Part 6

Howland kuuli jälleen nopeita askeleita, ja lähellä olevien pensaiden välistä tuli esiin Meleese, joka astui hänen luokseen ja polvistui hänen viereensä. Hänen kasvoillaan kuvastui pohjaton suru, ja hänen silmistään säteili hellä, syvä rakkaus. Sanaakaan virkkamatta nosti hän Howlandin pään käsivarsiensa varaan, suuteli häntä ja sanoi nyyhkyttäen hänen nimensä.

-- Hyvästi, kuuli Howland tytön kuiskaavan. -- Hyvästi -- hyvästi --

Howland yritti sanoa jotain, hän koetti riuhtaista itsensä irti siteistä -- mutta ei kyennyt. Hän vain tunsi vielä kerran lämpimän suudelman huulillaan ja kuuli sitten askelten häipyvän metsään.

Pohjoista kohti

Että Meleese rakasti häntä, että tyttö oli häntä suudellut, se pyöri ainoana ajatuksena Howlandin aivoissa seuraavien minuuttien aikana, hänen maatessaan selällään kylmällä lumella. Häntä kuitenkin kummastutti, ettei Meleese ollut koettanut vapauttaa häntä. Vasta kun hän taas kuuli läheneviä askeleita, hänen mieleensä tuli selvästi, mitä oli todella tapahtunut. Howland kuuli myös reen jalasten narinaa ja koirien pehmeää tassutusta.

Kummakseen tunsi hän Croisset'n äänen.

-- Sinun täytyy toimia siten, että tapaus näyttää ilmiselvältä. Mene koskelle ja vieritä iso kivenlohkare sulaan. Tee sitten jäljet lumeen Howlandin korkeakorkoisilla kengillä ja pane hänen hattunsa pensaikkoon! Sano sitten ylikatsastusmiehelle, että hän kiipesi kivelle, joka putosi veteen, eikä hänen ruumistaan ole löydetty -- ja että hänen tilalleen lähetetään toinen insinööri.

Tämä kylmäverinen suunnitelma täytti Howlandin mielen kammolla, mutta äänet hiljenivät, niin ettei hän erottanut enempää sanoja, kunnes hän jälleen kuuli Croisset'n äänen aivan lähellään:

-- Auta minua ennen kuin lähdet, Jackpine! Hän on raskas kuin lyijy.

Croisset ja intiaani tulivat hänen luokseen, tarttuivat häntä hartioihin ja jalkoihin sekä kantoivat hänet tielle, missä sijoittivat hänet rekeen.

-- Toivoakseni ette ole vilustunut maatessanne lumella, herra, Croisset sanoi asetellen pieluksia hänen päänsä alle ja paksuja nahkoja hänen ympärilleen. -- Olisimme palanneet luoksenne pikemminkin, mutta se oli mahdotonta. Hei, Woonga! huusi hän etummaiselle koiralle. -- Jalkeille, jalkeille, senkin susikoira!

Reki lähti liikkeelle, Croisset'n juostessa sen vieressä, ja Howland kuuli myös takanaan toisen äänen, joka sekin kehoitti koiria juoksuun. Vaivoin onnistui insinöörin hieman kääntää päätään ja silmätä taakseen. Hän näki vähän matkan päässä toisen reen sekä pitkän miehen juoksevan sitä vetävien koirien vieressä. Peninkulman toisensa perästä reet jatkoivat kulkuaan. Croisset ei kääntänyt päätänsäkään eikä lausunut sanaakaan, paitsi mitä hän joskus äyskäisi koirille. Matka suuntautui suoraan pohjoista kohti. Ei tehty pienimpiäkään mutkia.

Heidän matkattuaan useita tunteja, Croisset käski toisen reen pysähtyä, samalla kun hän pysäytti omansa. Koirat heittäytyivät lumelle lepäämään, ja puoliverinen irrotti Howlandin suukapulan.

-- Nyt voitte puhua ja huutaa niin paljon kuin tahdotte, herra, hän sanoi. -- Kun olen tutkinut taskunne, irrotan kätennekin siteistä, niin että voitte tupakoida. Onko näin hyvä?

-- Hyväkö -- senkin riiviö! olivat Howlandin ensimmäiset sanat. Hänen verensä kiehui, kun hän näki Croisset'n irvistelevän naaman. -- Vai niin, te kuulutte siis myös murhaajajoukkoon -- samoin kuin se tyttökin, joka valehteli --!

Hymy katosi Croisset'n huulilta.

-- Tarkoitatteko Meleeseä, herra?

-- Häntä juuri.

Croisset kumartui Howlandin puoleen, ja hänen mustissa silmissään hehkui tuli.

-- Tiedättekö, herra, mitä minä tekisin hänen sijassaan? hän sanoi hiljaa, mutta uhkaavasti. -- Niin, tiedättekö mitä minä tekisin? Minä tappaisin teidät -- tappaisin hiljaa -- kiduttamalla. Sen minä tekisin.

-- Jumalan tähden, Croisset, sanokaa miksi -- miksi --?

Croisset oli löytänyt Howlandin pistoolin; hän otti sen ja päästi nyt irti hänen kätensä.

-- Minä uhraisin elämäni sen tytön tähden, Croisset. Sen minä sanoinkin hänelle, ja hän tuli minun luokseni, kun makasin lumella köytettynä, ja --. Hän keskeytti lauseensa ja virkkoi sen sijaan: -- Tässä täytyy olla joku erehdys, Croisset. Minä en ole se mies, jonka te nähtävästi tahdotte surmata.

Croisset hymyili hänelle jälleen.

-- Polttakaa -- ja miettikää! Minun on mahdoton ilmoittaa teille, miksi teidät olisi surmattava -- mutta teidän itsenne pitäisi se tietää, jos teillä on vähänkään järkeä.

Croisset meni koirien luo ja hoputti ne jaloilleen, ja päätänsä kääntäessään Howland näki selvästi tulen, jonka vieressä toinen reki oli. Samassa kuului miehen ääni huutavan Croisset'lle jotain ranskaksi.

-- Hän sanoo, että meidän on nyt jatkettava matkaa yksin; he tulevat pian perässä.

-- He! Howland huudahti. -- Kuinka monta tarvitaankaan surmaamaan minut, hyvä Croisset?

Puoliverinen hymyili jälleen.

-- Voitte kiittää Pyhää Neitsyttä, että he ovat mukanamme, hän sanoi hiljaa. -- Jos teillä on muuta toivoa kuin taivas, niin perustakaa se tuohon rekeen, herra!

Croisset'n mennessä jälleen koirien luo Howland katsoi taaskin taakseen. Hän näki miehen, joka lisäsi puita rovioon, sekä reen, toisia haamuja ja joukon koiria. Terästäessään näköään hän huomasi tulen toisella puolen vielä olennon, jonka näkeminen täytti hänen sydämensä ilolla. Croisset päästi samassa kovaäänisen varoitushuudon, ja silloin tuo äskeinen olento katosi rovion vierestä. Mutta Howland oli jo ehtinyt tuntea hänet, ja hänen viilenevä verensä sai jälleen uutta elämänlämpöä hänen nyt tietäessään, että Meleese seurasi häntä toisessa reessä.

Pohjoisessa alkaa keskitalvella aamu sarastaa kahdeksan aikaan; viidennelläkymmenennellä asteella näkyy auringonvalo kuitenkin vasta yhdeksältä, ja se oli jo korkealla, kun Croisset toisen kerran pysäytti reen. Kahteen tuntiin ei hän ollut lausunut vangilleen sanaakaan, ja useat kerrat turhaan koetettuaan katkaista hiljaisuutta oli Howlandkin luopunut tästä yrityksestään. Vasta kun Croisset oli antanut väsyneitten koiriensa pysähtyä, hän sanoi:

-- Leiriydymme nyt tähän muutamiksi tunneiksi. Jos annatte kunniasananne, ettette yritä paeta, minä annan teidän kävellä ennen ruokaa. Mitä sanotte siitä?

-- Onko sinulla raamattua, Croisset?

-- Ei, mutta minulla on Pyhän Neitsyen risti, jonka lähetyssaarnaaja antoi minulle York Factoryssa.

-- Silloin minä vannon sen nimessä -- minä vannon kaikkien maailman ristien ja raamattujen nimessä, etten koeta paeta. Minä olen kuin halvaantunut, Croisset! Luulenpa, etten viikkoon pääsisi juoksemaan!

Croisset koetti taskujaan.

-- Hyvä Jumala! hän huudahti säikähtäneenä, olen kadottanut sen. Mutta -- aivan oikein -- minähän annoinkin ristin Mariannelle ennen kuin lähdin etelään. No, minä luotan teidän sanaanne.

-- Kuka on Marianne, Jean? Kuuluuko hänkin murhaajaliittoon?

-- Marianne on minun vaimoni, herra. Voi, kaunis Marianneni -- rakastettuni -- hän on intiaaniprinsessan tytär ja pataljoonan komentajan tyttärentytär, herra. Koko maailmassa ei ole hänen vertaistaan naista. Herra, hän on kaunis -- hänellä on hiukset kuin korpin siivet, kun auringonsäteet niissä kimmeltävät --

-- Ja sinä pidät hänestä paljon, Jean?

-- Lähinnä Pyhän Neitsyen jälkeen tai -- ehkä hiukan enemmänkin.

Croisset oli irrottanut köyden insinöörin jaloista, ja nyt Howland laski kätensä hänen olkapäilleen.

-- Juuri niin minäkin rakastan Meleeseä, hän sanoi hiljaa. -- Jean, etkö tahdo olla minun ystäväni? Minä en aio paeta. Minä en ole raukka. Sinähän olisit valmis kuolemaan Mariannesi tähden! Niin minäkin olen valmis kuolemaan tuolla reessä istuvan tytön vuoksi.

Howland oli noussut horjuen ja osoitti metsään päin, josta he olivat tulleet.

-- Minä näin hänet tulen valossa, Jean. Miksi hän seuraa meitä? Jospa minulle vain annettaisiin tilaisuus todistaa, että tässä on olemassa erehdys -- että minä --

Croisset tarttui hänen käteensä.

-- Herra, minä tahtoisin mielelläni auttaa teitä, hän keskeytti. Minä pidin teistä jo sinä iltana, jolloin tappelitte Le Pas'ssa. Kuitenkin, jos minä olisin heidän sijassaan, minä surmaisin teidät, niin paljon kuin teistä pidänkin. Pyhä velvollisuus on tappaa teidät. Ei ollut väärin, että teidät köytettiin miinaan. Ei ollut väärin, kun teidät jo sitäkin ennen yritettiin ottaa hengiltä. Mutta minä olen tehnyt juhlallisen valan olla ilmoittamatta teille mitään. Sen ainoastaan voin sanoa, että niin kauan kuin te olette minun kanssani ja tuo toinen reki seuraa meitä, ei teidän henkenne ole vaarassa. Enempää en voi kertoa. Onko teidän nälkä, herra?

-- Olen melkein kuolemaisillani nälkään! Howland huudahti.

Hän koetti astua muutamia askeleita, mutta hänen jäsenensä olivat niin hervottomat, että hänen täytyi nojata läheiseen puuhun. Hän ihmetteli suuresti Croisset'n sanoja, ja vielä enemmän häntä kummastutti se puoliverisen vakuutus, ettei hänen henkensä vielä ollut vaarassa. Howlandille se merkitsi, että paitsi Meleesen varoitusta tyttö tahtoi olla hänen pelastajansa -- johtopäätös, joka teki hänen asemansa yhä pulmallisemmaksi. Kuka oli tuo tyttö, joka muutamia tunteja sitten oli vakain aikein houkutellut hänet vaaraan ja nyt koetti pelastaa hänet? Tämä kysymys kiusasi taas hänen mieltään, ja kun Croisset kutsui hänet syömään aamiaista, hän kysyi jälleen kiellettyä asiaa.

-- Jean, minä en tahdo sinua loukata, hän sanoi istuutuessaan reen syrjälle, -- mutta minun on pakko tehdä päätelmiäni. Minä luulen, että Meleese on huono nainen.

Salamana Croisset tarttui tähän Howlandin heittämään syöttiin. Hän kumartui hieman eteenpäin, toinen käsi hapuili vavisten veistä, ja hänen silmänsä iskivät tulta. Tämän raivoisan näyn vaikutuksesta Howland peräytyi pelästyneenä.

-- Herra, sellaista ei saa kukaan sanoa minun Mariannestani, eikä hänen jälkeensä kukaan Meleesestä. Tuolla -- ja hän osoitti pohjoista kohti -- on Athabaskan ja lahden välillä sadoittain miehiä, jotka äskeisten sanojenne vuoksi tappaisivat teidät heti. Eikä myöskään Jean Croisset tahdo olla tässä sellaista puhetta kuuntelemassa. Minä surmaan teidät, ellette peruuta sanojanne!

-- Hyvä Jumala! Howland huudahti katsoen Croisset'tia suoraan kasvoihin. -- Olen iloinen, ettei hän ole huono nainen. Ymmärrätkö, mies? Minä rakastan häntä. En tarkoittanut sitä, mitä sanoin. Minäkin voisin surmata hänen tähtensä, Jean. Minä vain lausuin nuo sanat päästäkseni selville -- mitä sinä tekisit --.

Hitaasti muuttuivat Croisset'n kasvot jälleen entiselleen; hymykin jo leikki hänen ohuilla huulillaan.

-- Jos se oli leikkiä, herra, oli se tyhmää leikkiä.

-- Se ei ollut leikkiä, Howland huudahti. -- Se oli vakava yritys saada sinut kertomaan jotain Meleesestä. Kuulehan, Jean, hän on sanonut minulle, ettei ole väärin, että rakastan häntä. Kun minä makasin lumella köytettynä, hän tuli minun luokseni ja -- ja -- suuteli minua. Minä en ymmärrä --

-- Tekikö hän sen, herra? Croisset keskeytti hänet.

-- Minä vannon sen.

-- Siinä tapauksessa olette te hyvin onnellinen, herra, Jean sanoi hymyillen, -- sillä minä uskallan vakuuttaa sieluni autuuden kautta, ettei hän ole koskaan ennen ketään suudellut. Mutta toiste sitä ei enää teille tapahdu.

-- Minä taas luulen, että tapahtuu -- ellei minua surmata.

-- Minä taas en epäröisi tappaa teitä, jos uskoisin, että sellaista tapahtuisi. On toisia, jotka ottaisivat teidät heti hengiltä, jos vain tietäisivät, että Meleese on teitä suudellut. Mutta nyt meidän tulee lopettaa puhuminen. Ellette tottele, minun täytyy asettaa teille uudestaan suukapula.

-- Mutta jos minä en suostu -- jos teen vastarintaa?

-- Te olette antanut minulle kunniasananne. Täällä lumimaassa on korkein laki sanansa pitäminen. Jos rikotte lupauksenne, minä ammun teidät.

-- Kautta taivaan, sinä olet todellakin hauska matkakumppani, Howland virkkoi nauraen vastoin tahtoaan. -- Kuulehan, Croisset, tämä tilanne on yhtä paljon naurettava kuin surullinen. Totta totisesti, minun täytyy olla kerrassaan tärkeä matkustaja, kuka sitten lienenkin. Kysy minulta, Croisset, kuka minä olen!

-- Kuka te olette, herra?

-- En tiedä, Jean. Minä en toden totta tiedä sitä. Olen luullut olevani hyvin kunnianhimoinen nuorukainen, jolla on paikka eräässä insinööritoimistossa Chicagossa. Mutta minä olenkin kai nähnyt unta. Hauska uni, eikö totta? Olen luullut saapuneeni rakentamaan rautatietä tämän kirotun -- ei, tarkoitan ihanan maan läpi, mutta minä lienenkin vain houraillut. Olenko minä jossain vankilan kopissa, jonka ikkunan edessä on rautaristikko, ja oletko sinä minun vartijani, joka olet tullut minua hetkeksi huvittamaan? Se on kiltisti tehty, Croisset, ja minä toivon vielä kerran saavani järkeni takaisin, että voin sinua kiittää. Ehkä sinäkin joskus tulet hulluksi ja uneksit kauniista tytöistä, rautateistä, metsistä ja lumesta -- ja silloin minä rupean sinun vartijaksesi. Haluatko sikarin? Minulla on jäljellä kaksi.

-- Kiitos, kiitos, herra! huudahti Jean. -- Minä poltan mielelläni sikaria. Onko variksenpaisti hyvää?

-- Erinomaista. Minä en ole syönyt näin maukasta lihaa sitten kuin muutama vuosi takaperin, jolloin näin unta, että muka istuin dynamiittilaatikon päällä, joka pian räjähtäisi. Oletko sinä koskaan istunut räjähtämäisillään olevan dynamiittilaatikon päällä?

-- En, herra. Se on varmaankin kauheaa.

-- Se vain teki minun tukkani valkoiseksi, Jean. Katso, miten valkoinen se on -- valkoisempi kuin lumi.

Croisset katseli häntä huolestuneena, kuitenkaan keskeyttämättä syöntiään. Hänen ilmeensä nähdessään Howland puhkesi nauruun.

-- Älä ole peloissasi, Jean, hän sanoi rauhoittavasti. -- Minä en ole vaarallinen. Mutta sen sanon, että minä raivostun, ellei pian tapahdu jotain järjellistä. Mitä nyt, joko taas lähdemme?

-- Jo, ja heti paikalla, herra, Croisset vastasi, alkaen hoputtaa koiria. -- Tahdotteko kävellä, juosta vai istua reessä?

-- Sinun luvallasi mieluummin kävelen ja juoksen.

-- Voitte tehdä sen, mutta jos yritätte paeta, ammun teidät. Juoskaa koirien oikealla puolella, minä juoksen tällä puolen.

Aina siihen asti kunnes Croisset pysäytti iltapäivällä, Howland piti silmällä, näkyisikö toista rekeä, mutta sitä ei ilmestynyt. Kerran hän mainitsi siitä Croisset'lle, mutta tämä vastasi vain kohauttamalla olkapäitään sekä katseella, joka pani Howlandin vaikenemaan. Muuten hän oli, silloin tällöin silmätessään kompassiaan, huomannut, että heidän tiensä oli kääntynyt hiukan itään päin. Ennen hämärän tuloa hän oli niin uupunut, että hänen täytyi heittäytyä rekeen. Croisset näytti aivan väsymättömältä, ja tähtien sekä kuun punertavassa valossa hän johti huolellisesti koiriaan, kunnes he vihdoin pysähtyivät vuorenharjanteen laella, mistä avautui pohjoiseen päin silmänkantamattomiin ulottuva lumikenttä.

-- Me kuljemme enää vain pienen matkan, herra, Croisset sanoi tullen reen luo. -- Minun täytyy nyt panna teille suukapula ja sitoa teidän kätenne. Mutta jalkanne saatte pitää vapaina.

-- Kiitos, Howland sanoi. -- Se on kuitenkin aivan tarpeetonta, Croisset. Minä olen nyt täysin varma siitä, että kohtalo tahtoo leikkiä minun kanssani loppuun mielenkiintoisen leikin, ja koska minulla ei ole aavistustakaan siitä, missä olemme, minä lupaan sinulle, etten tee mitään muuta kuin polttelen piippuani, jos sinä annat minun rauhallisesti astua vieressäsi.

-- Ette siis koeta paeta? kysyi Croisset epäillen. -- Ja oletteko myös vaiti?

-- Olen.

Jean otti esiin revolverinsa ja viritti hanan, tarkoituksella.

-- Muistakaa, että minä ammun teidät, jos ette pidä sanaanne. Menkää nyt edellä!

Hän viittasi alas vuorenrinnettä.

Punaisen surman talo

Heidän päästyään puoliväliin vuorenrinnettä insinöörin pysäytti Croisset'n hiljainen huudahdus. Howland kääntyi. Vuorenharjanne näkyi selvästi, ja valjakon kuusi koiraa seisoivat siellä takajaloillaan hiljaa ja liikkumatta kuin puuveistokset. Howland otti piipun suustaan ja silmäsi Croisset'ia. Hänestä siirsi hän katseensa jälleen koiriin. Niiden sfinksimäinen asento ja niiden vainuavat kuonot tekivät kauhua herättävän vaikutuksen. Äkkiä kuului ääni -- se oli kuin haikea valitus ja tavattoman surullinen. Croisset oli kuullut sen jo äsken ja hän näytti kuin paikkaansa naulitulta. Juuri kun Howland luuli sen lakkaavan, se toistui, entistä voimakkaampana ja valittavampana, muuttuen lopulta raivoisaksi ulvonnaksi. Se ei ollut yksinäisen, nälkäisen avunhuutoa -- siinä äänessä oli kuolemaa. Howland seisoi paikallaan vavisten, kun Croisset tuli hänen luokseen, ja hänen kasvonsa olivat liidunvalkoiset.

-- Herra, noin ulvovat koiramme ainoastaan silloin kun joku pian kuolee, hän kuiskasi. -- Woonga aloitti ulvomisen. Se on yksitoista vuotta vanha, eikä se vielä koskaan ole erehtynyt.

Hänen silmissään oli hyvin levoton ilme.

-- Minun täytyy sitoa kätenne, herra!

-- Mutta minähän olen antanut sanani, Jean.

-- Kätenne, herra! Kuolema on jo tuolla alhaalla kentällä, tai ainakin tulee sinne pian. Minun täytyy sitoa kätenne.

-- Minä ymmärrän, Howland sanoi hiljaa eikä vastustellut. Taaskin hän kuunteli vuoren laelta kuuluvaa kamalaa ulvontaa. -- Sinä pelkäät, että minä surmaan sinut.

-- Se on varoitus, herra! Te voisitte ehkä koettaa tappaa minut. Joka tapauksessa otan nyt varoituksesta vaarin.

-- Pyhimyksesi suojelkoot sinua, Jean, mutta onpa tämä kaikki peräti epämiellyttävää! Howland mutisi naurahtaen vastoin tahtoaan. -- Nyt kun minä jälleen olen sidottu, ei tietysti voi olla muuta mahdollisuutta, kuin että juuri minä olen kuoleman oma.

-- Se ei ole aivan varmaa, puoliverinen sanoi, -- mutta paljon mahdollista, että nyt on teidän vuoronne. Niin melkein luulen.

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun ulvahdukset taas kuuluivat.

-- Sinä saat minut kerrassaan hermostumaan, Jean, -- sinä ja sinun kirotut koirasi.

-- Vaiti, herra.

Vuorenjuurella näkyi varjo, jota Howland ensin luuli kallionkielekkeeksi. Mutta kun he lähestyivät sitä, hän näki että se oli rakennus. Croisset tarttui häntä käsivarteen.

-- Jääkää tähän, hän käski. -- Minä palaan pian.

Howland odotti neljännestunnin ajan. Sillä aikaa kuului ulvominen kaksi eri kertaa. Hän oli iloinen nähdessään Croisset'n palaavan.

-- Niin on kuten luulinkin. Kuolema on tuolla alhaalla. Seuratkaa minua!

Lähestyessään suurta taloa Howland huomasi, että se oli rakennettu jykevistä hirsistä, eikä siinä näkynyt ovia eikä ikkunoita. Kuinka olikaan, he saapuivat kuitenkin ovelle. Croisset käveli hitaasti, pälyillen epäluuloisesti ympärilleen. Vuorenlaelta kuului taas Woongan pelottava kuolinlaulu, ja Jeania pöyristytti. Howland meni Croisset'n perässä sisään. Talon ympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Insinööri kuuli puoliverisen pimeässä hapuilevan lukkoa, ja he menivät sisään toisesta ovesta. Jean raapaisi tulitikun.

Huoneessa oli pöytä ja pöydällä lamppu. Croisset sytytti sen ja katsoi hymyillen insinööriin. He olivat kellarin tapaisessa huoneessa, jossa ei ollut ikkunoita eikä muuta ovea kuin se, josta he olivat tulleet sisään. Vain pöytä, pari tuolia, tulisija ja penkki olivat kalusteina. Howland arveli, että tämä oli nyt hänen vankilansa, ja hän katsoi kysyvästi Croisset'hen. Tämä sulki ja lukitsi oven, kääntäen sitten laihat, keltaisen kalpeat kasvonsa insinööriin päin.

-- Teidän olisi vaikea arvata, missä nyt olemme.

Howland vaikeni.

-- Jos olisitte ollut kauemmin tässä maassa, olisitte kuullut puhuttavan Punaisen surman talosta. Siellä me nyt olemme -- vankilassa. Tässä on leiripaikka, joka on ollut tyhjänä koko minun muistini ajan. Vielä ollessani lapsi isorokko puhkesi täällä, surmaten kaikki asukkaat. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin punainen rutto tuli tänne taas, eikä se nytkään jättänyt ainoatakaan elävää olentoa Poste de Mort Rouge'en. Siitä lähtien tämä on ollut vain kärppien ja pöllöjen olinsijana. Tätä paikkaa kammoksuu jokainen elävä olento Athabaskan ja lahden välillä. Siksi te olette täällä hyvässä turvassa.

-- Hyvä Jumala! Howland huudahti. -- Keneltä minä olen turvassa, keneltä?

-- Niiltä, jotka tahtoisivat teidät surmata, herra. Koska te ette tahtonut palata etelään, kaunis Meleese on pakottanut teidät lähtemään pohjoiseen. Ymmärrättekö?

Howland istui hämmästyksestä suunniltaan.

-- Ymmärrättekö? Croisset toisti hymyillen.

-- Minä -- minä luulen ymmärtäväni, Howland vastasi kumeasti. -- Te tarkoitatte -- että -- Meleese --

-- Minä tarkoitan, että teidät olisi otettu hengiltä eilen illalla, ellei Meleese olisi teitä pelastanut. Te pelastuitte miina-aukosta -- mutta toista surmaa te ette olisi välttänyt. Siinä kaikki, mitä voin teille sanoa. Mutta täällä te olette turvassa. Ne, jotka vainoavat henkeänne, uskovat pian, että olette kuollut, ja silloin annamme teidän palata. Eikö se ole todellakin lempeä kohtalo sellaiselle, joka ansaitsisi tulla revityksi kappaleiksi ja heitetyksi korppien ruoaksi?

-- Etkö tahdo kertoa enempää, Jean? insinööri kysyi.

-- En muuta kuin että vaikka tahtoisinkin tappaa teidät, pidän kuitenkin teistä. Ehkä siksi, että minäkin olen kerran elänyt etelässä. Kuusi vuotta palvelin yhtiötä Montrealissa, missä kävin koulua.

Sen jälkeen hän kietaisi poronnahkaturkin lujemmin ympärilleen ja avasi oven. Vieläkin kuului vanhan vetokoiran ulvonta.

-- Sinä sanoit, että täällä oli kuolema, Howland kuiskasi kumartuen puoliverisen puoleen.

-- On eräs, joka jäi eloon punaisen ruton jälkeen, Croisset sanoi kuiskaten hänkin. -- Hän kadotti vaimonsa ja lapsensa ja tuli itse hulluksi. Hän asui sitten pienessä mökissä tuolla metsän rajalla, ja kun minä saavuin tänne tänä iltana, siellä oli katolla punainen lippu. Ruton tullessa asetetaan täällä aina punainen lippu katolle varoitukseksi muille. Se on laki tässä maassa. Mutta nyt tuuli on repinyt lipun alas. Hän on kuollut.

Howlandia puistatti.

-- Isorokkoon?

-- Niin.

Muutaman sekunnin vaitiolon jälkeen Croisset sanoi:

-- Jäätte tänne kunnes palaan, ja Howland istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Neljännestunnin kuluttua puoliverinen palasi tuoden mukanaan suuren käärön ja ruukun.

-- Puita on uunin takana. Tässä on ruokaa ja vettä viikoksi sekä nahkoja vuoteeksi. Nyt vapautan kätenne.

-- Aiotko jättää minut tänne yksin? Howland huudahti.

-- Hyvänen aika, eikö tämä ole sentään parempi kuin hauta, herra? Minä palaan loppuviikolla.

Ovi oli raollaan, ja viimeisen kerran kuului Howlandin korviin koirien ulvonta. Melkein uhkaavana hän tarttui Croisset'ia käsivarresta.

-- Jean, ellet sinä tule takaisin, niin mitä sitten tapahtuu?

Puoliverinen naurahti.

-- Siinä tapauksessa te kuolette -- hiljaa ja rauhallisesti -- mikä joka tapauksessa on mukavampaa kuin heittää henkensä dynamiittilaatikon päällä. Mutta minä tulen takaisin, herra. Hyvästi!

Croisset lähti, sulki oven ja lukitsi sen, ja pian ei enää kuulunut hänen askeleitaankaan. Kesti useita minuutteja ennen kuin Howland tuli ajatelleeksi piippuaan tai tulen virittämistä. Vilusta väristen hän nousi lopulta etsimään Jeanin mainitsemia puita, ja pian roihusi takassa iloinen valkea, joka alkoi lämmittää kylmää ja kosteaa huonetta. Howlandista alkoi nyt olo tuntua miellyttävämmältä.

Hän oli nyt yksin, eikä hänellä ollut muuta tehtävää kuin syödä, maata ja tupakoida. Hänellä oli tupakkaa riittävästi, ja tarkastaessaan Croisset'n tuomaa myttyä, hän huomasi ruoankin riittävän erinomaisesti. Hän istuutui tuolille mukavaan asentoon, nosti jalkansa pöydälle, puhalteli sakeita savupilviä ja tuumiskeli, oliko Croisset jo ennättänyt lähteä.

Mitähän Mac Donald sanoo, kun Jackpine kertoo hänen suistuneen koskeen? Luultavasti lähettää heti voimakkaan koiravaljakon Wekuskoon noutamaan Gregsonia ja Thornea. Näiden täytyy nyt palata ja --