alhaista, mutta siveää naista ja tämä oli uskonut häntä ja antautunut kaikkinensa hänelle, yksin hänelle. Mutta kun ensimäinen hehku oli kylmennyt, ja elämän velvollisuus ja vakavuus astunut siaan, rupesi hän halveksimaan siveää vaimoansa, alhaisen kasvatuksen ja sukuperän tähden, yhtä suurella kylmyydellä, millä tulisuudella hän ensin häntä rakasti. Nyt sai vaimo tietää syyn miehensä kylmään nyreämielisyyteen ja kotoa poissa olemiseen, jota hän niin huonolla onnella oli tähän asti kokenut peitellä.

"Sinä siis halveksit minua?" sanoi vaimo viimein matalalla värisevällä äänellä.

"Niin teen ... minä halveksin sinua, enkä voi toisin tehdä", sanoi Risto murhaavasti.

"Silloin et niin sanonut kuin minua omaksesi pyysit; silloin vannoit rakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mikä sinun mielesi nyt on muuttanut?" muistutti vaimo.

"Minä olen tullut kappaletta viisaammaksi".

"Voi Risto! Sinä olet kovasydäminen, tunnoton mies, joka voit rikki polkea sydämen, mikä on sykkinyt yksin sinulle ja on yksin sinua rakastanut eikä ketään muuta. Miksi sinä saatit minut tähän hirmuiseen vaivaan? Olisit minun antanut olla halvassa ja ylönkatsotussa tilassani, se olisi ollut tuhatta kertaa parempi kuin tämä myrkyllä sekoitettu ulkokultainen loisto", sanoi vaimo.

"Niin, miksi minä olin niin hullu, sano jos vaan voit? Minun luullakseni se oli elämäni suurin erehdys", sanoi Risto vähääkään pehmenemättä.

Vaaleana ja vapisevana nousi vaimo tuolilta. Hän ei vastannut mitään miehensä viimeisiin sanoihin, sillä hän tunsi, ettei tässä ole siaa millekään järjelliselle ja tunnolliselle puheelle. Tuolin nojasta kiinni pitäen seisoi hän siinä tuokion, tunnustellaksensa, voisiko hän siitä mennä kamariinsa. Hän katsoa tuijotti yhteen paikkaan ja rinta aaltoili niinkuin hyrskyvä meren pinta. Vihdoin lähti hän horjuin ja seinistä kiinnipidellen hiipimään kamariinsa.

Pikku Anton heräsi samassa tuokiossa kuin äiti huoneesen astui. Poika kätisi tyytymättömänä ja oikoi pikku käsiään luottavasti äidilleen. Äiti horjui lapsen luo ja suurella vaivalla sai hän hänen nostetuksi syliinsä, sillä hän oli sangen voimaton.

"Voi, rakas lapseni! Tuleeko sinustakin huikenteleva, kovasydäminen mies, joka tunnottomasti voi murskaksi polkea uskollisen, rakastavan ja lempivän sydämen? -- Ei toki ... teenhän väärin sinusta, viattomasta olennosta tämmöistä arvellessani", sanoi äiti kuiskutellen lapsellensa ja suudellen häntä.

Hän istui lapsen kanssa vuoteen laidalle. Koko entinen elämänsä aukeni hänen eteensä niinkuin selvä kirja. Hän muisti lapsuutensa kurjat kärsimiset ja äitinsä hirveän nälkäkuoleman. Hän muisteli ihmisien ja erin-omattain kasvatusvanhempiensa hyvyyttä, joiden avulla hän vältti nälkäkuoleman ja tuli ihmiseksi. Pappilaan joutuminen tuntui hänestä suurimmalta onnettomuutensa syyltä, vaikka he olivatkin hänelle osoittaneet pelkkää ihmisyyttä, ystävyyttä ja rakkautta sekä kasvattaneet häntä kuin omaa lastansa. Mutta juuri tämän tähdenpä hän oli joutunutkin siihen asemaan, että oli voinut antaa elämän ylhäisyyden ja turhan loiston kiillon nojalla tehtyin pettäväin lupausten houkutella itsensä pois säädystään, maistamaan täydellä mitalla sitä ulkokultaista sydämettömyyttä, jota niin runsaasti useinkin loistavan kuoren alla piilee. Kuinka onnellinen olisi hän, jos hän olisi säädyssään pysynyt, missä kaikki ihmiset olisivat vertaisia, joita voisi rakastaa veljinään ja sisarinaan. Nyt hän oli hyljättynä, halveksittuna mieheltänsä ja kentiesi muutkin katsoivat häntä ylön: ja vaikka eivät he sitä tekisikään, on hän kuitenkin kurjin ja onnettomin ihminen minkä maa päällään kantaa. Miksi antoi hän itsensä pettää ja narrata? Miksi uskoi hän Riston intohimoisia rakkauden tunnustuksia ja lupauksia, ja hänen ulkokullatuita vakuutuksiaan -- niin, miksi? --

Näitä kaikkia muistellessaan muisteli hän viattomia lapsuutensa aikoja niinkuin kadotettua paratiisia. Vaikka se olikin ulkonaisesti kurjaa ja viheliäistä, oli sydän kuitenkin iloinen ja vapaa, eikä kukaan antanut hänelle niin pahoja ja solvaisevia sanoja kuin hän nyt omalta kumppaniltaan sai kuulla. Voi kuinka mielellään hän olisi nyt vaihtanut nykyisen elämänsä lapsuutensa viheliäiseen, mutta onnelliseen aikaan ja syöksynyt alas tältä suurimman onnettomuuden onnen kukkulalta; -- niin sen hän olisi tehnyt, jos vaan olisi voinut.

"Voi äiti! Miksi minä en saanut kuolla sinun kanssasi?" sanoi hän viimein puoliääneen ja purskahti katkeraan itkuun.

Siinä itki hän niin kauvan, että kyynelten lähteet kuivuivat ja sydän tuli murheen pätsissä ikäänkuin hiiltyneeksi.

Sinä päivänä ei vaimo voinut liikkua kamaristansa, eikä hänelle maistunut ruoka eikä juoma.

Kauheassa synkkyydessä kului aika eteen päin. Kumpikaan ei puhunut toisellensa luotuista sanaa, sillä mies ei tahtonut ja vaimo ei uskaltanut. Tämän tähden kävi elämä niin rasittavaksi, synkäksi ja kolkoksi, että se oli suljetun haudan kaltaista.

Eräänä päivänä tuli Risto vaimonsa kamariin. Tämä kummastutti vaimoa suuresti, sillä semmoista ei ollut tapahtunut kaukaisiin aikoihin. Mies istuutui synkän näköisenä tuolille ja vaimo odotti tykyttävin sydämin mitä hän sanoisi.

"Sinä et saa enään kertaakaan tulla näköisälle silloin kuin vieraita on", sanoi Risto kolkosti.

"Minkätähden en?" kysyi vaimo.

"Sen tähden kuin minun pitää hävetä sinun käytöstäsi", selitti mies.

"Mitä erin-omaisia rikoksia minä sitten olen säädyllisyyttä vastaan tehnyt?"

"Sinussa pistää joka aika esiin talonpoikamaisuus".

"Minä en siis olekaan enään mielestäsi säätysi ja kumppanini vertainen. jommoisen minun kerran vakuutit olevan", sanoi vaimo hiljaisesti.

"Et, senhän olet jo ennenkin saanut tietää", sanoi Risto.

"Sinun ei tarvitse koskaan enään hävetä minua vierastesi edessä", sanoi vaimo ja huokasi raskaasti.

"Minulla olisi vielä muutakin sanottavaa", sanoi Risto edelleen.

"Sano kaikki mitä sinulla sanottavaa on, sillä minun sydämeni on jo murtunut siihen määrään asti, että voin kuunnella mitä tahansa", sanoi vaimo.

"Poika olisi paremmasti kasvatettava, sillä se imee sinusta talonpoikamaisuutta", selitti Risto.

"Poika!... Mitä, kuinka?" ... sanoi vaimo ikäänkuin säpsähtäen, sillä hän oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän käsittänyt täydellisesti miehensä sanoja.

"Sitä sanon, että poika tarvitsee paremman kasvatuksen kuin sinä voit antaa... Joko nyt ymmärrät?" sanoi Risto säälimättömästi.

"Mitä sitten oikeastaan tarkoitat? -- puhu!" sanoi vaimo ja näytti kiinnittävän kaiken huomionsa oikein kuullakseen ja käsittääkseen mitä nyt tulisi.

"Tarkoitan sitä, että poika pitää laittaa muualle kasvatettavaksi".

Vaimo käsitti nyt täydellisesti miehensä tarkoituksen. Elon voima ja luja päättäväisyys palasi hänen heikontuneesen ruumiisensa ja murheelliseen mieleensä. Vieno puna levisi hänen kalpeille kasvoillensa ja silmänsä säkenöitsivät.

"Tahdotko ryöstää minulta ainoan rakkauteni esineen, mikä minulla on vielä jäljellä tässä mailmassa? Eikö siinä ole vielä kyllä, kun olet ryöstänyt elämäni rauhan ja rikkirunnellun sydämeni, kun tahdot vielä päälliseksi ryöstää lapseni? Mutta sen sanon sinulle, ettei se tule tapahtumaan koskaan, sillä rikkirunneltunakin on minulla voimaa suojelemaan lastani ... ota henkeni, revi runneltu sydämeni ulos rinnastani, mutta lastani et saa", sanoi vaimo kauhistuksen valtaamana.