Part 5

Samoin ajatteli Howlandkin monta kertaa seuraavan parin tunnin kuluessa. Mac Donald näytti olevan koko leirin sielu. Leiripäälliköt ja työnjohtajat osoittivat kyllä jotain kunnioitusta vanhempaa insinööriä kohtaan, mutta pari tuon punatukkaisen ylikatsastusmiehen lausumaa ystävällistä sanaa saivat heidän silmänsä äkkiä loistamaan. Thorne ei ollut entisensä kaltainen, hän, joka suuren yhtiön huomatuimpana miehenä oli saavuttanut paljon mainetta. Howland oli huomannut, miten tavattoman hermostunut Thorne oli työväkensä keskuudessa; hänen katseensa tähyili aina ympäri, ikään kuin hän olisi etsinyt erityisiä kasvoja. Mac Donaldin tarkka silmä oli havainnut Howlandin hämmästyksen, ja kerran kuiskasi hän tälle:

-- Luulenpa, että Thornen on aika palata etelään. Hänen hermonsa menevät täällä pilalle. Ja kuitenkin Weston sanoi minulle eilen, ettei hänen terveytensä ole vaarassa. Minä en käsitä sitä.

Vähän ajan kuluttua he kääntyivät takaisin kotiin Thornen seurassa.

-- Minä tahdon, että Howland näkee eteläisen miinan räjähtämisen, Mac Donald sanoi. -- Thorne, tuletteko toimeen ilman häntä? Me palaamme kahdeltatoista.

-- Tulen. Tulkaa siis syömään päivällistä kahdeltatoista. Siihen mennessä minä voin merkitä muistiin, mitä mahdollisesti olen unohtanut.

Howland oli huomaavinaan vanhemman insinöörin äänensävystä, että tämän mieli oli keventynyt; mutta hän ei kuitenkaan maininnut siitä mitään ylikatsastusmiehelle, heidän astellessaan miinaa kohti. Kun he saapuivat paikalle, miina oli jo valmiina sytytettäväksi. Se oli porattu viisitoista metriä syvään tunneliin rinteessä, ja Mac Donald osoitti seuralaiselleen sähkösytytyslankaa.

-- Merkillistä, miksi ei Thorne tahtonut tulla katsomaan miinan räjähtämistä, Mac Donald sanoi. -- Olemme työskennelleet miinan sijoittamiseksi kolme kuukautta. Tällaista tapausta ei näe kuin kerran elämässään. Mikähän sitä Thornea oikeastaan vaivaa?

Vastausta odottamatta Mac Donald kiirehti oikealle. Vahdit olivat jo paikoillaan ylhäällä, ja heidän huutonsa kuuluivat kauas: "Räjähtää -- räjähtää -- räjähtää!" kaikui hiljaisessa erämaassa, missä tällä hetkellä kaikki työt olivat pysähtyneet. Vuoren rinteelle oli kerääntynyt satakunta työmiestä, ja kun Howland ja ylikatsastusmies lähestyivät, he hajaantuivat suuren litteän kiven luona, jolle sähköpatteri oli asetettu. Mac Donaldin silmät säihkyivät, kun hän osoitti pientä nappia.

-- Hyvä Jumala, minä en voi käsittää, miksi ei Thorne tahtonut tulla katsomaan räjäyttämistä! hän toisti jälleen. -- Ajatelkaa -- noin neljä tonnia ruutia ja noin sata kiloa dynamiittia. Ei muuta kuin kerran painaa nappia, niin salama kiitää lankaa pitkin, ja miina syttyy! Parin minuutin kuluttua ei koko vuorta ole olemassakaan. Eikö se ole todellakin suurenmoista? Hän suoristautui ja otti lakin päästään. -- Herra Howland, tahdotteko painaa nappia?

Kummallisen tunteen valtaamana nuori insinööri kumartui silmäten vuoriin, jotka tummina ja jylhinä nousivat puolen peninkulman päässä ja ikään kuin uhmasivat ankaraa kohtaloaan. Vapisevin käsin hän painoi pientä valkeaa nappia, ja kaikkialla vallitsi kuoleman hiljaisuus. Kului minuutti -- kaksi -- kolme -- viisi, kun kipinä kulki pitkin sytytyslankaa. Kuului hiljainen paukaus, jonka jälkeen kohosi ilmoille jotain, mikä näytti sakealta tomupilveltä, ja ennen kuin se hälveni, korkeuteen syöksähti tulenliekki, jota samassa seurasi pari sekuntia kestävänä räjähdys. Syntyi jyrinää ja pauketta, ikään kuin maan perustukset olisivat järkkyneet; mustat savupilvet nousivat taivasta kohti, niin kuin tuhansien laukaistujen kanuunoiden suusta. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi säihkyviä tulenliekkejä, ja toinen toisensa perästä kuului jysäyksiä, joista toiset jymisivät kauan, toiset taas jyrähtivät terävinä, lyhyesti. Kallionlohkareita sinkoili sinne tänne; tonninkin painoiset palaset lensivät satojen kyynäräin päähän. Tätä hirmuista luhistumista kesti noin kolmen minuutin ajan. Sen jälkeen tulipatsaat heikkenivät, ja savupilvet alkoivat hälvetä.

Howland tunsi käsivarteensa tartuttavan. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi ja näki ylikatsastusmiehen kalpeat tuijottavat kasvot. Howlandin korvissa humisi ja jokainen säije hänen ruumiissaan oli jännittynyt. Mac Donaldin ääni kuulosti hänestä niin kummalliselta ja juhlalliselta.

-- Mitä sanotte tästä kaikesta, Howland?

Molemmat miehet puristivat toisiaan kädestä, ja kun he taas katsahtivat ympärilleen, he näkivät vain rikkinäisiä kiviä siellä, missä vielä äsken oli kohonnut jättiläisvuori estämässä lahdelle suuntautuvan rautatien rakentamista.

Paluumatkalla leirille Howland oli hyvin harvapuheinen. Näytelmä, jonka hän oli äsken nähnyt, oli tehnyt häneen kummallisen vaikutuksen; se herätti jälleen eloon hänen entisen intonsa ja kunnianhimonsa, mutta kuitenkaan hän ei löytänyt sanoja niiden tulkitsemiseen. Hän oli iloinen, kun päivällinen Thornen luona oli ohi, ja kun postireki, jossa vanhempi insinööri matkusti, oli lähtenyt, tunsi hän itsensä oikein riemastuneeksi. Nyt hän, Howland, oli kaiken johtaja; tästä hetkestä alkaen oli rautatie hänen tiensä. Erotessaan Mac Donaldista hän puristi tämän kättä tavalla, joka merkitsi enemmän kuin sanat. Asunnossaan hän riisui takin, sytytti piippunsa ja alkoi ajatella, mitä tämä kaikki hänelle vastaisuudessa merkitsi. Hänelle oli uskottu maailman suurimman rautatien rakentaminen -- hänelle, Jack Howlandille, joka vain kaksikymmentä vuotta sitten oli paljasjalkainen, puoliksi nälkiintynyt katupoika ja joka myi sanomalehtiä kaupungissa, missä hän nyt oli kuuluisa mies. Mutta mikä olikaan se musta aave, joka uskalsi estää hänen menestymistään juuri nyt, kun hän oli saavuttamaisillaan suuren voiton? Hän puristi nyrkkiin kätensä muistellessaan kaikkea sitä, mitä jo oli tapahtunut -- kurjaa hyökkäystä, varoituksia -- ja hänen verensä alkoi kuumeta. Tänä iltanahan hän tapaisi Meleesen -- saisiko hän tietää tältä mitään? Mutta sen hän tiesi, että ei anna itseään Gregsonin ja Thornen tavoin pakottaa lähtemään pois.

Yö saapuu aikaisin keskitalvella ylhäällä pohjoisessa, ja nytkin alkoi jo hämärtää, kun ulkoa kuului ääniä. Sitten äkkiä kolkutettiin kiivaasti ovelle. Howland pyysi tulemaan sisään, ja ovella näyttäytyivät miehen pää ja hartiat.

-- Pohjoiselle miinalle on tapahtunut jotain, sir, ja Mac Donald pyytää, että te tulisitte sinne niin kiireesti kuin mahdollista. Hän lähetti minut reellä teitä noutamaan.

-- Mac Donald sanoi minulle, että miina on jo valmis sytytettäväksi, huomautti Howland pukiessaan ylleen. -- Mitä nyt sitten on tapahtunut?

-- Vika lienee latauksessa, arvelen. Minä kuulin hänen mainitsevan siitä. Hän toivoo, että heti tulisitte sinne.

Puoli tuntia tämän jälkeen reki pysähtyi sille paikalle, missä Howland aikaisemmin päivällä oli nähnyt miesten sullovan tunneliin ruuti- ja dynamiittisäkkejä. Kalliolla paloi puolikymmentä lyhtyä, mutta Howland ei voinut kuitenkaan huomata siellä liikettä. Insinöörin saattomies läimäytti piiskallaan, ja samassa kuului pimeydestä kuin vastauksena siihen miesäänen huikkaus.

-- Se on Mac Donald, sir. Te tapaatte hänet toisen lyhdyn luona, missä on miinan aukko. Hän karjuu miehille ruutikammiossa, missä näki dynamiitin päällimmäisenä, vaikka sen pitäisi olla ruudin alla.

-- Hyvä, Howland sanoi ja riensi sinne. Mutta hän oli tuskin astunut kymmenen askelta, kun joku kova esine osui hänen päähänsä, ja hän vaipui hervottomana maahan. Hän kuuli kuin unessa ääniä, kuiskaavia ääniä ympärillään; hän tunsi miten häneen tartuttiin ja häntä alettiin kantaa jonnekin, niin että jalat laahasivat maata. Sitten hän alkoi vajota alas -- alas -- alas -- alas -- kunnes hän lopulta meni tiedottomaksi...

Lähellä kuolemaa

Tulipunainen, tuijottava silmä läpitunkemattomassa pimeydessä -- joku kaamea, kiiluva pilkku, joka sai hänet kauhusta vapisemaan -- se oli Howlandin ensimmäinen havainto hänen palatessaan tajuihinsa. Silmä oli aivan hänen kasvojensa edessä, hänen päänsä tasalla; se oli kuin kultainen tulikuula, joka tuntui syöpyvän hänen sieluunsa. Hän koetti huutaa, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan; hän yritti liikahtaa, mutta hänen jäsenensä näkyivät kadottaneen liikuntakykynsä. Silmä suureni. Hän huomasi sen olevan niin loistavan, että sen ympärillä oli kirkas sädekehä, joka yhä laajeni, kunnes pimeys näytti kokonaan häipyvän pois. Nyt Howland ymmärsi. Hänen edessään paistoi kymmenen jalan päässä lyhty. Hän yritti taas vapauttaa kätensä näkymättömistä kahleista. Hän luuli ensin, että hänestä pitivät kiinni ihmiskädet; lyhdyn valossa hän nyt kuitenkin huomasi, että hänet oli sidottu, eikä hän voinut huutaa sen vuoksi, että jotain paksua ja tukehduttavaa oli sullottu hänen suuhunsa.

Salaman nopeudella hän käsitti todellisen tilansa. Hän oli miina-aukossa, ja hänen ympärillään oli säkkejä, jotka olivat täynnä ruutia. Hän istui erään laatikon päällä -- ja hänen allaan oli noin kaksikymmentä kiloa dynamiittia. Kylmä hiki alkoi valua hänen kasvoiltaan. Hänen jalkojensa alta lähti kapea, valkoinen juova -- sytytyslanka, ja sen pää oli laatikossa, jonka päälle hänet oli sidottu.

Hän koetti vapautua siteistä raivokkaasti, kunnes hän väsyi. Hän oli kuulevinaan Meleesen sanat: "Teidän täytyy lähteä -- huomenna -- huomenna -- tai teidät surmataan!" Tälläkö tavoin hänen siis tuli kuolla? Hän sulki silmänsä ja koetti rauhoittua. Voiko todella olla ihmisiä, jotka tuomitsivat hänet näin julmaan kuolemaan? Miksi eivät hänen vihollisensa tappaneet häntä kalliolla? Olisihan se tapahtunut helpommin -- keveämmin -- mukavammin. Miksi häntä tahdottiin kiduttaa? Minkä kauhean rikoksen hän oli tehnyt? Oliko hän ehkä tullut hulluksi -- ja oliko kaikki tämä vain hänen sekavien aivojensa kamalaa kuvittelua? Hän teki itselleen kysymyksen toisensa jälkeen, mutta mihinkään niistä hän ei osannut vastata. Hän oli aivan hiljaa, hän tuskin uskalsi hengittää. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hänen sydämensä raju tykytys. Mutta vähän ajan kuluttua hän alkoi erottaa toisenlaistakin heikkoa ääntä --

Tik-tik-tik!

Se oli hänen kellonsa. Kauhun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa.

Paljonkohan kello oli?

Miinahan räjäytettäisiin yhdeksältä. Hänen lähtiessään asunnostaan se oli ollut neljä. Kuinka kauan hän oli ollut tajuton? Jokohan Mac Donald oli painanut sitä pientä valkoista nappia, joka lähettäisi hänet iäisyyteen?

Hän alkoi jälleen rajusti koettaa vapautua siteistään, mutta hän oli vähällä hirttäytyä naruun, joka oli kiedottu hänen kaulansa ympäri. Hän lyyhistyi uudelleen kokoon väsyneenä. Hänen siinä maatessaan silmät kiinni hänen järkensä alkoi toimia. Oliko hän todella sellainen raukka, että hän nyt tulisi hulluksi?

Tik-tik-tik!

Hänen kellonsa naksutti hyvin nopeasti. Olikohan se epäkunnossa? Hän koetti laskea sekunteja, mutta ei onnistunut. Aukaistessaan silmänsä hänen katseensa osui äskeiseen pieneen tulipalloon. Se ei ollut enää samanlainen kiiluva, tuijottava silmä kuin vähän aikaa sitten. Sen valo oli nyt paljon himmeämpi, heiketen heikkenemistään. Se oli jo melkein sammumaisillaan. Vielä muutama minuutti, ja hän olisi pimeässä! Oli siis kulunut useita tunteja, koska öljy nyt oli loppunut! Hän liikahti niin epätoivoisen rajusti, että naru kaulassa oli kuristaa hänet.

Vasta nyt hän huomasi, että hänen oli helpompi hengittää. Hänen suussaan ollut tukko oli siirtynyt pois, ja hän voi nyt huutaa. Hän huusi, tietäen kuitenkin, miten turhaa se oli. Hänen kärsimyksensä olivat kauheat. Tuntui kuin neuloja olisi pistetty syvälle hänen jäseniinsä; hänen selkäänsä särki tuskallisesti, ja hänen päänsä oli raskas kuin lyijy. Hänen jalkansa olivat tunnottomat. Hän oli halvaantunut -- ja kauhunhuuto pääsi hänen huuliltaan.

Valo oli sammunut.

Niin kuin tuon tulipisteen sammuminen olisi merkinnyt hänen kuolinhetkeään, Howland kuuli samassa terävää, sihisevää ääntä, ja hän näki pienen tulisen kipinän hitaasti lähestyvän itseään.

-- Tunti -- minuutti -- sekunti oli siis tullut. Mac Donald oli jo painanut pientä nappia. Howland kirkaisi. Hän tiesi loppunsa nyt olevan hyvin lähellä, ja se antoi hänelle voimaa. Kerran hän oli nähnyt kuolemaantuomitun ennen ratkaisevaa hetkeä, ja hän oli ihmetellyt tämän kirkasta ääntä ja pelottomuutta.

Nyt hän ymmärsi. Sentti sentiltä kipinä läheni. Se oli jo kohta hänen jalkojensa kohdalla. Hänellä oli enää aikaa elää vain kaksi minuuttia. Tällä kertaa, kun kuolema oli hänestä vain sadan sekunnin päässä, hänen toimintansa oli kylmää, harkittua, voimakasta. Äkkiä hän tunsi siteen irtoavan -- hänen sydämensä sykki rajusti, hänen rintansa oli vähällä haljeta. Vielä ponnistus -- ja kumeassa tunnelissa kaikui äänekäs riemuhuuto. Hänen kätensä olivat vapaat! Hän kurkotti sytytyslankaan päin, mutta samassa hänen äänensä muuttui kamalaksi nyyhkytykseksi, sillä hänen kätensä eivät ylettyneet sinne -- häntä pidätti kaulaan kiedottu nahka.

Hän tavoitteli puukkoaan. Hän oli unohtanut sen huoneeseensa. Enää kuusikymmentä sekuntia -- neljäkymmentä -- kolmekymmentä. Hän näki palavan kipinän jo olevan melkein päämäärässään. Viimein osuivat hänen hapuilevat sormensa taskussa olevaan revolveriin. Hän sieppasi sen esiin ja ojensi sen suun muutaman tuuman päähän surmankipinästä. Ensi laukauksella se leimahti, mutta ei sammunut. Toisen laukauksen jälkeen se lakkasi näkymästä, ja Howland nojautui taaksepäin, istuen hiljaa hetken aikaa, kiihtymyksestä raukeana. Hetken kuluttua hänen onnistui vetää housuntaskusta kynäveitsensä. Kesti kauan ennen kuin hän sai kihnatuksi poikki kaulaansa kiedotun nahkasiteen. Sen tehtyään hän vapautti myös jalkansa.

Hän koetti nousta ylös, mutta hän oli tuskin päässyt seisomaan, kun hänen herpaantuneet jäsenensä pettivät, ja hän vajosi maahan. Hitaasti veri alkoi jälleen virrata hänen suonissaan, ja rauhallinen tunne valtasi hänet. Hän silmäsi edessään olevaa mustaa kalliota, ja yksi ainoa ajatus liikkui nyt hänen aivoissaan: hän oli pelastunut. Hän oli ruudin ja dynamiitin ympäröimä, mutta ne eivät voineet syttyä, ennen kuin ihmiskäsi oli asettanut niihin uuden sytytyslangan. Sen Mac Donald kyllä pian järjestäisi, ja Howland vaipui horrostilaan, joka oli kuin unta.

Vihdoin hän kuuli vasaraniskuja yläpuolellaan kalliolla. Mac Donaldin väki oli jo alkanut raivata miina-aukon esteitä pois. Puolen tunnin kuluttua hän siis jälleen olisi elävänä vapaassa maailmassa!

Ajatus siitä sai hänet uudestaan kohottautumaan. Tunto oli palannut hänen jäseniinsä, ja hän kykeni jo kävelemään. Hänen ensimmäinen toimenpiteensä oli raapaista tulta ja katsoa kelloaan.

-- Puoli yksitoista!

Hän lausui nämä sanat ääneen ja ajatteli Meleeseä. Puolen tunnin kuluttua hänen piti tavata tämä määrätyllä paikalla. Pääsisiköhän hän siksi vapaaksi? Miten hän voisi antaa sellaisen selityksen vankinaolostaan, ettei Mac Donald saisi aihetta viivyttää häntä? Kun vasaraniskut kävivät kuuluvammiksi, alkoivat hänen aivonsa työskennellä nopeammin. Kunpa hän nyt keksisi tilapäisesti tyydyttävän selityksen, jotta voisi päästä tuon helvetillisen salaliiton perille ja vangita murhaajansa. Hän toivoi saavansa jotain tietoja Meleeseltä.

Ei kestänyt kauan ennen kuin hänelle oli selvinnyt, miten hänen oli meneteltävä. Hän kokosi narunpalat ja kätki ne ruutisäkkien taakse, etteivät ne, jotka saapuisivat tarkastamaan miinaa, näkisi niitä. Tunnelin suulla oli vuorenhalkeama, jonne hän saattoi piiloutua. Kun miehet kumartuisivat tarkastamaan lankaa, hän tulisi esiin. Siten näyttäisi siltä kuin hän olisi tullut miina-aukkoon heidän perässään.

Puolta tuntia myöhemmin muutamia kiviä vieri alas, ja hetken kuluttua haamu näkyi ryömien lähenevän miinaa. Sen perässä seurasi toinen ja sitten kolmas.

Samassa Mac Donaldin ääni kuului sanovan:

-- Ojentakaa tänne lyhty.

Se sytytettiin, ja Howland näki ylikatsastusmiehen laskeutuvan polvilleen.

-- Mitä hittoa! Mac Donald huudahti.

Howland hiipi hiljaa esiin.

-- No, mitä nyt, Mac Donald?

Nuori insinööri lyöttäytyi joukkoon hyvin tyynenä. Kun Mac Donald huomasi Howlandin, hän hämmästyi kovasti.

-- Howland! hän huudahti ihmeissään. Howland näki ylikatsastusmiehen kasvoista jotain, mikä sai hänet äkkiä kääntymään ja antamaan miehille ensimmäisen määräyksensä.

-- Pois täältä pojat, hän sanoi. -- Emme saa täällä nyt mitään aikaan ennen kuin huomenaamulla.

Miesten mentyä hän sanoi Mac Donaldille hiljaa:

-- Antakaa puolen tusinan parhaimpia miehiänne vartioida tunnelin suuta, Mac Donald. Minulla on syytä tutkia täällä huomenna asiaa. Pankaa liikkeelle huhu, että sytytyslanka oli viallinen. Ymmärrättekö?

Howland kömpi ulos ennen ylikatsastusmiestä, ja kun tämä oli ehtinyt pois miina-aukosta hänkin, insinööri oli jo kadonnut tähtikirkkaaseen yöhön. Howland kiiruhti tapaamaan nuorta kaunista tyttöä, joka, -- niin hän luuli -- paljastaisi koko kurjan salaliiton.

Kohtaus

Howlandin saapuessa sovitulle paikalle oli aikaa vielä lähes tunti, ennen kun Meleesen oli määrä saapua. Hän piiloutui pensaikkoon, istuutui kaadetulle kuusen rungolle ja sytytti piippunsa. Mutta raapaistessaan tulta hän varjosti sitä huolellisesti kädellään. Kamalan tapahtuman jälkeen Howland sai nyt vasta ensi kerran tilaisuuden miettiä rauhassa, ja hän huomasi pian, miten välttämätöntä tyyni harkitseminen tässä tapauksessa todellakin oli. Vähitellen hänen verensä alkoi kiehua kostonhalusta, ja hän toivoi pian saavansa nauraa noille ihmispaholaisille päin silmiä. Howland aavisti, että Meleese oli lähellä tuota joukkoa, mutta hän oli myöskin varma siitä, ettei tyttö aikonut hänelle mitään pahaa, vaan päinvastoin tahtoi pelastaa hänet. Samalla kertaa Howland päätti myös, ettei hän anna Meleesen pyyntöjen vähääkään vaikuttaa itseensä. Hän oli luvannut -- korvaukseksi Meleesen luottamuksesta -- päästää nuo roistot rangaistuksetta, mutta hän päättikin perua sen.

Oli jo lähes puoliyö, kun Howland jälleen katsoi kelloaan. Oliko mahdollista, ettei Meleese tulisikaan? Howland ei voinut, ei tahtonut uskoa, että tyttö tiesi mitään viime tapahtumasta. Ja kuitenkin -- jos hän sittenkin tiesi --

Howland nousi ja alkoi kävellä edestakaisin pimeässä. Hänen aivonsa toimivat kuumeisesti. Ne, jotka olivat tahtoneet hänet surmata, olivat nyt jo varmaan saaneet kuulla hänen pelastumisestaan. Tänä aikana oli voinut tapahtua paljon. Roistot olivat ehkä jo paenneet leiriltä. Eihän ollut lainkaan mahdotonta, että he jo olivat kiirehtineet pohjoiseen rangaistusta pakoon, ja ehkä vieden Meleesenkin mukanaan.

Äkkiä Howland kuuli keveitä, nopeita askeleita, ja hän kiiruhti iloisena vastaanottamaan sitä yksinäistä, hengästynyttä kalmankalpeata tyttöä, joka syöksyi esiin metsän pimennosta.

-- Meleese! Howland huudahti hillitysti.

Hän levitti käsivartensa, ja tyttö juoksi suoraan hänen syliinsä, painautui häntä lähelle ja katsoi häneen suurin, pelästynein silmin.

-- Nyt -- nyt, hän nyyhkytti, -- nyt te varmaan tahdotte lähteä täältä!

Meleese laski kätensä hänen olkapäilleen, ja kun Howland painoi hänet puoleensa, hänen päänsä vaipui nuoren miehen rintaa vasten, ja koko hänen ruumiinsa värähteli nyyhkytyksistä.

-- Lähdettehän täältä? kuiskasi tyttö jälleen, -- lähdettehän --?

-- En, minä en lähde, Howland vastasi varmasti. -- En nyt sen jälkeen, mitä tänä iltana on tapahtunut!

Meleese irtaantui hänestä kuin olisi saanut halvauksen. Hän riuhtaisi kätensä irti Howlandin käsistä.

-- Minä kuulin -- tunti sitten -- mitä on tapahtunut, virkkoi tyttö tukahtuneella äänellä. -- Minä kuulin heidän -- puhuvan siitä. Hän koetti hillitä itseään ja pysyä rauhallisena. -- Teidän täytyy lähteä leiristä vielä tänä yönä!

Howland hymyili hänelle ja otti pelästyneet kasvot käsiensä väliin.

-- Haluan peruuttaa sinulle eilen illalla antamani lupauksen, Meleese. Minä tahdon antaa sinulle tilaisuuden varoittaa ketä hyvänsä. Mutta minä en palaa etelään. Tästä hetkestä alkaa niiden kurjien roistojen etsintä, jotka ovat yrittäneet surmata minut. Ennen aamun koittoa hakee heitä joka mies Wekuskossa, ja jos heidät löydetään, ei ole puhettakaan armahtamisesta. Tahdotko auttaa minua, vai --

Ennenkuin Howland oli lopettanut lauseensa tyttö oli jälleen riistäytynyt irti hänestä. Hänen kasvojensa ilme muuttui kokonaan; hänen huulensa saivat kovan sävyn ja kaikki hellyys näytti äkkiä kadonneen hänen olennostaan. Hänen äänensä kuului merkillisen oudolta, hänen kysyessään tylysti:

-- Olkaa hyvä ja sanokaa, paljonko kello on!

Kysymys kummastutti Howlandia, mutta hän käänsi kuitenkin kellonsa tähtien valoa vasten, voidakseen nähdä, paljonko se oli.

-- Neljänneksen yli kahdentoista.

Tytön huulille ilmestyi hieno hymyn väreily. -- Oletteko varma siitä, että kellonne käy oikein? hän kysyi.

Mykkänä hämmästyksestä Howland tuijotti häneen.

-- Merkitsee paljon sekä teille että minulle, jollei kello ole neljänneksen yli kahdentoista, -- Meleese jatkoi, ja hänen silmänsä säihkyivät. Samassa hän lähestyi Howlandia ja hiveli lämpimällä kädellään hänen kasvojaan. -- Kuulkaa, hän kuiskasi. -- Eikö ole mitään, joka saisi teidät muuttamaan päätöksenne, joka saisi teidät pakenemaan etelään -- vielä nyt yöllä?

Meleesen suloisten kasvojen läheisyys, hänen somien kättensä kosketus ja hänen lumoavien huultensa viehkeys houkutteli Howlandia taipumaan. Hetkisen hän oli kahden vaiheilla.

-- Yksi mahdollisuus -- yksi ainoa mahdollisuus voi saada minut matkustamaan tänä yönä, hän sanoi liikutuksesta värähtelevällä äänellä. -- Sinun tähtesi, Meleese, minä olen valmis uhraamaan kaikki -- kunnianhimoni, omaisuuteni ja rautatien rakentamisen. Jos minä lähden täältä tänä yönä, niin tuletko sinä mukaan? Lupaatko tulla vaimokseni, saavuttuamme Le Pas'han?

Hellä ilme kuvastui nyt Meleesen ihanista silmistä, jotka olivat niin lähellä Howlandin omia.

-- Se on mahdotonta, tyttö kuiskasi. -- Te ette voi rakastaa minua, kun saatte tietää, kuka minä olen -- mitä minä olen tehnyt --

-- Oletko tehnyt jotain pahaa -- jotain hyvin pahaa?

Silmänräpäyksen ajan tyttö katsoi poispäin; sitten hän sanoi:

-- Minä -- en -- tiedä. Luulenpa tehneeni. Mutta se ei ole sitä -- ei sitä!

-- Tarkoitatko, ettei minulla ole oikeutta sinua rakastaa? Howland kysyi. -- Tarkoitatko, että on väärin, kun kuuntelet minun puhuvan tällaista? Minä -- minä -- luulin -- että sinä olit -- vapaa -- että --

-- Ei, ei se ole sitäkään, tyttö huudahti tulisesti. -- Ei ole väärin, että te rakastatte minua. Samassa hän kysyi jälleen: -- Olkaa hyvä ja sanokaa, paljonko kello on!

Howland katsoi taas kelloa.

-- Kaksikymmentäviisi minuuttia yli kahdentoista.

-- Menkäämme kauemmas tien viereen, Meleese kuiskasi, -- minua pelottaa täällä.

Tyttö meni edellä ja istuutui tien viereen kaadetun puun rungolle. Howland seurasi häntä ja istuutui hänen viereensä kääntäen selkänsä pensaikkoon päin. Hän katsoi Meleeseen, mutta tämä oli kääntänyt kasvonsa syrjään. Äkkiä tyttö hypähti hänen eteensä ja kirkaisi:

-- Nyt -- nyt!

Samassa tartuttiin takaapäin Howlandin käsivarsiin. Turhaan taisteli Howland rautaista ylivoimaa vastaan, ja voimakas käsi painettiin hänen suutaan vasten, niin ettei hän voinut huutaa. Vilaukselta hän näki Meleesen kalpeat kasvot, mutta siinä silmänräpäyksessä sidottiin hänen kätensä ja jalkansa. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Avuttomassa tilassa Howland makasi nyt selällään lumessa, kuunnellen matalaäänistä keskustelua lähettyvillään. Hän ei ymmärtänyt, mitä he puhuivat, mutta hän oli eroittavinaan myös Meleesen äänen.

Äänet vaimenivat; hän kuuli poistuvia askeleita, ja pian hänen ympärillään oli aivan hiljaista. Howland tuijotti suoraan ylös, katsellen tuhansia tähtisarjoja. Häntä halutti kirota -- huutaa -- tapella. Oh, Meleese oli siis hänet pettänyt! Tällä kertaa se oli nyt täysin selvää. Tyttö oli hyvillään kuunnellut hänen lemmentunnustustaan -- oli antanut suudella itseään -- oli syöksynyt hänen syliinsä -- ja samalla hän kuitenkin oli suunnitellut vain hänen pettämistään. Ehdoin tahdoin oli Meleese antanut merkin hyökkäykseen, ja nyt --