Part 4

Silmänräpäyksen hän seisoi kuin kivettyneenä, hämmästyksestä sanattomana tähystäen edessään lampun himmeässä valaistuksessa näkyviä valkeita pelästyneitä kasvoja. Hämmennyksensä yhä kasvaessa hän astui takaperin, ja sisään tuli henkilö, jota hän kaikista maailman ihmisistä hartaimmin halusi tavata -- hän, joka oli joutunut näyttelemään niin merkillistä osaa hänen elämässään Prince Albertissa vietetystä ensimmäisestä illasta saakka ja jonka ihanat kasvot hän melkein joka hetki näki edessään. Howland sulki oven ja kääntyi, edelleenkin mitään sanomatta; ja sellaisen tunteen valtaamana, joka sai veren kohoamaan hänen poskiinsa, ojensi hän kätensä sitä nuorta tyttöä kohti, jonka edestä hän oli valmis -- sen hän tiesi nyt -- uhmaamaan kaikkia niitä vaaroja, jotka saattoivat häntä vaania täällä erämaassa.

Miehen rakkaus

Tyttö epäröi hetken, painaen käsillään rintaansa; hänen kasvoillaan kuvastui suru, kun hän nyt näki miehen, jolta hänen petoksensa oli ollut vähällä viedä hengen, ojentavan kätensä häntä kohti. Hän lähestyi, Howland tarttui häntä käsistä ja katsoi kysyvästi rajuihin silmiin, joiden katse puolestaan oli kohdistettu häneen.

-- Miksi juoksitte pois? olivat ensimmäiset sanat, jotka nuori insinööri lausui. Ne kuuluivat hiljaisina ja ystävällisinä, niin kuin hän olisi tuntenut tytön jo kauan. Hänen äänessään ei ilmennyt pienintäkään katkeruutta; hänen ystävällisissä, harmaissa silmissään ei ollut lainkaan sitä moittivaa ilmettä, jonka tyttö oli odottanut saavansa nähdä. Howland toisti sanansa ja kumartui, kunnes hänen huulensa koskettivat tytön hiuksia. -- Miksi juoksitte pois?

Tyttö vetäytyi kauemmas, mutta hänen silmänsä hakivat nuoren insinöörin katsetta.

-- Valehtelin teille, hän kuiskasi. -- Minä valehtelin --

Sanat tarttuivat tytön kurkkuun. Howland näki, miten tyttö ponnistellen koetti estää huultensa värähtelyä, äänensä värinää. Seuraavassa silmänräpäyksessä tyttö vaipui tukahtuneesti nyyhkyttäen tuolille ja peitti käsillään kasvonsa. Kun Howland huomasi olkapäiden puistatuksen, täytti omituinen ilo hänen sydämensä -- hän ei iloinnut siksi, että näki tytön surevan, vaan siksi, että tyttö suri, mitä oli tehnyt. Nuori insinööri lähestyi häntä hiljaa. Tytön nahkalakki oli pudonnut hänen päästään, ja mustat, kiiltävät suortuvat valahtivat hänen kaulalleen ja säihkyivät lampun valossa. Vähän aikaa Howland epäili, mutta pian hän kuitenkin laski kätensä tytön painuneelle päälle.

-- Toisinaan on se ystävä, joka valehtelee, ainoa oikea ystävä, hän lausui. -- Luulenpa, että teidät oli pakotettu -- valehtelemaan.

Yhden ainoan kerran siveli hänen kätensä hyväillen tytön pehmeitä hiuksia; sitten nuori insinööri loittoni ja istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Hän näki, kun tyttö nosti päänsä, miten hänen poskensa paloivat. Samoin Howland huomasi hänen kasvoillaan kyynelten jälkiä, mutta silmissä, jotka nyt etsivät varmuutta niihin sanoihin, jotka hän äsken oli lausunut, ei näkynyt niistä mitään merkkiä.

-- Luuletteko niin? tyttö kysyi innokkaana. -- Te siis uskotte, että minun täytyi -- valehdella? Hän kumartui hiukan nuoren insinöörin puoleen, ja hänen kätensä liikkuivat hermostuneesti hänen odottaessaan vastausta.

-- Uskon, Howland vastasi. Hän lausui tuon sanan varmuudella, joka sai ilon salaman välähtämään häntä kohti tähdätyissä silmissä. -- Minä uskon, että teidän täytyi valehdella.

Hän aikoi sanoa vielä jotain lisää, mutta vaikeni kuitenkin. Mutta hänen sanojensa sisältö kuvastui siitä riemun loisteesta, joka ilmestyi hänen kasvoilleen. Nuori tyttö väistyi sen edessä ja hänen poskensa vaalenivat jälleen.

-- Uskon myös, että ette milloinkaan valehtele minulle toista kertaa, Howland lisäsi.

Tyttö nousi, työnsi suortuvansa sivulle ja katsoi häneen, ja tuosta silmäyksestä saattoi lukea, ettei hän ollut koskaan ennen tavannut tuollaista miestä ja ettei hän tätä ymmärtänyt.

-- Minä en valehtele teille enää koskaan, tyttö vakuutti varmalla äänellä. -- Uskotteko minua nyt?

-- Uskon.

-- Palatkaa etelään! Minä olen tullut toistamaan nämä sanani -- pakottaakseni teidät uskomaan minua. Teidän olisi pitänyt kääntyä jo Le Pas'ssa. Ellette lähde -- huomenna -- niin --

Hänen äänensä petti -- hän antoi insinöörin itse täydentää lopun. Howland kiiruhtikin hänen luokseen, ja hänen verensä kuohahti. Hän tarttui tyttöä kovasti käsistä ja pakotti hänet katsomaan ylös.

-- Ellen minä lähde huomenna, niin minut surmataan, hän täydensi. -- Jos nyt tahdotte olla rehellinen minulle, niin sanokaa: kuka minut surmaa ja miksi?

Tyttö vavahti ja vastasi:

-- Minä sanoin, etten enää koskaan valehtele teille. Jos en voi sanoa totuutta, niin en sano mitään. Minun on mahdotonta kertoa, miksi teidän henkenne on vaarassa.

-- Te siis tiedätte sen?

-- Tiedän.

Hän vei tytön uudelleen istumaan, istuutuen itse häntä vastapäätä.

-- Voitteko sanoa minulle, kuka olette?

Tyttö epäili, hypistellen hermostuneesti vallatonta, alaspäin valahtanutta suortuvaansa.

-- No?

-- Jos sanoisin teille, kuka olen, tyttö sanoi viimein, -- niin tietäisitte, kuka vaanii henkeänne.

-- Tuhat tulimmaista! Howland tuijotti tyttöön hämmästyneenä. Tämä nousi jälleen.

-- Lähdettehän täältä? hän pyysi. -- Lähdettehän huomenna?

Tyttö tarttui ovenripaan.

-- Lähdettehän?

Myöskin Howland oli noussut ja sytytti nyt itselleen sikarin. Nauraen hän läheni tyttöä.

-- Lähden, varmaan -- katsomaan, että te pääsette onnellisesti kotiin.

Hän palasi sohvan luo ottamaan revolveria, jonka pisti taskuunsa. Hänen tullessaan taas ovelle sulki tyttö päättäväisesti häneltä tien.

-- Te ette lähde täältä.

-- Miksi en?

-- Siksi... Howland kuuli, miten tytön ääni värähteli. -- Siksi, että jos lähdette, teidät surmataan.

Nuoren insinöörin naurahdus osoitti enemmän iloisuutta kuin pelkoa.

-- Minua ilahduttaa, että te tahdotte pitää minusta huolta, hän kuiskasi hiljaa.

-- Teidän täytyy lähteä! tyttö toisti.

-- Kyllä teidän kanssanne! Howland vastasi.

-- Ei, ei -- huomenna. Teidän täytyy palata etelään -- Le Pas'han. Ettekö voi sitä minulle luvata?

-- Ehkä, Howland sanoi. -- Sanon sen teille kohta.

Hänen varman äänensä vaikutuksesta tyttö taipui, ja hän seurasi tätä pimeään yöhön. Tyttö kulki kiireesti edellä pientä polkua pitkin, joka johti syvälle metsään. Kun tyttö pysähtyi ja hermostuneesti tarttui häntä käsivarresta, saattoi Howland kuulla hänen sydämensä kiihkeän tykytyksen ja hänen läähättävän hengityksensä.

-- Sinne on pitkä matka, hän kuiskasi. -- Ette saa saattaa minua. Jos teidät nähtäisiin minun seurassani -- tähän aikaan vuorokaudesta... Nuori insinööri huomasi, miten tyttö vapisi.

-- Ainoastaan vähän matkaa.

Tyttö myöntyi taas, ja he jatkoivat matkaansa, nyt hitaammin kuin äsken, kunnes heidän edessään alkoi näkyä himmeitä valoja.

-- Nyt -- nyt teidän täytyy mennä.

Silmissä, joiden katse nyt kääntyi häneen, Howland näki jälleen sen ihanan, suloisen voiman, joka oli valloittanut hänen sielunsa. Tässä tilanteessa hän ei tullut ajatelleeksi, että hän oli tuntenut tytön vasta muutamia tunteja, ja että hän vasta tänä iltana oli kuullut ensimmäisen sanan hänen huuliltaan. Hän tiesi vain sen, että niiden tuntien kuluessa hänen elämäänsä oli ilmestynyt jotain, mitä hän tähän saakka ei ollut tuntenut, ja hänet valtasi vastustamaton halu sanoa se tytölle täällä metsän hiljaisuudessa, halu sulkea hänet syliinsä ja tunnustaa, että tytöstä oli tullut hänelle paljon enemmän kuin satunnainen näky. Tällä hetkellä Howland unohti ne päämäärät, joihin hän oli pyrkinyt; menestyminen, kunnianhimo, voitto -- näistä syntyneet tunteet väistyivät nyt uuden, tärkeämmän mielialan tieltä -- mielialan, jonka oli aiheuttanut tuon suloisen tytön olemassaolo; ja kun hän jälleen katsoi tyttöä silmiin, joissa oli pelokas, rukoileva ilme, hän unohti myös sen, mikä tämä nainen oli ja olisi voinut olla; hän tiesi ainoastaan sen, että tyttö oli avannut hänelle aivan uuden, ihanan maailman, täynnä lupausta, joka kuumensi hänen vertaan kuin tulinen viini. Hän painoi tytön kädet rintaansa vasten ja veti hänet niin lähelle luokseen, että tunsi hänen sydämensä tykytyksen. Howland ei lausunut sanaakaan -- ja yhä katsoi tyttö rukoilevasti häneen. Äkkiä nuori insinööri irrotti tytön toisen käden ja pyyhkäisi hellästi otsalle valahtaneet suortuvat taakse sekä käänsi hänen kasvonsa niin, että kalpea tähdenvalo valaisi niitä. Tyttö luki Howlandin katseesta sen, mitä nuori mies ei ollut uskaltanut sanoa, ja puoliksi tukahdutettu nyyhkytys pyrki esiin hänen huuliltaan.

-- Ei, minä en ole luvannut enkä lupaa, Howland sanoi pitäen tytön kasvoja niin, ettei hän voinut kääntää niitä poispäin. -- Antakaa anteeksi -- että -- että -- että minä -- teen näin. Ennen kuin tyttö saattoi aavistaakaan, Howland oli sulkenut hänet syliinsä ja painanut niin lähelle itseään, että hän tunsi kasvoillaan hänen hengityksensä. -- Tämä on syy, miksi minä en tahdo palata etelään, hän huudahti. -- Minä en tahdo lähteä siksi, että rakastan teitä -- rakastan teitä --

Nuori insinööri koetti pidättää sanojaan, mutta ei voinut. Kun tyttö irtaantui hänen syleilystään, Howland luki hänen silmistään jotain, mikä saattoi hänet ojentamaan molemmat kätensä häntä kohti.

-- Annattehan minulle anteeksi, hän pyysi. -- En aio tehdä teille mitään pahaa. Teidän täytyi vain tietää syy, miksi en nyt tahdo lähteä täältä.

Tyttö sanoi niin hiljaa, että Howland kuuli sen vain vaivoin:

-- Jos rakastatte minua, niin lähdette täältä. Tehkää se minun tähteni!

-- Ja te?

-- Minäkö? Howland kuuli, miten tytön ääni värisi. -- Unohdatte pian, että -- koskaan olette -- nähnyt minua.

Alhaalta tieltä kuului samassa hiljaisia ääniä. Säikähtyneenä tyttö kiiruhti Howlandin luo ja työnsi häntä takaisin molemmin käsin.

-- Menkää! Menkää! hän huudahti levottomana. -- Juoskaa takaisin majaan. Lukitkaa ovenne älkääkä lähtekö ulos enää tänä yönä. Voi, jos te rakastatte minua -- niin --

Äänet lähenivät. Howland oli erottavinaan tummia varjoja puiden välitse.

-- En aio juosta pakoon, tyttöseni! hän kuiskasi hiljaa nauraen. -- Katsokaa!

Hän veti taskustaan esiin revolverin, joka välkkyi tähtien valossa.

Tyttö työnsi hänet syrjään pensaikkoon. He olivat pian noin kymmenen askeleen päässä polulta. Hiljaisuuden vallitessa Howland pisti revolverin takaisin taskuunsa. Silloin äänet kuuluivat aivan läheltä. Nuoren insinöörin seuralainen hiipi aivan hänen viereensä, hänen kätensä tarttuivat hänen käsivarteensa; tyttö silmäili häntä pelästynein, rukoilevin katsein. Veri Howlandin suonissa poltti kuin tuli. Hän ymmärsi, että juuri ne, jotka kohta kulkisivat hänen ohitseen, olivat hänen salaperäiset vihollisensa. Ehkä ne olivat samat miehet, jotka Le Pas'ssa olivat hyökänneet hänen kimppuunsa. Hänen lihaksensa jännittyivät, ja tyttö huomasi sen. Nuori insinööri tarttui jälleen revolveriinsa ja astui askeleen eteenpäin; hänen silmänsä salamoivat, ja hän suoristautui. Melkein nyyhkyttäen tyttö heittäytyi häntä vasten ja piti häntä paikoillaan.

-- Antakaa olla -- antakaa olla -- voi, antakaa olla! hän kuiskasi.

Howland voi kuulla, miten risut ratisivat lähenevien askeleista. Äkkiä äänet vaikenivat noin kahdenkymmenen askeleen päässä heistä.

Tyttö irrotti hänen käsivartensa ja kosketteli kädellään hänen kasvojaan, hyväillen, rukoillen.

-- Antakaa olla! hän kuiskasi jälleen, painautuen nuorta insinööriä vasten. -- Antakaa olla -- jos -- jos pidätte minusta.

Hiljaa Howland sulki hänet syliinsä, painoi hänen päänsä rintaansa vasten, suuteli hänen hiuksiaan, hänen silmiään, suutaan.

-- Minä rakastan sinua, hän toisti.

Askeleet kuuluivat jälleen, äänet häipyivät, ja hän päästi tytön syleilystään. Tytön huulet hymyilivät hänelle, ja siinä hymyilyssä oli hellää moitetta, suloista anteeksiantoa, ja Howland huomasi, että hänen poskensa olivat punaiset ja silmänsä loistivat ja säteilivät.

-- He ovat menneet, tyttö sanoi vapisten.

-- Niin, he ovat menneet.

Howland seisoi vaiti ja katseli tytön hehkuvia silmiä. Viimein hän sanoi:

-- He ovat menneet. Ne olivat siis ne miehet, jotka aikoivat Prince Albertissa murhata minut. Olen antanut heidän mennä -- sinun vuoksesi. Haluatko sanoa nimesi?

-- Kyllä -- niin paljon voin sanoa -- nyt. Minun nimeni on Meleese.

-- Meleese!

Samassa Howland muisti, mitä Croisset oli sanonut hänelle. Puoliverisen sanat, jotka olivat palanneet hänen mieleensä, olivat nyt vähällä toistua hänen huuliltaan. "Ehkä ymmärrätte, kun sanon, että tämän varoituksen on lähettänyt teille pikku Meleese". Mitä Croisset oli tarkoittanut?

-- Meleese, sanoi nuori insinööri vieläkin ja katseli ihaillen tytön kasvoja.

-- Niin, Meleese.

Tyttö vetäytyi poispäin, ja veri katosi jälleen hänen poskiltaan; ja kun hän näki Howlandin katseen, päästi hän puoleksi pidätetyn huudahduksen.

-- Nyt -- te ymmärrätte -- nyt te ymmärrätte -- miksi teidän tulee palata etelään, hän sanoi melkein nyyhkien. -- On, minä tein väärin, kun sanoin teille nimeni. Mutta tehän lähdette täältä, eikö totta? Tehän lähdette -- minun tähteni --

-- Sinun tähtesi olisin valmis menemään vaikka maailman ääriin, Howland keskeytti hänet. -- Mutta sinun täytyy sanoa minulle syy. Minä en ymmärrä sinua. En käsitä, miksi he tahtoivat Prince Albertissa surmata minut. En tiedä, miksi minun henkeni on täällä vaarassa. Croisset sanoi minulle, että varoituksen lähetti eräs tyttö, jonka nimi oli Meleese. Mutta minä en ymmärtänyt häntä. Mikäli tiedän, ei minulla koskaan ole ollut vihollisia. Mitä hän tarkoitti? Mitä sinä tarkoitat? Miksi tahdot, että minä lähtisin Wekuskosta? Kaikki tämä tuntuu minusta tavattoman salaperäiseltä. Miksi olen vaarassa? Velvollisuutesi on antaa minulle selitys. Minä olen ollut rehellinen sinua kohtaan. Minä rakastan sinua. Minä tahdon, jos tarvitaan, taistella sinun puolestasi -- mutta sinun täytyy sanoa minulle -- sanoa minulle --

Tyttö kuunteli häntä, ja näytti siltä kuin nuoren insinöörin sanat olisivat vieneet häneltä puhekyvyn.

-- Etkö tahdo sanoa minulle sitä? Howland kuiskasi. -- Meleese --

Tyttö ei tehnyt vastarintaa, kun hän nyt toisen kerran veti hänet syliinsä suudellakseen.

-- Meleese, etkö halua sanoa minulle?

Meleese kohotti päänsä ja katsoi häntä suoraan silmiin.

-- Jos sanon sen teille, tyttö vastasi, -- ja siten petän niitä, joita rakastan, lupaatteko siinä tapauksessa, ettette tee pahaa kenellekään heistä, vaan -- vaan palaatte etelään?

-- Ja jätän sinut?

-- Niin -- jätätte minut.

Meleesen ääni oli puolittain nyyhkytystä.

-- Minä vannon tekeväni sen, mikä on parasta sinulle -- ja itselleni, Howland sanoi, hyväillen häntä. -- Vannon, etten tee pahaa kenellekään heistä, joita sinä tahdot suojella. Mutta en lupaa jättää sinua.

Lempeällä liikkeellä Meleese irrottautui nuoren insinöörin syleilystä, asettuen hänen eteensä.

-- Ajattelen asiaa, hän kuiskasi nopeasti. -- Sanon ehkä sen teille huomenillalla -- täällä -- jos pidätte lupauksemme ja teette sen, mikä on parasta itsellenne -- ja minulle.

-- Sen vannon!

-- Minä tulen tapaamaan teitä tänne -- samaan aikaan kuin nyt -- kun muut nukkuvat. Mutta -- huomenna teidän täytyy olla varovainen -- varovainen. Olettehan?

-- Minä lupaan!

Meleese katosi kuin varjo. Howland kuuli hänen nopeat askeleensa ja näki hänen häipyvän metsän pimentoon. Hän seisoi vielä hetken ja kuunteli. Sitten hän palasi reippain askelin majaansa.

Miina räjähtää

Uuden tunteensa vallassa Howland unohti häntä uhkaavan vaaran, unohti huolensa ja entisen varovaisuutensa, unohti kaiken muun paitsi Meleesen, ja oman suuren onnensa. Sillä hän oli onnellinen, onnellisempi kuin koskaan ennen elämässään, onnellisempi kuin hän koskaan olisi luullut saavansa olla. Hän ei huomannut onnessaan mitään hullua, eikä hän pyrkinytkään sitä järjellä arvostelemaan. Hän oli pitänyt Meleeseä käsivarsillaan, oli tunnustanut hänelle rakkautensa, ja vaikkakaan tyttö ei ollut tähän mitään vastannut, hänen silmänsä olivat puhuneet hänelle uskosta ja luottamuksesta ja ehkä jotain vielä enemmänkin. Howlandin usko tyttöön oli suurempi kuin avaruus hänen päänsä päällä. Hän oli tuntenut Meleesen vasta muutamia tunteja, ja kuitenkin hänestä tuntui, että se aika oli ollut pitempi kuin hänen tähänastinen elämänsä. Tyttö oli valehdellut hänelle, oli paljastanut itsensä vain osaksi -- ja kuitenkin Howland tiesi, että hänellä oli siihen syynsä.

Huomenillalla hän näkisi tytön taas, ja silloin --

Mitä Meleese tulisikaan hänelle sanomaan? Olipa se mitä tahansa, siitä tulisi kuitenkin hänen rakkautensa palkka. Sitä oli todistanut Meleesen värähtelevä ääni, tukahdutetut nyyhkytykset ja hänen silmiensä hellä ilme. Tulisikohan tyttö hänen omakseen? Ja sitten -- palaisikohan hän sitten etelään?

Hän nauroi -- hiljaa, iloisesti.

Kyllä, hän palaisi etelään -- hän lähtisi vaikka maapallon toiseen päähän, jos Meleese vain seuraisi häntä. Mitä merkitsikään rautatien rakentaminen sen toisen rinnalla, joka nyt oli ilmestynyt hänen elämäänsä? Ensi kerran elämässään hän siirsi nyt velvollisuudet toiseksi. Olihan muita, jotka myös osasivat rakentaa rautateitä; menestyminen, rikastuminen, ahneus -- jotka ennen olivat kuuluneet hänen ominaisuuksiinsa -- väistyivät nyt kokonaan hänen sielustaan rakkauden tieltä.

Hän pysähtyi ja sytytti piippunsa. Tuoksuva, lämmin tupakka selvitti hieman hänen kiihottuneita aivojaan. Hänen vanha kunnianhimonsa heräsi uudelleen. Matkustaako etelään? Hän toisti nuo sanat moneen kertaan, ja hänen äänekäs naurunsa kaikui metsän hiljaisuudessa. Ei, hän rakentaisi sittenkin rautatien. Sillä työllään hän voittaisi tytön, jos yleensä oli sallittu, että tämä tulisi kuulumaan hänelle.

Kun hän mietti asiaa, hän tuli varovaiseksi. Hän asteli hitaasti kohti majaansa, pysyi tiheiden varjojen suojassa ja pysähtyi silloin tällöin kuuntelemaan. Päästyään metsän laidalle hän seisoi hetken aikaa hiljaa. Gregsonin ja Thornen hylkäämän majan ympärillä ei kuitenkaan näkynyt elon merkkejä. Luultavasti ne kaksi miestä olivat palanneet leirille jotain toista tietä, mutta hän lähestyi majaa kuitenkin hyvin varovasti, aukaisi oven ja meni sisään.

Siellä Jackpine istui lieden vieressä. Howlandin astuessa kynnyksen yli Jackpine nousi seisomaan, ja hänen kasvojensa ilme sai nuoren insinöörin katsomaan häneen kysyvästi.

-- Jackpine, onko täällä käynyt joku?

Puhuteltu kohautti olkapäitään ja viittasi pöydälle, missä oli huolellisesti kokoontaitettu kirje.

-- Thorne, murahti hän.

Howland aukaisi kirjeen ja luki sen lampun valossa.

"Hyvä Howland!

Unohdin sanoa sinulle, että postireki lähtee Le Pas'han huomenna päivällä, ja koska aion matkustaa siinä, pyydän sinua tulemaan luokseni aamulla niin aikaisin kuin mahdollista. Ehdit kyllä päästä selville kaikista asioista klo 8-12 välillä.

Thorne."

Howland vihelsi kummastuneena.

-- Missä sinä nukut yösi, Jackpine? hän kysyi äkkiä.

-- Mökissä metsän laidalla, intiaani vastasi.

-- Entä miten käy aamiaisen? Thorne ei ole vielä maininnut minulle mitään ruokailusta.

-- Thorne sanoi, että te syötte hänen luonaan huomenaamulla. Tulen aikaisin herättämään teidät. Kun hän on matkustanut -- huomenna -- syötte täällä.

-- Sinun ei tarvitse herättää minua, Howland virkkoi, riisuen takin. -- Minä olen varmasti Thornen luona ennen kuin hän on ehtinyt nousta. Hyvää yötä!

Jackpine aukaisi oven puoliksi, ja silmänräpäyksen ajan nuori insinööri huomasi hänen tummissa silmissään merkillisen välähdyksen, hänen vielä kääntyessään, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa jotain; mutta hän näyttikin samassa muuttavan mieltään, ja Howlandista tuntui, kuin intiaanin suu olisi ollut remahtamaisillaan nauruun.

Lukittuaan oven Howland sytytti pienen lampun, meni makuuhuoneeseen ja alkoi valmistautua nukkumaan.

-- Täytyyhän sitä sentään nukkua, olkootpa asiat miten tahansa, hän mutisi itsekseen, kömpiessään peitteiden väliin.

Vaikka hän oli tottunut heräämään heti aamun sarastaessa, Jackpine sai herättää hänet muutamia tunteja myöhemmin. Leirillä oli tuskin vielä ketään liikkeellä, kun hän intiaanin seurassa asteli Thornen asunnolle. Vanhempi insinööri oli jo pukeutunut.

-- On ikävää, että minun pitää häiritä sinua näin aikaisin, mutta minun on pakko matkustaa postireessä. Meidän kesken sanoen, en minä juuri paljon luota leirin lääkäriin. Minun olkapääni ja käsivarteni ovat tavattoman kipeät, ja siksi kiirehdin mahdollisimman pian jonkun taitavan lääkärin pakeille.

-- Tulihan Weston teidän mukananne tänne, sanoi Howland, joka tiesi, ettei tämä ollut mikään kyvytön lääkäri.

-- Tuli, Thorne sanoi katsoen tarkasti Howlandia kasvoihin. -- En tahdo sanoa, että hän olisi tietämätön, mutta minun sairauttani hän ei näy ymmärtävän, hän oikaisi samassa. -- Kuulehan -- minä olen tarkastanut palkkauslistan, mutta en ole tavannut Croisset-nimeä.

Noin tunnin ajan aamiaisen jälkeen istuivat molemmat insinöörit paperien, karttojen ja piirrosten ääressä. Jo hyvinkin pian Howland oli selvillä siitä, etteivät hänen edeltäjänsä lähteneet kotiin suinkaan puutteellisten tietojensa vuoksi. Hän oli luullut töiden olevan aivan epäjärjestyksessä ja viheliäisessä tilassa. Mutta niin ei ollut.

-- Tämä on runsaan kuuden kuukauden työn tulos, Thorne sanoi, kun he olivat lopettaneet. -- Hyvä Jumala, saapuessamme tänne ei täällä ollut kerrassaan mitään! Ja nyt -- katso, mitä olemme saaneet aikaan! Täällä on viisikymmentä rakennusta, neljä ruokalaa, postikonttori, sairaala, kolme pajaa ja laivatelakka.

-- Laivatelakka! huudahti Howland hämmästyneenä.

-- Niinpä niin. Viidenkymmenen tonnin laiva on jo puolivalmis, mutta nyt jäissä kiinni. Sinä saat sen valmiiksi kevääksi; voit olla varma, että siitä on paljon hyötyä, kun kuljetetaan tavaroita Wekuskosta. Nyt käytämme hevosia, jotka kulkevat jäitse. Oli suuri vaiva saada tänne noita elukoita Le Pas'sta kokonaista viisikymmentä. Kaiken tämän lisäksi meillä on valmista rautatietä kuusi peninkulmaa etelään ja kolme pohjoiseen. Radan molemmissa päissä on sivuleirit, mutta tähän saakka kuitenkin useimmat miehet ovat tulleet yöksi kotiin. Thorne nousi vaivalloisesti ja hitaasti kuultuaan ovelle koputettavan. -- Se on Mac Donald, ylin katsastusmiehemme, hän selitti. -- Pyysin häntä tulemaan kahdeksalta. Kerrassaan kelpo mies!

Huoneeseen astui pieni, laiha, punatukkainen mies. Huomatessaan Howlandin hän kiirehti heti tämän luo hymyillen ja kumartaen.

-- Howland kai! hän huudahti. -- Hauska nähdä teidät. Olen myöhästynyt viisi minuuttia -- hyvin ikävää -- mutta minulla on ollut niin kovasti touhua sen miinan vuoksi, jonka räjäytämme nyt aamulla.

Sitten hän kääntyi Thornen puoleen.

-- Miten käsivartenne voi? Jos teissä asuu hitunenkin armeliaisuutta, niin sanokaa, toiko Jackpine Le Pas'sta sikareja? Jos hän unohti ne, niin kuin postintuoja viime kerralla, minä otan totta totisesti hänet hengiltä!

-- Hän toi sikarit, Thorne sanoi. -- Mutta mikä miinaa vaivaa, Mac? Luulin sen olevan jo valmiina sytytettäväksi.

-- Sitä se onkin -- nyt. Eteläinen vuorenrinne räjäytetään kymmeneltä. Pohjoinen vuori halkaistaan sitten illalla. Siitä koituu ihana ilotulitus -- satakaksikymmentäviisi tynnyriä ruutia ja neljä kahden kilon laatikkoa dynamiittia. Teidän täytyy nähdä se, Thorne.

-- Se olisi jotain Mac, mutta kyllä se nyt jää minulta näkemättä. Minä lähden postireessä etelään. Juuri siksi kutsuin teidät tänne nyt aamulla. Saatte nyt tutustuttaa Howlandin kaikkeen.

-- Mainiota! ylikatsastusmies huudahti, hieroen hyvillään käsiään. -- Gregson ja Thorne ovat saaneet aikaan paljon. Silmänne suurenevat, kunhan olette nähnyt täällä kaiken. Olemme rakentaneet rautatien metsien, vuorten ja soiden läpi -- ja kohta pääsemme maailman loppupisteeseen. Mannermaan halkaisijarata ei ole mitään tähän verrattuna.

-- No, no, riittää, riittää! Thorne huudahti, ja Howland nauroi. Heti alussa hän oli alkanut pitää ylikatsastusmiehen punaisista, pisamaisista kasvoista.

-- Siinä miehessä on sähköä, sanoi Thorne hiljaa Howlandille, kun Mac Donald siirtyi hiukan syrjään. -- Hän on aina samanlainen -- ylipäätään suruton kuin poikanulikka, josta kaikki pitävät, mutta suuttuneena hän on itse paholainen. En käsitä, miten leiri tulisi toimeen ilman häntä!