Part 7

Hän nauroi ääneensä ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin kuvitellen, miten nuo molemmat herrat hämmästyvät ja kauhistuvat. Kun hän muisti Meleeseä, puna nousi hänen poskilleen, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Vastoin Howlandin omaa tahtoa tyttö oli pelastanut hänet murhamiehiltä, ja nuori insinööri siunasi Croisset'ia joka oli selittänyt, mitä tarkoitti pohjoiseen matkaaminen. Oh, hän oli nyt saanut todistuksen Meleesen rakkaudesta. Howland alkoi vähitellen ymmärtää koko suunnitelman. Hänen vihollisensa uskoisivat, että hän oli kuollut. He lähtisivät Wekuskosta, ja hän saattaisi silloin palata sinne.

Kun tunti oli kulunut hänen aivonsa alkoivat kuitenkin hautoa synkempiäkin ajatuksia. Jollain salaperäisellä tavalla Meleese oli läheisessä yhteydessä niiden kanssa, jotka vainosivat hänen, Howlandin henkeä, ja kun murhamiehet lähtisivät pois, katoaisi Meleesekin heidän mukanaan. Siitä hän oli aivan varma. Siinä tapauksessa -- löytäisikö hän tyttöä enää koskaan? Lähtisikö hän, Howland, etelään -- sivistyneemmille seuduille -- vai matkaisiko vielä kauemmas pohjoiseen? Vastaukseksi tähän kysymykseen hän muisti Croisset'n sanat: "Herra, Athabaskan ja lahden välillä on sadoittain miehiä, jotka surmaisivat teidät noitten sanojen vuoksi." -- Hän lähtisi sittenkin pohjoiseen. Jossain siellä kaukaisessa erämaassa, josta Jean oli maininnut, hän löytäisi tytön, vaikka hänen täytyisi etsiä tätä puoli elämäänsä!

Kello oli puoli kaksitoista, kun hän levitti nahat lattialle ja alkoi riisuutua. Kun hänen silmäluomensa viimein painuivat väsymyksestä umpeen, hän kuuli äänen -- samanlaisen heikon, valittavan, nälkää todistavan äänen, jollaisen hän oli kuullut ensi iltana Prince Albertissa. Se oli suden ulvontaa, ja hän ihmetteli, miten se saattoi tunkeutua hänen korviinsa paksun hirsiseinän läpi.

Avatessaan silmänsä seuraavana aamuna hän sai siihen selityksen. Heikko valojuova lankesi huoneeseen, ja hän huomasi katossa pienen aukon. Laitettuaan itselleen aamiaisen hän nousi pöydälle, ja siinä seisten hän voi nähdä ympärilleen ulos. Noin neljänkymmenen metrin päässä alkoi metsä. Sen laidassa oli pieni maja, ja häntä puistatti, kun hän näki majan katolla tuulen repimän punaisen lipun.

Tunnit matelivat. Osan aikaa hän kulutti koluamalla kaikki vankilansa nurkat, mutta hän ei löytänyt mitään, mitä ei ollut nähnyt jo heti alussa. Hän tutki Croisset'n lukitseman oven, huomaten, että sitä kautta hänen oli mahdotonta paeta. Katossa oleva aukko taas oli niin pieni, että hän tuskin saattoi pistää käsivartensa siitä ulos. Ensimmäisen kerran sen jälkeen kun hänen seikkailunsa Prince Albertissa alkoi, Howland tunsi nyt väsymystä ja masennusta. Hän oli vanki -- jätetty kohtalonsa huomaan keskelle erämaata. Ja hän -- Jack Howland -- joka aina oli kerskunut voimillaan, hän oli antanut yhden miehen tuoda hänet tänne!

Tätä ajatellessaan hänen verensä alkoi kiehua. Nyt, kun hänellä oli aikaa ja mahdollisuus muistella kaikkia äskeisiä tapahtumia, kun kuva toisensa jälkeen kiiti hänen silmiensä ohi, hänen vihansa kasvoi. Hänhän oli antanut heidän menetellä niin kuin hänen vihamiehensä parhaaksi näkivät. Hän ei ollut omin voimin pelastunut tappelusta Saskatchewanin tiellä. Sokeasti hän oli antanut houkutella itsensä miina-aukkoon. Ja lapsen lailla oli hän totellut Jean Croisset'ia.

Hän kulki huoneessa edestakaisin, hän polki jalkaa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset vihasta ja kiihtymyksestä. Miksi hän ei olisi voinut päästä Jeanista voitolle, yhtä hyvin kuin Jackpine ja ranskalainen olivat voittaneet hänet?

Nyt hän oli selvillä siitä, miten hänen olisi ollut toimittava. Jossakin, ei kaukana, oli Meleesen ja Jackpinen reki kääntynyt pois siitä suunnasta, jonne häntä, Howlandia vietiin. Nuo toiset olivat kahden. Miksi hän ei vanginnut Croisset'ia vaan antoi tämän sulkea hänet tähän autioon taloon? Hän kirosi ääneen muistellessaan, minkälaisia tilaisuuksia hän oli päästänyt käsistään. Pyssyllään hän olisi voinut pakottaa Croisset'n ajamaan tuon toisen reen luo. Olisihan hän voinut hyökätä Jackpinen kimppuun samalla lailla kuin aikaisemmin oli hyökätty hänen kimppuunsa. Ja sitten? Hän hymyili. Mitähän Meleese silloin olisi tehnyt?

Hän teki itselleen kysymyksen toisensa perään ja vastasi niihin samassa. Meleese rakasti häntä. Siitä hän olisi voinut antaa vaikka elämänsä. Howlandin veri kuumeni hänen muistellessaan tytön suloisia suudelmia. Meleese oli nostanut hänen päänsä syliinsä, ja silloin hän oli huomannut hänen silmistään ilmenneestä suuresta surusta, miten paljon tyttö häntä rakasti. Niin, Meleese rakasti häntä! Mutta hän, Howland oli päästänyt hänet käsistään kuin mikäkin raukka!

Hän ei halunnut ajatella enempää. Tulisihan Croisset takaisin. Hän arveli olevan hyvinkin helppoa nujertaa puoliverinen ja pakottaa hänet ajamaan Meleesen luo. Mutta missä hän oli? Luultavastikin hyvin lähellä hänen vihollistaan. Entä sitten! Hän sytytti piippunsa puhaltaen ilmaan savupilven toisensa perästä, niin että koko huone oli pian sakeana tupakansavusta. Jälkiä pitkin hän pääsisi kyllä Meleesen luokse, missä tämä olisikin. Tähän saakka viholliset olivat tulleet hänen luoksensa, nyt hän menisi heitä vastaan. Kun hänellä olisi Croisset vallassaan, eivätkä hänen vihollisensa aavistaisi hänen läsnäoloaan, voitto olisi hänen. Hän nauroi ääneen.

Hän arveli olevan hyvinkin helppoa saada Meleese tulemaan hänen luokseen -- tyttö saapuisi tervehtimään Croisset'ia. Howlandin läsnäolo vaikuttaisi tyttöön sitten kuin odottamatta heitetty pommi. Siinä silmänräpäyksessä, kun Meleese huomaisi, mitä kaikkea hän uskalsi hänen tähtensä, että hän oli päättänyt omistaa hänet, ei tyttö voisi hylätä hänen rakkauttaan. Jos niin kuitenkin tapahtuisi, niin -- sodassa ja rakkaudessa oli kaikki luvallista. Ja nythän oli kysymys rakkaudesta. Rakkauden vuoksi Meleese oli ryöstänyt hänet työstään ja järjestänyt hänet vangiksi keskelle erämaata. Rakkaus oli hänet siihen oikeuttanut. Rakkaus antaisi myös oikeuksia hänelle, Howlandille. Hän ottaisi nyt puolestaan tytön vangiksi ja antaisi Jeanin viedä heidät molemmat Wekuskoon. Matkalla hän saisi olla Meleesen kanssa kahden, ei ainoastaan useita tunteja, vaan päiviä, ja sillä aikaa hän varmaan voittaisi hänet. Ehkä heitä ajettaisiin takaa, ehkä hänen täytyisi taistella -- mutta hän olisi siihen kyllä valmis.

Sinä iltana Howland meni nukkumaan uneksien kaikesta siitä, mitä hän odotti tapahtuvaksi. Tuli toinen päivä, kolmas yö ja kolmas päivä. Tunti tunnilta hän alkoi yhä kärsimättömämmin odottaa Jeanin paluuta. Välillä hän kuumeisesti toivoi pikaista ratkaisua. Hän tiesi, että Croisset oli vahva ja ketterä, ja siksi hän mietti monia kymmeniä hyökkäystapoja. Hän saattoi hyökätä Croisset'n kimppuun hänen syödessään; hän saattoi karata miehen kurkkuun, kun tämä oli polvillaan tulisijan luona; myös Howland saattoi koska tahansa käydä häneen kiinni takaapäin ja iskeä hänet tajuttomaksi. Mutta viimeinen suunnitelma alkoi samassa tuntua hänestä vastenmieliseltä. Hän muisti, että Jean oli pelastanut hänen henkensä eikä ollut aiheuttanut hänelle mitään ruumiillista tuskaa. Siksi Howland päätti odottaa sellaista tilaisuutta, joka ei pahemmin satuttaisi Jeania. Nuori insinööri halusi yhtä rehellistä taistelua kuin Jeankin oli käyttänyt, ja silloin väkevämpi voittakoon.

Seuraavana aamuna Howland kuuli koirien haukuntaa, ruoskan läimäyksiä ja tutun äänen. Jean Croisset oli palannut!

Yhdellä hyppäyksellä Howland oli jaloillaan. Puolipukeissa hän syöksyi ovelle, kyyristyi sen viereen jännittynein lihaksin, ja hänen koko ruumiinsa vavahteli kiihtymyksestä.

Hän oli nyt seurannut mielijohdettaan.

Taistelu

Howland kuuli Jeanin pysähtyvän oven ulkopuolelle. Seurasi hetken hiljaisuus, ikään kun tulija olisi odottanut kuulevansa jotain liikettä sisältä.

-- Hyvää päivää, herra! Jean huudahti sitten iloisesti, astuessaan sisään. -- Onko mahdollista, että te ette herännyt, vaikka koirani haukkuivat niin vietävästi ja --

Croisset silmäsi tyhjää vuodetta. Howland huomasi, että iloisesta tervehdyksestä huolimatta hänen kasvonsa olivat merkillisen kalpeat. Enempää ei Howland kuitenkaan ehtinyt tutkia häntä, sillä samassa hän heittäytyi koko painollaan mitään aavistamattoman Jeanin kimppuun, ja molemmat kaatuivat lattialle. Mitään rimpuilua ei nyt tarvittu, sillä Jean makasi aivan hiljaa selällään, käsivarret levällä sivuilla, ja kun Howland oli istahtanut jalat levällään hänen päälleen, niin että hän polvillaan painoi Jeanin käsivarsia, hän alkoi selvittää köyttä, jonka hän oli siepannut käteensä rynnätessään ovelle. Mutta Howlandin selän takana kohosivat äkkiä Jeanin jalat. Salaman nopeudella ne kietoutuivat rautaisten käsivarsien tavoin Howlandin kaulan ympärille ja heittivät samassa hänet voimakkaasti läheistä seinää vasten. Howland nousi karjuen, ja keskellä lattiaa seisoi Jean Croisset, turkki riisuttuna, kädet nyrkissä ja silmissä turmion säihke. Mutta se katosi kuitenkin pian, ja kun hän lähestyi Howlandia kohotetuin olkapäin, hänen huulilleen ilmestyi leveä hymy. Howland hymyili takaisin ja meni häntä vastaan. Heidän hymyssään ei kuitenkaan ollut leikkiä eikä ystävällisyyttä. Molemmat olivat huomanneet toistensa äskeisen kasvojen ilmeen, ja he ymmärsivät, mitä tämä hetki merkitsi.

-- Minä luulen, että minä nyt tapan teidät, herra, Jean sanoi hiljaa. Hänen äänessään ei huomannut mitään värähtelyä, ei mitään liikutusta. -- Minä ajattelen, että minun on nyt surmattava teidät. Olinpa sen melkein päättänytkin palatessani tänne. Jumalan oikeuden nimessä minä otan teidät hengiltä!

Molemmat miehet kiersivät lattiaa, niin kuin pedot luolassaan, Howland nyrkkeilijän asennossa, Jean olkapäät kohotettuina ja ojennetuin käsivarsin, ja koko hänen ruumiinsa paino lepäsi hänen varpaillaan. Äkkiä hän syöksyi Howlandin kurkkuun.

Salamana Howland väistyi vähän ja iski Jeania nyrkillään päähän, niin että tämä lyyhistyi lattialle. Puolittain taintuneena Croisset nousi kuitenkin nopeasti ylös. Hän oli nyt ensi kerran tekemisissä järjestelmällisesti harjoitelleen vastustajan kanssa. Hän oli aivan hämmästynyt, huumeessa. Jälleen hän heittäytyi vastustajansa kimppuun, ja sai taaskin heikentävän iskun. Mutta tällä kertaa hän kuitenkin jäi jaloilleen.

-- Nyt minä olen vakuuttunut siitä, että tapan teidät, hän sanoi yhtä rauhallisesti kuin äskenkin.

Hänen äänessään oli kamala sävy. Hän ei ollut kiihtynyt. Hän ei pelännyt. Hän ei tarttunut vyönsä alla olevaan aseeseen. Howlandin huulilta katosi hymy, kun Jean kierteli hänen ympärillään. Howland ei ollut koskaan tapellut sellaisen miehen kanssa kuin nyt; hän ei ollut milloinkaan nähnyt noin järkkymättömän rauhallista vastustajaa. Jeanin silmien säihke syttyi taas ja kasvoi. Hänen poskillaan alkoi palaa kaksi tummanpunaista pilkkua, ja hän naurahti hiukan, kun hän taas teki hyökkäyksen ja Howland iski vastaan -- mutta osumatta. Croisset tiesi nyt, mitä hänellä oli odotettavissa, ja myöskin Howland tiesi, mikä häntä uhkasi.

-- Minä aion tappaa teidät, Jean sanoi jälleen.

Tähän saakka oli Howlandkin ollut levollinen. Hän tiesi, että itsensähillitseminen oli sama kuin puoli voittoa. Mutta nyt alkoi hänessä kiehua viha. Jeanin silmien välke alkoi suututtaa häntä; hänen valkoiset hampaansa ja hänen röyhkeä varmuutensa sai nuoren insinöörin raivoon. Ranskalainen ei enää hyökännyt; hän odotti nyt vastustajansa liikettä.

Howlandin lihaksia alkoi särkeä, ja hän hengitti kiivaasti, mutta ponnistellen -- kun sitävastoin Croisset oli aivan levollinen. Howlandin onnistui saada Jean peräytymään tulisijan luo, pöydän taakse, kaksi kertaa huoneen ympäri, mutta turhaan hän koetti saada tätä ajetuksi johonkin sopivaan nurkkaan, missä voisi antaa hänelle tainnuttavan iskun.

-- Minä aion tappaa teidät, Croisset mutisi jatkuvasti.

Howland antoi käsivarsiensa vaipua alas ja sormiensa herpaantua, ja hän hengitti läähättäen. Hän tiesi vielä muutamia uusia nyrkkeilytemppuja -- ja niihin hän nyt luotti. Hän vetäytyi erääseen nurkkaan, ja Jean seurasi häntä salamoivin silmin ja jännitetyin lihaksin.

-- Nyt, herra, minä tapan teidät, hän sanoi hiljaa. -- Nyt väännän niskanne nurin.

Howland asettui selkä seinää vasten. Croisset'n huulilla leikki halveksiva hymy, hänen katsoessaan vastustajaansa. Sitten hän syöksyi Howlandin kimppuun, mutta samassa kun hänen sormensa hapuilivat tämän kurkkua, kohotti tämä nopeasti oikean käsivartensa ja antoi vastustajalleen kamalan iskun leuan alle. Ääntä päästämättä Jean vaipui lattialle. Tultuaan tajuihinsa viittäkymmentä sekuntia myöhemmin hän huomasi olevansa sidottu ja Howlandin seisovan vieressään.

-- Hyvä Jumala, se oli hyvä läimäys! hän läähätti, vedettyään pari kertaa syvään henkeään. -- Tahdotteko opettaa minulle sen tempun, herra?

-- Nouse! Howland käski. -- Minulla ei ole yhtään aikaa hukattavana. Hän tarttui ranskalaista kainaloista ja auttoi hänet tuolille istumaan. Sitten hän otti Jeanilta aseet ja oman revolverinsa ja alkoi pukeutua. Pukeuduttuaan hän virkkoi:

-- Tiedätkö, Croisset, mitä nyt tapahtuu? Tiedätkö, että kaikesta siitä, mitä sinä ja ne muut ovat minulle tehneet, pääsette vähintään kymmeneksi vuodeksi vankilaan. Käsitätkö, että minä aion toimittaa sinut viranomaisten huostaan, ja heti päästyämme Wekuskoon, lähetän miehiä ajamaan takaa sinun ystäviäsi.

Jeanin laihat kasvot kävivät harmaan kalpeiksi.

-- Suuri Jumala, ettehän te voi sitä tehdä!

-- Ettenkö voi! Kyllä, sinun suuren Jumalasi nimessä, minä voin. Ja miksi en? Siksikö, että Meleese on ryövärijoukon mukana? Oh, sinä olet hullu, rakas Jean! Minuthan on koetettu surmata monta kertaa. Sinä sait minut valtaasi. Nyt on minun vuoroni. Minä vannon, että jos minä otan sinut mukaani Wekuskoon, saamme satimeen koko joukon.

-- Jos, herra?

-- Niin -- jos!

-- Ja se "jos" -- Jeanin pää painui rintaa vasten.

-- Se riippuu sinusta, Jean. Joko minä otan sinut mukaani Wekuskoon ja jätän sinut viranomaisten käsiin ja lähetän tarpeeksi suuren joukon ajamaan takaa roistoja -- tai sinä viet minut Meleesen luo. Kummanko vaihtoehdon valitset?

-- Minäkö veisin teidät Meleesen luo, herra?

Howland nousi ja hänen äänensä värähteli liikutuksesta.

-- Jos viet minut Meleesen luo ja vannot tottelevasi minua, minä en tee mitään pahaa sinulle enkä ystävillesi.

-- Entä Meleese -- Jeanin katse synkistyi -- ette kai aio tehdä hänellekään pahaa?

-- Hänelle! Howland voi tuskin olla nauramatta. -- Hyvä Jumala, oletko sinä sokea, mies, kun et käsitä, että minä teen kaiken juuri hänen tähtensä? Minä sanon sinulle, että minä rakastan häntä ja että olen valmis kuolemaan taistelussa hänen takiaan. Tähän saakka minulla ei ole ollut tilaisuutta. Sinä ja ystäväsi olette käyttäytyneet kavalasti minua kohtaan, Croisset, vainoten minun henkeäni. Mutta nyt se on lopussa. Ymmärrätkö? Sinä viet minut Meleesen luo, tai muussa tapauksessa ei jää mitään jäljelle sinusta eikä ystävistäsi. Minäkö tekisin hänelle pahaa! Howland nauroi taas. -- No, Jean, mitä olet päättänyt?

Ranskalaisen silmissä välkkyi kylmä kiilto. Harmaa kalpeus katosi hänen kasvoiltaan, ja hänen suunsa vetäytyi arvoitukselliseen hymyyn.

-- Erehdytte muutamista seikoista, herra. Tähän päivään asti minä olen taistellut puolestanne enkä teitä vastaan. Mutta nyt annatte minulle yhden ainoan mahdollisuuden. Minä vien teidät Meleesen luo, ja se merkitsee --

-- Hyvä! Howland keskeytti hänet.

-- No, no, eipä niin hyvä kuin luulette! Se merkitsee, että ette palaa sieltä milloinkaan, herra. Kuolemanne on siellä varma.

Howland kiirehti tulisijan luo.

-- Oletko nälkäinen, Jean? hän kysyi ystävällisesti. -- Älkäämme riidelkö! Sinulla on ollut hauskaa kustannuksellani -- nyt on minun vuoroni. Oletko jo syönyt aamiaista?

-- Olin ajatellut saavani syödä sen teidän kanssanne, Jean sanoi katkeran leikkisästi.

-- Sitten -- sitten kun minä olisin antanut sinulle ruokaa, ajattelit tappaa minut, Howland sanoi nauraen, pannessaan suuren poronlihakimpaleen hellalle paistumaan. -- Olet aika vekkuli!

-- Teidät pitäisi surmata!

-- Sen olet sanonut minulle jo ennenkin. Kun tapaan Meleesen, saan tietää syyn siihen, -- ellen --

-- Ellette?

-- Niin minä tapan sinut, Jean. Olen juuri päässyt selville siitä, että sinut pitäisi tappaa. Jos siellä, minne me nyt lähdemme, Croisset, joku kuolee, niin kyllä se olet juuri sinä.

Jean oli vaiti. Hetken kuluttua Howland pani pöydälle leipää, poronpaistia ja suuren kannullisen kahvia. Sen jälkeen hän meni Jeanin luo ja vapautti hänen kätensä. Istuessaan toisella puolella pöytää hän viritti revolverin ja asetti sen lautasensa viereen. Jean irvisti hiukan ja kohautti olkapäitään.

-- Tästä on leikki kaukana, Howland sanoi varoittaen. -- Jos minusta on tarpeellista ampua sinut, niin teen sen epäilemättä. Varo siis herättämästä epäluuloja!

-- Minä tyydyin vain kunniasanaanne, Jean sanoi pistävästi.

-- Tyydyn minäkin sinun sanaasi jossain määrin, Howland sanoi, kaataen kahvia kuppeihin. Äkkiä hän tarttui revolveriinsa. -- Et ole koskaan nähnyt minun ampuvan, Croisset. Näethän tuolla seinällä naulassa kupin? Kolme kertaa Howland ampui sen läpi erehtymättä. Sitten hän katsoi hymyillen Jeaniin.

-- Annan sinun käyttää käsiäsi ja jalkojasi -- paitsi yöllä, Howland sanoi.

-- Hyvä Jumala, voitte olla minun suhteeni rauhallinen. Annan sanani siitä, että olen kauniisti.

Aurinko oli jo korkealla, kun Croisset meni ulos. Hänen rekensä ja koiransa olivat sadan askeleen päässä talosta ja Howlandin ensimmäisenä tehtävänä oli ottaa haltuunsa Jeanin pyssy ja korjata siitä pois patruunat. Kun he sitten olivat lähtövalmiina, Croisset kääntyi puolittain insinöörin puoleen.

-- Herra, hän sanoi hiljaa, -- en voi sille mitään, että pidän teistä, vaikka minun olisi jo kauan sitten pitänyt surmata teidät. Toistan vieläkin, että jos lähdette pohjoiseen, teillä on sadasta yksi mahdollisuus välttää kuolema. Vakuutan, että jopa puut kaatuvat siellä teidän päällenne -- ja että korpit nokkivat teiltä silmät. Ainoa onnellinen mahdollisuus, herra --

-- Sitä juuri aion käyttää, Howland sanoi varmalla äänellä.

-- Aioin sanoa, Jean sanoi levollisesti, -- että sikäli kuin niitä, jotka eilen lähtivät Wekuskosta, ei ole kohdannut mikään onnettomuus, on sekin ainoa mahdollisuus hävinnyt. Jos palaatte etelään, henkenne on turvassa. Jos taas lähdette pohjoiseen, olette kuoleman oma.

-- Kai siellä sentään on jotain hauskaa, Howland sanoi nauraen. -- Kas niin, Jean, hoputa koiriasi!

-- Minun mielestäni olette hullu -- mutta rohkea mies, Croisset sanoi, läiskäyttäen ruoskaansa vetokoirien keltaisten selkien yli.

Takaa-ajo

Jean juoksi koirien vieressä ja Howland reen perässä. Pari kertaa Croisset vilkaisi hymyillen taakseen insinööriin, ja tämä katsoi häneen kylmästi, mutta heidän katseissaan oli kuitenkin keskinäistä ymmärtämystä. Howland käsitti, että ranskalainen kyllä pääsisi pian kauemmas, mutta ei kuitenkaan niin pitkän matkan päähän, ettei hänen luotinsa tätä tavoittaisi. Hän olikin päättänyt kylmäverisesti ampua Croisset'n jos tämä yrittäisi paeta. Jos hänen täytyisikin jatkaa matkaa yksinään, hän saattaisi helposti seurata Meleesen ja Jackpinen reen jälkiä.

Toisen kerran pohjoiseen tulonsa jälkeen hän tunsi nyt verensä kuumenevan samoin kuin silloin, kun hän Prince Albertissa oli vuorella seistessään kuullut suden ulvontaa ja sitten myöhemmin nähnyt ikkunan läpi kauniit naiskasvot. Howland oli niitä miehiä, jotka täysin luottivat omiin ruumiin- ja sielunvoimiinsa, ja hän tunsikin nyt itsensä hyvin levolliseksi. Hänen voitokas taistelunsa kaupungissa kaikkia vaikeuksia vastaan oli antanut hänelle luontaista itseluottamusta. Se ilmenikin hänen iloisilla kasvoillaan hänen juostessaan reen perässä, ja se ihmetytti suuresti Jean Croisset'tia.

-- Siunatkoon, olette merkillinen ihminen! ranskalainen huudahti, heidän kuljettuaan jo noin puoli peninkulmaa. -- Pyhimysten nimessä, herra, te nauratte -- vannon, ettei nyt ole mitään naurunaihetta.

-- Voiko mies olla muuta kuin iloinen, ollessaan matkalla häihinsä? Howland sanoi läähättäen.

-- Mutta ei kuitenkaan ollessaan matkalla hautajaisiinsa!

-- Jos olisin sinun siunattuja pyhimyksiäsi, antaisin salaman iskeä ja tuhota sinut, Croisset. Minkälainen sydän sinulla oikeastaan on, mies? Siellä, minne nyt olemme matkalla, on maailman kaunein tyttö. Minä rakastan häntä. Hän rakastaa minua. Kuinka en siis olisi iloinen, kun nyt niin pian saan nähdä hänet ja ottaa hänet mukaani etelään?

Jean mutisi jotain.

-- Ehkä sinä olet mustasukkainen, Jean, sanoi Howland. -- Sitä minä en totisesti olekaan tullut ajatelleeksi.

-- Minä omistan sen, jota rakastan, ja häntä en vaihtaisi keneenkään toiseen.

-- Hitto sinua ymmärtäköön, mies! insinööri huudahti. -- Sinä sanot olevasi rakastunut, mutta kuitenkaan et tahdo auttaa Meleeseä ja minua. Mitä se merkitsee?

-- Mutta sitähän minä juuri teen -- autan Meleeseä. Olisin tehnyt hänelle vielä suuremman palveluksen, jos olisin antanut heti ensimmäisenä iltana tappaa teidät ja jättänyt ruumiinne pedoille. Olenhan sanonut teille kymmenet kerrat, että olisi aivan oikein tappaa teidät. Ja teidät tapetaankin -- vieläpä sangen pian, herra.

-- Mutta niin ei sittenkään tapahdu, Jean. Etsin nyt käsiini Meleesen, ja sitten palaamme yhdessä etelään. Jos olet kunnon mies, Croisset, saat ehkä kyyditä meidät Wekuskoon, vieläpä mahdollisesti pääset sulhaspojaksi meidän häihimme. Mitä siitä sanot?

-- Te olette hullu, Jean sanoi ja läimäytti ruoskaansa koirille ohjaten ne kääntymään luoteeseen.

-- Voitamme täten kokonaisen päivän, Croisset selitti Howlandin kysyessä kiivaasti syytä suunnan muuttamiseen. -- Tulemme näin toiselle tielle, jota kulkien pääsemme pikemmin perille. Siitä riippuu ainoa mahdollisuus teidän pelastumiseksenne, herra. Jos tuo toinen reki on sivuuttanut --

Jean kohautti olkapäitään ja hoputti koiriaan.

-- Kuulehan, Howland huusi, juosten hänen vieressään. -- Ketkä matkustavat siinä toisessa reessä?

-- Ne, jotka aikoivat tappaa teidät Prince Albertissa ja Wekuskossa, Croisset vastasi.

Howland hiljensi juoksuaan, niin että hän jäi hieman jälkeen. Tunnin kuluttua hän oli niin väsynyt, että hänen täytyi usein istua rekeen, ja matka edistyi siten hitaammin. Jean ei enää vastannut hänen kysymyksiinsä. Howland voi huomata, että Croisset näytti nyt olevan yhtä halukas kuin hänkin pääsemään perille mahdollisimman pian. Howland tuli ajatelleeksi, että koska hän kai nyt tapaisi pahimmat vihollisensa, hän taistelisi heitä vastaan, ja kun he olisivat poissa hänen tieltään, eivät pohjoisessa tuntisi häntä muut kuin Meleese ja voitettu Croisset.

Toivo täytti hänen sydämensä, ja hän kumartui tarkkailemaan Jeanin lataamatonta pyssyä. Peninkulma peninkulmalta vakiintui hänen päätöksensä, että hän ottaa nyt ratkaisevan askeleen. Jos he pääsisivät Meleesen ja Jackpinen jäljille ennen kuin toinen reki oli ehtinyt ohi, hän jäisi odottamaan vihollisiaan; jos nämä taas olisivat jo päässeet edelle, hän ajaisi heitä takaa ja hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Samanlaisella tarkkuudella kuin olisi suunnitellut tunnelin tai sillan rakentamista, hän selvitti itselleen kaikki mahdollisuudet. Reessä olisi ehkä kaksi tai kolme henkeä. Jos he tulisivat lyhyen ampumamatkan päähän, hän pakottaisi Jeanin sitomaan heidät, pitäen itse heitä paikallaan ase viritettynä. Jos he taas tekisivät vastarintaa, hän ehtisi ampua heidät kuoliaiksi tai ainakin haavoittaa heitä, ennen kuin he ehtisivät tarttua pyssyihinsä, jotka heillä epäilemättä oli mukanaan reessä. Tilanne oli nyt muuttunut sellaiseksi, ettei hän enää tullut ollenkaan ajatelleeksi, mitä nuo miehet mahdollisesti olivat Meleeselle.

Tuntia ennen päivällistä, kun he olivat saapuneet jääpeitteiselle kukkulan laelle, Jean osoitti alas laaksoon, joka oli sen ja toisten kaukana näkyvien vuorten välissä.

-- Tämä on osa Barren Landsia. Näettekö tuota tummaa metsänrajaa vuoren länsi- ja eteläpuolella? Siellä toisella puolella on Athabaska-maa. Jostain sieltä löydämme varmasti ne toiset jäljet. Olin odottanut, että me tapaisimme heidät jo täällä laaksossa.

-- Ketkä? Meleesen ja Jackpinen, vai --.