Part 2

Vaimo oli niin kiintynyt itkuunsa, ett'ei hän ollut voida siitä lakata. Vaikka kuinkakin hän olisi koettanut pidättää, reväisi se kuitenkin sydämen pohjasta, ja silloin pääsi itku aina uuteen valtaan. Vihdoin kuitenkin alkoi hän vähitellen tyyntyä, mutta kauvan se kuitenkin reväisi sydämestä, sillä olihan se nääntymäisillään ja särkymäisillään.

Kun vaimo oli tyyntynyt, maisti hän todellakin miehensä pullosta sen verran, että nielulle meni; lapsille annettiin muutamia tippoja veden seassa. Sen vertainen tilkka meni vaimon nääntyneesen ruumiisen niin, että hän raukesi hermottomaksi kuin lankavyyhti, ja hänet täytyi toimittaa vuoteesen maata. Kylmänä, virkistävänä virtana tuntui se ensin kiertelevän heikossa sydänalassa, mutta sitten se lämmitti ja vahvisti. Kauvan ei kuitenkaan tuon hänelle oudon ja uuden elämän lähteen virvoituspisara voinut virkistää hänen veltostuneita elimiään, sillä kaksi kertaa veltommaksi ja raukeammaksi tunsi hän itsensä ensi huumauksen sivu mentyä.

Kun vaimo tointui niin paljon, että hän voi puhua, alkoi hän huolehtia taloudellisista asioista.

"Pan -- -- pankaa uuni lämpiämään ja -- ja sotkekaa olkijauhoja rankkiin, et -- että saisin jotakaan sydämeeni. Mi -- minä aivan näännyn ... paistakaa sit -- sitten... Kun minä voisin käydä lehmän lyp -- lypsämässä", määräili hän katkonaisesti.

Mies ja vanhempi tyttö rupesivat heti touhuun. Isä kaasi vähän rankkia kuppiin ja sitten alkoi tyttö sotkea olkijauhoja sen sekaan, mitä kiuluun oli jäänyt; sillävälin pani isä uunin lämpiämään.

Horjuen kontturoitsi vaimo ylös. Hänen polvensa eivät tahtoneet kannattaa varjontapaista painoansa, mutta yhtäkaikki meni hän hoiperrellen navettaan lehmää lypsämään.

Navetasta palattuansa kaasi hän maitotilkkaan montavertaa enemmän vettä kuin maitoa oli, ja pani sen pataan suolan kanssa kiehumaan.

Kun illallinen oli kaikin tavoin saatu valmiiksi, rupesi perhe atrioitsemaan. Isännällekin oli emäntä pannut kuppiin maitokeitos- sinukkaa, mutta tämä ei huolinut siitä. Hän otti tuon kupin, johon hän oli kiulusta rankkia kaatanut, sekoitti siihen suolan, ja rupesi siltään syömään, sitä ennen otti hän toki taskumatistansa. Semmoinen oli hänen elämänsä keino ollut jo pitkät ajat; siinä hänen suuruksensa. Eihän se hänelläkään hääviä ja lihavaa tuo elämä ollut, paha vaan, kun vaimo ja lapset saivat hänen viinan himonsa tähden kärsiä.

"Syökää nyt vaan kaikki ... en minä tahdo maitokeitosta ... syökää te vaan kaikki ... kyllä minä aina elän", puheli perheen-isä, appaessaan suolattua rankkia suuhunsa.

Niin. Olihan isännän taskumatissa nyt olemista.

Niinkin vähän ravinnon saaminen vaikutti nälkäiseen äitiin ja lapsiin hervaisevasti. Tämän tuntiessaan toimittivat he itsensä maata. Lapset lukivat iltarukouksensa ristissä käsin ja äiti kiitteli Jumalaa sydämestänsä, kun asiat ovat näinkin hyvästi.

Niin sitä Kanttilassa elää kitkutettiin eteen päin. Isäntä oli suostunut vaimonsa viimeiseen pyyntöön; hän oli salapolttajalta tinkinyt rankin takaisin, ja uskollisesti kantoi hän sen kotiin. -- Olihan sekin tyhjää parempi. Tuota ainoaa elämän lähdettä pidettiin tarkasti kuin kultaa kämmenellä, sillä eipä ollut tiedossa, milloin semmoinen hyvyys taas saataisiin.

Mutta näillekin varoille tuli viimein loppu. Loppunut oli rankki ja ehtynyt oli isännän taskumatti. Paha puute ja hätä tuli hänellekin, vaikka hän oli imenyt ytimen köyhäinhoidon antamista ja vaimonsa tuomista jauhoista, ja yhtäkaikki ollut osallisena rankin syönnissä vaimonsa ja lastensa kanssa. Ehtimiseen pyyteli hän vaimoaan, että tämä menisi köyhäinhoidolta vielä jauhoja pyytämään.

"En minä jaksa kävellä kylään", sanoi vaimo miehensä pyytelemisiin.

"Jaksoitpahan viimeskin", viittaili mies.

"Niin, viimes ... silloin olin vielä paljon vankempi, mutta nyt -- -- -- Mitähän hyvää niistä sitten olisi, jos jauhojakin saataisiin...? Veisithän ne kuitenkin salapolttimoon", sanoi vaimo surullisesti.

"Vähäkö niistä olisi hyvää: saisinhan minä viinaa ja te rankkia; sillä tavoinhan sitä nykyäänkin on eletty, maitotilkan apuna ollessa", selitti mies kylmästi.

"Viina ei ole ruokaa, eikä voi ihmistä nälkäkuolemasta varjella... Väärä lähde sinulla on, usko minua... Sinä imet vaimosi ja lastesi verta", sanoi vaimo.

"Mutta jos menisit hevosella", sanoi mies, ikäänkuin ei hän olisi kuullutkaan vaimonsa viimeistä puhetta.

"Minussa ei ole hevosen ajajaa, eikä muuta menijää ... mene itse, jos haluat, mutta minä en mene", sanoi vaimo lujasti.

Mies ei olisi suurin surmin mennyt köyhäin hoidolta apua pyytämään. Häntä vaivasi häpeän tunne, että mennä suorastansa apua anomaan, sillä olipa hän oppinut luottamaan omaan kykyynsä ja toimeentuloonsa. Hyvinä aikoina olikin hän nurkumatta elättänyt perheensä moitteettomasti, turvaamatta keneenkään muuhun kuin omaan itseensä, vaikka kohtakin hän ahkerasti suuteli taskumattiaan. Lieneepä hänellä ollut sekin pelko, että on kenties tiedoksi tullut, ettei hän ole voinut taskumatistansa luopua näinä kovinakaan aikoina. Tämmöisethän ne syyt olivat, jotka tuon matkan tekivät hänelle niin vastahakoiseksi ja jonka vuoksi hän niin hartaasti pyyteli vaimoansa sinne menemään.

Kun vaimo teki niin jyrkän vastuksen, alkoi mies hankkia lähtöä, sillä eipä muuta neuvoa ollut ja hätä kapisi kantapäillä, paruttaen ja kuristaen suolia hirveästi.

"Jos sattuisit jonkun jauhohiukan saamaan, niin älä suinkaan vie niitä salapolttimoon, sillä tämä on viimeinen toivomme ... minä toivon nyt sinusta..." sanoi vaimo, kun näki, että mies itseänsä matkaan hankki.

"Kaikkea häntä..." sanoi mies ja lähti.

Se oli aamu, kun hän lähti hevosella kotoa. Kaiken päivän odottivat vaimo ja lapset isäntää kotiin tulevaksi, mutta häntä ei näkynyt ei kuulunut. Pitkäksi kävi odottaminen, sillä kovin kaiveli nälkä sydäntä ja joku vaistomainen toivo kyti kuitenkin mielessä, että ehkä kylämies toisi jotakin syötävää.

Illalla myöhään tuli mies kotiin.

"Saitko mitään?" kysyi vaimo pelokkaasti.

"Sainhan tuota vähäisen".

"Minkä verran?"

"Ei muuta kuin leiviskän jauhoja ... ei heilläkään ole".

"Missä ne ovat...? Tuo, Jumalan tähden, ne tänne, että saadaan keittää puuroa ... me hiukeamme tuohon paikkaan", hätäili vaimo.

"Ei ne ole täällä, minä ne vein -- -- --".

"Veit, mihin veit...? Ethän, Jesuksen tähden, salapolttimoon?" sanoi vaimo ja hän rupesi kauheasti vapisemaan.

"Mihinkäs sitten?" sanoi mies niin yhtäkaikkisesti ja kylmästi, että olisi luullut jäitä putoilevan hänen suustansa.

Vaimo parahti kipeällä, sydäntä särkevällä äänellä. Se oli viimeisen toivon pettynyt epätoivoinen parahdus, jonka olisi luullut kivetkin pehmittävän. Hän ei itkenyt enään, sillä elämän kova koulu, kalvaava, kuluttava nälkä ja pettyneet elämän toivot, olivat tyhjentäneet hänen sydämensä. Hän meni horjuen vuoteesen ja pani maata; siinä hän sitten raskaasti hengittää huohotti.

"Kova, kylmä, jumalaton ihminen ja aviokumppani! Ei sinua liikuta yhtään vähää vaimosi ja lastesi nälkäkuolema, kunhan vaan itse saat tuota kirottua lientä", sanoi vaimo viimein heikolla ja värisevällä äänellä.

"Kyllä se niin ... kyllä se parasta taitaa olla, että huomenna köyhäinhuoneesen ... eihän tuota täälläkään ... enkä minä tule viinatta aikaan ... olisihan siellä teille kuitenkin parempi kuin täällä... Kuinka kauvaksi se yhden jauholeiviskän rankki kestää ... parasta on, että menette", esitteli mies niin levollisesti ja kylmästi kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Vaimo ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, että se on turhaa työtä, sanoipa hänelle vielä mitä sanoikin. Hänen sydämensä tykytti kovasti ja kylmä hiki valui hänen kalpealta otsaltansa. Ajatukset lensivät yhtenä myrskynä sinne tänne, etsien jotakin turvaa, jotakin tukea ja lohdutusta, mutta sitä ei tuntunut mistään löytyvän ja kaikkien vähimmän omasta elämänkumppanista.

Näitä mietti ja tunsi hän, eikä unta tullut silmiin. Hän tunsi itsensä sangen voimattomaksi, näljän heikontamaksi, kurjaksi olennoksi mihinkään lähtemään apua etsimään. Itsestään ei hän suurin lukua pitänyt, mutta lapset: mikä kohtalo oli heidän osaksensa tuleva, oliko nälkäkuolema heidätkin pyyhkäisevä pois elävien joukosta jo noin nuorina? Tämä ajatus vaivasi häntä kovin kauheasti ja hän jo luuli näkevänsä lastensa kelmettyneillä kasvoilla makaavan ruumispaarien päällä.

Vaikka kuinkakin hän olisi koettanut ajatella jotakin pelastuksen keinoa, ei hän kuitenkaan löytänyt sen parempaa, kuin että koettaa mennä taasenkin köyhäin huoneesen ja jos heitä sieltä toimitettaisiin kotiin takaisin, tunnustaa silloin totuus, niin vastenmielistä kuin se vielä hänelle olikin. Hän vertaili voimiaan matkan pituuteen ja tunsi, ett'ei hän jaksaisi sen päähän päästä, mutta eihän muuta neuvoa ollut, täytyi yrittää, vaikka siihen nääntyisi -- niin, mutta hevosella -- onhan hevonen... Kunpa nyt vaan jaksaisin -- niin, kunpa -- --

Kun aamulla ylös noustiin, laitteli vaimo suolan kanssa maitopisareesta lastensa tyhjiin sydämiin jotakin ryyppimistä, että he olisivat jaksaneet kulkea taipaleen poikki; itse otti hän heikkoon ja vapisevaan sydämeensä vaan muutamia nielauksia.

"Mitä olet tuuminut? Eikö olisi parasta mennä, vai kuinka?" kysyi mies.

"Mikäpä muu lienee neuvona... Kun jaksaisin", sanoi vaimo heikosti.

Mies veti taskustaan pullon; hän oli sen täyden nytkin saanut etukäteen salapolttajalta.

"Otas tästä, niin jaksat", sanoi mies, tarjoten vaimolle pullostansa.

"Vie pois sinun kamala vahvistajasi ... se on vienyt minulta hengen", sanoi vaimo murtunein mielin.

Sillä välin laitti vapiseva äiti vaateriepuja lastensa päälle.

"Lähde sinä hevosella meitä viemään", sanoi vaimo miehellensä.

"Menkää jalkaisin".

"Minä en jaksa mennä tämän penikulmasen taipaleen poikki, sen tunnen selvästi ... sinä et tiedä kuinka heikko ja nääntynyt minä olen ... ja entä lapset, kuinka heidän voimansa riittävät?" selitti vaimo.

"Hevonen ei jouda", vastasi mies.

"Lähdehän edes puolimatkaankaan asti saattamaan", pyyteli vaimo.

"En; minä tarvitsen hevosta; menkää jalkasin", sanoi mies kylmästi.

"Lähdetään, lapset, pois kovan isän kodista. Hänen ei käy yhtään sääliksi, vaikka näkisi meidät paikalle nääntyvän... Kova on aika, mutta kovempi on hän, jota minun miehekseni ja teidän isäksenne kutsutaan... Jumala meitä armahtakoon, sillä ei suinkaan isästä ole apua", sanoi vaimo vapisevalla äänellä, ja samassa lähtivät he horjuen kävellä hitustelemaan kylää kohden.

Mies seisoi porrasten edessä ja katsoa öllötti heidän jälkeensä niin kauvan kuin he peittyivät metsän varjoon.

Nyt oli jo niin kevät, että sulia pälviä oli tiheimmissä metsissä puitten juurilla, semminkin kuusien. Suojaisimpina päivinä oli lumi mätänä ja silloin oli metsäteillä huono kulku. Mutta väliin tuli viikkokausia kestäviä pakkasia, vieläpä lumipyryjäkin.

Nytkin oli ollut suojaisia ilmoja useampia vuorokausia, mutta yöllä oli ollut kova pakkanen ja sentähden oli nyt hyvä jalan kulkiainkin keli.

Hitaasti kävi heikkoin ja näljästä nääntymäisillään olevien kulkijain matka. Lapset olisivat voineet kiiremmästikin kulkea, vaan äidin voimat eivät sitä sallineet. Tien varsilla olevilla sulilla mättäillä levähdeltiin ehtimiseen, että voitaisiin ja jaksettaisiin taasenkin mennä palanen matkaa eteenpäin. Äiti oli kotoa lähteissä ottanut matkaeväiksi suolanrakeita; niitä hän imeskeli levähdellessään, päivitellen voimattomuuttansa ja sydän-alaansa.

Näin tavoin oli taivalta kuljettu kolme neljättä-osaa penikulmaa. Siinä oli kolme tienhaaraa, joista yksi vei yhteen, toinen toiseen kyläkuntaan. Tiheän kuusimetsän vuoksi oli siinä paljon sulia paikkoja. Siihen istui matkue taaskin levähtämään. Äiti pani nytkin suolarakeita suuhunsa ja kytkähti mättäälle maata.

"Voi kuinka kipeästi ja oudosti sydäntäni hiukaisee; en koskaan ole semmoista ennen tuntenut", päivitteli hän.

Kun luultiin tarpeeksi levähtäneensä, alettiin hankkia matkaan lähtöä. Mutta kun äidin piti nousta mättäältä, ei hän voinutkaan. Lapset koettivat nostaa häntä ylös, mutta hänen polvensa olivat veltot ja hermottomat, ne eivät kannattaneet häntä, ja raukeana vaipui hän takasin mättäälle.

Lapset käsittivät, ettei äidin asiat ole oikein. He rupesivat yhteen ääneen itkemään ja itkun seasta kuului yhtenään: "Äiti, äiti!"

"Mene sinä, Eeva, kylään apua hakemaan ... en minä enään voi tästä päästä mihinkään ... käy niin pian, kun voit ... sano, että tulevat hevosella... Sydämeni on niin kipeä..." sanoi vaimo vanhimmalle, kaksitoista vuotiaalle tyttärellensä.

Itkussa suin lähti tyttö menemään kylää kohden, niin kiireesti kuin suinkin voi. Siitä oli vielä matkaa kylään neljäsosa penikulmaa. Se ei ollut vähäväkiseltä ja näljän näännyttämältä tytöltä juuri niin pian kuljettu. Kun hän vihdoinkin pääsi perille, oli hän itkusta ja uupumuksesta niin tukehduksissaan, ett'ei hän ollut voida sanaa suustansa saada.

"Äi-äiti jäi tu-tuonne teitten haaroihin. Hän ei jaksanut kä-kävellä ... kyllä kai hän ku-kuolee... Äiti käski minun tu-tulla a-apua pyy-pyytämään", sai tyttö itkunsa seasta viimein änkytetyksi, vastaukseksi ihmisien ahkeroihin utelemisiin ja kyselemisiin.

Kiireen kynttä pantiin hevonen aisoihin. Peitteitä otettiin mukaan, vieläpä pullollinen maitoakin, että voitaisiin uupuneelle antaa jotakin virvotusta. Näin varustettuina lähti pari miestä rientämään paikalle niin paljon kuin vaan eteensä pääsivät. Eeva-tyttö oli niin uupunut ja rauvennut, ett'ei hän voinut silmiään raottaa; hän ei siis kyennyt mukaan lähtemään, eikäpä häntä tarvittukaan, sillä olihan äidin uupumisen paikka jokaiselle tuttu.

Kun apuun rientäjät pääsivät paikalle, oli vaimo mättäällä pitkällään. Äitinsä luo jäänyt, kahdeksan vuotias, Leena niminen tyttö oli polvillaan äitinsä vieressä, halailemassa ja syleilemässä häntä.

"Voi, voi, äiti! -- -- Älkää kuolko äiti ... älkää kuolko hyvä äiti ... rakas äiti! älkää kuolko..." sai hän kauhean itkunsa seasta välistä sanotuksi.

Kun hän havaitsi apuun tulijat, sanoi hän: "Voi, voi, tulkaa pian, äiti kuolee, äiti kuolee."

Miehet tulivat. He koettivat nostaa uupuneen ylös, mutta hän oli kankea kuin puu. -- Niin ... Kalvaava ja hiukaiseva nälkäkuoleman kauhea enkeli oli ennättänyt ennen heitä.

Surumielin nostivat miehet kangistuneen ruumiin rekeensä ja peittivät sen siihen. Tytön asettivat he istualleen äitinsä viereen peitettynä.

"Voi! Onko äiti kuollut...? sanokaa...! Hän sanoi kohta kuolevansa..." sanoi tyttö itkunsa seasta.

"Valitettavasti ei sinulla ole enään äitiä", sanoi toinen miehistä, tarjoten tytölle maitoa pullostansa.

Kilvan riensivät ihmiset hoitaman orvoiksi jääneitä tyttöjä, ja tarjoamaan heille suojaa, ruokaa ja vaatetta, mutta he surivat niin kovin äitiänsä, etteivät he pariin vuorokauteen voineet paljon muuta tehdä kuin itkeä; ainoastaan silloin tällöin voivat he nielaista jonkun suullisen maitoa.

Seuraavana pyhänä haudattiin Kanttilan emäntä muiden nälkään ja näljästä syntyneesen tautiin kuolleitten kanssa. H----n hautausmaalla oli silloin paljon väkeä, sillä tieto tuosta kommasta kuolemasta oli levinnyt ympäri pitäjästä. Paljon oli ympärillä kurjuutta ja viheliäisyyttä, paljon sentähden kuolleita ruumiita haudattavana, mutta ei kenenkään kova kohtalo herättänyt semmoista huomiota kuin Kanttilan emännän, sillä olipa selville saatu, että suurimpana syynä tähän ajattomaan kuolemaan oli miehensä -- oman elämänkumppaninsa kylmyys, tylyys ja -- viinan himo. -- Niin olihan siinä paljon väkeä, osanottavaa väkeä, mutta Kanttilan Anttia, vainajan omaa miestä ei siinä ollut. Hänen mielestään oli saman tekevä, kuinka hänen vaimonsa kuoli ja milloin ja miten tämä haudataan, kylmänä, yhtäkaikkisena oli hän vaan, kuullessansa niistä asioista puhuttavan.

Köyhäin huoneen johtajakin oli myös saapuvilla. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin hän vainajan kärsimisiä, sillä hän oli kaikki lapsilta saanut tietää. Hän tahtoi nähdä hänet vielä viimeisen kerran, ja arkku aukastiin. Vainajan kelmettyneet ja lakastuneet kasvot tulivat näkyviin. Hänen silmänsä olivat auki ja lasittuneen näköisinä näyttivät ne tuijottaen tunkevan katseen kovan ajan ja ihmissydänten lävitse. Kyyneleet vyörähtelivät johtajan silmistä, sillä hän ymmärsi mitä tuo hänen mielikuvituksessaan syntynyt vainajan katse merkitsi. Hänestä tuntui siltä kuin vainajan kokoon puristuneet huulet olisivat liikkuneet ja sanoneet: "Älä vie niitä salapolttimoon ... minä rukoilen sinua -- älä vie niitä jauhoja ... luulet sinä minun hyvinkin väkevän olevan ... tingihän edes rankkikaan takaisin, että saisin jotakaan sidettä olkien sekaan -- -- --; voi kuinka kipeästi ja oudosti sydäntäni hiukaisee; en koskaan ole semmoista ennen tuntenut..." Johtajan sydän murtui kokonaan näitä tuntiessaan, ja kyyneleitään salatakseen poistui hän muiden taa.

Ruumiit kannettiin hautaan ja pappi luki heille tavallisen hautaussiunauksen. Hautaa peittäessä jyrähtelivät kylmettyneet multapaakut arkkujen kansiin. Siitä syntynyt kolina kohosi epämääräisenä rominana ja kohinana tyyneesen aamu-ilmaan; olipa niinkuin se olisi ollut sortuneiden viimeinen huokaus.

Vainajan lapset eivät olleet äitinsä haudalla; he eivät kyenneet, sillä molemmat olivat kaatuneet tautivuoteelle. Kilvan hoitivat ihmiset heitä ja antoivat heille osansa siitä vähästä mitä heillä itsellään oli. Heitä ei viety köyhäinhuoneesen sillä ihmisien omatunto ei sitä sallinut.

* * * * *

Kanttilan Antti eli entisellä tavallansa. Jos hän sai jonkun naulan jauhoja jollakin tavalla, vei hän ne, kuten ennenkin, salapolttimoon, saadaksensa siten taskumattiinsa mielijuomaansa. Vaimonsa kuolemasta ja lastensa sairaudesta ei hän näyttänyt pitävän yhtään mitään, ei hyvää eikä pahna, eikä hän heistä puhunut milloinkaan mitään. Kun hänellä oli vaan taskumatissa maistelemista, näytti hänen elämänsä olevan yhtä hyvä kuin ennenkin, ei parempi eikä pahempi. Se muutos hänen elämäänsä vaan oli tullut, että hän oli harvapuheisempi kuin ennen ja että hän oli ottanut mökkiinsä huonemiehiksi erään lapsittoman, vanhanpuoleisen parikunnan.

Vähilleen kuukausi on kulunut Kanttilan Antin vaimon kuolemasta. Kylistä oli jo rekikeli loppunut joku aika takaperin, mutta sydänmailla oli se vielä jonkumoinen.

Eräänä aamuna lähti Antti hevosella pois kotoa; hän peitti loimi resulla jotakin listeille työ reessä.

"Mihin te nyt menette?" kysyi huonemies.

"Käymmähän vähän..."

Ja sitten hän meni.

"Onkohan Antti saanut taas jauhoja, koska meni?" kysyi vaimo mieheltänsä Antin mentyä.

"Eiköpä se lie saanut ... eihän se muutoin niin umpikuljuinen..."

Tuli jo iltahämärä. Huonemiehet alkoivat odottaa Anttia kotiin tulevaksi, mutta häntä ei tullut. Tuli pimeä, ei sittenkään. He aikoivat panna jo maata, mutta samassa tuli hevonen kartanolle. Kauvan odottivat he Anttia huoneesen tulevaksi, mutta hänpä ei tullutkaan. Vihdoin lähti mies ulos, katsastamaan mitenkä asiat ovat. Hevonen seisoi siinä aisapäällä, riippuvilla korvilla ja huulilla, hoikkana kuin lauta, mutta sen perillistä ei näkynyt missään. Mies koetti huhuilla ja hakea isäntää, mutta turhaan; häntä ei löytynyt mistään. Mies riisui hevosen, vei sen tallilöksään, laittoi sille vettä ja heinän tamppuja eteen.

Huonemiehet luulivat, että Antti on jäänyt salapolttimoon ja laittanut hevosen sieltä itseksensä kotiin tulemaan. Aamulla meni mies sieltä häntä tiedustelemaan, mutta siellä sanottiin, ett'ei Anttia eikä hevosta ollut siellä käynyt koko eilisenä päivänä.

Kanttilan Anttia ruvettiin nyt etsimään joka paikasta. Häntä tiedusteltiin joka sydänmaan talosta ja mökistä, kyseltiin kylältä ja haettiin joka ikiseltä metsätieltä, mutta aina vaan turhaan. Kuuluteltiin pitäjän väki kokoon kadonnutta hakemaan. Monta vuorokautta samosi pitäjän väki ristirastiin metsiä ja saloja, mutta eivät hekään löytäneet haettavaansa. Ainoa hyöty pitäjän väen hakemisesta oli se, että he löysivät tuon kirotun salapolttimon, joka oli monta kyyneltä kylvänyt, monta sydäntä kuiviin imenyt, ja levittänyt kauhua ja turmelusta ympärillensä näinä kovina aikoinakin. Salapolttimo hävitettiin perinpohjin ja sen omistaja saatettiin oikeuden käsiin.

Niin oli Kanttilan Antti kadonnut kuin kaste maahan. Häntä ei ollut kukaan milloinkaan missään, sitten katoamisensa, nähnyt. Oli jo sulat maat. Salapolttajalta oli kuollut hevosluuska. Hän oli haudannut sen korpisuohon. Huhuja alkoi kuulua, että salapolttaja on murhannut Kanttilan Antin, kätketellyt hänen ruumistansa ja haudannut sen sitten koninsa alle. Huhu tuli viimein niin yleiseksi, että siitä täytyi asianomaisten ottaa vaari. Mentiin siis ja kaivettiin tuo konin raato ylös. Turha vaiva. Kanttilan Anttia ei löytynyt sieltäkään.

Monenlaisia huhuja kulki hänen katoamisestansa. Mikä väitteli, että hän omantunnon tuskissaan lopetti itsensä niin salaisessa paikassa, ettei häntä voitu löytää. Toiset eivät voineet uskoa sitä, koska ei semmoista paikkaa muka voisi löytyä, josta ei häntä jolloinkin olisi löydetty. He inttivät, että hän oli kenenkään näkemättä ja tietämättä, omantunnon vaivaamana, karannut teille tietämättömille. -- Kumpi puolue noista väittelijöistä oli oikeassa, ei ole selville tullut, sillä hänestä ei ole sen erän perästä kuulunut luunsujelmaa.

* * * * *

Kesä tuli v. 1868 aikasin. Marian päivän aikana oli jo rekikeli kaikki, ja Pohjanmaan mahtavat virrat loivat jääpeitteensä huhtikuun kahdeksannentoista päivän tienoilla. Ilma oli tyyni ja lämmin, ja aikaisimmat kasvit pistäysivät viheriäisinä esiin; olipa niinkuin luonto olisi monesta edellisestä keväimestä tehnyt poikkeuksen ja virvonnut sekin uuteen eloon.

Nyt on jo toukokuu, ja kuvernööri on taaskin tarkastamassa H----n köyhäinhoitolaitosta. Tuimasti silmäili hän ympärillensä ja tyytymättömyyden rypyt olivat kokoontuneet hänen otsallensa. Kiireesti kutsutti hän johtajan eteensä.

"Kuinka te hoidatte nykyään köyhiänne ja sairaitanne täällä?" kysyi kuvernööri johtajalta tuimasti.

"Niinkuin parhaiten taidamme", sanoi johtaja levollisesti.

"Minä näen, että sairashuoneesta on akkunain puoliskoita otettu pois ... kenen luvulla se on tehty ja kuka on sen tehnyt?" kysyi kuvernööri, katsoen tuimasti johtajaa silmiin.

"Minä sen olen tehnyt", sanoi johtaja kylmästi.

"Sairaat eivät kestä niin kovaa ilman vetoa. Olette tehnyt kovin pahoin; te tulette vastaamaan työstänne", sanoi kuvernööri.

"Meillä ei ole kuin kolme sairasta".

"Mitä? Muut kaikki ovat kuolleet; se on seuraus ajattelemattomasta teostanne... Jumalani! Mitä minä saan nähdä ja kuulla!" sanoi kuvernööri, lyöden kädellänsä otsaansa.

"Onhan akkunoita otettu pois tästäkin huoneesta", sanoi johtaja totisesti.

"Kunniani kautta! Sitä en ole kiivaudessani huomannut. Selittäkää tämä käytöksenne, minä vaadin sen", sanoi kuvernööri.

"Ja kuitenkin voivat sairaat ja köyhät paremmasti kuin koskaan ennen näinä kovina aikoina", vakuutti johtaja.

"Mitä? Oletteko saaneet tietämättömiä apuja, vai onko kuntanne tullut auliimmaksi? Minä en ymmärrä teitä -- selittäkää".