Part 3

"Ei, herra kuvernööri", alkoi johtaja. "Sen suurempaa apua emme ole saaneet ihmisiltä kuin mitä herra kuvernööri on tänne lähettänyt, ja se ei ole tämmöisenä aikana suinkaan liian suureksi arvattava. Kunta ei ole myös voinut sen anteliaammaksi tulla, sillä se on oman elämisensä uhalla antanut köyhäin hoidon avuksi kaiken sen, mitä sillä annettavissa on ollut, Jumalalta on tämä rangaistus kansallemme tullut ja Häneltä se apukin tulee. -- Ennenkuin akkunat avattiin terveitten ja sairasten huoneista, oli silloin vielä kolmetoista sairasta. Terveiden osastossa tuli yhä uusia sairaita, jotka täytyi muuttaa sairasten puolelle ja toisia kuoli ehtimiseen. Kun Jumala antoi lämpymät ilmat, aukasin minä akkunat ja sen erän perästä ei ole täällä kuollut ainoatakaan henkilöä. Kolmestatoista sairaasta on kymmenen parannut ja noussut ylös. Horjuvia ja kalpeita he tosin kyllä vielä ovat, mutta kuitenkin ovat he jo useana päivänä kyenneet käymään ulkona hengittämässä vielä puhtaampaa ja raittiimpaa ilmaa, ja tämä näyttää tekevän heille hyvää. -- ... Niin, ja sittemmin ei ole yhtään sairasta ilmestynyt terveitten puolella... Kolme sairasta on vielä entisestään, mutta hekin ovat paranemaan päin... -- -- Ruumisarkkuja ei ole tehty enään pariin viikkoon, ja jäipä meille noita työhuoneemme tuotteita seitsemän kappaletta liikaakin; ne eivät saaneet enään sisällensä mitään näljän ja taudin kalvamaa luurankoa, ja nyt ne ovat meillä tarpeettomina konikaluina. -- Ja ilman sitä, onh..."

"Suokaa anteeksi, mutta enhän minä näe monta henkeäkään teidän köyhäin huoneessanne; ovatko he jo niin supi kuolleet?" kysyi kuvernööri keskeyttäen.

"Kylläpä niitä on kuollutkin, mutta onpa toisia aina yllin kyllin tullut siaan; eipä heistä puutetta, ja ei heitä ole talossamme nykyään vähempää kuin ennenkään", selitti johtaja.

"Missä he sitten ovat, kun ei heitä täällä näy?"

"Silmätkää tuonne, herra kuvernööri", sanoi johtaja, viitaten kädellänsä avonaiseen akkunaan.

Avara näköala oli siitä nähtävänä. Silmän kantama oli siinä muhevaa peltoa, mikä osa sänkenä, mikä rukiin laihona ja mahona. Nuoria ja vanhoja horjuvia haamuja käyskenteli siellä täällä avaralla vainiolla, tavasta kyykistyen tahi istuen johonkin paikkaan tai pellonpientareelle; he näyttivät kainalossaan kantavan jotakin, jota ei etäisyyden vuoksi voinut eroittaa.

"Minä ymmärrän -- -- mitä he tuolla tekevät?" sanoi kuvernööri.

"Niin ... Mitäkö he tekevät...? Sitäpä minä äsken yritin tekemään, että selittämään... Onpa Jumala meille muutakin hyvää jo antanut, ei vaan lämpymän ilmansa. Kaikenlaiset kasvit jo pilkistelevät esiin ja niissä on suurin elämän toivomme. Viikon päivät on jo poimittu noita pikkusia ruohoja, ja niitä ovat he nytkin kokoilemassa. Nokkosen ja suolaheinän taimet pidetään parhaimpina, mutta onpa pitänyt välisti ottaa muitakin ruohoja lisäksi; on koetettu ottaa rukiin laihoakin, mutta niitä pidämme liian imelinä. Ne hakkaamme hienoksi ja panemme pataan kiehumaan. Kun siihen on sekaan panna lihan kipene, taikkapa vaan särjetyitä luita, maito- tahi piimätilkka ja hitunen suurusta, tahi niin näin -- miten varat milloinkin myöten antavat, niin siitä saamme hyvän ja voimakkaan ruo'an ... onpa se toista kuin olki- ja peuransammal-velli -- -- sittenhän ne sairaatkin rupesivat virkistymään ... eihän se ilma yksistänsä olisi voinut niitä hengissä pitää. -- -- Herra kuvernööri! Kyllä me nyt jo hengissä pysymme... Niin ja -- näin olen tehnyt -- nyt saatte rangaista minua miten tahdotte ... minä olen paljon kärsinyt ja olen valmis kärsimään kaikkea", selitti johtaja ja hänen äänensä värähteli.

Osan-ottavasti oli kuvernööri kuunnellut johtajan puhetta ja selityksiä. Totisena, vakaisena asteli hän johtajan luo, ja otti hänen kädestänsä kiinni.

"Ystäväni!" sanoi hän. "Teillä on paljon enemmän elämänkokemusta kuin minulla. Ehtimiseen pakkaudun minä nurkumaan teidän töitänne ja toimianne, vaikka ymmärrän niitä vaan pintapuolisesti; suokaa se minulle anteeksi. Tehkää ja toimikaa tässä kipeässä asiassa kuten parhaiten taidatte, eikä kukaan tule teitä enään koskaan moittimaan. -- -- -- Mutta mitä näen minä nyt? Olettehan itsekin laiha ja kalpea kuin varjo; ette yhtään härevämpi kuin hoidettavannekaan -- nyt vasta huomaan sen; -- mistä tämä?"

"Eipä kummakaan, jos olenkin laiha ja valju. Seitsemän viikkoa olen maannut tautivuoteella, taistellen elämän ja kuoleman välillä! ei ole pitkä aika siitä, kun jätin tautivuoteen", sanoi johtaja murtunein mielin.

"Sepä on ikävä asia, mutta kuka oli sairautenne aikana johtamassa köyhäin hoitoa täällä?" kysyt kuvernööri kiihkeästi.

"Minulla oli kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen poika, harteva ja roteva. Hän oli ainoa vanhuuteni tuki ja turva; hänestä toivoin paljon. Hän se tuli minun siaani, kun minä sairastuin. Viisi viikkoa hoiti hän toimella tätä viheliäistä pesää, mutta kuudennen lopulla sairastui hänkin. Hänen kuuma, nuori verensä ei kestänyt taudin rautaista voimaa, ja ei ollut vielä kulunut hänen sairastumisestansa täyteen kahta viikkoa, kun hän jo makasi kylmänä laudalla. Se oli juuri silloin kuin minä nousin sairasvuoteeltani, ja ensimäisenä työnäni oli, että saattaa ainoa tukeni, turvani ja toivoni maan mustiin multiin... Kovalta tuntui, herra kuvernööri. -- Uskoni on se, että hän eläisi tänäkin päivänä, ellei hän olisi joutunut tähän surman pesään ... itsestäni en pidä lukua", selitti johtaja.

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän kääntyi selin, kuvernööriin, salataksensa niitä. Samoinpa kävi kuvernöörinkin, sillä hänkin pyyhki ehtimiseen silmiänsä.

"Minä surkuttelen teidän kovaa onneanne. Mutta älkäämme niin ajatelko, että tämä on ainoa surman paikka; kuolema saattaa meidät tavata missä tahansa", sanoi vihdoin kuvernööri.

"Kyllä niinkin on, herra kuvernööri... Me olemme aina Jumalan kädessä, ja Häneltä se kaikki tulee. Mutta vaikuttaapa tilaisuuskin usein arvaamattoman paljon... M----n kunnassa ei ole kuollut puoltakaan vertaa ihmisiä kuin muualla, mutta he olivatkin uppiniskaisia, eivätkä perustaneet mitään köyhäin huonetta... Haluaako herra kuvernööri lähteä meidän viimeisiä sairaita katsomaan?" puheli johtaja.

Kuvernööri ymmärsi johtajan viittauksen. Ei ollut häneltä salassa, ett'ei M----n kunta ollut totellut käskyä, eikä laittanut köyhäin huonetta. Köyhänsä olivat he jakaneet piireihin ja taloihin, ja siellä kokeneet hoitaa heitä parhaan taitonsa mukaan. Heidän köyhistänsä ei kuollut kuin hyvin pieni määrä, jota vastaan hallituksen toimesta asetetut köyhäin huoneet tulivat kauheiksi kalmistoiksi, niihin kun kaikki sairaat ja nälkääkärsivät ahdattiin yhteen kokoon.

"Älkäämme siitä enään puhuko. Ihmisen parasta tarkoittavatkin toimet voivat välistä käydä päinvastoin kuin tarkoitus oli. -- -- Minä en tahdo nähdä sairaitanne, sillä minä uskon, että te hoidatte niitä paremmasti kuin minä voisinkaan. -- Koettakaamme vielä miehissä pyrkiä eteen päin, ja toivokaamme aikain paranevan, sillä Jumala ei ole meitä vielä kaikenni hyljännyt. -- Minulle tulee toiset tuumat ja huolet. Maa alkaa tulla valmiiksi kylvölle ja siementä ei ole ... minun pitää niitä hankkia... Oletteko mitään vailla --? niin, olettehan paljonkin. -- -- -- Tässä on vähän rahaa... Ostakaa sillä lihaa viheriä-ruokanne höystöksi. -- -- Hyvästi! Minun täytyy mennä ... kiireiset toimet kutsuvat minua", sanoi kuvernööri, ja pisti parisataa markkaa johtajan kouraan.

Juuri samassa tuokiossa tuli ruohojen keruussa olleet köyhäin huoneen hoidossa olevat samaan huoneesen, missä kuvernööri ja johtaja olivat. Jokaisella heistä oli pieni kori, johon itsekukin oli saaliinsa koonnut. Ujostellen ja hämmästellen seisahtuivat he ovenpuoleen ja laskivat korinsa lattialle.

"No, kuinka nyt on, onko vähän paremmasti, vai kuinka?" kysyi kuvernööri, astellen heidän luokseen.

Kaikki näyttivät olevan hämmästyksissään, eikä kenelläkään näyttänyt olevan sanaa suuhun tulevaa. Vihdoin kömpi vanha harmaapää ukko sauvansa kanssa esiin, ja lausui:

"Herra kuvernyöri! Monta olen nähnyt ja kokenut, mutta en mointa koskaan. Usein olen pureksinut pettua ja olkia, mutta useinpa myös selvää leipääkin. Työtä on tehty ja vaivaa nähty, ja aina on työ jotakin hedelmää tuonut, mutta nyt ei auta mikään, sillä Herran viha makaa meidän päällämme. Puolen veron isäntä olin minä ennen näitä aikoja, varakkaana pidetty, ja vaimon ja kuuden lapsen ympäröimä, onnellinen perheen isä. Maat ja mannut ovat nyt menneet, vaimoni on surun sortamana vaipunut hautaan ja lapseni ovat mieron tiellä; minä itse olen täällä, ja kenelläkään meillä ei ole nyt enempää kuin taivaan linnuilla, kurja henki vaan. Kummalliselta useinkin tuntuu: kuinka minä lapsineni olen säilynyt kuolemalta, vaikka niin moni parempi on sortunut tuonen tuville. Monta minua parempaa on täälläkin kuollut, mutta minä, kanto, olen vaan jäänyt tänne, näkemään koko viheliäisyyden niiton suuruuden. Kuitenkin kiitän Jumalaa, että näinkin on, sillä olisipa voinut huonommastikin olla. Jumala on antanut aikaisen keväimen ja minä toivon, että kansamme kärsimys on nyt lopussa. Kun ilmat lämpenivät ja akkunat avattiin, alkoi taudin rautainen koura heltiä, ja ruumisarkut, jotka ammottivat meitä nielläkseen, jäivät virattomiksi. Maasta nousee nyt jo parempia ruoka-aineita kuin olki ja jäkälä, ja me toivomme taas ... kunhan vaan olisi siementä..."

Uudestaan kiilsi kyyneleet kuvernöörin silmissä ukon puhuessa. "Oikein puhutte --; minä ymmärrän teitä. Toivokaamme, että tämä vitsaus on lopussa. Olen jo koettanut pitää siitä huolta, että maa saapi siementä, minun täytyy kiirehtiä niitä toimimaan. Luottakaa ja toivokaa vielä ... toivoa ja yrittää meidän kaikkien täytyy -- -- Hyvästi!" sanoi kuvernööri ja lähti.

* * * * *

Hallitus oli nyt, kuten ennenkin, pitänyt huolta siemenistä, vaikka se oli niin monasti pettänyt. Oman maan siemeniä ei ollut ensinkään saatavissa, sillä useat katovuodet olivat tyhjentäneet kruunun varastotkin; yksityiset varat eivät tulleet kysymykseenkään, sillä niitä ei enään ollut. Oli ennenkin nähty aikoja semmoisia, että oli hankittu siemeniä ulkomailta, mutta etelässä kypsyneiden siemenien ei oltu usein nähty täällä antavan semmoista tulosta, että kylvö olisi tuleentunut ennen meidän aikaisia syyshalloja. Hallitus oli nytkin tilannut tou'on siementä Saksan ja Tanskan maalta, ja niistä enin osa oli kaksirivistä ohraa. Tämän oli nähty meillä aniharvoin menestyvän, ja sentähden ottivat horjuvat ja kalpeat tilain omistajat epätoivolla vastaan noita tarjotuita, epävarmoja siemeniä, mutta eihän muuta neuvoa ollut.

Oli soma nähdä, kuinka horjuva ja toivova kansa teki toukojaan. Kalpeina ja heikkoina he horjuivat auransa perässä, kaatuen ja nousten, mutta toivoa täynnä. Horjuen he siristivät siemenen vakoon, mutta toivoen ja uskoen.

Jumala oli nähnyt kansansa ahdistuksen, ja kesä tuli mitä ihanin. Kullankeltaisina valmistui ulkomailta tullut kaksirivinenkin ohra; näyttipä siltä todellakin, että askeleet tiukkuivat lihavuudesta.

Kun uutinen joutui käsiteltäväksi, ja syötäväksi valmistettavaksi, itki moni perheen isä sen ihmeen nähtyänsä. En unhota koskaan sitä hetkeä, jolloin olin eräässä talossa, kun emäntä alusti taikinan 1868 vuoden sadosta. Venyvänä, valkoisena, sitkeänä ja pursean pouheana venyi se hänen kalpeissa ja luonnottomissa käsissään; näyttipä siltä kuin ei hän olisi saanut voittoa uudesta elon lähteestä.

Talon kärsivä isäntä, hän, joka oli kaikkensa tehnyt, kaikkensa yrittänyt perheensä toimeentulon eduksi, istui taikinapurtilon vieressä, emäntänsä sitä vanuttaessa. Molemmat olivat kalpeat, molemmat olivat tehneet tehtävänsä, molemmat olivat kärsineet ja toivoneet, ja nyt oli heidän toivonsa toteutunut; he olivat voittaneet, heidän toivonsa ja luottamuksensa ei ollut turhaan rauvennut, ja kokonainen elämä ja tulevaisuus oli nyt heidän käsissänsä. Molemmat itkivät siinä hiljaisina, vuodattaen sydämestä nousseita kyyneleitä; kumpikin heistä tunsi menneen kurjan ajan ja tulevan elämän toivon.

Kaiken tämän tunsi kansa, vuodattain sydämensä. Eihän sitä jokainen itsepuolestansa voinut loistavasti esiin tuoda, sillä kansamme on hidas ja juro, mutta olipa joukossamme semmoisia, jotka voivat kansan tunteet sanoiksi tulkita. Niinpä eräs runoilija (J.H. Virtanen) saman vuoden lopulla vuodatti sydämensä seuraavaisissa säkeissä:

Jo ijäisyyden aaltohin On vuosi vierinyt, Ja murheen on se muistohin Kansamme piirtänyt: Nyt moni meistä huokailee, Kun sitä vielä muistelee.

Kun alkoi se, ei iloa Meill' ollut ollenkaan, Ei elämisen toivoa: Kansamme kurja vaan Huokaili näljän käsissä, Kun puuttui meiltä syötävä.

Me saimme paljon apua, Se puuttui kuitenkin. Me pureksimme pettua Ja olkee sekaisin; Vaan kasvot meiltä kalpeni Ja voimat vahvat viehkeni.

Ei moni meistä välttänyt Tautia surkiaa, Ei kuolo koskaan säästänyt Nuortakaan kulkiaa; Ei armahtanut ketään ei, Vaan lapsiltakin äidin vei.

Niin, neito suri sulhoaan Ja vanhin lastansa, Ja poika kaipas kultoaan, Mies puolisoansa: Ja kuolon kellot yhtenään Soitteli heidän lähtöään.

Vaan kului aika keväimeen Ja Herra armon soi Ja luonto meille aikaiseen Ihanan kesän toi; Nyt kansa virkos jällehen Kuin tainnoksista perhonen.

Ja tuolla kynti peltoaan Mies nuori horjuen, Hän kalvas oli kasvoiltaan Ja heikko voimanen; Hän vakoon kaatui aurastaan, Vaan nousi, lähti uudestaan.

Näin heikoin voimin työtänsä Tää kansa toimitti Ja siunauksen myötänsä Herralta saavutti; Nyt meill' on leipä makoisa, Kun tuli vuosi viljava.

Ja tyytyväisnä toivoen Tää kansa vakava, Nyt Jumalaansa kiittäen Alkaapi aikansa; Ja taaskin häneen turvaten Työtänsä tekee iloitsen.

II.

Kanttilan tyttäret.

Niin. Mennyt eli nyt Kanttilan tyttäriltä sekä isä että äiti. Outoa, kummallista ja harvinaista tietä olivat he kumpikin menneet, mutta erilaisista syistä, vaikutuksista ja erilaisissa pyrinnöissä. Hellänä, lastensa tulevaisuutta huolehtivaisena äitinä oli äiti, kumppaninsa kylmyyden ja näljän sortamana, heikkona ja kärsivänä laskenut päänsä viimeiseen lepoon; kylmänä, jurona, yhtakaikkisena, viimeiseen asti himojensa orjana, oli isä poistunut tältä surulliselta näytelmäpaikalta, jättämättä jälkeensä edes tietoa hautansa paikastakaan.

Orpoina, isättöminä, äidittöminä, tuettomina ja turvattomina olivat nyt Kanttilan molemmat pikku tyttäret. Menneen viimeisen ajan myrskyaallot olivat heidät viskanneet hylkytavarana maailman rannalle tässä maamme hirveässä haaksirikossa. Tässä myrskyn jälkihölkkä tai maininki heitä vielä huljutti elämän ja kuoleman välillä, temmaten heidät välisti ulommaksi ulapalle ja viskaten jälleen maalle.

Kauvan makasivat lapset tautivuoteellansa ja yleinen mielipide oli, etteivät he jää elämään. Mutta ihmisien hellä hoito ja lämmin kesäinen ilma vaikutti vihdoin sen, että he kaikkien ihmisien suureksi ihmeeksi jäivät kuin jäivätkin elämään. He olivat väliaikaisesti sioitetut hyvään taloon, jossa ihmiset hoitivat heitä kaikella huolella ja helleydellä niinkuin omia lapsiaan. Ja kun ensimäinen uutinen joutui syötäväksi, voimistuivat lapset ja tulivat aivan terveiksi.

Syviä ja kaukaiseen tulevaisuuteen ulottuvia aukkoja ja haavoja olivat viimeiset kovat katovuodet iskeneet kansaan. Paljon oli jäänyt turvattomia orpoja, joilta kova aika oli vienyt joko isän tahi äidin, taikka molemmat. Monta turvatonta leskeä olivat ne jälkeensä jättäneet, joilta tuonen kylmä koura oli heidän miehensä, ainoan tukensa ja turvansa pois temmannut, ja usea heistä seisoi nyt lapsilauman kanssa neuvotonna ja turvatonna, näljän ja kuolon tyhjentämällä maalla, niinkuin jollakin kulovalkean polttamalla aukealla kankaalla. Moni äsken vielä niin vankka mies, voimaa ja toivoa täynnä, vaimonsa ja lastensa ympäröimänä horjui nyt sauvansa nojassa murtuneena ja musertuneena kuin salaman iskun kohdannut salon honka, sillä hänen vaimonsa ja lapsensa olivat hänet jättäneet, sortuessaan kovan ajan kohtalon uhriksi, ja voimatoinna, murtuneena, terveytensä menettäneenä ja toivotonna silmäili hän nyt kolkosti tulevaisuuteen.

Olisipa luullut niin hyvän vuodentulon perästä, kuin ensimäinen vuosi oli katovuoden jälkeen, kaikki köyhäinhoidonkin huolet loppuneen, mutta niin ei käynyt edellämainituista selvistä syistä. Kuitenkin lakkautettiin köyhäin huone H----n kunnasta paremman ajan tultua, ja kaikki nuot orvot, lesket ja raajarikot sioitettiin taloihin ja ruotuihin.

Paljon oli siitä vaivaa ja puuhaa, paljon kulutusta ja huolta, mutta ilolla kantoi nyt jokainen yhteistä ijestä ja kuormaa, sillä olihan nyt antamista ja syömistä ja tämä loi jokaiseen uutta elämän toivoa.

Kanttilan nuori sisarpari sioitettiin erääsen varakkaasen taloon ruodulle kolmeksi vuodeksi, sillä eivätpä he vielä kyenneet itse henkeänsä elättämään. Talo, jonka asukkaiksi Kanttilan tytöt nyt tulivat, oli vanhastaan tunnettu erin-omaisesta siisteydestään ja puhtaudestaan. Sen asukkaat olivat Jumalaa pelkääväisiä ihmisiä, ja heidän hyvää järjestystään ja kätevyyttään mainittiin useassa pitäjässä. Näinä kovina aikoinakin oli tämän järjestystä pitävän Kaaralan talon asukkaat neuvotelleet itsensä niin hyvästi lävitse kaikkien vastusten, ettei heille tullut kuolemankaan kautta pään vahinkoa.

Tämmöisiä ihmisiä ne olivat, jotka tulivat Kanttilan tyttösten alku-kasvattajiksi. Tuskinpa olisi muualta parempia löytynyt ja onneksi heille oli se seikka, että he joutuivat semmoisien ihmisien pariin, sillä se sattumus tuli vaikuttamaan sangen paljon heidän vastaiseen elämäänsä.

Heti taloon tultuansa, huomasivat lapset, että he olivat joutuneet hyväin ihmisten pariin. Heti laitettiin heille eheät ja puhtaat vaatteet, ja tämä teki jo lapsiin sangen hyvän vaikutuksen, sillä eipä heillä koskaan ennen ollut semmoisia ollut. Alusta alkaen totutettiin heitä hyvään järjestykseen ja puhtauteen. Ensimältä katsottiin perään, että lapset pesivät kasvonsa ja kampasivat päänsä joka aamuna. Heidän vaatteissaan ei saanut olla ainuttakaan tahrapilkkua, eikä rikkinäistä paikkaa, sillä jos jotakin semmoista ilmestyi, muistutti emäntä kohta heitä siitä, ja toimitti heidät itsensä vikapaikat korjaamaan. Heidän kirjanlu'ustansa pidettiin myös hyvä huoli, sillä eipä se ollut heidän taloon tullessaan juuri kehuttavalla kannalla, se kun oli yksistään ollut heidän äitivainajansa tehtävänä, eikä tämä viimeiseltä kovan elämäntaistelun vuoksi ollut voinut heidän lukemisestansa tarpeellista huolta pitää.

Puutoksissa ja kaikessa elämän kurjuudessa kasvaneet lapset olivat niinkuin puusta pudonneita tässä uudessa elämän käänteessä. He olivat käsittäneet elämän olevankin vaan tuommoista taistelua vilun, näljän ja niistä seuranneen kuoleman kanssa, ja olevan satunnaista onnenkauppaa, jos joku noiden hirmuisien vihollisien käsistä elävänä pääsi, alkamaan taas uutta toivotonta taistelua. Eipä kummakaan, jos he pikku ymmärryksillänsä elämän semmoiseksi kurjuudeksi käsittivät, sillä olihan heidän elämänsä aamu, siitä saakka kuin he muistivat, ollut kurjuuden, elämän ja kuoleman kanssa taistelemista.

Kuinka paljon toisenlaiseksi oli heidän elämänsä nyt muuttunut. Heillä oli nyt hyvää, maukasta ja voimakasta ruokaa yllin kyllin, eikä heidän tarvinnut peljätä sen loppumista. Puhtaat, terveet, lämpymät vaatteet, ehyet jalkineet, lämmin huone ja pehmeä, siisti vuode täydensi vielä heidän elämänsä mukavuutta, ja tämä oli heistä niin kummallista, etteivät he luulleet semmoista mukavuutta maailmassa löytyvänkään.

Kaaralan talon isäntäväellä ei ollut kuin kolme lasta, yksi poika ja kaksi tytärtä. Tyttäret, Kaisa ja Maija, olivat samanaikaisia kuin Kanttilan tyttäretkin, mutta Antti poika oli vähän nuorempi heitä. Talon isäntäväki piti noita orpoja ruotilaisia niinkuin omina lapsinaan. Omat lapsensa olivat he kasvattaneet Jumalan pelvossa ja opettaneet heitä käyttämään itsensä siveästi ja rehellisesti kaikkia ihmisiä kohtaan. Tämän, ja osaksi hiljaisen ja siivon luontonsakin vuoksi, olivatkin Kaaralan lapset aina mainitut paikkakunnassa hyvänsävyisyydestänsä.

Heti kun Kanttilan tyttäret olivat taloon tulleet, neuvoivat isäntä ja emäntä lapsiaan, että heidän tulee pitää noita köyhiä ja orpoja tyttöraukkoja niinkuin omia sisariaan, eikä missään tapauksessa sättiä ja sortaa heitä köyhyydellä tahi muulla sopimattomalla tavalla raskauttaa heidän mieltänsä. Noita hyväntapaisia lapsia ei tarvinnut kahdesti kehoittaa, sillä kaikissa kohdissa kohtelivat he Eevaa ja Leenaa kaikella ystävyydellä ja veljellisyydellä, eikä heidän välissään kuulunut koskaan harkkasanaa.

Sekä talon tytöille että noille uusille sisaruksille laitettiin samankaltaiset pukimet ja vaatteet, niin ettei heistä siinäkään suhteessa ollut toinen toistaan kummempi. Vanhemmat katselivat lasten hyvää sopua sydämellisellä ilolla. He toimittivat tytöille kulloinkin yhtäläistä työtä ja emäntä opetti ja neuvoi heitä itsekussakin työlaadussa. Tämä vaikutti tyttöihin sangen terveellisesti, sillä sentautta tuli työ ikäänkuin kilpaillen tehdyksi. Tällä tavalla tottuivat he jo aikaisin tekemään kaikki työnsä ja askareensa kunnollisesti ja joutuisasti.

Kanttilan tyttäret rakastivat kasvatusvanhempiansa, niinkuin lapset hyviä vanhempiaan rakastavat. He olivat kuuliaisia ja nöyriä, ja kokivat kaikissa askareissaan, toimissaan ja töissään noudattaa heidän mieltänsä. Tämä lujensi yhä vaan niitä rakkauden siteitä, mitkä alkupäästä olivat kasvatusvanhempia ja lapsia yhteen sitoneet. -- Kaikkien noiden suotuisien olojen tähden eivät lapset ensinkään huomanneet syövänsä armoleipää.

Näin hyvän hoidon ja kohtelun vuoksi kasosivat ja hyötyivät Kanttilan tyttäret ihmeellisen rohkeasti. Verevinä ja täyteläisinä kasosivat he ja jo aikaisin huomattiin, että heistä ajan pitkään muodostuu paikkakunnan ihanimmat immet. Olipa niinkuin kaksi metsäruusua olisi poimittu karulta kankahalta ja sitten istutettu multavaan, vahvaan ja voimalliseen maahan, jossa ne sitten hyötyneinä olisivat kaikki muut voittaneet kauneudessa.

Kaarala oli vierasvarainen talo ja sentähden kävi siinä paljon vieraita. Olipa vieras, outo, ensikertalainen tahi talon vanha tuttava, herätti hänen huomiotaan noiden orposisarusten kaino, hiljainen ja kumminkin ujostelematon käytös sekä heidän aikaisin kehittynyt kauneutensa. Vieraina kävi usein herrasväkeäkin ja oudoille sai talon väki tehdä selityksiä tyttöjen synty- ja sukuperästä ja antaa vastauksia senkin seitsemänlaisiin kysymyksiin ja utelemisiin, joita vieraat noiden tyttöjen vuoksi heille tekivät, sillä yleiseen oli tietona, että he olivat orpoja. Elatusvanhemmat antoivat ilolla noita selityksiä, sillä olivatpa he mielessään hieman ylpeitä siitä, kun heidän kasvattinsa herättivät niin yleistä huomiota, joten heidän huolellinen kasvatuksensa tuli myös samassa huomatuksi.

Tällä tavalla oli aika kulunut niin, että nuot kolme vuotta olivat kuluneet, joksi ajaksi Kanttilan sisarukset olivat Kaaralaan sioitetut. Tytöt tunsivat sydämessään sanomatonta surua ja kaihoa, tietäessään, että heidän on nyt eroaminen perheestä, jonka jokainen jäsen on heitä niin suurella rakkaudella ja ihmisyydellä kohdellut. Monta itkua itkivät sisarukset muilta salaa ennen tuota peljättyä eropäivää.

Olipa niin, että pruustinna tuli käymään Kaaralassa ennen eropäivää. Hän tuli tiedustelemaan, saisiko hän Kanttilan vanhimman tyttären sisupii'akseen, sillä hän oli juuri semmoista vailla ja hän oli mieltynyt Eevaan hänen hiljaisen luontonsa, siisteytensä, kätevyytensä ja soman käytöksensä tähden. Hän kyseli talon emännältä sisarusten sisällistä luonnetta jokapäiväisessä elämässä, heidän kotitapojansa ja työkykyään; hän tahtoi saada heistä tarkat tiedot, koska ulkonaiset merkit useinkin pettävät. Emäntä, ollen rehellinen ihminen, ei ollut löytää kyllin sanoja ylistääkseen kasvattiensa rehellisyyttä, hyväsävyisyyttä, lempeämielisyyttä ja altista palvelevaisuutta. Pruustinna oli hyvin tyytyväinen emännän selityksiin, sillä hän uskoi hänen totta puhuvan.