Part 4

Pruustinna kutsutti sisarukset luoksensa ja he tulivat molemmin. He olivat jotenkin ujon ja hätääntyneen näköisiä, sillä eipä he vielä koskaan ennen olleet kutsutut yhdenkään herrassäätyisen eteen.

"Lapsi rukat! Olette turvattomat, isättömät, äidittömät. Teidän olo-aikanne tässä talossa nyt loppuu ja teidän tulee tästä edespäin hankkia itse leipänne. Tarvitsen sisäpiikaa ja semmoiseksi ottaisin sinut, Eeva, jos vaan suostut meille tulemaan", sanoi pruustinna.

Pruustinnan puhe vaikutti sisaruksiin kuin salaman isku. He olivat kyllä tienneet, että heidän olo-aikansa Kaaralassa on nyt loppuun kulunut ja olivat sureneet sitä. Tuo tunto ja tieto oli heillä ollut ikäänkuin vaistomaisena aavistuksena, mutta nyt oli se todellisuutena heidän eteensä julki tuotu. Voi kuinka turvattomia ja onnettomia he nyt tunsivat olevansa. Heidän täytyi erota siitä, jota he olivat oppineet kotinansa pitämään, erota niistä, jotka heillä olivat vanhempien siassa olleet ja jotka heitä olivat kaikella isällisellä ja äidillisellä lemmellä ja huolella kasvattaneet. Erota kasvin sisaristaan ja veljestään, jotka ovat niin verrallisesti heitä kohdelleet, eivätkä ole ainuttakaan kertaa heitä sättineet köyhyydellä ja halvalla sukuperällä.

Näitä ajatellessaan ja tuntiessaan, eivät he voineet sanoa ainuttakaan sanaa pruustinnalle vastaukseksi; korvia myöden punastuneina seisoivat he vaan vapisevin polvin mykkinä hänen edessään.

"No, mitä Eeva arvelee asiasta? Vastaa nyt minulle", kehoitti pruustinna.

Eeva sioitteli jalkojaan, koki yskähdellä ja ruveta jotakin sanomaan, mutta ei vaan saanut sanaa suustansa.

"Minä en voi erota Eevasta", änkytti nuorempi sisar vastaukseksi, sillä hän oli saanut senverran rohkeutta.

"No mutta ymmärrättehän sen, ettei voi olla mahdollista koko elämänne aika yhdessä pysyä; monenhan täytyy erota jo aikaisin veljistänsä, sisaristansa ja muista omaisistaan", sanoi heidän kasvatti-äitinsä.

"Kaikilla muilla on aina jotakin turvaa, meillä vaan toisemme. Mihin minä joutuisin, kun Eeva saisi paikan ja minä jäisin yksin turvattomaksi avaraan maailmaan?" sanoi Leena ja pillahti itkemään.

"Älä nyt kovin sure. Me ymmärrämme vielä toisiamme väärin. Me olemme aikoneetkin toisen teistä pitää edelleenkin tykönämme, mutta molempia emme tarvitse. Eeva saisi nyt hyvän palveluspaikan ja sinä saisit jäädä meille; eikä sinun nyt enään tarvitse ilman palkatta olla, sillä me maksamme palkan kohtuuden mukaan. Aivan likellehän tulisitte toisianne ja olisitte tilaisuudessa tapaamaan toisianne, milloin vaan haluaisitte. Mitäs tästä ajattelet, Leena?" sanoi emäntä.

"Kyllä minä sitten..." sanoi tyttö itkunsa seasta. Sitten käveli hän emännän luo antamaan kättä, sillä hän tunsi sydämessään, kuinka suurta äidillistä huolta emäntä taasenkin oli heistä pitänyt.

"Nythän Eevakin voipi antaa vastauksen minulle", sanoi pruustinna.

"Kyllähän minä muutoin ... mutta mitä minä siellä osaisin tehdä? Enhän minä ole tottunut herrastapoihin", sanoi tyttö.

"Sen asian saat jättää minun huolekseni. Minä ohjaan ja opetan sinua missä näytät sitä tarvitsevan; paitsi sitä on minulla samanikäinen tytär kuin sinäkin olet, hänen kanssaan saat opetella yhtärintaa kaikenlaisiin taloudellisiin toimiin. Mitä tähän vastaat?" sanoi pruustinna.

"Kyllä kaiketi minä ... pruustinna on niin hyvä", sanoi Eeva ujosti ja niin oli se asia päätetty.

* * * * *

On kulunut joku vuosi -- useampikin. Suuresti on aika muuttunut viimeisistä aijoista. Hyvät vuodet ovat parantaneet katovuotten iskemät haavat umpeen, ihmiset hyörivät ja pyörivät terveinä ja iloisina, elämisen halua ja toivoa täynnä. Usea ei heistä enään muistakaan niitä kovia kärsimyksiä ja sitä viheliäistä kurjuutta, joita katovuosien aikana saatiin niin runsaassa määrässä maistaa; kuitenkin löytyi yhden ja toisen sydämessä syvä arpi, jota ei mikään paremman ajan iloisuuskaan voinut tuntumattomaksi parantaa.

Muuttunut oli Kanttilan tytärtenkin asema. He eivät olleet enään muiden armoilla elämässä eivätkä syömässä armoleipää, vaan he olivat nyt aikaisia, itsetoimivia ja omatakeisia ihmisiä, jos kohtakin vielä muiden palveluksessa olevia. Maailma alkoi avata heille uusia näkö-aloja ja he maailmalle. Entiset pikku ajatukset ja toiminnat alkoivat haihtua mielestä ja tosi elämä alkoi sieltä täältä kangastella heidän silmiinsä yhdessä ja toisessa muodossa. Kumpikin heistä oli nyt siinä ijässä, että heillä oli kokonsa ja näkönsä kädessään ja ehkäpä tapansakin. Luonto olikin antanut heille runsaassa määrässä kokoa ja näköä, niin että he nyt täydellisesti kehittyneinä todellakin olivat paikkakunnan kauneimmat neitoset; tapoja oli heidän siivon ja nöyrän luontonsa lisäksi hyvä ja huolellinen kasvatus hyvällä lailla lisäillyt.

Paljon olivat sisarukset jo elämältä oppineet, mutta paljon vielä oli opittavaakin. Kumpikin heistä oli vielä samassa paikassa, mihin he erotessaan joutuivat, nimittäin Eeva pappilassa ja Leena Kaaralassa.

Vaikka he olivatkin molemmat paikkakunnan kauneimmat immet, olivat he kuitenkin eritavalla kehittyneet. Eeva oli viimeisen kehityksensä ajan ollut herrasväen parissa, jonka vuoksi hänen herkkään oppivaiseen luonteesensa oli juurtunut ja istunut hienoja herrastapoja. Hän kyllä itse ei luullut niin olevan, mutta jokainen kuitenkin sen huomasi puheesta, vaatteuksesta ja kaikesta käytöksestä ja elämäntavoista. -- Leena taas oli kasvanut kaiken aikansa raittiin ja teeskentelemättömän kansan parissa. Koko parhaan kasvamisensa ja oppimisensa ajan oli hän ollut siistissä, varakkaassa ja työteliäässä talossa, jossa jokapäiväinen virkistävä ruumiillinen työ ja voimakas ravinto sekä hyvä järjestys olivat hänen terveytensä karaisseet ja kehittäneet säätynsä kauneimmaksi helmeksi. Niin -- kääntyipä heidän uransa vähän erisuunnille ja siihen oli heidät ajanvirta vienyt.

Eipä kummakaan että näin oli, sillä olihan kumpikin heistä erinkaltaisissa oloissa. Pappilan pruustinna ohjasi Eevaa hyvyydellä ja helleydellä, niin kauvan kuin tarpeellista oli, kaikenlaisissa talouden askareissa. Kahdesti ei hänelle tarvinnutkaan yhtä asiaa neuvoa, sillä ahkeruutensa ja hyvän ymmärryksensä vuoksi käsitti hän aivan pian kaikki asiat. Näiden ja muiden avujensa tähden tuli Eeva niin välttämättömäksi pappilan perheelle, että heistä tuntui peräti mahdottomalta hänettä toimeen tulla. Tämän tähden tuli Eeva heille niin mieluiseksi kuin oma perheen jäsen ja hän oli osallinen jokaisessa perheen ilossa ja surussa. Talon Hilja neidin kanssa oli hän samassa suhteessa kuin sisareensa. Yhtenä he askaroivat, tekivät ja toimivat. Väli-ajat käyttivät he henkiseksi virkistyksekseen joko lukemalla taikka jotakin muutoin oppimalla. Siitä seurasi se, että Eeva omasi aikaa voittain melkein kaikki ne tiedot mitä Hiljallakin oli; muutamissa vuosissa oppi hän välttävästi puhumaan ruotsinkieltäkin.

Vaikka sisarukset olivatkin noin erinkaltaisissa oloissa ja eri suuntaa kulkemassa elämänsä suhteen, oli heidän välinsä yhtäkaikki sisarellisesti sydämellinen. Kun aikaa vaan vähänkään siihen riitti, kävi Eeva sisartansa Kaaralassa tervehtimässä ja usein oli hänellä pappilan Hilja neiti mukana. Kun Leenaa pidettiin niinkuin talon tytärtä, oli hänellä ja talon tyttärillä yhteinen kamari. Tämän pitivät he siistinä ja puhtaana, että se oli kuin porsliinimuki ja muutoinkin oli se hyvästi järjestetty ja kalustettu. Tähän veivät talon tytöt ja Leena Hiljan ja Eevan aina kun he tulivat. Monta lystiä kaskua siellä juteltiin ja monta iloista naurua naurettiin. Kävivätpä Kaaralan tyttäretkin välisti pappilassa, mutta harvemmin se tapahtui, sillä heitä haittasi ujous, eikä siellä ollut heillä täydellistä vapautta.

Niin. Mailma alkoi kääntää huomiotaan tuohon kauniiseen Kanttilan sisar-pariin. Eri tahoilta ja eri tavalla tuota huomiota tehtiin. Nuoret herrasmiehet loivat salaa halukkaita ja tutkivia silmäyksiä tuohon kauniiseen ja siveään pappilan Eevaan, joksi häntä nyt sanottiin, tehden samassa ajatuksissaan vertauksia ja arvosteluita, että mitenkä tuon asian kanssa oikeastaan olisi. Yksi ja toinen heistä alkoi keksiä sitä ja tätä teko-asiaa, jonka nojalla he saivat syytä käydä pappilassa, saadaksensa edes vilaukseltakaan nähdä tuota miellyttävää Eevaa. Tämän tähden nähtiin pappilassa paljon enemmän vieraita kuin koskaan ennen, jopa semmoisiakin, jotka eivät milloinkaan ennen olleet siellä käyneet. Kun useinkin suuri joukko nuorukaisia ja neitejä kokoontui pappilaan, pitivät he kaikenlaisia nuorten leikkejä ja kisoja, joihin osaa ottamaan Eevakin tavallisesti kutsuttiin, milloin vaan hänellä oli vähänkään aikaa muilta toimilta. Luonnollistahan on, että noissa leikeissä kaskuttiin ja imarreltiin ja koetettiin seuraa saada niin iloiseksi kuin mahdollista. Noita imarruksia sai Eeva niin runsaasti osaksensa, että hän alkoi ujostellen hävetä niitä. Eräs nuori herra oli sukkela keksimään kaikenlaista lystiä, mutta hän lauleli ja teki niitä temppujansa yhtä paljon talon Hilja neidille kuin Eevallekin, samassa ollen yhtä kohtelijas niin toiselle kuin kummallekin. Tämä oli talon ainaisia vieraita ja kaiken ilon aine ja toimeen panija.

Toinen alituinen vieras oli vähäpuheinen, melkeinpä jörömäiseltä vivahtava, roteva nuori herra. Hän ei imarrellut ketään, ei ottanut monasti osaa toisien nuorten leikkeihin ja kisoihin, ei puhellut eikä seurustellut kenenkään kanssa erikseen, puhui ainoastaan harvoin, mutta jos hän jotakin sanoi, oli niissä aina havaittavana tarkka miettiväisyys ja päättäväisyys. Hän näytti vaan syrjästä katsovan asiain menoja ja tekevän niistä johtopäätöksiään.

Nämät kaksi eivät olleet koskaan poissa pappilasta silloin kun vaan siellä oli muitakin vieraita, olivatpa he siellä joskus kahdenkin vieraina. Heillä oli kai siellä jotakin tähtäilemistä ja mielitiettyä, joka heitä niin usein pappilaan veti.

Minä en huoli sanoa heidän säätyänsä, koska kukaan et kärsisi säätyläisistänsä mitään mainittavan, varsinkaan jos tullaan jotakin mainitsemaan heidän varjopuolistansa; mainitsen vaan sivumennen, että puhelijaamman nimi oli Risto ja juromman Otto ja että he molemmat olivat aikaisia naimattomia miehiä ja oman virkansa hoitajia.

Samalla laillapa oli Kaaralassakin asiat, vaikka vähän eritavalla. Kylän nuoret miehet kävivät siellä ahkerasti, sillä olipa siellä kolme neitoa, joihin sopi nuoren miehen silmänsä luoda. Talossa oli kaksi hyvästi kasvatettua, siveää ja hyvän-näköistä tytärtä, joiden tiettiin saavan runsaat myötäjäiset talosta lähtiessään, ja kolmantena oli tuo talon piika tahi oikeammin kasvattitytär. Hänellä ei tosin ollut rikkautta, mutta sitä runsaammin kauneutta ja mielen jaloutta, jotka useinkin ovat niissä asioissa suuremmasta arvosta kuin rikkaus. Kuitenkaan eivät talon tyttäretkään olleet mielenjaloutta vailla. Niinhän se meni kuin maailman meno tavallisesti menee. Kaaralan molemmat tyttäret olivat kihloissa. Leenalle oli tehty muiden mielestä monta edullista tarjousta, mutta hän aina ne hyljäsi, Tämä oli monenkin mielestä hyvin outoa ja ihmiset eivät tienneet mitä ajatella. Vihdoin teki pitäjän rikkaimman talon, Kallolan, ainoa, Mauno niminen poika Leenalle tarjouksen, mutta yhtä huonolla menestyksellä kuin muutkin. Poika parka oli korvia myöten rakastunut tyttöön ja joutui sentähden kovan surun valtaan. Sen vuoksi vetosi hän tytön kasvatusvanhempiin ja pyysi heidän apuansa.

Eräänä kertana kutsuttiin Leena kasvatusvanhempiensa luo.

"Sinä tiedät ja tunnustat kai sen, että olemme kykymme mukaan koettaneet katsoa kaikissa sinun parastasi?" sanoi isäntä.

"Tiedän ... tunnustan", sanoi Leena punastellen.

"Me olemme koettaneet kasvattaa sinut kunnon ihmiseksi; ja luulomme on, ettemme siinä ole pettyneetkään. Lopuksi katsomme velvollisuudeksemme katsoa, että saisit kelpo elämänkumppanin ja että tulevaisuutesi olisi turvattu. Molemmat ovat sinulla nyt tarjona Kallolan Maunossa; ota vastaan oiva mies ja kelpo omaisuus ... kaikille ei tehdä semmoista tarjousta", pitkitti isäntä.

"Minä en voi ottaa vastaan sitä tarjousta", sanoi Leena vapisevalla äänellä.

Vanhukset hämmästyivät.

"Mitä? Et voi! Mikä siinä on syynä?" sanoi emäntä.

"Minä en tiedä mitään syytä ja kuitenkaan en voi", sanoi Leena.

"Et siis suostu ensinkään?"

"En".

"Odotat kai mielestäsi parempia tarjouksia? Niitä ei tule".

"Minä en odota mitään", änkytti Leena.

"Aiot siis olla naimatonna?"

"Aion".

"Emme suinkaan aio sinulle mitään väkipakkoa tehdä ... tee kuinka itse tahdot", sanoivat vanhemmat.

"Kiitoksia siitä!" sanoi Leena ja poistui.

"Kummallinen tuo tyttö! Luuleeko hän parempia tarjouksia saavansa?" sanoi emäntä Leenan mentyä. -- -- --

Muutaman päivän kuluttua tuli emäntä isännän kamariin hyvin hätääntyneen näköisenä.

"Oletko ikäpäivänä hullumpaa kuullut?" sanoi hän hengästyksissään.

"No mitä nyt on?"

"Minä tiedän syyn, minkä vuoksi Leena ei suostunut Kallolan Maunon tarjoukseen".

"Annas kuulla!"

"Hän mielii saadakseen meidän Anttia. Kyllä se sentään on liika paljon uskallettu... Eikö siinä kyllä, kun olemme hänet ihmiseksi kasvattanut ja laittanut, kun vielä tohtii ... eihän sitä toki Anttia..."

"Mistä niitä tietoja olet saanut?"

"Antti itse tuli minun luokseni ja sanoi, että on varsin paha asia hänen mielestänsä, kun Leenalle tyrkytetään yhtä ja toista sulhaseksi, sillä hän on itse aikaa sitten jo valinnut hänet elämänkumppanikseen ja pyysi nyt saada aikeensa toteuttaa".

"No, mutta Anttihan se sitten miettikin Leenaa, eikä Leena Anttia".

"Niin, niin, jommin kummin ... tietystihän heillä on yhteiset tuumat ... sehän nyt on tietty, mutta pitäisihän hänen toki tietämän, että tulokashan hän on taloon -- -- vaikka en minä suinkaan moiti ihmistä, mutta kuitenkin..."

"Sinä et puhu nyt järkevästi. Kun Leena on kerran mielestäsi hyvä ihminen, niin miksi sitten estelet? -- Minä tiedän myös, että hän on kunnon ihminen ja olen jo aikaa salaisesti toivonut noin käyvän ... hyvä vaan oli, kun löysivät toisensa. -- Rikkaus voipi pian kadota, mutta hyvät avut eivät katoa; ne kestävät kovimmissakin elämän myrskyissä", sanoi isäntä, emännän suureksi kummastukseksi.

"Enhän minä tahdo kieltää, ettei Leena ole kelpo ihminen, mutta eihän nyt toki Anttia..." koki emäntä hädissään änkyttää.

"Huomaasta nyt, kuinka väärät mielipiteet sinulla on. Minä tiedän varmasti, että sinä olet mielissäsi siitä, kun olet köyhän, orvon tytön ottanut kasvattaaksesi, etkä ole kertaakaan halveksinut häntä, vaan olet kasvattanut ja holhonut häntä, niinkuin oman lastasi. Nyt sinä iloitset, kun olet pyrinnössäsi onnistunut ja tahdot siitä niittää kunnian. Mutta kun asia koskee niin liki omaa itseäsi, että oma kasvattisi pitäisi ottaa miniäksesi, silloin nousee ylpeyden synti mieleesi, ettei hän kelpaisikaan sinulle, vaikka itse ja kaikki ihmiset kunnioittavat häntä. -- Tämä ei ole oikein; ajattelepas tätä!" puheli isäntä.

"No, enhän minä nyt häntä niin todesta..." koki emäntä sopertaa häpeissään.

Seuraus tuosta keskustelusta oli se, etkä Antti ja Leena kutsuttiin isännän kamariin. Ujostellen tulivat he ja Leena vapisi niin, ettei ollut pystyssä pysyä.

"Olen kuullut, että haluaisitte keskenänne solmita avio-liiton. Siihen ei meillä ole mitään vastaan sanomista, ja yhdistämme nyt teidät, Jumala teitä siunatkoon!" sanoi isäntä juhlallisesti, yhdistäen Antin ja Leenan kädet.

Nuoret kovin hämmästyivät näin odottamattomasta asian käänteestä. Varsinkin Leena oli peljännyt pahinta Antin ja hänen välillä tehdyn liiton ilmitulemisesta ja silti hän vapisi niin kovin huoneesen tullessansa. Mutta nyt, kun hän vihan ja kovien sanojen sijaan sai kuulla lempeyttä ja odotetun kiukun siaan toivotettavan Jumalan siunausta, saavutti hänet semmoinen hämmästys, ettei hän ollut pystyssä pysyä. Hän ei voinut sanoa mitään noille hyville vanhuksille, menihän vaan ja laski vapisevan kätensä kummankin käteen, kokien samassa salata ilonkyyneliänsä.

Jonkun ajan takaa oli Kaaralassa isot häät. Kolme pitäjän uljainta morsiusparia vihittiin niissä, sillä niin oli sovittu tulevien talon vävyjenkin kanssa, että hekin vihitään samassa kuin Antti ja Leenakin. Noin isoihin häihin oli kutsuttu pitäjän herrasväkikin; kaikki pappilaisetkin olivat kutsuttujen joukossa -- Eevakin -- no sepä nyt tietty -- morsiamen sisarena. Herrasväki noudattikin tarkkaan kutsua, sillä olivatpa he muulloinkin mielellään vieraina tuossa varakkaassa, siistissä ja vierasvaraisessa talossa; muiden muassa oli siellä Risto ja Ottokin.

Syyspuoli kesää oli ja ilma oli mitä kauniimpi. Iloisena hyöri lukuisa hääjoukko. Vanhemmat ihmiset viettivät aikaansa istumalla ryhmissä, joko ulkona tahi huoneissa, vilkkaasti kaskuten ja jutellen kaikenlaisista asioista. Väliin nauttivat he niitä virvoittavia, joita kenkkärit heille kantoivat ja pistipä yksi ja toinen ukoista piippuunkin ajan ratoksi. Nuoret panivat toimeen viheriäisellä nurmikentällä kaikenlaisia kisoja ja leikkejä: tanssittiin laulun mukaan monenlaisia rinkitansseja, juostiin leskiä, kätkettiin sormusta y.m.s. Nuoret herrat ja neidit ottivat innolla osaa kansan leikkeihin ja Risto oli kaikissa johtavana henkilönä. Kaikkialla oli hän hyörimässä, johtamassa ja neuvomassa, ja hänen johtaminaan kävi leikit kuin itsestään. Miellyttävällä käytöksellään voitti hän kaikkien suosion. Otto oli nyt, kuten ennenkin, vähäpuheinen ja synkän näköinen. Hän pyrki olemaan pappilan Hiljan ja Eevan parissa, mitkä kaikissa huveissa olivat aina rinnakkain ja jos vähänkään tuli loma-aikaa, istuivat he aina rinnatusten johonkin syrjäiseen paikkaan, niinkuin sisarpari, ja Otto meni siihen kohta kolmanneksi. Muutoin seurasi hän leikkejä, niinkuin joku kone, sillä ne eivät näyttäneet liikuttavan häntä vähän vähääkään. Risto seurasi heitä salaisilla katseillaan, vaikkei hän ollut heitä näkevinäänkään.

Vaikka jokainen morsiuspari oli kylläkin uljas ja kunnialla täytti paikkansa, oli Leena kuitenkin päivän sankari. Vaikkei hänellä ollut mitään rikkauksiakaan, oli kaikki niin häneen mieltyneet, ettei hänellä ollut yhtään kadehtiaakaan, jommoisia useinkin tahtoo olla, kun vaan rikas ja siivo poika nai köyhän tytön. Iloisena ja kauniina hyöri hän hääväen seassa, suoden aina jonkun hyvän sanan itse kullenkin. Emäntäkin oli unhottanut kaikenni entisen vastenmielisyytensä ja hän häpesi, kun hän oli ensinkään antanut niin halpamaisten ajatusten mieleensäkään astua.

"Oletko nyt onnellinen?" kysyi emäntä, mielihyvällä katsellen miniänsä alkua.

"Sainpa minä parempiakin tarjouksia", sanoi morsian iloisesti ja kiersi kätensä anoppinsa kaulaan.

Anoppi taputti häntä poskelle.

Ovatpa tämmöiset tapaukset todellakin harvinaisia rikkaan ja arvossapidetyn emännän ja ruotitytön välillä.

Alkoi hämärtää. Risto jo Otto katosivat muiden joukosta. He olivat vetääntyneet huonetten taa yksinäisyyteen; Risto oli Ottoa sinne vaatinut.

"Minä pelkään, että meillä molemmilla on samanlaiset tarkoitukset", sanoi Risto Otolle, tultuansa kahdenkesken.

"Missä asiassa?"

"Minä luulen, että sinä..."

"Että minä mitä?"

"Minä puhun suoraan: luuloni on, että sinä tähtäilet pappilan Eevaa".

"Siinä erehdyt, veikkonen. Totta kyllä on, että minä tähtäilen, mutta minä tähtäilen -- Hiljaa", sanot Otto ujostelematta.

"Tuskinpa Eeva sinulle kelpaisikaan?" kysyi Risto ongitellen.

"Kelpaisiko? Minä luulen, että hän kelpaisi vaikka kenelle. Minä olen kauvan mieltymyksellä katsellut häntä, mutta tarkemmin mietittyäni olen tullut huomaamaan, ettei hän tulisi onnelliseksi minun kanssani, minä kun olen niin juro luonteettani. Hän tarvitsee avonaisempaa ja irtanaisempaa elämänkumppania kuin minä olen. -- Hilja minulle paremmin sopisi. Muutoin en ensinkään tiedä, jos ma voittaisinkaan Eevan sydäntä", tunnusti Otto.

"Kiitos siitä!" sanoi Risto ja sitten he lähtivät häätaloon.

Eeva oli vetääntynyt sillä aikaa ulos vilvoittelemaan. Yksinään käveli hän maantielle talosta menevää lehtokujaa. Illan vilponen hämärä siimes tuntui hänestä niin mieluiselta ja hän vaipui syviin mietteisin. Kun Risto palasi Oton kanssa tuolta puheluretkeltään, huomasi hänen etsivä silmänsä, että Eeva on yksin kävelemässä. Varrottuansa sen ajan, ettei kukaan sitä huomannut, meni hän Eevan jälkeen.

Kun hän saavutti Eevan, säikähti tämä niin, että ääni pääsi, eikä hän voinut paikalta liikkua.

"Älä nyt noin kovin pelkää, kaunis impi!" sanoi Risto imarrellen.

"Jätä minut rauhaan!" sanoi Eeva värisevin äänin ja pyrki palausmatkalle.

"Ei, ei... Älä nyt ole noin hätäinen ja epäkohtelias... Kuule nyt toki minua, minulla on tärkeätä sanottavaa", sanoi Risto ja esteli häntä lähtemästä.

"Päästä minut, Risto, mitä ne ihmiset...?" hätäili Eeva.

"Hetkinen vaan ... kuule nyt minua ... minä rakastan sinua, rakastan kuollakseni ... olen jo kauvan rakastanut", sanoi Risto kiihkoisesti.

"Älä pilkkaa köyhää orpoa ... on orpo raukallakin kunniantuntoa", sanoi Eeva hämmästyksissään.

"Minä en pilkkaa, minä puhun täyttä totta... Tahdotkos tulla omakseni?"

"Semmoisia saat puhua vertaisillesi ... orpo, köyhä ja oppimaton tyttö ei sovi sinun rinnallesi", sanoi Eeva ujosti.

"Oi älä niin sano, sillä minä olen vakuutettu, että sinä tulisit olemaan asemasi, tulevan säätysi ja kumppanisi vertainen", sanoi Risto innostuksissaan ja tarttui kiinni tyttöön, joka hiljalleen vetäysi hänestä edemmäksi.

Epätoivon vimmalla riuhtasi Eeva itsensä irti ja lähti juoksemaan häätaloa kohden. Hän juoksi niin paljon kuin jaksoi ja se kauhistus, minkä hän tunsi sydämessään, antoi hänelle voimaa. Tuliko Risto hänen perässään tahi ei, sitä ei hän joutanut katsomaan; hän juoksi vaan niinkuin tappaja olisi ollut takana. Risto ei lähtenyt hänen jälkeensä, eikä hän olisi siihen kyennytkään, sillä kauhea hämmästys oli hänet saavuttanut.

Häätalossa oli valkeat ja joka huoneessa. Eeva koetti päästä kenenkään huomaamatta sisarensa kamariin. Se onnistuikin, sillä sinne mentiin porstuasta, eikä siinä ollut valkeaa. Kuten hän oli toivonutkin, ei kamarissa ollut ketään muita kuin Leena. Eeva oli niin hätääntyneen ja peljästyneen näköinen huoneesen tultuansa, että Leena sen heti huomasi.

"Herra Jumala! Mikä sinulla nyt on? Olethan kalpea kuin kuollut ja vapiset kuin kahila virrassa", sanoi morsian sisarelleen.

"Voi rakas sisareni! Minua on kovasti loukattu ja pilkattu", sanoi Eeva ja kiersi molemmat kätensä sisarensa kaulaan, purskahtaen samassa valtavaan itkuun.

"No tyynny nyt... Herran tähden, kuule nyt... Kuka on loukannut ja pilkannut...? sanohan nyt toki jotakin!" hätäili sisar.

Kauvan sai hän hätäillä ja udella, ennenkun Eeva kykeni itkultansa mitään vastaamaan.

"Minä en voi nyt mitään selittää ... sydämeni on niin ... siitä puhumme toisella kerralla", sai Eeva viimein sanotuksi.

* * * * *

Aikaa on taas kulunut. Pappilassa oli nyt häät. Ne olivat kaksoishäät nekin, sillä Otto ja Hilja sekä Risto ja Eeva olivat solmittavat nyt ikuiseen avioliittoon. Niin. Risto on näyttänyt toteen, ett'ei hän silloin Kaaralan häissä loukannut eikä pilkannut Eevaa, vaan puhui täyttä totta. Hän oli sittemmin useammat kerrat varovasti tunnustanut rakkautensa Eevalle ja hän oli voittanut tarkoituksensa, sillä Eeva oli viimein uskonut, ett'ei se ollutkaan pilkkaa ja häväistystä, vaan puhtaasta rakkaudesta syntyneen sydämen halun vilpitön tunnustus. Hehkuvana, nuoruuden kukoistuksesta humertavana, lempeänä morsiamena seisoi nyt Eeva Riston rinnalla, palkitaksensa sulhonsa rehellistä rakkautta, sillä olihan hän nyt näyttänyt toteen, että Eeva on ollut asemansa, tulevan säätynsä ja kumppaninsa vertainen. -- Onpa Risto pitänyt sanansa, on ollut mies -- on.