Part 9

-- Olen tullut tänne noutamaan sinua, Meleese, Howland sanoi rauhallisesti, ikään kuin hänen tuloaan olisi odotettu. -- Jean on minun vankini. Minä pakotin hänet kyyditsemään itseni majalle tuonne kukkulalle, ja siellä hän nyt koiravaljakkoineen odottaa minua. Me menemme sinne tänä iltana -- nyt. Kuiskaavalla, rukoilevalla äänellä hän lisäsi: -- Hyvä Jumala, etkö sinä näe, miten minä sinua rakastan? ja hän tarttui molemmin käsin tytön kasvoihin. -- Etkö ymmärrä, Meleese? Jean ja minä olemme tapelleet; hän makaa nyt majassa sidottuna käsistä ja jaloista -- ja minä odotan sinua -- sinua. Hän taivutti tytön kasvot puoleensa, ja tämän huulet olivat häntä nyt niin lähellä, että hän saattoi tuntea hänen hengityksensä. -- Minä olen tullut taistelemaan sinusta -- ellet sinä omasta tahdostasi seuraa minua, hän lisäsi kiihkeästi kuiskaten. -- Minä en tiedä, miksi väkesi on tahtonut tappaa minut, miksi he edelleenkin tahtovat tappaa, mutta nyt se on samantekevää. Sinut tahdon saada. Sitä olen tahtonut siitä saakka kun ensi kerran näin vilauksen sinun kasvoistasi ikkunan läpi, siitä asti kun minun kimppuuni hyökättiin tiellä -- joka tunti, joka minuutti sinä olet minun ajatuksissani -- olet aina, niin kauan kuin elän. Ellet sinä tahdo seurata minua -- ellet tahdo tulla mukaani tänä iltana -- hän puristi tyttöä yhä lujemmin itseään vasten -- siinä tapauksessa jään sinun luoksesi.

-- Ei, ei, ei, Meleese läähätti ja tarttui kovaa häntä käsivarresta. -- Teidän täytyy palata nyt -- nyt -- Hän työnsi Howlandia ovea kohti. -- Teidät surmataan, jos teidät tavataan täällä, hän lisäsi valittavalla äänellä. -- Nyt ollaan siinä luulossa, että olette kuollut -- että putositte kalliolta koskeen ja hukuitte. Jos te ette usko minua, että en koskaan voi tulla mukaanne, niin sanokaa Jeanille --

Sanat näyttivät juuttuneen hänen kurkkuunsa.

-- Sanokaa Jeanille mitä? Howland toisti hiljaa.

-- Menettekö sitten? hän huudahti nyyhkyttäen. -- Palaatteko siinä tapauksessa etelään, jos Jean kertoo teille kaikki -- kaikki minusta -- ja --

-- En, Howland keskeytti hänet.

-- Jos vain tietäisitte kaikki -- niin palaisitte, ettekä enää koskaan koettaisi tavata minua. Silloin ymmärtäisitte --

-- Minä en koskaan ymmärrä mitään sellaista. Minun mielestäni juuri sinä, Meleese, et ymmärrä! Minä en ollenkaan välitä siitä, mitä Jean voi kertoa minulle. Käsitätkö?

Howland vaikeni ja katsoi tyttöä suoraan silmiin.

-- En välitä mistään muusta kuin siitä, mitä sinä sanoit minulle Wekuskossa -- ettei ole väärin, että rakastan sinua.

-- Mutta jos sanon teille, jos tunnustan, että valehtelin teille -- lähdettekö sitten? tyttö kysyi innokkaana.

Hänen silmissään leimahti kummallinen kiilto.

-- En, Howland vastasi levollisesti. -- En uskoisi sinua.

-- Mutta se on totta. Valehtelin -- valehtelin teille kauheasti. Teidän täytyy nyt siis lähteä. Ettekö käsitä? Jos nyt joku tulisi ja näkisi teidät täällä --

-- Silloin syntyisi tappelu, insinööri sanoi tuimasti. -- Olen tullutkin tänne valmiina taistelemaan. Hän vaikeni ja näki Meleesen ruskean pään vaipuvan alas, ja tytön koko ruumis värisi. Howlandin kasvoilta oli kalpeus kadonnut. Hänen sydämensä sykki ilosta -- hän oli varma Meleesen rakkaudesta -- hän puristi tyttöä lujemmin itseään vasten ja kohotti kädellään hänen kasvojensa. Tyttö ei vastustanut, mutta Howland huomasi hänen kasvoillaan saman rukoilevan ilmeen kuin aikaisemmin Wekuskon tiellä.

-- Miksi et kerro minulle kaikkea? Howland kysyi. -- Sinä luulet, että jos kertoisit minulle muutamia seikkoja, minä en koskaan enää tahtoisi nähdä sinua. No, jos sinä nyt tahdot, että minä lähtisin -- miksi et siis kerro minulle niitä. Ellet voi sitä tehdä, niin seuraa minua tänä iltana! Me voimme lähteä minne tahansa -- vaikka maailman ääriin.

Howland vaikeni sen ilmeen takia, joka oli ilmestynyt Meleesen kasvoille hänen katsoessaan ikkunaan päin. Tytön katseesta kuvastui sanomaton kauhu, ja tahtomattaan nuori insinöörikin käänsi katseensa samaan suuntaan. Ikkunan takana näkyivät miehen kasvot. Howland erotti parin tuijottavia silmiä sekä tuuhean, villinnäköisen, lumisen parran. Hänen ollessaan kuolemaisillaan Prince Albertin lähellä, missä hänen kimppuunsa oli hyökätty, hän oli nähnyt nuo samat piirteet; niissä kuvastui nyt sama viha, sama pirullinen julmuus kuin silloinkin.

Howland irrottautui kiireesti tytöstä ja tähtäsi revolverillaan ikkunaan. Samassa kasvot olivat kadonneet. Mutta ei kestänyt kuin pari silmänräpäystä, kun hän kuuli miesäänen huutavan jotain, sitten heti toisen äänen, ja sen jälkeen ulko-ovi avattiin kiireesti.

Howland kääntyi ja nosti aseensa kohti ovea. Mutta Meleese kiirehti hänen eteensä ja lukitsi oven nopeasti. Sen jälkeen hän riensi Howlandin luo -- kalvennein kasvoin ja ruumis väristen pelästyksestä. Sanaa sanomatta tyttö tarttui insinöörin käsivarteen ja vei hänet saman verhon taakse, missä hän itse oli ollut Howlandin tullessa sisään. He olivat nyt toisessa huoneessa, jota takkavalkea valaisi himmeästi ja jossa myös oli yksi ikkuna.

-- Teidän täytyy poistua -- tätä kautta! hän huudahti, ja hänen kyntensä painuivat syvälle Howlandin käsivarteen. -- Pian! Voi Jumalani, miksi ette kiiruhda? Ettekö voi mennä?

Howland seisoi hiljaa. Käytävästä kuului ankaraa kolkutusta, ja ovea vaadittiin avattavaksi. Ulkona haukkui koira, ja myös siellä huhuili toinen miehen ääni.

-- Miksi menisin? hän kysyi. -- Sanoinhan minä sinulle, Meleese, muutama minuutti sitten, että olen valmistautunut tappeluun. Aionkin jäädä tänne -- taistelemaan!

-- Oi älkää, älkää! tyttö nyyhkytti koettaen vetää häntä lähemmäs ikkunaa. -- Pääsette nyt helposti pakoon lumimyrskyn suojassa. Lumi peittää jälkenne. Jos jäätte tänne, niin teidät tapetaan -- tapetaan --

-- Mieluummin tappelen ja tulen tapetuksi kuin lähden ilman sinua. Jos sinä tulet mukaan --

Meleese painautui hänen syliinsä.

-- Minä en voi tulla nyt -- tätä tietä, hän kuiskasi. -- Mutta minä tulen pian -- minä tulen. Hän piteli Howlandin päätä käsiensä välissä. -- Menettekö -- jos minä lupaan sen teille?

-- Vannotko seuraavasi minua -- tulevasi mukaani Wekuskoon? Hyvä Jumala, Meleese, puhutko sinä totta?

-- Minä tulen, minä tulen -- jos nyt lähdette. Tyttö työnsi häntä ikkunaan päin. -- Minä tulen -- tulen, mutta en Wekuskoon, jonne teitä vainottaisiin. Palatkaa Prince Albertiin -- hotelliin, missä ensin näitte minut. Tulen sinne -- joskus -- sitten kun voin.

Kylmä tuuli puhalsi häntä kasvoihin. Hän oli pistänyt revolverin taskuunsa ja piti vielä silmänräpäyksen Meleeseä sylissään.

-- Sinä siis tulet vaimokseni? hän kuiskasi.

Howland tunsi tytön sydämen sykkivän omaansa vasten. Äkkiä Meleese kiersi käsivartensa lujasti hänen kaulaansa.

-- Tulen -- jos huolitte minusta sitten enää, kun olette saanut tietää, kuka olen. Menkää nyt -- voi -- menkää, menkää!

Howland hyppäsi ikkunasta ulos.

-- Jos sinä et tule -- kuukauden kuluessa -- palaan tänne, hän sanoi.

Meleese kurotti hänelle suudelman ja kuiskasi:

-- Minä tulen.

Tuskin Howlandin jalat olivat koskettaneet maata, kun hän kuuli koiran haukkuvan kiivaasti aivan vieressään, ja kun hän juoksi pois lumipyryssä, tämä seurasi hänen kantapäillään. Koiran haukunnan ja miesten kovaäänisten huutojen välissä hän ehti tuskin hengittää. Hänen ylitseen lensi luoteja toinen toisensa jälkeen, ja käheä ääni kuului yllyttävän koiraa.

Howland huomasi pian, että jos koira saisi seurata häntä, hänen pakonsa olisi turha. Siksi hän äkkiä hiljensi vauhtiaan, viritti revolverin hanan ja kääntyi vihollisiinsa päin. Hän ampui kolme kertaa -- ja valitushuuto todisti, että kuulat olivat osuneet.

Taas hän syöksyi eteenpäin -- koskaan ei hänen verensä ollut kiehunut niin kuin nyt. Ikkunan vieressä Meleese seisoi kuunnellen ja rukoili hänen puolestaan. Tietoisuus siitä, että hän oli voittanut itselleen tuon ihanan olennon, synnytti Howlandissa rajua, melkein hulluuteen saakka kuohahtavaa riemua. Nyt ei mikään voinut estää häntä. Hän panosti revolverinsa uudelleen.

Jean Croisset'ia, joka makasi sidottuna majassa, hän ei ennättänyt ajatella lainkaan. Hänestä oli hulluutta palata tuon ranskalaisen luo. Howland tahtoi nyt kulkea yksin erämaassa luottaen vain revolveriinsa ja kompassiinsa. Hänen vihollisillaan ei tässä tapauksessa olisi ainakaan reen jälkiä seurattavanaan; hänen ei nyt tarvinnut pelätä, että joku hänet pettäisi.

Hän pysähtyi hetkeksi kuunnellakseen ja katsoakseen taakseen. Mutta kun hän taas aikoi jatkaa matkaansa, hänen sydämensä oli vähällä lakata sykkimästä. Noin kuuden askeleen päässä hänestä näkyi varjo, ja ennen kuin hän ehti vetää esiin revolverinsa, kuului pamaus. Howland horjahti taaksepäin, näkyi leimahdus, revolveri putosi, ja lumelle kaatuessaan hän tunsi saman käheän äänen, joka oli usuttanut koiria. Sitten seurasi hiljaisuus -- kunnes vähän ajan päästä kuului ääniä. Nekin häipyivät, mutta yksi ainoa kuiske soi hänen korvissaan, kuiske niin valittava, nyyhkyttävä. Hän tiesi, että se oli Meleese. Howland koetti puhua, mutta hänen kielensä oli kuin lyijyä, ja koettaessaan kohottaa käsiään, ne olivat kuin rautakahleissa.

Vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hän vietti tuskallisen yön, kunnes aamun ensimmäinen säde pilkahti. Hänestä tuntui, kuin hän olisi maannut siinä vuosikausia, ja tänä aikana hän oli turhaan koettanut liikuttaa jäseniään. Mutta viimein hän kuitenkin voitti. Hänen silmänsä avautuivat, ja hän nousi. Hänen ensimmäinen havaintonsa oli, ettei hän maannutkaan lumessa, eikä tuuli puhaltanut hänen kasvoihinsa. Sen sijaan hän tunsi nyt olevansa kosteassa vankiluolassa. Hänen ympärillään oli pimeää -- paitsi kohtaa, missä pieni keltainen tulisilmä tuijotti häneen. Ensin hänestä näytti kuin tuo silmä olisi ollut peninkulman päässä. Mutta se läheni -- läheni -- kunnes hän huomasi sen kynttiläksi, joka paloi noin metrin päässä hänestä.

Jeanin kertomus

Howland palasi nyt tajuihinsa. Hän tiesi, ettei enää maannut lumella. Hänen koettaessaan nousta kynnet vajosivat kosteaan maahan, ja samassa hän tunsi kuin terävän veitsen viiltävän itseään päälaesta rintaan saakka. Hänen edessään tanssi ja vilkkui sadoittain valoja pannen hänet aivan pyörälle, ja hän rupesi voimaan pahoin. Vähän ajan kuluttua valot kuitenkin katosivat, kunnes hän lopulta erotti vain todellisen kynttilän.

Howlandin koetellessa päätään hänen sormensa tulivat tahmeiksi. Häntä pöyristytti. Luoti oli hipaissut hänen päätään. Puoli senttimetriä alemmas, niin hän ei enää hengittäisi. Hän sulki silmänsä muutamiksi minuuteiksi, ja kun hän jälleen aukaisi ne, erotti hän selvästi vankilansa mustat muurit.

Hänestä tuntui kuin hän olisi saanut ponnistella hyvin kauan ennen kuin hän pääsi jaloilleen ja ehti kynttilän luo. Hän hapuili pitkin seiniä ja löysi vihdoin matalan, raskaan oven, joka oli lukittu ulkoapäin, ja heti sen vieressä oli niin pieni aukko, että siitä tuskin saattoi pistää ulos käsivartensa. Vielä hän löysi pari muutakin rakoa, joista tulvi sisään raitista ilmaa.

Howland istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Huolellisesti hän tarkasti taskunsa. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat poissa. Häneltä oli myös otettu kirjeet ja paperit. Tulitikkuakaan ei ollut jätetty taskuun.

Hän kuunteli. Hän kuuli heikkoa kellon tikitystä. Hän koetti kellotaskuaan. Se oli tyhjä. Jälleen hän kuunteli. Tällä kertaa hän oli aivan varma siitä, että tikitys kuului jostain alhaalta. Hän katsoi maahan, ja aivan oikein, hän näki pienen esineen loistavan lähellään. Se oli hänen kellonsa, jonka vieressä oli hänen nahkalaukkunsa. Hänen rahoihinsa ei ollut koskettu, mutta sitävastoin kaikki laukussa olleet paperit olivat kadonneet.

Hän katsoi kelloaan. Viisari osoitti neljää. Oliko hän tosiaankin ollut tajuttomana kokonaista kuusi tuntia? Hän oli lähtenyt Jeanin luota heti hämärän tultua -- ja hänen kohdatessaan Meleesen ei kello ollut vielä yhdeksää enempää. Seitsemän tuntia? Hän koetti taas käsillään päätään. Veri oli hyytynyt hänen tukkaansa ja valunut takinkaulukselle saakka. Hänestä oli valunut paljon verta, hyvin paljon, niin että hän ihmetteli, kuinka hän vielä eli, ja kuitenkaan ei hänen vihamiehensä ollut häntä auttanut, ei edes sitonut hänen haavaansa.

Luultiinkohan, että hän makasi täällä vankilassaan kuolleena? Vai oliko kaikki tämä vain todiste hänen vihollistensa pohjattomasta raakuudesta? Veri hänen suonissaan alkoi jälleen virrata kiivaammin. Olisivatpa he vain jättäneet hänelle hänen aseensa, vaikkapa eivät muuta kuin hänen pienen kynäveitsensä, hän olisi koettanut jotenkin selviytyä tilanteesta, mutta nyt hän oli täysin avuton.

Oli kuitenkin vähän toivoa, olihan mahdollista, että he luulisivat hänen kuolleen. Jos ne, jotka olivat panneet hänet tähän vankilaan, todellakin olivat siinä uskossa, hän olisi turvassa ainakin muutamia tunteja. Hänen ruumistaan ei tietenkään tultaisi noutamaan ennen kuin seuraavana päivänä, tai ehkä vasta illalla, jolloin kaivettaisiin hauta ja hänet kuopattaisiin sinne kaikessa hiljaisuudessa. Kunpa hän vain pääsisi ulos vankilastaan, hän olisi silloin jo matkalla Wekuskoon. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Jean vielä ollut sidottuna kukkulalla olevassa majassa. Siellä olivat myös reki ja koirat sekä hänen molemmat pyssynsä, jotka hän oli piilottanut. Syntyisi kyllä ankara taistelu -- ehkä kilpa-ajo -- mutta hän voittaisi, ja jonkun ajan päästä saapuisi Meleese hänen luokseen pikku hotelliin Saskatchewanin varrella. Howland nousi, hänen verensä alkoi lämmitä, hänen silmänsä loistaa. Hän sai taas uutta toivoa, uutta elämänhalua. Oh, olihan Meleese kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa; oli suudellut häntä -- ja luvannut.

Howland meni ovelle ja työnsi sitä kaikin voimin. Se ei liikahtanut. Hän koetti vieressä olevaa aukkoa ja havaitsi, että seinä oli vanha ja laho. Hän alkoi kuumeisella innolla repiä sitä. Siitä päätellen, miten nopeasti aukko suureni, hän ehtisi päästä vapauteen ennen kuin leirissä herättäisiin. Ääni sai hänet keskeyttämään työnsä; ulkona kuului joku yskivän. Samassa silmänräpäyksessä näkyi valojuova, ja Howland riensi pöydän ääreen. Hän kuuli, miten lukko avattiin, ja vasta silloin hän tuli ajatelleeksi, että hänen olisikin pitänyt maata maassa entisessä asennossaan. Nyt se oli myöhäistä, sillä sisään astui eräs mies kantaen kädessään lamppua. Ranskalaisen kasvojen ilme oli raju ja turmiota ennustava. Punaisin ja verestävin silmin hän katseli insinööriä.

-- Kautta taivaan, olin toivonut teidän jo kuolleen, hän kuiskasi synkästi.

Hän kurkotti kiinnittämään öljylampun katossa riippuvaan koukkuun, ja Howland istui hiljaa ihmetellen hänen kasvojensa eriskummallista ilmettä. Jeanin suuret silmät kiilsivät kuin tuliset hiilet. Joko pelko tai tuska oli uurtanut syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Pidellessään lamppua hänen kätensä tärisivät. Niinä tunteina, jotka olivat kuluneet siitä kun Howland oli lähtenyt, hänestä oli tullut vanha mies.

-- Olin toivonut teidän jo kuolleen, herra, hän toisti hiljaa kääntyen insinöörin puoleen. -- Siksi en sitonut haavaanne enkä jättänyt teille vettä juotavaksi, kun he antoivat teidät huostaani. Luulin verenne valuvan tyhjiin. Se olisi ollut helpompaa teille -- ja minulle.

Hän otti esiin toisen tuolin, joka oli pöydän alla, ja istuutui Howlandia vastapäätä. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Ennen kuin insinööri oli oikein tointunut hämmästyksestään Jeanin äkillisen ilmaantumisen johdosta, tämä huomasi aukon, jonka Howland oli repinyt.

-- Liian myöhäistä, hän sanoi merkitsevästi. -- Leirillä jo odotetaan. On mahdotonta päästä pakenemaan.

-- Niin olen minäkin arvellut, lausui Howland, näennäisesti rauhallisena. -- Miten sinun on käynyt?

-- Heti kun teidät oli vangittu minut tultiin vapauttamaan. Olen kiitollinen, että sentään muistitte minuakin; ellette olisi maininnut mitään minusta, olisin saanut jäädä sinne nälkään kuolemaan.

-- Se on ollut Meleese, sanoi Howland. -- Minä kerroin sinusta hänelle.

Jean nojasi päänsä käsien varaan.

-- Tulen juuri Meleesen luota, hän kuiskasi. -- Hän lähettää terveisiä ja pyytää teitä olemaan kadottamatta toivoa. Suuri Jumala, jospa hän vain tietäisi -- jospa hän tietäisi, mitä kohta tapahtuu! Kukaan ei ole sanonut sitä hänelle. Hän on suljettuna huoneeseensa, ja sen jälkeen -- sen jälkeen kun hän taisteli kuin hullu teidän puolestanne pelastaakseen teidät -- ei häntä aiota päästää vapaaksi ennen kuin kaikki on ohi. Mitä kello on nyt, herra?

Howlandia puistatti. -- Puoli viisi.

Myös ranskalaisen ruumis vavahti.

-- Pyhä Neitsyt olkoon todistajanani, että uhraisin kymmenen vuotta elämästäni, jos voisin vapauttaa teidät, hän sanoi innokkaasti. -- Sen tekisin tässä silmänräpäyksessä. Kun vain olisi vähänkin mahdollisuutta, niin minä sen tekisin. Mutta siellä huoneessa ylhäällä jo odotetaan. Kello kuusi --

Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.

-- Kello kuusi -- mitä silloin tapahtuu? kysyi Howland. -- Ihminen, miksi sinä näytät tuollaiselta? Mitä tapahtuu kuudelta?

Jean nousi. Hänen silmänsä paloivat nyt niin kuin hänen tullessaan sisään, ja hänen äänensä oli vakaa.

-- Minulla ei ole aikaa uhrata puhumiseen. Nyt tiedetään, että olen auttanut teitä ja Meleeseä. Tiedetään, että pelastin teidät Wekuskossa. Meleese voi auttaa teitä yhtä vähän kuin minä, ja tehdäkseen asemani vieläkin hankalammaksi, he ovat määränneet minut sanantuojaksi ja --

-- Ja -- keskeytti Howland, joka oli tullut kalmankalpeaksi.

-- Ja teon toimeenpanijaksi, herra.

Jack Howland tarrasi pöydän reunaan istuen suorana ja liikkumattomana kuin sähkövirta olisi läpäissyt hänet.

-- Suuri Jumala! hän läähätti.

-- Ensin kuitenkin kerron teille erään tarinan, herra, Croisset jatkoi katsoen insinööriin. -- Se ei ole pitkä, ja rukoilen Pyhää Neitsyttä, että ymmärtäisitte sen niin kuin me -- pohjolan väki -- sen ymmärrämme. Se alkaa kuusitoista vuotta takaperin.

-- Koetan ymmärtää Jean, Howland kuiskasi hiljaa. -- Jatka!

-- Se tapahtui täällä eräässä leirissä, Jean aloitti, -- ja koskee teitä, sekä toimitusmiestä ja hänen vaimoaan -- "valkoista enkeliä" -- niin, häntä sanottiin "valkoiseksi enkeliksi". Hyvä Jumala, miten toimitusmies häntä rakasti. Ei millään synnillisellä rakkaudella, herra, vaan tavalla, jolla rakastamme Pyhää Neitsyttä. Mutta rakkautemme oli köyhä heidän keskinäisen rakkautensa rinnalla. Nainen oli kaunis, niin ihanan kaunis kuin te tiedätte suuren kuninkaan tyttären olevan, samoin kuin Meleese, joka oli heidän lapsistaan nuorin.

-- Näistä pohjoisista leireistä meidän oli kaikkein onnellisin, herra, Croisset jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, -- ja se johtui kokonaan miehestä ja hänen vaimostaan, pääasiallisesti vaimosta. Kun Meleese syntyi -- hän oli ensimmäinen valkoinen tyttö, mitä kukaan meistä oli koskaan nähnyt -- meissä syttyi niin suuri rakkaus äitiin ja tyttäreen, että se oli melkein rikos Jumalan pyhää Äitiä kohtaan. Ette ehkä ymmärrä sellaista rakkautta, herra; minä tiedän, ettei sellaista käsitetä siinä osassa maailmaa, jota sanotaan sivistyneeksi -- olen itse ollut siellä ja nähnyt. Olisimme kuolleet pienen Meleesen vuoksi, samoin kuin toisen Meleesen, hänen äitinsä. Olisimme tappaneet omat veljemme, herra, jos nämä olisivat sanoneet heistä jotain pahaa tai koettaneet vähänkään halventaa äitiä. Niin rakastimme häntä kuusitoista vuotta sitten, ja niin vielä rakastamme hänen muistoaan.

-- Hän on siis kuollut, Howland huudahti, hetken jännityksen takia kokonaan unohtaen, mitä tekemistä hänellä oli kertomuksen kanssa.

-- Hän on kuollut. Kerronko teille, kuinka hän kuoli?

Croisset ponnahti seisomaan, hänen silmänsä kipinöivät, hänen joustava vartalonsa vääntyi kuin suden, kun hän silmänräpäykseksi kumartui insinöörin puoleen.

-- Kerronko teille, kuinka hän kuoli, herra? Se tapahtui näin -- kuusitoista vuotta sitten, jolloin pikku Meleese oli neljä vuotta ja kolmesta pojasta vanhin oli neljäntoista. Sinä talvena saapui leiriimme Churchillista mies poikansa kanssa. Hänellä oli mukanaan kirje eräältä toiselta toimitusmieheltä, ja meidän toimitusmiehemme avasi ovensa hänelle ja hänen pojalleen sekä oli heille hyvin ystävällinen.

-- Hyvä Jumala, mies oli ns. sivistyneeltä seudulta, herra -- etelän seudulta, missä joka puolella oli kristittyjä kirkkoja -- mutta hän ei kuitenkaan voinut ymmärtää vierasta Jumalaa ja meidän kansamme kummallisia lakeja! Kuukausiin hän ei ollut lainkaan seurustellut naisten kanssa, ja täällä suuressa erämaassa toimitusmiehemme vaimo ilmestyi hänen eteensä kuin kukka erämaasta. Oi, voitte arvata, miten hänen ilkeä sydämensä ponnisteli tavoitteeseensa ja miten hän epäonnistui, sillä täällä pohjan perillä naisemme ovat peräisin suorastaan taivaasta. Hän raivostui häviöstään -- voi, suuri Jumala, voitteko arvata mitä sitten tapahtui?

Croisset kohotti päänsä, hänen kasvonsa olivat aivan vääntyneet, ja rinta kohoili. Howlandin kasvot olivat kalpeat vain odotuksesta ja ihmettelystä. Hän nojautui taas pöydän yli ja sai tuskin hillittyä itsensä.

-- Se tapahtui silloin kun useimmat meistä olivat poissa ennen suurta porojuhlaa. Leiri oli melkein tyhjä. Ymmärrättekö? Nainen oli yksin majassa pienen Meleesen kanssa -- ja kun me illalla palasimme kotiin, hän oli kuollut. Niin, herra, hän oli tappanut itsensä, ja muutamilla miehelleen kirjoittamilla riveillä hän kertoi, mitä oli tapahtunut.

Rikoksen jälkeen mies pääsi poikineen reellä pakoon. Hyvä Jumala, miten väki ajoi heitä takaa! Toimitusmies itse nuorimman poikansa kanssa tavoitti heidät kaukana Churchillin tiellä. Ja mitä sitten tapahtui, herra? Kun mies -- perkele hän oli -- yllytti koiriaan, hänen poikansa ampui laukauksen, ja kuula lävisti toimitusmiehen sydämen. Vuorokauden kuluessa olivat nuo kaksi, jotka itse paholainen oli lähettänyt tuhoamaan kaikkein kauneimman, mitä me täällä pohjolassa koskaan olimme nähneet, vieneet pikku Meleeseltä sekä äidin että isän. Oh, herra, kalpenette! Eikö muistinne nyt virkisty? Ehkä kuulette laukauksenkin? Ehkä näette --

-- Hyvä Jumala! Howland huudahti raskaasti. Nytkään hän ei käsittänyt, mitä murheellisella kertomuksella saattoi olla tekemistä hänen kanssaan -- unohti kaiken muun, paitsi sen kauhean kohtalon, jonka oli kerrottu kohdanneen hänen rakastettunsa äitiä. Kun Croisset vaikeni, hän puolittain nousi; hänen silmänsä säihkyivät, hänen kuolemankalpeat kasvonsa olivat äärimmilleen jännittyneet, ja hänen kyntensä olivat kaivautua pöytään hänen kysyessään: -- Mitä sitten tapahtui, Croisset?

Jean katsoi häneen rajusti, kuin villi eläin, ja vastasi käheästi:

-- He pääsivät pakoon.

Syvään hengittäen Howland vaipui taas istumaan. Heti sen jälkeen hän kääntyi Jeanin puoleen, ja näki ranskalaisen silmien säihkyvän leimuavasta vihasta, samalla kun tämä hitaasti veti esiin takkinsa taskusta pukinnahkaan kietaistun pienen käärön.

-- Tämä lähetettiin teille, hän sanoi. -- "Viimeisellä minuutilla", -- sanottiin, -- "hän lukekoon tämän!"

-- Ensin teidän on käsitettävä, Jean sanoi, käsi kääröllä, -- mitä tämä merkitsee meille täällä pohjoisessa. Olemme täällä erilaisia kuin ihmiset muualla, -- erilaisia kuin ne, jotka asuvat Montrealissa ja sielläpäin. -- Meissä voi koko elämän kyteä kosto tehdyn rikoksen tähden. Sitä vaatii pohjoisen maan kunnia. Olin silloin viidentoista, kun äitini kuoli isoonrokkoon, ja puolikuolleeksi nälkiintyneenä hoipuin tänne leirille, mistä lähtien toimitusmies vaimoineen kasvatti minua. Sillä tavoin minusta tuli kuin Meleesen veli. Vuodet kuluivat ja kostonhalu kasvoi minussa ja kumppaneissani, ja se täytti Meleesenkin lempeän sydämen. Lähetimme hänet kouluun Montrealiin, ja hän oli siellä yksitoista vuotta. Kolmea vuotta myöhemmin -- hänen vielä ollessaan Montrealissa -- minä lähdin kaukaiselle leirille Great Slaveen, ja siellä, herra, siellä --

Croisset oli noussut. Hän oli suoristanut pitkät käsivartensa, ja hänen päänsä vetäytyi taaksepäin, samalla kun hänen katseensa todisti hurjaa kiihkoa.

-- Minä kiitän suurta Jumalaa siitä, että hän antoi Jean Croisset'n kohdata toisen noista miehistä -- ja tappaa hänet.

Hän seisoi hiljaa, silmäluomet alaspainuneina kuin rukouksessa.