Part 3

Howland keskeytti hänet.

-- Oletko koskaan ennen nähnyt kumpaakaan noista ihmisistä?

-- En totisesti ennen kuin tänään. Mutta toivoa on, vanha ystävä! Huomenna varmaan saamme täällä käsiimme jonkun, joka tuntee heidät. Olisipa kerrassaan hauskaa, jos Jack Howland, jota eivät koskaan ole huvittaneet teatterit eivätkä naiset, tänne pohjolaan saavuttuaan rakastuisi ensi silmänräpäyksessä! -- Mutta olisinpa minä nähnyt tuon tytön ennen --

-- No, riittää, Howland murahti. -- Palatkaamme sisään aterioimaan!

-- Hyvä! Tehkäämme se. Mutta siitä ei pääse minnekään, että tytön kasvot olivat hiivatin kauniit! Sellaisia silmiä en ole nähnyt koskaan ennen. Entä tukka! Hän katseli minua pitkään päivällä, kun hän kulki ohitseni tuon saman tummaihoisen miehen kanssa.

-- Luuletko, että hän tunsi sinut? kysyi Howland levollisena.

-- Miten ihmeessä hän olisi voinut minut tuntea? Gregson vastasi, olkapäitään kohauttaen.

-- Miksi hän sitten "katseli sinua pitkään?" Tahtoi ehkä aloittaa mielistelyn.

-- Ei, sitä se ei ollut, sen voin vaikka vannoa! Gregson huudahti. -- Hänen katseensa oli mitä kirkkain ja puhtain, ja kuitenkin -- niin, hän katsoi minuun pitkään. En nähnyt häntä sen koomin, mutta kun nyt oikein ajattelen, niin oli kai se sentään tytön puolelta jonkinlaista mielenkiinnon osoitusta minua kohtaan. Miksi sitä kyselet?

-- Vain pelkästä uteliaisuudesta, Howland vastasi. -- Minä en pidä keimailusta.

-- En minäkään, Gregson virkkoi miettiväisenä. Samassa tuotiin ruoka sisään, eivätkä he aterian aikana vaihtaneet montakaan sanaa. Howland oli huolellisesti tarkannut Gregsonia ja saanut varmuuden siitä, ettei tämä tiennyt mitään Croisset'sta eikä tytöstä. Hän oli nyt entistä enemmän ymmällä. Lisäksi meni yli hänen ymmärryksensä se, että Gregson ja Thorne -- molemmat maan etevimpiä insinöörejä -- saattoivat vapaaehtoisesti luopua sellaisesta tehtävästä kuin Hudson-lahden rautatien rakentamisesta syystä, että he olivat "väsyneet koko kolkkaan".

Vasta kun he olivat nousemassa pöydästä Howland huomasi, että Gregsonin vasemmasta kädestä puuttui pikkusormi. Hän huudahti kummastuneena, ja Gregson veti samassa kätensä piiloon.

-- Pikku tapaturma, hän sanoi. -- Sellaista sattuu täällä usein.

Howland oli itsepintainen; hän tarttui ystävänsä loukkaantuneeseen käteen ja tarkasteli sitä.

-- Merkillinen arpi, hän huomautti. -- Kas kun en huomannut sitä ennen. Sinun sormesihan on katkaistu. Miten se on tapahtunut?

Hän huomasi Gregsonin hermostuneena punastuvan.

-- Hm -- sormeen ammuttiin -- siitä on jo useita kuukausia. -- Mutta sikarit odottavat meitä!

He lähtivät ruokasalista ja menivät siihen hotellin huoneeseen, joka oli puoleksi eteinen, puoleksi kapakka. Siellä istui tusina hauskannäköisiä Le Pas'n miehiä. Isäntä viittasi Howlandille ojentaen hänelle kirjeen.

-- Se saapui sillä aikaa kun te söitte, hän selitti.

Vilkaistessaan päällekirjoitukseen Howland hätkähti, ja kuoren murtaessaan hän kääntyi siten, ettei Gregson voinut nähdä hänen kasvojaan eikä sitä paperilappua, jonka hän veti esiin. Yksi ainoa silmäys oli saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että kirje oli tytöltä, jonka hän oli nähnyt uudelleen tänä iltana, ja kirjeessä olevat sanat saivat hänet varovaisuudestaan huolimatta päästämään huuliltaan heikon vihellyksen.

Kirje kuului seuraavasti:

"Voi, antakaa minulle anteeksi, mitä olen tehnyt. Uskokaa minua nyt! Teidän henkenne on vaarassa, ja siksi teidän täytyy huomenna palata Etomamiin. Jos lähdette Wekusko-leiriin, ette pääse koskaan sieltä hengissä takaisin."

-- Mitä hittoa! Howland huudahti.

-- No? Gregson kysäisi ja silmäsi häntä kummastellen.

Howland rutisti kirjeen kasaan ja pisti sen taskuunsa.

-- Pikku yksityisasia, virkkoi hän naurahtaen. -- Tule, Gregson, menkäämme ulos.

Päästyään ulos pimeään pisti Howland käden taskuunsa ja tunnusteli revolveriaan. Kello kymmeneen saakka kuljeskelivat he ylt'ympäri Le Pas'ssa ja puhuttelivat ihmisiä. Ainakin satakunta henkeä oli nähnyt Croisset'n ja hänen kauniin seuralaisensa, mutta ei tiennyt heistä mitään enempää. He olivat saapuneet reellä aamupäivällä, olivat syöneet päivällistä ja illallista erään Mac Donald-nimisen skotlantilaisen kirvesmiehen luona, ja lähteneet jälleen matkaan.

-- Hän oli suloisin olento, mitä koskaan olen nähnyt! huudahti rouva Mac Donald ihastuneena. -- Mutta hän ei voinut puhua. Hän kirjoitti minulle pari kertaa muutamia rivejä paperilapulle.

-- Ei voinut puhua! toisti Gregson, kun he kahden kävelivät takaisin hotelliin. -- Mitä luulet sen merkitsevän, Jack?

-- Minä en luule mitään, Howland vastasi välinpitämättömänä. -- Olen jo saanut tarpeekseni noista kauniista kasvoista, Gregson. Minä menen nyt nukkumaan. Mihin aikaan lähdemme huomenaamulla?

-- Heti kun olemme haukanneet aamiaista -- jos sinulla on kiire.

-- Kyllä on. Hyvää yötä!

Howland poistui huoneeseensa, mutta ei voinut mennä nukkumaan. Hän istui valveilla tuntikausia ja poltteli sikarin toisensa perään. Hän kävi muistissaan moneen kertaan läpi näiden kahden päivän tapahtumat. Alussa ne olivat saaneet hänet kiihtyneeksi ja jännittyneeksi, mutta nyt hän alkoi kaiken sen lisäksi tuntea ahdistusta. Häntä vastaan suunniteltu murhayritys ja uudistuneet kehotukset, että hän lähtisi takaisin etelään, alkoivat vaikuttaa. Mutta Howland oli mies, joka ei yleensä antanut huolille valtaa. Hän oli kyllä varma siitä, että Wekusko-leirissä uhkasi häntä joku salaperäinen vaara, mutta hän ei kuitenkaan välittänyt ottaa siitä lähempää selvää -- ja kylmäverisesti vain ajatteli, että sellainen oli olemassa ja että se ennen pitkää näyttäytyisi. Toinen merkillinen seikka, jota hän ei saanut mielestään, oli tuo tyttö, jonka ihanat kasvot hän aina näki edessään. Hän näki ne kaikkialla -- pöydän yli opiumiluolassa ja ulkona kirkkaassa tähdenvalossa. Turhaan koetti hän havaita jotain rikollista noissa kauniissa silmissä, jotka olivat rukoilleet hänen ystävyyttään, tai noissa suloisissa huulissa, jotka kaikessa vaiteliaisuudessaan olivat hänelle valehdelleet. "Voi, antakaa minulle anteeksi, mitä olen tehnyt!" -- Howland otti esiin paperilapun ja luki siinä olevat rivit uudelleen. "Uskokaa minua nyt!" Tyttö siis tiesi Howlandin olevan selvillä siitä, että hän oli hänelle valehdellut, että hän oli houkutellut hänet vaaraan, josta hän tahtoi nyt hänet pelastaa. Nuoren insinöörin posket paloivat. Vaikka häntä Wekuskossa uhkaisivat tuhannet vaarat, hän lähtisi kuitenkin sinne. Siellä hän taas näkisi tytön. Tarmokkaista ponnistuksistaan huolimatta hän ei voinut saada tytön kuvaa poistumaan sielustaan. Nuo rukoilevat silmät, punaisena uhkuva suu, kiihkeästi puoliavoimet huulet, tuuhea tukka -- ne olivat lakkaamatta hänen silmissään. Jos erämaa oli ennenkin häntä viehättänyt, lumosi se häntä nyt kaksin verroin sen jälkeen kun noiden kasvojen salaisuus, niiden puolittain tunnustama hätä piti piilopaikkaansa jossain petäjämetsän syvyydessä.

Howland meni vuoteeseen, mutta kesti kauan ennen kuin hän nukkui. Hänestä tuntui kuin olisi tuskin ehtinyt sulkea silmänsä, kun ovelta kuului koputus, ja hän huomasi vaalean aamunkoiton pilkistävän sisään ikkunasta. Muutaman minuutin kuluttua hän istui Gregsonin kanssa aamiaisella.

-- Reki ja koirat odottavat, tämä sanoi, hänen astuessaan sisään. Gregson lisäsi: -- Olen muuttanut mieltäni eilisillasta, Howland. En tulekaan sinun mukaasi. Minun läsnäoloni siellä on aivan tarpeeton, sillä Thorne tutustuttaa sinut kaikkeen leirissä, ja minä mieluummin menetän puolen vuoden palkan kuin teen tuon rekimatkan toistamiseen. Eihän sinulla ole mitään päätöstäni vastaan?

-- Suoraan sanoen, Gregson, Howland vastasi, olkapäitään kohauttaen, -- en uskoisikaan sinusta saavani mitään erikoisen hauskaa matkaseuraa. Mikä ajaja on miehiään?

-- Hän on cree-intiaani, nimeltä Jackpine -- hän on meidän ainoa uskollinen orjamme Wekuskossa. Hän metsästää meille, keittää meille ruokaa ja pitää muutenkin huolen kaikesta. Sinä opit kyllä pitämään hänestä.

Niin tapahtuikin. Kun he aamiaisen jälkeen menivät reen luo, Howland paiskasi ystävällisesti kättä Jackpinelle, ja intiaanin silmissä välähti jotain ilon tapaista, kun hän huomasi nuoren insinöörin reippaan innostuksen. Kun sitten lähdön hetki tuli, vei Gregson ystävänsä sivuun. Hänen katseensa harhaili arkaillen ympäri, ja Howland huomasi, että Gregson koetti pakottautua näyttämään välinpitämättömältä, mikä ei yleensä ollut Gregsonin tapaista.

-- Vain pari sanaa, Howland, hän sanoi. -- Sinä tiedät, että liikkuminen tässä maassa on hyvin vaarallista -- että ihmiset täällä ovat koiran valjaista tai pyssystä valmiita leikkaamaan sinulta kaulan tai ampumaan kuulan ruumiiseesi. Minä mainitsen siitä sinulle vain siksi, että tiedät olla varuillasi. Anna Jackpinen öisin vartioida leiriäsi!

Hän puhui hiljaa ja vaikeni taas heti kun intiaani lähestyi. Howland istuutui noin kahden metrin pituiseen rekeen, huiskutti hyvästiksi Gregsonille, ja Jackpine pani koirat liikkeelle äkkinäisellä karjaisulla ja ruoskan läimäyksellä. Howland oli sytyttänyt sikarin, nojautui taapäin pehmeitä taljoja vasten ja alkoi nauttia uudesta olotilastaan. Päivä alkoi juuri nousta, kun he kääntyivät valkoiselle ladulle, jota pitkin jo oli kulkenut useita koiria ja rekiä ja joka ulottui Le Pas'sta satakunta peninkulmaa Wekuskon leiriin. Jackpinen ruoskan vaikutuksesta, joka alinomaa vinkui niiden yllä, kiristivät koirat vetohihnoja ja alkoivat laukata tasaisessa tahdissa lumitietä pitkin. Silloin Jackpine kääri ruoskansa kokoon, hyppäsi maahan ja alkoi juosta etummaisen koiran rinnalla lyhyin, kevein, nopein askelin, rinta hieman ulkonevassa asennossa ja katse tähdättynä suoraan eteenpäin.

Matka oli mitä ihanin, ja Howland nautti niin, että hän unohti poltella kädessään olevaa sikaria. Mielenkiinnolla hän katseli komeiden koirien harmaankeltaisia selkiä, niiden puoliavoimia leukapieliä, ja koirista hänen katseensa siirtyi Jackpineen. Juokseminen ei näyttänyt ollenkaan rasittavan miestä. Harmaa lakki piti kurissa hänen mustaa tukkaansa; hänen liikkeistään uhkui voima, kestävyys ja kauneus, ja kun koirat vihdoinkin alkoivat läähättää ja väsyneinä pysähtyivät suuren vuorenkukkulan juurelle, Howland nousi reippaasti reestä ja puhutteli nyt intiaania ensimmäisen kerran tällä matkalla.

-- Ihanaa, Jackpine! hän huudahti. -- Mutta suuri Jumala, tehän tapatte koirat!

Jackpine irvisti.

-- Ne jaksavat tällaista menoa kuusikymmentä peninkulmaa päivässä! [Engl. peninkulma vastaa runsaasti puoltatoista kilometriä.]

Ihaillessaan noita sudentapaisia elukoita, jotka kiidättivät häntä erämaan halki, Howland ojensi kätensä silittääkseen erästä niistä, mutta varoittavasti kirkaisten intiaani työnsi hänet pois koiran lähettyviltä.

-- Ei koskea siihen! intiaani huudahti. -- Se ole puoliksi koira, puoliksi susi -- tekee työtä ankarasti, mutta ei pidä, että koskettaa sitä!

-- Ja nuo tuossa ovat herttaisimmat penikat, mitä koskaan olen nähnyt, sanoi Howland. -- Tässä maassa on todellakin ihmeitä.

Kun tuli ilta, oli hän kuolemanväsynyt. Ja kuitenkin hän oli sinä päivänä nauttinut enemmän kuin koskaan ennen elämässään. Ainakin parisenkymmentä kertaa hän oli juossut Jackpinen rinnalla. Lepohetkinä hän oli opetellut käyttelemään Jackpinen yhdeksän metrin pituista ruoskaa. Hän oli tehnyt sadoittain kysymyksiä, oli ollut niin onnellinen ja puhelunhaluinen, että hän oli sulattanut ainakin puolet cree-intiaanin perinnäisestä epäilevästä juroudesta. Howland auttoi häntä yöleirin rakentamisessa puunoksista, söi kovalla ruokahalulla variksenpaistia, tulikuumia korppuja, leipää ja kahvia, ja sitten, juuri kun hän oikaisi ruumiinsa pehmeille taljoille, mennäkseen nukkumaan, hän muisti Gregsonin varoituksen. Hän istuutui ja kutsui luokseen Jackpinen, joka parhaillaan hoiteli leirivalkeaa.

-- Gregson varoitti minua, että antaisin sinun pitää vartiota öisin, Jackpine. Mitä sanot siihen?

Intiaani kääntyi puoliksi ja päästi tukahutetun naurun, samalla kun hänen kasvoilleen levisi irvistys.

-- Gregson -- hän ole pelko, Jackpine virkkoi. -- Täällä ei on pahoja ihmisiä. Hän ole pelko -- minä kyllä sen arvaa.

-- Oli pelko -- minkä vuoksi?

Jackpine kumartui nuotioon päin. Sitten hän suoristautui, koukisti vasemman kätensä pikkusormen ja osoitti sitä toisella kädellään.

-- Ehkä sormensa tapaturman vuoksi -- ehkä ei, hän vastasi.

Kymmenelläkään kiihkeällä kysymyksellä ei hänen onnistunut saada Jackpinea sanomaan mitään enempää. Howland huomasi, että ajomies katui noita muutamia harvojakin sanojaan. Nuori insinööri alkoi nyt muistella Gregsonin kummallista käytöstä, hänen suurta haluaan poistua tästä maasta ja hänen vastenmielisyyttään palata käymään Wekuskossa. Kaikkeen tähän hän ei voinut olettaa muuta kuin yhden ainoan selityksen. Gregson oli jollain tavoin sekaantunut siihen samaan salaisuuteen, joka nyt ympäröi häntä itseään, Howlandia, ja päättäen Jackpinen sanoista hänen ystävänsä puuttuvalla sormella oli myös jotain tekemistä tämän arvoituksen kanssa. Ehkä Thorne antaisi hänelle kaikesta tästä tyydyttävän selityksen -- jos sellaiseen todellakin oli syytä. Vai olisiko mahdollista, että he jättäisivät hänet tietämättömäksi niistä mahdollisista seikoista, jotka karkoittivat heidät pois tältä pohjoiselta alueelta?

Howland paneutui levolle, eikä piitannut sen enempää vartioimisesta. Kun Jackpine herätti hänet, höyrysi jo valmiina lämmin aamiainen, ja hänen jälleen matkatessaan läpi metsien kaikkosivat kaikki epämiellyttävät aavistukset ja tunteet. Jackpine antoi melkein koko päivän koirien juosta niin paljon kuin ne jaksoivat ja vakuutti heidän pääsevän perille Wekuskoon ennen yötä. Oli jo pimeä, kun he ajoivat metsästä aukeamalle, ja Howland näki tulien loistavan siellä ja täällä. Intiaani pysäytti koirat aukeaman laidalla olevan hirsimajan edustalla, joka oli melkein puiden suojassa. Se oli useiden satojen askelten päässä lähimpänä näkyvästä tulesta, ja polkematon lumi sen ympärillä osoitti, ettei rakennuksessa ollut asuttu viime aikoina. Jackpine otti taskustaan avaimen ja sanaakaan sanomatta avasi raskaan oven.

Heitä vastaan tulvi kylmä kostea ilma, heidän tirkistellessään eteensä pimeässä. Raapaistessaan tulitikun Howland kuuli intiaanin nauravan hiljaa, ja kun suuri kattolamppu oli sytytetty, hän käänsi irvistäen katseensa insinööriin päin.

-- Gregson ja Thorne -- teki tämän majan tullessaan tänne, hän sanoi hiljaa. -- He ei tahtoneet olla liian lähellä kolinoita -- kaunis paikka tämä -- täällä on rauha yöllä. He asui täällä vähän aikaa -- he muutti sitten asumaan leiriin. Gregson ja Thorne sanoi, on liika kaukana ihmisistä. Mutta ei ole se. Thorne on pelko -- Gregson myös on pelko.

Olkapäitään kohauttaen avasi hän suuren lieden luukun.

Howland ei kysynyt mitään, katseli vain ympärilleen. Joka puolella huomasi hän jälkiä Gregsonin ja Thornen mausta ja tavoista. Lattialle oli levitetty paksuja taljoja; huoneen seinät olivat niin tasaiset, että ne näyttivät melkein vuoratuilta, ja niitä koristi puolikymmentä taulua; yhdessä nurkassa oli kirjoilla täytetty hylly, toisessa taas turkiksilla päällystetty sohva. Samalla seinällä oli ovi, jonka Howland arveli johtavan makuuhuoneeseen. Ennen kuin hän ehti lopettaa tarkastustaan, takassa leimusi jo iloinen valkea. Hän asettui selin sitä vasten, sytytti piippunsa ja hymyili iloisesti Jackpinelle.

-- Pelkojako, mitä? Täällä minä siis tulen asumaan?

-- Niin.

-- No niin, Jackpine, kiiruhda nyt leiriin ilmoittamaan Thornelle minun tulostani.

Silmänräpäyksen intiaani epäröi, sitten hän lähti ulos ja sulki oven jälkeensä.

-- Vai pelkäsivät he täällä, Howland puheli itsekseen intiaanin mentyä. -- Mutta mitä he pelkäsivät? Ne ovat perin kummallisia miehiä, nuo Gregson ja Thorne. Jos te ette ole sellaisia pelkureita kuin minä puolittain uskon teidän olevan, niin te ette voi jättää minua tietämättömyyteen siitä vaarasta, jota te itse pakenette.

Hän sytytti pienen lampun ja meni viereiseen huoneeseen. Kuten hän oli arvellutkin, se oli makuuhuone. Kalusteina olivat sänky, tuoli, kuvastin ja pesuteline.

Hän palasi etuhuoneeseen, riisui yltään turkit ja istuutui takkavalkean ääreen. Kymmenen minuuttia myöhemmin ovi aukeni, ja Jackpine astui sisään. Hänen käsivarteensa nojasi toinen olento, ja kun hän katseli sitä kasvoihin, ei hän voinut olla hämmästyksestä huudahtamatta. Kolme kuukautta sitten hän oli nähnyt Thornen Chicagossa; hän oli mies parhaassa iässä, voimakasrakenteinen, suora kuin puu, kelvollisin ja korkeinta palkkaa nauttiva henkilö yhtiön palveluksessa. Miten usein hän olikaan kadehtinut Thornea! Vuosikaudet hän oli ollut Howlandin ihanne. Ja nyt --

Nuori insinööri seisoi aivan sanatonna. Hitaasti, ikään kuin pieninkin liike olisi tuottanut hänelle kipua, riisui Thorne yltään paksut turkkinsa. Hänen toinen kätensä oli siteessä. Hänen voimakkaat hartiansa olivat kumarassa, hänen silmissään oli kolkko ilme. Hänen huulilleen ilmestynyt hymy, kun hän ojensi kätensä Howlandille, teki hänen kalmankalpeat kasvonsa yhä aavemaisimmiksi.

-- Hyvää päivää, Jack! hän tervehti. -- Mitä sinä tuijotat, ihminen? Olenko minä niin aaveen näköinen?

-- Miten on sinun laitasi, Thorne? Minä tapasin Gregsonin puolikuolleena Le Pas'ssa, ja nyt sinä --

-- On ihme, Jack, että sinä et lue vain nimeäni jostakin pienestä puurististä sen sijaan, että nyt näet minut ilmielävänä edessäsi, Thorne sanoi, hermostuneesti nauraen.

Thornen olan yli Howland näki vilaukselta intiaanin kasvot. Tämän silmissä välähti tumma salama. Hänen hampaansa loistivat hetken, paksujen huulten vetäytyessä pilkkahymyyn.

Thorne istuutui takan viereen ja hieroi käsiään.

-- Meillä on ollut kiusoja, Jack, hän lausui viimein. -- Gregsonia ja minua on vainonnut huono onni siitä saakka kun tulimme tänne leiriin, ja nyt me emme jaksa olla täällä enää kauempaa. Kuluu ainakin kuusi kuukautta ennen kuin me olemme jälleen ihmisiä. Sinä tapaat täällä kaikki mitä parhaimmassa järjestyksessä. Linja on porattu auki aivan lähelle lahtea; meillä on kolmesataa työmiestä, hyvät varastot, ja mikäli minä tiedän, ei Wekuskossa ole ainoatakaan epäystävällistä ihmistä. Luultavasti otamme Gregson ja minä rakentaaksemme radan pään Le Pas'ssa myöhemmin keväällä. Sinä kyllä saat radan valmiiksi lahdelle saakka.

-- Olen pahoillani, että teidän on käynyt niin huonosti, Howland sanoi. Hän kumartui hyvin lähelle Thornea ja kysyi: -- Onko täällä ketään Croisset-nimistä miestä -- tai tyttöä, jonka nimi on Meleese?

Hän tarkasteli tutkivasti Thornea, mutta tämän kasvoilla ei näkynyt värähdystäkään, mikä olisi saattanut vahvistaa hänen epäilyksiään. Päinvastoin Thorne katsoi kummastuneena häneen.

-- Ei minun tietääkseni, Jack. Mutta palkkauslistastahan näet, jos työmiehistä on joku senniminen. Heidän joukossaan on viisitoista, parikymmentä nainutta miestä, joilla on perheet. Gregson muuten tuntee tytöt täällä paremmin kuin minä. Koskeeko asia jotain erityistä toimitettavaa?

-- Minulla on heille vain terveiset, jos satun tapaamaan, Howland virkkoi välinpitämättömästi. -- Tämäkö tulee asunnokseni?

-- Jos tästä pidät. Loukkaannuttuani muutimme, Gregson ja minä, leirille. Lähemmäksi työpaikkaa, ymmärräthän.

-- Sinua ja Gregsonia on kohdannut tapaturma nähtävästi jokseenkin samaan aikaan, Howland sanoi. -- Gregsonin arpi oli pahan näköinen. Kuka peijakas lieneekään häntä ampunut? Merkillistä, että sellaisellakin miehellä kuin Gregsonilla on vihamiehiä!

Thorne hätkähti. Tulisijalta kuului kolahdus, ja kun Howland kääntyi katsomaan, mikä sen aiheutti, hän näki Jackpinen tuijottavan häneen niin kuin joku miina olisi räjähtänyt.

-- Kukako häntä ampui? vanhempi insinööri sammalsi. -- Mutta -- hm -- eikö Gregson kertonut, että se oli tapaturma?

-- Miksi hän olisi valehdellut, Thorne?

Viimemainitun poskille levisi heikko puna. Hän vilkaisi Howlandiin. Jackpine seisoi edelleenkin tulisijan luona vaiti ja liikkumattomana.

-- Minulle hän ainakin sanoi, että se oli tapaturma, Thorne virkkoi viimein.

-- Kummallista! muuta ei Howland saanut sanottua. Sitten hän kääntyi intiaaniin, ikään kuin ei asia olisi enää laisinkaan kiinnostanut häntä. -- Kas, sehän hauskaa, Jackpine, että olet pannut kahvipannun tulelle! Minulla on mukanani mustinta ja hienointa puertoricolaista kahvia, mitä olet koskaan nähnyt, Thorne. Maistakaamme sitä poltellessamme sikareita aterian jälkeen. Mutta miksi te olette peittäneet ikkunan laudoituksella?

Vasta nyt Howland oli huomannut, että ohuen musliiniverhon takana, jonka hän luuli peittävän ikkunaa, olikin mitä huolellisimmin valmistettu lautasuojus. Hänen mennessään lähemmin tarkastamaan tuota laitetta, valtasi hänet outo tunne. Selkä Thorneen päin hän virkkoi puoliksi nauraen:

-- Ehkä Gregson pelkäsi, että sama lurjus, joka leikkasi häneltä sormen, ampuisi häntä ikkunan lävitse, vai mitä?

Hän ei ollut huomaavinaan sitä vaikutusta, minkä nämä sanat tekivät vanhempaan insinööriin. He aterioivat ja istuivat sen jälkeen tunnin ajan tupakoiden ja puhellen leirin asioista. Kun Thorne ja Jackpine lähtivät tuvasta, oli kello jo kymmenen.

Heidän mentyään Howland sulki ja lukitsi oven, sytytti uuden sikarin ja alkoi astella huoneessa kiivaasti edes takaisin. Jo oli muutamia seikkoja tullut päivänvaloon. Gregson oli valehdellut hänelle sormensa menettämisestä. Samoin oli Thorne valehdellut hänelle omista kokemuksistaan, mitä ne sitten lienevätkin olleet. Howland oli vakuuttunut tästä. Nuo vanhemmat insinöörit eivät lähteneetkään Wekuskosta siksi, että olisivat olleet tyytymättömiä työhönsä ja seutuun. He pakenivat. Jonkun erityisen syyn vuoksi he salasivat häneltä, miksi heidän oli pakko paeta. Voisiko olla mahdollista, että he tahallaan uhraisivat hänet pelastaakseen itsensä? Kaikista siihen viittaavista asianhaaroista huolimatta ei Howland kuitenkaan tahtonut sitä uskoa. Olivathan Gregson ja Thorne kunnian miehiä. Erittäinkin Thorne oli itse rehellisyys -- hän oli viimeinen pettämään ketään toveriaan tai ystäväänsä. Siitä Howland oli varma, ettei kumpikaan vanhemmista insinööreistä tuntenut Croisset'ta eikä sitä kaunista tyttöä, jonka hän oli tavannut Prince Albertissa. Se seikka saattoi hänet uskomaan, että toisia tekijöitä oli mukana. Hän tutki uudelleen ikkunalaudoituksen, ja hän pääsi yhä suurempaan varmuuteen siitä, että hänen Thornelle umpimähkään lausumansa arvelu oli osunut oikeaan.

Vaikkakin hän oli väsynyt pitkän matkan jälkeen, ei hänellä kuitenkaan ollut halua mennä nukkumaan; hän heittäytyi sen vuoksi taljojen verhoamalle sohvalle, jatkaen tupakoimistaan ja miettimistään. Hän aivan hämmästyi, kun kello löi yksitoista. Hän ei nimittäin ollut tähän saakka nähnyt kelloa. Nyt hän kuunteli vaimeaa yksitoikkoista tikitystä, kunnes väsymys sai hänet valtaansa ja hän sulki silmänsä. Tuskin hän oli nukahtanut, kun se jälleen löi -- hiljaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kovaa herättääkseen hänet. Nyt se löi kaksitoista.

Ponnistuksella Howland voitti torkkumisensa ja nousi, päättäen riisuutua ja mennä kunnollisesti nukkumaan. Lamppu paloi vielä, ja hän läheni sitä, aikoen vääntää sen liekkiä pienemmälle. Mutta samassa hän pysähtyi. Hän kuuli selvästi ovelle naputettavan. Muutaman sekunnin ajan hän odotti vaiti ja liikkumattomana. Silloin kuului naputus uudelleen, joskin se oli hyvin varovaista.

Kuka saattoikaan olla tuo sisäänpyrkivä yöllinen vieras? Howland otti hiljaa turkkinsa ja pani revolverinsa sen taskuun. Naputus uudistui jälleen. Silloin hän meni ovelle, aukaisi lukon, ja oikea käsi lujasti tarttuneena revolveriin hän työnsi oven selko selälleen.