Part 8

-- Ei, ne toiset, herra. Syömmekö nyt päivällistä?

-- Emme ennen kuin olemme löytäneet jäljet, Howland sanoi. -- Haluan mahdollisimman pian saada selville sen -- yhden ainoan mahdollisuuden, josta sinä olet maininnut, Croisset. Jos he jo ovat ennättäneet ohitsemme --

-- Jos he todellakin ovat ennättäneet ohitsemme, on viisainta, herra, että annatte minun tässä ampua luodin ohimoonne.

Hän meni koirien luo ja ohjasi ne alas kukkulan rosoista rinnettä Howlandin työntäessä rekeä. Kolme neljännestuntia he taivalsivat tasankoa pitkin näkemättä missään liikettä, ja Howland huomasi, että Jean alkoi näyttää yhä pettyneemmältä, mutta vielä vähän matkaa ajettuaan Croisset pysäytti koirat ja huudahti:

-- Mitä sanotte noista? Hän osoitti lunta.

Melkein laakson laidassa he näkivät kahden reen jäljet. Silmänräpäykseksi Howland unohti varovaisuutensa kääntäen Jeanille selkänsä ja kumartuen lähempää katsomaan jälkiä. Katsahtaessaan sitten seuralaiseensa Howland huomasi hänen silmissään merkillisen veitikkamaisen ilmeen.

-- Olette hyvin ajattelematon, herra! hän sanoi. -- Olkaa hiukan varovaisempi, herra! Ei ole sanottu, että minä toisen kerran jaksan vastustaa tuollaista houkutusta.

-- Todellakin! Howland huudahti hypäten pystyyn. -- Olen sinulle hyvin kiitollinen, Jean. Ellei minulla olisi epäilyksiäni, puristaisin kättäsi. Kaukanako edellä luulet heidän olevan?

Croisset oli polvistunut jälkien viereen.

-- Hangen pinta on aivan äskettäin rikottu. He ovat kulkeneet tästä noin pari kolme tuntia sitten. Mutta toinen reki on kulkenut tästä jo kolme, neljä päivää sitten.

Howland kääntyi, tarttuen Croisset'n pyssyyn. Jean näki, että insinööri asetti siihen uusia patruunoita.

-- Jos sinulla on eväissäsi jotain sopivaa kylmää syötävää, niin ota nyt esiin, hän käski. -- Syömme juostessamme. Ellei mitään sellaista ole, on tyydyttävä olemaan nälissämme. Meidän täytyy tavoittaa se reki nyt iltapäivällä tai ainakin illalla -- taikka nääntyä.

-- Siunatut pyhimykset, mutta siinä tapauksessa varmasti näännymme. Ja ellemme me, niin nääntyvät ainakin koirat.

-- Eikö ole mitään sopivaa syötävää?

-- On palanen kuivaa lihaa -- siinä kaikki. Mutta sanon, että meidän on mahdoton saada kiinni sitä rekeä.

-- Mutta minä sanon, että jos on jotain syötävää mukana, niin ota se heti esiin, Croisset. Meidän on saatava kiinni rakkaat ystäväsi, ja jos vitkastelet, niin tapahtuu jotain epämiellyttävää. Käsitätkö?

Jean oli kumartunut eväslaukkuun päin, ja insinöörin uhkaavat sanat saivat hänen silmänsä salamoimaan vihasta. Samassa hän näytti aikovan sanoa jotain, mutta hillitsi itsensä ja otti esiin lihanpalan, jonka hän jakoi kahtia antaen ensin toisen palan Howlandille, ennen kuin meni koirien luo. Seuraavan tunnin aikana hän katsoi vain pari kertaa taakseen, ja koetti parhaansa mukaan hoputtaa koiria. Ennen kuin he olivat saapuneet Jeanin osoittamaan metsänlaitaan, Howland huomasi, että koirat alkoivat väsyä. Etukoira kulki vain laahustaen, ja monta kertaa koko valjakko pysähtyi. Ainoastaan Croisset'n ruoskaniskut saivat sen liikkeelle. Kaiken kukkuraksi Howland tunsi pian itsensäkin niin uupuneeksi, ettei hän jaksanut seurata Jeania, ja kun hän istahti rekeen, matka edistyi vieläkin hitaammin.

He pääsivät kuitenkin vähitellen metsään, ja Jean, joka näytti unohtaneen sekä seuralaisensa että koirien väsymyksen, kulki valjakon edellä, katse tähdättynä edessä oleviin kapeisiin raiteisiin. Howland huomasi selvästi, että hänen äskeiset uhkaavat sanansa painoivat Jeanin mieltä, ja hän koetti useita kertoja voittaa hänen yrmeytensä, mutta Jean pysyi jäykkänä ja vastasi harvasanaisesti kysymyksiin. Viimein insinööri hyppäsi reestä ja juoksi hänen luokseen.

-- Pysähdy, Jean! hän huudahti. -- Olen jo saanut tarpeekseni. Sinä olet oikeassa, ja minä pyydän sinulta anteeksi. Koirat ja minä emme enää jaksa jatkaa matkaa tällä tavoin. On kai viisainta, että syömme nyt. Vai mitä sanot?

-- Minä sanon, että pysähdymmekin nyt juuri parhaiksi, Croisset vastasi hyvin suopeasti. -- Puoli tuntia vielä, ja olisimme päässeet metsän läpi, ja heti sen takana ovat ne, joita etsitte -- Meleese ja hänen väkensä. Aioin juuri ilmoittaa sen teille Meleesen takia. Mitä tapahtuisikaan, jos ilmestyisitte sinne keskellä kirkasta päivää! Kuulkaa!

Jean kohotti varoittaen kätensä. Etäältä kuului koirien haukuntaa.

-- Se on Mackenzie-koiriamme, hän jatkoi hiljaa, ja hänen äänessään oli voitokas sävy. -- No, herra, kun nyt olen tuonut teidät tänne, niin mitä nyt aiotte tehdä? Haluatteko, että lähdemme syömään päivällistä niiden kanssa, jotka tulevat surmaamaan teidät, vai tahdotteko viettää tässä muutamia tunteja rauhoittuaksenne? Sanokaa itse!

Silmänräpäyksen Howland seisoi liikkumattomana, hyvin hämmästyneenä ranskalaisen äsken lausumista sanoista. Mutta pian hän kuitenkin oli entisensä. Hänen silmissään oli metallinkova kiilto, kun ne kohtasivat Jeanin puolittain pilkallisen katseen.

-- Ellen olisi käskenyt sinun pysähtyä, niin olisimmeko jatkaneet matkaa? Howland kysyi pidättäen henkeään.

-- Aivan varmaan, Croisset vastasi hymyillen. -- Tehän sanoitte minulle, että jos vitkastelisin, tapahtuisi jotain epämiellyttävää.

Salamana Howland tempasi esiin revolverinsa ja ojensi sen ranskalaisen sydäntä kohti.

-- Jos joskus olet rukoillut siunattuja pyhimyksiäsi, Jean Croisset, niin tee se nyt. Minä aion ampua sinut.

Valonsäde

Siinä silmänräpäyksessä vaihtui ilme Croisset'n kasvoilla. Pilkallinen hymy kuoli hänen huuliltaan, ja hän muuttui harmaan kalpeaksi nähdessään Howlandin sormen olevan valmiina painamaan viritettyä hanaa. Silmänräpäys sen jälkeen kuului terävä naksaus.

-- Kirottua! Tyhjä hylsy! Howland huudahti. -- Unohdin ladata tuvassa ampumieni panosten jälkeen. Mutta nyt täältä tulee, Jean!

Tahallaan hän ampui toisen tyhjän patruunan.

-- Hyvä Jumala! Croisset läähätti. -- Herra -- Metsän takaa kuului koirien haukuntaa. Howland siirsi sekunniksi katseensa ranskalaisen pelästyneiltä kasvoilta kääntyen katsomaan sinne päin, josta ääni kuului.

-- He tulevat! Croisset huusi. -- Minä vannon, että --

Jälleen Howland kohotti revolverinsa ja tähtäsi Jeanin sydämeen.

-- Nyt on aivan välttämätöntä, että minä ammun sinut, hän sanoi pelottavan rauhallisena. -- Minähän sanoin surmaavani sinut, jos sinä johdatat minut ansaan. Nyt ei ole muuta keinoa kuin tapella -- jos tänne tulee ihmisiä. Kuule!

Tällä kertaa kuului lähempää miehen ääni sekä liikkeelle lähtevän koiravaljakon hiljaista haukkumista. Howlandin kasvot tulivat yhtä vaaleiksi kuin Croisset'nkin, mutta se ei johtunut pelosta.

-- Nyt ei ole muuta neuvoa kuin tapella, hän sanoi yhä entistä rauhallisemmin. -- Jos nyt olisin peninkulman tai pari taaempana, kaikki kävisi niin kuin olin suunnitellut. Mutta täällä --

-- Kiirehtikää, herra, seuratkaa minua. Se on ehkä joku metsästäjä, joka lähtee tarkastamaan ansojaan. Pahimmassa tapauksessa --

-- Mitä sitten? Howland kysyi.

-- Voitte ampua minut hiukan myöhemmin, ranskalainen selitti, hänkin nyt levollisempana. -- Hyvä Jumala, minä pelkään teidän revolverianne! Minä koetan pelastaa teidät, jos voin. Annatteko minun koettaa -- vai ammutteko minut?

-- Minä ammun sinut, jos sinä epäonnistut! insinööri vastasi.

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun Croisset juoksi koirien luo, tarttui etummaisen koiran niskahihnaan ja vei valjakon jäljiltä viereiseen pensaikkoon ja sen kautta kauemmas sivuun. Tuskin he olivat ehtineet sadan metrin päähän, kun he jälleen kuulivat miesäänen. Jean pysäytti valjakkonsa.

-- Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt, meillä oli todellakin onnea! hän huudahti. -- Tuo toinen reki on poikennut itäisille jäljille. Jos se olisi tullut aukeamalle, josta käännyimme tänne --. Hän huoahti helpotuksesta. -- Hyvä Jumala, tuskinpa he olisivat ajaneet eteenpäin jäämättä ihmettelemään!

Howland latasi revolveriaan.

-- Ensi kerralla en aio ampua turhaan, hän sanoi pitäen asetta koholla. -- Olit hetki sitten lähempänä kuolemaa kuin koskaan olet ollut, Jean, -- ja nyt puhukaamme asiat selviksi keskenämme. Matkalla luotin vielä vähän sinuun, mutta nyt en enää tee sitä. Katson nyt sinut pahimmaksi vihollisekseni, ja vaikka nyt oletkin hyvin lähellä ystäviäsi, et milloinkaan ole ollut niin tukalassa tilanteessa kuin nyt. Jos epäonnistun tehtävässäni, tapan sinut. Jos et toimi niin, että saan nähdä Meleesen ja puhua hänen kanssaan, niin tapan sinut. Kuolemasi on siinä tapauksessa yhtä varma kuin lähestyvä yö. Saadessani pienenkin aiheen epäluuloon ammun kuulan sydämeesi. Mitä sinä nyt siis aiot tehdä?

-- Olen iloinen, että vielä olen hengissä. Koetan nyt tehdä parhaani, Jean vastasi. Samassa muutamia lumihiutaleita putosi maahan, ja Jean katsoi taivaalle. -- Tunnin kuluttua tulee sankka lumisade. Elleivät he siihen mennessä havaitse jälkiämme, olemme turvassa.

He jatkoivat matkaa hitaasti ja varovaisesti metsän läpi, ja joka kerran kun Jean kääntyi, hän näki Howlandin revolverin piipun olevan tähdätyn itseään kohti.

Puolen tunnin kuluttua Croisset pysäytti valjakon kukkulan juurella.

-- Jos luotatte minuun, niin pyydän teitä menemään edellä, hän kuiskasi. -- Tuon kukkulan laella on vanha koju, joka on ollut hylättynä vuosikausia. Sieltä voitte nähdä illalla valon Meleesen ikkunasta.

Hän ei odottanut vastausta, vaan alkoi kiivetä kummun rinnettä ylös. Pian he olivat kojun luona, eikä siellä näkynyt mitään elonmerkkejä. Jean tutki tarkasti lumen pinnan, ja huomattuaan, ettei vaaraa ollut, hän huoahti helpotuksesta.

-- Jumalan kiitos, tähän saakka olen pelastanut nahkani, hän sanoi suu tahallaan vinossa. -- Nyt, herra, päättäkää itse, onko Jean pitänyt sanansa!

He olivat menneet kukkulan toisen rinteen reunalle, ja sieltä Croisset osoitti sormellaan heidän edessään aukenevan tasangon yli. Noin puolen peninkulman päässä oli kolme, neljä hirsirakennusta, mustia ja aution näköisiä. Eräs näistä rakennuksista oli aivan sen näköinen kuin se, missä Howland oli ollut vankina, ja kun hän katseli sitä, hän näki samassa koiravaljakon ja reen tulevan talon takaa ja pysähtyvän sen eteen. Hän erotti selvästi ajajankin. Croisset sanoi äkkiä:

-- Kuulkaahan! Te kai näette tuon miehen, joka nyt parhaillaan astuu portaita ylös taloon. Voin kertoa teille, että hän on sama henkilö, joka aikoi tappaa teidät Prince Albertissa, ja hän oli myös mukana sulkemassa teitä miinatunneliin. Talo on hänen asuntonsa, ja nyt hän luultavasti menee Meleesen luo. Jos olisitte taitava ampuja, voisitte lähettää häneen luodin näinkin kaukaa.

Mies oli pysähtynyt. Silmänräpäyksen hän katsoi laaksoon päin -- sitten hän katosi. Howland ei lausunut sanaakaan, mutta jokainen jäsen hänen ruumiissaan värisi.

-- Sanot, että Meleese on tuolla, hän sanoi viimein. -- Entä tuo mies -- kuka hän on, Croisset?

Jean kohautti olkapäitään ja väistyi pensaikkoon päin.

-- Sitä en sano, hän vastasi. -- Olen tuonut teidät tänne. Olen näyttänyt teille portaat, jotka vievät Meleesen huoneeseen. Voitte hakata minut palasiksi, mutta en sano, kuka hän on.

Taas Howlandin silmät saivat uhkaavan ilmeen.

-- Ojenna kätesi selän taa, Croisset, hän käski. -- Aion nyt sitoa kätesi, samoin kuin sinäkin teit minulle. Sitten --

-- Entä sitten? Jean kysyi totellen hänen käskyään.

-- Sitten sinä kerrot minulle kaikki, mitä minä tahdon tietää, Howland täydensi sitoen hänen kätensä yhteen ranteista.

Sen jälkeen he menivät majaan. Huoneessa, jota valaisi vain yksi ikkuna, ei ollut muuta kuin yhdellä seinällä suurehko pöytä sekä muutamia tavaralaatikoita, joita nähtävästi oli käytetty tuoleina. Hän viittasi Jeania istumaan. Itse Howland lähti ulos, sitoi kiinni valjakon etukoiran ja palasi sen jälkeen tupaan.

Valo lankesi ikkunasta suoraan Croisset'n tummapintaisille kasvoille sekä Howlandin revolveriin, joka oli tähdätty ranskalaisen rintaa kohti.

-- Nyt, hyvä Jean, olemme valmiit puhumaan keskenämme vakavasti. Tässä me nyt istumme kaikessa rauhassa, ja tuolla alhaalla -- juuri parahiksi niin kaukana, ettei sinne kuulu, kun minä ammun -- ovat vihollisemme. En todellakaan tiedä vielä paljon mitään. En tiedä syytä, miksi minä en voisi lähteä tuonne alas aivan avoimesti ja rehellisesti ja miksi he eivät kutsuisi minua syömään hyvää illallista kanssaan. Kuitenkin tiedän, ettei minun elämäni olisi minkään arvoinen, jos sinne menisin. Sinä voit selvittää sen minulle täydellisesti, minä vaadin sitä nyt sinulta. Saatuani tietää, miksi minut tahdotaan surmata, en aio enää olla sellainen houkkio kuin tähän saakka. No niin. Alahan siis, tai minä ammun sinut.

Jean istui järkähtämättömän rauhallisena -- suorana ja pelkäämättömänä.

-- Ampukaa vain, herra, hän sanoi hiljaa. -- Olen vannonut Pyhän Neitsyen nimeen olla sanomatta mitään enempää kuin jo olen sanonut. Kiduttakaa miten paljon tahdotte, minä en missään tapauksessa vastaa kysymyksiinne.

Hitaasti Howland kohotti revolverinsa.

-- Vielä kerran, Croisset, kerrotko?

-- En, herra.

Pimeässä majassa pamahti kova laukaus. Jeanin toisesta korvalehdestä puristui esiin veripisara, mutta vaikka kuula oli suhahtanut niin läheltä hänen aivojaan, ei hän ollut edes liikahtanut.

-- Kerrotko minulle, Jean?

Tällä kertaa insinööri tähtäsi ranskalaisen silmien väliin.

-- En, herra.

Miesten katseet kohtasivat. Kiivaasti huudahtaen Howland antoi aseensa vaipua.

-- Suuri Jumala, sinä olet todellakin urhoollinen mies, Jean Croisset! Mieluummin tapan tusinan muita kuin sinut.

Hän nousi ja meni ovelle. Ulkona satoi vielä vähän lunta. Alkoi jo hämärtää. Hermostuneesti nauraen hän kääntyi Jeanin puoleen.

-- Hitto vieköön, tunnen oikein halua pyytää sinulta anteeksi. Tuliko korvasi kipeäksi?

-- Ei sanottavasti. Tuntuu vain siltä kuin siihen olisi pistetty neulalla. Ammutte hyvin, herra.

Howland istuutui jälleen ja katsoi seuralaistaan kasvoihin.

-- Minä tarkoitan nyt totta, Croisset. Älkäämme riidelkö! Olen saapunut tänne tavatakseni Meleesen. No, -- miten se on mahdollista?

-- Niin totta kuin elän, en tiedä, Jean vastasi niin rauhallisena, kuin ei pyssynkuula olisi pitkiin aikoihin vinkunut hänen kuuluvillaankaan. -- On nähdäkseni vain yksi keino: odottaa täällä kukkulalla kunnes Meleese lähtee ajelemaan koirillaan. Hänellä on oma valjakkonsa, ja tavallisesti hän lähtee ulos yksinään tai jonkun naisen kanssa leiriltä. Mutta hän on viime aikoina saanut istua reessä ehkä liian paljon; epäilen siksi, huvittavatko koirat häntä enää.

-- Olin ajatellut käyttää sinua, Howland sanoi, -- mutta olen kadottanut luottamukseni sinuun. Suoraan sanoen, Croisset, olen varma siitä, että olet yhtä valmis iskemään puukon minun selkääni kuin tuolla alhaalla asuvat roistot.

-- En selkään, herra, ranskalainen sanoi hymyillen. -- Sen olisin jo voinut tehdä, jos olisin tahtonut. Ei, ottelumme jälkeen minä tuskin enää haluan teitä surmata.

-- Mutta olisin hullu, jos luottaisin sinuun! Eikö totta?

-- Ette, jos minä annan sanani.

-- No, kuulehan, Croisset, en voi vastustaa itseäni, vaan antaudun vaaraan. Howland sanoi äkkiä totisena. -- Tahdotko siis lähteä illalla Meleesen luo ja kertoa hänelle pyyntöni.

-- Mikä se pyyntö on?

-- Että hän tulisi tänne majaan.

-- Sitä en tee, herra.

-- Piru sinut periköön! Howland kivahti. -- Jos olisin varma siitä, etten enää tarvitsisi sinua, kuristaisin minä sinut nyt kuoliaaksi.

Hän nousi ja meni tulisijan luo. Vaikka se olikin vanha, voi siihen vielä kuitenkin sytyttää takkavalkean, ja koska ulkona oli jo pimeä, joten savu ei voinut näkyä, hän alkoi valmistaa iltaruokaa. Jean katseli häntä koko ajan vaiti, ja vasta kun ruoka ja juoma olivat valmiina pöydällä, insinööri keskeytti hiljaisuuden.

-- En tietystikään aio ryhtyä syöttämään sinua. Sen vuoksi minun täytyy nyt päästää kätesi vapaiksi. Mutta ole varuillasi!

-- Minähän saattaisin murhata teidät haarukalla, ranskalainen hymähti veitikkamaisesti. -- Juon maljanne, herra, ja toivotan teille menestystä.

-- Sinä valehtelet! Howland kähisi.

Jean, joka oli kohottanut kahvikuppinsa, antoi sen vaipua.

-- Se on totta, hän vakuutti. -- Taistelun jälkeen erämaan talossa en voi muuta kuin toivoa teille menestystä. Juon myös Meleesen menestykseksi, ja heidänkin onnekseen, jotka ovat pari kertaa koettaneet surmata teidät, mutta kaikki on hyvin outoa. Ne, jotka ovat leirissä, ovat onnellisia siksi, että luulevat teidän kuolleen. Te taas ette tule onnelliseksi, ennen kuin he ovat kuolleet. Ja Meleese -- voiko tämä kaikki tuoda hänelle onnea? Vakuutan, että olen yhtä huolestunut kuin tekin! Antakoon Pyhä Neitsyt minun vajota maahan kuolleena, ellen sitä ole.

Howland joi kahvinsa, ja hänen katseensa synkkeni. Hän muisti, miten Jean oli taistellut hänen puolestaan Prince Albertissa.

-- Olit vähällä tappaa yhden heistä -- sinä iltana Prince Albertissa, hän sanoi hitaasti. -- En voi käsittää, miksi silloin olit minun puolellani, etkä nyt kuitenkaan halua auttaa minua. Pelkäätkö lähteä tuonne alas?

Jean naurahti.

-- Ette olisi ainoa, joka kuolisi jos he näkisivät minut näin, mutta jo riittää, herra. En sano enempää. Olen antanut sanani siitä.

Mitään vastaamatta Howland sitoi Croisset'n jalat.

-- Lähden vähän tähystelemään. En pelkää, vaikka rupeaisitkin huutamaan. Joka tapauksessa kuulisin sen ensin. Mutta jos jalkasi olisivat vapaat, päähäsi pälkähtäisi ehkä lähteä pois.

-- Ettekö voisi levittää huopaa lattialle? Jos viivytte kauan, tämä on vähän liian kova istua.

Muutaman minuutin kuluttua Howland lähti ulos tehtyään vankinsa olon niin mukavaksi kuin mahdollista. Nuoren insinöörin ympäröi pimeys. Ainoa, mitä hän näki, oli pari kolme valontuiketta. Tähdet eivät loistaneet taivaalla; lunta satoi vieläkin, ja valot alkoivat vilkuttaa yhä himmeämpinä.

Hänet valtasi hillitön halu löytää Meleese ja hänen väkensä. Hän oli lujasti vakuuttanut itselleen, että hän tekisi kaiken harkiten ja rauhallisesti, ja ettei hänen suuri rakkautensakaan saisi häntä poikkeamaan siitä harkitsevasta elämäntavasta, joka myös oli tehnyt hänestä etevän insinöörin. Seisoessaan siinä lumessa hän varmistui siitä, että hänen jälkensä kyllä peittyisivät seuraavaksi päiväksi, ja että hän siten voisi vuorenharjanteelta seurata Meleesen liikkeitä ja odottaa häntä epämääräisen ajan. Hän astui hitaasti rinnettä alas. Hyvin lyhyen matkan päässä pimeässä oli nyt hän, jonka vuoksi Howland oli valmis uhraamaan kaikki, mitä hän piti pyhänä elämässään. Joka askeleella kasvoi Howlandin halu päästä häntä lähemmäksi, hiipiä kentän poikki ja rajuilman suojassa kulkea siksi, kunnes hän näkisi sen valon, jonka Jean Croisset oli kertonut sieltä iltaisin tuikkivan.

Hän oli jo kukkulan juurella, ja varovaisuuden vuoksi hän oli astunut syvät jäljet lumeen löytääkseen varmasti takaisin majaan.

Hän huomasi, että hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Ensin hän kuuli koiran haukuntaa -- niin läheltä, että hän pysähtyi -- ja äkkiä vilahti valo pimeydessä. Ennen kuin hän oli ennättänyt edes vetää henkeä, ikkunaverho oli vedetty syrjään hänen edessään. Hän oli melkein leirin muurin luona -- ja valo tuikki ylhäältä, jonne johtivat portaat!

Hetken aikaa hän seisoi hiljaa, kuunteli ja odotti. Ei näkynyt muita valoja, eikä kuulunut muita ääniä kuin koiran haukuntaa. Hänen ympärillään lumi putoili maahan pehmeästi, ja se synnytti hänessä turvallisuuden tunteen. Terävinkään silmä ei voisi nähdä eikä terävinkään korva kuulla häntä. Hän käveli taas eteenpäin eikä pysähtynyt ennen kuin erotti pimeydessä suuren varjon, talon. Sen ainoa valaistu ikkuna näkyi selvästi, ja se oli vain osaksi verhon peittämä. Hänen siinä seisoessaan joku varjo vilahti ikkunan ohi. Oliko se nainen? Varjon lähetessä ikkuna pimeni, ja Howland seisoi siinä nyrkkiin puristetuin käsin melkein valmiina huutamaan erään nimen. Hieman lähemmäs -- vain askel -- ja hän varmistuisi siitä.

Varjo hävisi. Howland erotti lumiset portaat -- hän lähestyi niitä ja katseli ylös. Kolmen metrin korkeudella hänestä tuikki valo.

Hän katsoi taakseen pimeyteen, josta oli tullut. Ketään -- ei ketään näkynyt. Hän nousi nopeasti portaita ylös.

Makuuhuoneessa

Päästyään porrastasanteelle hän pysähtyi ja nojasi mustaan seinään, sitten hän hapuili kädellään ovenripaa ja löysikin sen. Heti sen jälkeen hän astui pari, kolme, neljä askelta, kunnes vihdoin polvistui lumeen ikkunan alle ja koetti kurkistaa huoneeseen. Hän näki kerrallaan vain sentin alan. Ensin hän erotti kappaleen seinää, sitten ikkunan vieressä pienen pöydän, joka oli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä, sitten mukavan tuolin, jonka päälle oli levitetty iso talja. Toisella pöydällä paloi lamppu. Hän ryömi vielä hieman eteenpäin, huomaten nyt valkoisen vuoteen. Vielä muutama sentti eteenpäin, ja Howland pysähtyi painaen kasvojaan ikkunaa vasten.

Meleese istui vuoteella. Hän nojasi leukaansa käsiään vasten, ja nuori insinööri näki, että tytöllä oli kampausnuttu ja että hänen hiuksensa valuivat hartioille. Hän oli nähtävästi juuri kammannut hiuksensa. Jos Howland olisi liikkunut hiukankin, Meleese olisi varmaan huomannut hänet.

Hänellä oli kova halu painaa kasvonsa tiiviimmin ikkunaan ja koputtaa niin että tytön huomio olisi suuntautunut häneen, mutta joku voima esti häntä. Hitaasti tyttö kohotti katseensa, ja kummallista, kuin vaistoten hän samassa vetäytyi syrjään. Howland näki, miten hän tarttui hiuksiinsa ja sitoi ne pian kiiltäväksi palmikoksi.

Howland silmäili kiireesti ympäri huonetta. Meleese oli aivan yksin. Insinööri huomasi oven johtavan sieltä toiseen huoneeseen, johon myös päästiin hänen takanaan olevan porrasoven kautta. Hän päätteli heti, että tämä oli Meleesen asunto, muista erillään -- ja että Meleese parhaillaan oli menossa nukkumaan. Ellei ulko-ovi olisi lukossa ja hän menisi sisään, voisiko kukaan häiritä häntä? Oli jo myöhä. Leirillä nukuttiin. Hän ei ollut nähnyt muita valoja.

Tuskin tämä ajatus oli syntynyt, kun hän jo seisoi porrasoven ulkopuolella. Lukko vääntyi, hän avasi oven ja astui varovasti sisään. Ilma oli siellä kylmä ja kostea. Hän ojensi kätensä oikealle ja tunsi rosoisen seinän; sitten hän astui askeleen eteenpäin ja tunsi seinän vasemmallakin puolella. Nähtävästi hän oli kapeassa käytävässä. Edessään hän huomasi valkoisen valoviivan; se tuli Meleesen ovesta. Kooten rohkeutensa hän meni sitä kohti, koputti ja astui sisään. Meleese oli poissa. Howland veti oven perässään kiinni; hän tuskin uskoi silmiään. Huoneen toisessa päässä hän kuitenkin huomasi hiljaa heilahtelevan verhon, niin kuin joku olisi ollut sen takana.

-- Meleese! hän sanoi hiljaa.

Kasvot liidunvalkoisina, vaatteet lumisina, Howland seisoi siinä ojennetuin käsin, kun verho vedettiin sivuun ja Meleese seisoi hänen edessään. Ensin tyttö ei tuntenut häntä hänen aavemaisen ulkonäkönsä takia. Mutta ennen kuin säikähdyksen huudahdus, joka juuri oli pääsemäisillään hänen huuliltaan, ehti päästä ilmoille, levisi äkkiä hänen kalpeille poskilleen hehkuva, lämmin puna. -- Howland seisoi kädet ojennettuina häntä kohden, ikään kuin ilmaisten mykän rukouksen, Meleese taas puristaen käsiään rintaansa vasten ja koettaen tukahduttaa nyyhkytyksiään.

Kun Howland lähestyi häntä, ei hän löytänytkään niitä sanoja, jotka oli aikonut tytölle lausua; nuori insinööri veti vain hänet puoleensa puristaen häntä rintaansa vasten, tietoisena siitä, että tällä hetkellä ei mikään muu kuin hänen rajusti sykkivä sydämensä ja hänen kasvojensa polte voinut puhua tytölle selvempää kieltä hänen rajattomasta rakkaudestaan, joka näytti antavan eloa heitä ympäröivälle hiljaisuudellekin.

Sen keskeytti tytön äkillinen, äänekäs, puoleksi tukahtunut kirkaisu, ja pelästyksestä lumivalkoiset kasvot kääntyivät hänen puoleensa. Howland tunsi, miten tyttö koetti riistäytyä irti; Meleesen katse todisti tavatonta kauhua, ikään kuin hän äkkiä olisi kovasti säikähtänyt jotain. Tämä muutos vaikutti Howlandiin vain kiihottavasti. Hän päästi tytön syleilystään, ja taas tämä puristi tuskaisesti käsiään rintaansa vasten.