Part 2

Hän katsahti seuralaiseensa, jonka upeaa tukkaa ja lumoavia kasvoja hän ei voinut tarpeeksi ihailla. Hän pelkäsi, että hän voisi näissä oloissa käyttäytyä tyhmästi. Siinä tapauksessa hän ei voisi lohduttaa itseään muulla kuin -- ettei siitä illasta, joka hänen oli pakko viettää Prince Albertissa, muodostunutkaan niin ikävä kuin hän oli odottanut.

Howland pysähtyi joen rannalle, missä lautta oli puoliksi maalle vedettynä, ja hän katsahti tyttöön ihmetellen. Tämä vain hymyili ja osoitti vastakkaista rantaa.

-- Minä olin siellä jo illalla, virkkoi Howland. -- En nähnyt siellä ainoatakaan asumusta, kuului vain susien ulvomista. Menemmekö sinne?

Hän tunsi käsivarttaan heikosti puserrettavan, jolla tavalla tyttö tahtoi saada hänet ymmärtämään, että juuri sinne hänellä oli aikomus viedä uusi tuttavansa. Howlandia alkoi hiukan arveluttaa. Joen toisella puolen ulottui honkametsä aina rantaan saakka. Hän tiesi, että tässä oli Prince Albertin raja. Tuolla erämaassa saattoi olla joku hökkeli, mutta jos oli, ja jos tyttö tahtoi johdattaa hänet sinne, niin miksi hän oli sanonut olevansa vieras täällä? Miksi hän oli pyytänyt apua juuri häneltä, miksei hän ollut kääntynyt niiden puoleen, jotka hän tunsi?

Howland teki hiljaa itselleen nämä kysymykset ja ennen kuin he kiipesivät virran toiselle rannalle, hän sanoi:

-- Sanotte olevanne vieras täällä?

Tyttö hymyili ja nyökkäsi.

-- Mutta kuitenkin näytätte olevan tähän seutuun hyvinkin perehtynyt, Howland jatkoi. -- Minne aiotte minut viedä?

Tällä kertaa tyttö ravisti pontevasti päätään ja osoitti lumessa selvästi havaittavaa latua, joka lauttapaikalta johti toisella puolen jokea olevaan metsään. Howland oli aikaisemmin päivällä kuullut, että tästä kävi Iso Pohjoistie, jota seuraten saavuttiin kaukaisille saloille. Kaksi päivää sitten olivat Lac Bainin toimitusmies ja intiaanit saapuneet tätä tietä. Jäällä erotti selvästi Jean Croisset'n ja Lac la Rouge-leiriltä tulleiden miesten rekien jäljet. Kovan lumipyryn jälkeen kymmenkunta päivää sitten useat metsämiehet olivat tulleet tästä päästäkseen Prince Albertiin, mutta kukaan ei ollut lähtenyt vastakkaiseen suuntaan. Tämän Howland oli kuullut hotellissa, ja hämmästyneenä hän kohautti olkapäitään, silmätessään nuorta tyttöä kasvoihin. Tämä oli lukevinaan Howlandin ajatukset, ja Howland saattoi lukea tytön kasvoista hartaan rukouksen, samalla kun niistä kuvastui suru sen johdosta, ettei hän voinut sanoa sitä, mitä olisi tahtonut. Äkkiä hän irrottautui Howlandista ja piirsi kenkänsä kärjellä lumeen yhden ainoan sanan. Kun Howland sitten kumartui sitä lukemaan, tyttö laski kevyesti kätensä hänen olalleen.

-- Leiri! Howland kysyi ihmeissään ja suoristautui. -- Tarkoitatteko, että teillä on leiri täällä?

Tyttö nyökkäsi, näyttäen tavattoman tyytyväiseltä, että hänen seuralaisensa oli ymmärtänyt hänet. Hänen olennossaan oli jotain niin herttaisen lapsellista, että Howland nauraen ojensi molemmat kätensä häntä kohden.

-- Te! hän huudahti. -- Teilläkö -- leiri täällä? Hän tarttui tytön käsiin, ja tämä läheni häntä hymyilevin silmin ja huulin. Hänen kauniit kasvonsa olivat nyt houkuttelevan lähellä nuorta insinööriä, joka tunsi hänen hengityksensä ja hänen hiustensa tuoksun. Howland ei ollut koskaan edes uneksinut sellaisista kasvonpiirteistä; veri alkoi hänen ruumiissaan kiehua. Tässä silmänräpäyksessä hän unohti vanhan minänsä, tuon käytännöllisen, arkipäiväisen rautatienrakentaja Jack Howlandin; unohti kaiken muun paitsi tytön läsnäolon, hänen suurten ruskeitten silmiensä säteilyn, silmien, jotka niin äkkiä olivat tuoneet muutoksen hänen elämäänsä. Mutta pian hän kuitenkin tuli järkiinsä. Hän vetäytyi taaksepäin ja päästi tytön kädet.

-- Pyydän anteeksi, hän sanoi hiljaa. Hänen poskensa paloivat hänen ajatellessaan, mitä hän oli tehnyt, ja hän kääntyi äkkiä ja alkoi astua eteenpäin jälkiä seuraten. Hän ei kulkenutkaan kauan, ennen kuin näki edessään punaisen valoloimun. Samassa tartuttiin hänen käteensä, hän kääntyi kiivaasti ja näki, että tytön kasvot olivat pelästyksestä kalmankalpeat.

-- Mitä nyt? Howland huudahti. -- Sanokaa --

Hän tarttui jälleen tytön käsiin ja katseli häntä hämmästyneenä, mutta tyttö riistäytyi irti. Kuului askelia, ja puiden suojassa näkyi varjo. Iso puukko välähti, ja hänen kimppuunsa hyökättiin. Hänellä ei ollut aikaa juosta pakoon eikä hän ehtinyt vetää esiin revolveriaankaan. Mutta itsepuolustusvaisto pani hänet heittäytymään maahan, ja hän vältti siten iskun. Hyökkääjä aikoi juuri syöksyä hänen kimppuunsa, ja Howland hapuili asettaan, kun hän kuuli oksien ritinää takanaan, ja häntä lyötiin voimakkaasti päähän. Hänen kädestään riistettiin revolveri ja hänen kurkkuaan kuristettiin kovaa. Howland koetti irroittaa käsiään, mutta turhaan, sillä häntä pitelivät jättivoimat. Tuntiessaan sormien tulisten rautojen tavoin säälimättömästi painuvan syvemmälle kurkkuunsa ponnisti hän epätoivon vimmalla viimeiset voimansa ja sai polvensa vapaiksi jättiläisen alta. Siinä samassa hän potkaisi päällään makaavaa miestä vatsaan niin paljon kuin jaksoi. Päällekarkaajan sormet heltisivät, ja Howland näki hänen kiemurtelevan lumessa. Vieläkin puolipyörryksissä siitä ankarasta iskusta, jonka hän oli saanut päähänsä, Howland tähyili ja huomasi muutaman askeleen päässä toisen miehen lähestyvän. Howland ojensi revolverinsa häntä kohti.

-- Älkää ampuko, herra Howland, hän kuuli äänen huutavan. -- Minä tässä -- Jean Croisset, ystävänne. Kiitos pyhimyksille, minähän saavun -- miten teillä onkaan tapana sanoa? -- kreivin aikaan!

Howland eroitti tähtien valossa puoliverisen laihat, tummat kasvot, jotka hymyilivät hänelle. Muutaman silmänräpäyksen aikana ei nuori insinööri kuitenkaan kuullut eikä nähnyt häntä. Hän katseli vain ympärilleen nähdäkseen äskeisen seuralaisensa, kaunottaren. Mutta tämä oli kadonnut.

-- Minä satuin tulemaan -- juuri parahiksi, Croisset jatkoi. -- Tulkaa, meidän täytyy mennä. Hymy hänen kasvoiltaan oli kadonnut, ja kun hän tarttui Howlandia käsivarteen oli siinä jotain vastustamattoman määräävää. Howland huomasi, että kaikki pyöri hänen ympärillään ja että hänen jäsenensä olivat tavattoman hellät ja heikot. Hän painoi käsillään päätänsä; se aiheutti hänelle kipua, ja hän oli vähällä huudahtaa tuskasta.

-- Tyttö? hän sammalsi.

Croisset puristi lujemmin hänen käsivarttaan.

-- Hän on poissa! kuuli Howland hänen lausuvan, ja puoliverisen äänensävy oli sellainen, että se sai hänet kääntymään ja häneen nojaten lähtemään astelemaan Prince Albertia kohden. Ja nojatessaan yhä raskaampana seuralaiseensa tunsi hän, että hänen täytyi saada selville muutakin kuin ainoastaan tytön katoaminen. Sillä silloin kun isku kohtasi hänen päätään, hän oli kuullut naisen kirkaisun. Maatessaan lumessa puolitainnoksissa hän oli kuullut kuin hyvin kaukaa naisen äänen huudahtavan:

-- Jumalan tähden, te tapatte hänet -- te tapatte hänet!

Howland koetti toistaa nuo sanat, mutta hän ei saanut huuliltaan yhtään sanaa. Kun he olivat saapuneet joelle, pysähtyi puoliverinen.

-- Minun täytyy nyt kantaa teitä, hyvä herra, hän virkkoi. Ja kun hän ponnisteli jäällä raskaan taakkansa alla -- Howland oli pyörtynyt -- lausui hän itsekseen: -- Pyhimykset minua varjelkoot, mutta mitähän ihana Meleese sanoisi, jos hän tietäisi, että Jean Croisset on ollut vähällä ottaa tältä herralta hengen. Oh, tämä maailma on täynnä hulluja!

Varoitus

Howland muisti vain heikosti ja epäselvästi, mitä oli tapahtunut. Kun hän jälleen palasi tajuihinsa, makasi hän vuoteessa hotellissa. Hänen vieressään olevalla pöydällä paloi himmeä lamppu. Hän huomasi, että huone oli tyhjä. Hänen kohottaessaan päätään ja olkapäitään veresti kipu hänen muistiaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli sairas. Hänen päätään ja kurkkuaan särki, ja kun hän katseli toista kättään, hän huomasi sen olevan siteessä. Hän ei tiennyt, oliko hän pahastikin loukkaantunut; hän painui takaisin pieluksen varaan ja alkoi tuijottaa lamppuun. Äkkiä kuului ovelta ääntä, ja hän käänsi päänsä sinnepäin. Jean kurkisti sisään.

-- Kas, te olette valveilla, -- hän virkkoi, sulki oven hiljaa ja tuli sisään. -- Hyvä Jumala, olisipa nuija ollut pitempi, niin olisitte helposti voinut saada passin iäisyyteen, hän lisäsi nauraen, ja astui äänettömin askelin vuoteen luo. Hän tarjosi Howlandille lasin vettä.

-- Onko laitani pahoin, Croisset?

-- Saatte viettää vuoteessa pari päivää, siinä kaikki.

-- Mahdotonta! nuori insinööri huudahti. -- Minun täytyy lähteä huomenna kahdeksan junalla. Minun on pakko rientää Le Pas'han --

-- Kello on nyt viisi, keskeytti hänet Jean. -- Tuntuuko teistä siltä kuin voisitte lähteä?

Howland koetti kohottautua, mutta vaipui tuskasta huudahtaen takaisin patjalle.

-- Hitto vieköön! hän murahti. Ja hetken perästä hän tarttui Jeanin ruskeaan käteen ja lausui: -- Minä kiitän teitä avustanne, Croisset. En tiedä mitä tapahtui. En tiedä, keitä he olivat, jotka tahtoivat tappaa minut, ja miksi he sen tekivät. Siellä oli myös eräs tyttö -- minä menin sinne hänen kanssaan --

Samassa hän huomasi, miten puoliverisen silmissä leimahti kummallisesti. Hämmästyneenä hän kohottautui hiukan ja katsoi Croisset'ia tutkivasti.

-- Tiedättekö jotain? Howland kuiskasi kiihkeästi. -- Kuka hän on? Miksi hän houkutteli minut sinne? Miksi minut tahdottiin tappaa?

Hän teki nämä kysymykset toisensa perään hengähtämättä, ja Croisset'in kasvoista hän huomasi, että tämä kyllä olisi voinut vastata niihin. Mutta kuitenkaan ei hänen huuliltaan kuulunut sanaakaan. Äkkinäisellä liikkeellä puoliverinen riuhtaisi kätensä irti ja lähestyi ovea. Keskellä lattiaa hän pysähtyi ja kääntyi.

-- Herra, minä olen saapunut varoittamaan teitä. Älkää lähtekö La Pas'han, älkää lähtekö Wekuskon suurelle rautatieleirille! Lähtekää takaisin etelään! Hänen silmänsä säkenöivät ja hänen kätensä vetäytyivät suonenvedontapaisesti nyrkkiin. -- Ehkä ymmärrätte, hän lisäsi innokkaana, -- kun sanon, että tämän varoituksen lähettää teille -- pikku Meleese!

Ennen kuin Howland ehti hämmästyksestään tointua oli Croisset jo kadonnut. Insinööri huusi häntä nimeltä, mutta hän ei kuullut vastaukseksi muuta kuin pohjatuulen puhaltamista. Huudahtaen vihasta hän vaipui takaisin tyynylle. Kiihtymys oli jälleen saanut hänen poskensa palamaan. Hän makasi ja koetti keksiä selitystä edellisen illan salaperäiseen tapahtumaan. Se arvelu, että häntä oli koetettu pettää pääsi voitolle. Tuo rakastettava tyttönen oli suloisella hymyllään ja lumoavalla suullaan houkutellut hänet ansaan, ja sitä ajatellessaan hän puri hampaitaan harmista. Hän olisi varmasti heittänyt henkensä, ellei Croisset olisi tullut apuun. Ja tyttö ei ollut mykkä! Hänhän oli kuullut naisen äänen huudahtavan:

"Jumalan tähden, te tapatte hänet, te tapatte hänet!"

Howland hengitti lyhyemmin ja kiivaammin, kun hän toisti nämä sanat. Hän oli varma, että tuo huuto todisti mitä suurinta säikähdystä; maatessaan vuoteessaan silmät kiinni, hän oli vieläkin kuulevinaan tuon saman epätoivoisen äänen. Mitä enemmän hän koetti keksiä selvyyttä tähän salaperäiseen tapahtumaan, sitä selittämättömämmäksi se muuttui. Jos tyttö olisi ehdoin tahdoin vietellyt hänet ansaan, miksi hän sitten, kun oli päässyt tarkoitustensa perille, päästi sellaisen hätähuudon? Howland kuvitteli jälleen seisovansa tuon kauniin olennon vieressä lumisella tantereella; hän tunsi jälleen tytön käsien kosketuksen, huomasi miten hänen povensa kiivaasti nousi ja laski; näki vienon ilmeen hänen ihanissa silmissään ja huulten kiihkeän värähtelyn. Oliko mahdollista, että sellaiset silmät ja sellaiset kasvot olivat houkutelleet hänet ansaan? Kaiken tapahtuneenkaan jälkeen ei hän kuitenkaan voinut olla epäilemättä tätä seikkaa. Mutta sentään oli tyttö hänelle valehdellut -- hän ei ollut mykkä!

Pahastuksissaan hän kääntyi ja katsoi oveen päin. Kun Croisset palaisi, hän vaatisi mieheltä selvitystä tähän kummalliseen tapaukseen, sillä hän oli varma, että puoliverinen oli ainakin osaksi selvillä siitä. -- Kuka oli pikku Meleese, jonka Croisset oli sanonut lähettäneen varoituksen? Mikäli hän saattoi muistaa, ei hän koskaan ollut tuntenut ketään sen nimistä. Ja kuitenkin oli puoliverinen maininnut sen tavalla, kuin olisi sillä ollut häneen, Howlandiin nähden, joku erityinen merkitys. "Ehkä ymmärrätte", oli Croisset sanonut, ja Howland pinnisti aivojaan käsittääkseen jotain, mutta turhaan, kunnes hän viimein väsyi.

Nousevan päivän ensimmäiset valojuovat alkoivat tunkeutua sisään ikkunasta, kun jälleen kuului askeleita oven ulkopuolelta. Tällä kertaa ei tulija ollut Croisset, vaan isäntä itse, joka toi tarjottimella paahdettua leipää ja höyryävän kuumaa kahvia. Hän nyökkäsi ja hymyili, nähdessään Howlandin olevan puoliksi kohollaan vuoteessa.

-- Teittepä epämiellyttävän kuperkeikan, hän virkkoi ja veti vuoteen viereen pienen pöydän. Lumi on petollista kallioilla. Onni että Croisset oli mukananne!

Howland ei saanut hetkeen sanaa suustaan.

-- Niin -- se oli -- epämiellyttävä kuperkeikka, hän myönsi lopuksi, tirkistäen isäntää kasvoihin. -- Missä Croisset on?

-- Mennyt. Hän lähti koirineen noin tunti sitten. Merkillinen mies se Croisset! Saapui eilen Lac la Rougesta -- maasta, joka on sadan peninkulman päässä täältä -- ja palaa sinne jo tänään. Eikä hänen tuloonsa eikä menoonsa ole mitään näennäistä syytä, mikäli minä voin huomata.

-- Tiedättekö jotain hänestä? Howland kysyi innokkaana.

-- En. Hän käy täällä vain pari kertaa vuodessa.

Insinööri haukkasi palasen paahdettua leipää ja ryyppäsi kahvia päälle. Hetken kuluttua hän kysyi hyvin välinpitämättömänä:

-- Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Meleese-nimisestä henkilöstä?

-- Meleese -- Meleese -- Meleese, isäntä toisti ja tuumiessaan hypisteli sormillaan tukkaansa. -- Nimi kuulostaa minusta tutulta, mutta en kuitenkaan voi muistaa. -- Äkkiä hän sitten huudahti: -- Oh, nyt muistan. Kaksi vuotta sitten meillä oli keittäjä, jonka nimi oli Meleese.

-- Se, jota minä tarkoitan, on nuori nainen, Howland sanoi olkapäitään kohauttaen.

-- Keittäjä Meleese onkin jo kuollut, isäntä virkkoi ja nousi lähteäkseen. -- Minä lähetän puolen tunnin kuluttua hakemaan tarjotinta.

Muutamia tunteja myöhemmin Howland kömpi ylös vuoteesta ja valeli päätään kylmällä vedellä. Tämän tehtyään hän tunsi itsensä virkeämmäksi, pukeutui ja meni alas. Päätä särki vielä hieman, ja hän oli voimiltaan heikko, mutta muita jälkiä tappelusta ei enää ollut havaittavissa. Hän söi päivällistä, ja iltapäivällä tunsi hän itsensä jo niin voimakkaaksi, että sytytti sikarin ja lähti ulos pienelle kävelylle. Ensin hän ajatteli lähteä kiinalaiseen ravintolaan ottamaan selvää tytöstä, mutta muuttikin aikomustaan ja alkoi seurata eilisiltaisia jälkiä joelle. Hän saapui sille paikalle, missä hänen kimppuunsa oli hyökätty, ja katseli taistelun jälkiä lumessa. Siellä, missä hän ensin oli nähnyt puoliverisen, näkyi lumessa veripilkkuja.

Lumessa näkyi selvästi, minne päin haavoittunut mies oli ryöminyt, ja Howland lähti siihen suuntaan, käsi lujasti revolverillaan. Metsästä hän löysi pienen aukeaman, jossa oli leirin jätteitä sekä kasa koivunriukuja, joita nähtävästi oli käytetty teltan tukina. Hän kuopi saappaallaan tuhkaa, mutta esiin ei tullut yhtään kipinää, mikä olisi osoittanut, että leiriä oli hiljakkoin käytetty. Howland saattoi tehdä ainoastaan sen johtopäätöksen, että epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen hänen tuntemattomat vihollisensa olivat koonneet tavaransa ja paenneet. Heidän mukanaan oli myös nähtävästi lähtenyt se tyttö, jonka kauniit kasvot ja suloiset silmät olivat houkutelleet Howlandin ansaan. Mutta minne he olivat lähteneet?

Hän tarkasteli huolellisesti hylättyä leiripaikkaa. Kovalla jäänpinnalla näkyi koirain käpälien sekä leveän reen jälkiä. Viholliset olivat siis edellisenä yönä lähteneet pohjoiseen.

Palatessaan hotelliin hän oli hyvin väsynyt, ja hän tuli enemmän tyytymättömäksi kuin iloiseksi siitä tiedosta, että tavarajuna, jonka piti lähteä Le Pas'han seuraavana päivänä, lähtisikin jo samana iltana. Kun hän oli levännyt hetken, palasi häneen kuitenkin hänen entinen työintonsa, ja hän kaipasi Le Pas'han ja Wekuskon suurelle leirille. Croisset'n varoitus sai hänet ennemminkin kiirehtimään kuin hidastelemaan matkallelähtöään. Howland oli syntynyt taistelijaksi. Taistelullahan hän oli raivannut tiensä eteenpäin ja siten saavuttanut onnensa ja menestyksensä. Sellainen seikka, että kaukana erämaassa uhkasi hänen henkeään vaara, että jotain salaperäistä oli siellä edessä, oli vain omiaan kiihoittamaan häntä sen urakan suorittamiseen, jonka hän oli saanut tehtäväkseen. Hän ryhtyi pohtimaan, olivatkohan Gregson ja Thornekin joutuneet samanlaisille vaaroille alttiiksi ja siksi halunneet niin innokkaasti lähteä takaisin sivistyneeseen maailmaan. Howland lohdutti itseään sillä, että hän saisi tietää kaikki, kunhan tapaisi heidät Le Pas'ssa. Vielä hän saisi tietää muutakin, saavuttuaan Wekuskon leirille, nimittäin oliko puoliverisellä todellakin syytä varoittaa häntä jostain. Joka tapauksessa hän päätti asettua odottavalle kannalle ja valmistautua kaikkien mahdollisuuksien varalle. Hän menikin erääseen myymälään, josta osti itselleen kuusipiippuisen revolverin, pistoolikotelon ja samanlaisen metsästyspuukon, jollaisen hän oli nähnyt Croisset'lla.

Oli keskiyö, kun hän nousi junaan, ja sen pysähtyessä Etomamissa aamun sarastus alkoi levitä erämaan yli. Sieltä hän jatkoi matkaansa resinalla kuusikymmentä peninkulmaa. Kolme päivää olikin resina jo odottanut uutta päällikköä, mutta ei kumpikaan, Gregson eikä Thorne, ollut sen mukana häntä vastassa.

-- Herra Gregson odottaa teitä Le Pas'ssa, sanoi eräs miehistä, jotka olivat tulleet häntä noutamaan. -- Thorne on Wekuskossa.

Ensimmäisen kerran elämässään Howland matkasi nyt erämaan sydämeen, ja hänen edetessään peninkulman toisensa jälkeen ja tunkeutuessaan yhä syvemmälle jään, lumen ja korpien jylhään, asumattomaan valtakuntaan, hänen verensä alkoi virrata kiihkeämmin, ja hän nautti täysin siemauksin siitä uudesta elämästä, joka nyt alkoi hänelle täällä kaukaisen pohjolan taivaan alla. Istuen etummaisena resinassa olevasta neljästä miehestä hän hengitti keuhkojensa täydeltä metsien ja vuorten raikasta ilmaa, ja hänen seuralaisensa kertoivat hänelle, miten runsaasti metsänriistaa oli niillä seuduilla.

Valkoinen talvi vallitsi kaikkialla. Kivet, puut ja harjut, joita siellä pohjoisessa sanotaan vuoriksi, olivat noin metrin paksuisen lumen peitossa, ja kirkkaalla vaipalla leikkivät auringon kultaiset säteet. He saapuivat eräälle tuollaiselle harjanteelle, ja siellä avautui Howlandin silmien eteen pohjoinen erämaa kaikessa suurenmoisuudessaan. Resinan pysähtyessä hän hypähti seisomaan ja päästi riemun huudahduksen, ja hänen silmissään syttyi innostuksen tuli. Niin pitkälle kuin silmä kantoi riitti tuota ääretöntä, valkoista maata, aina Hudson-lahdelle saakka. Mykkänä hämmästyksestä hän silmäili sitten rajattomia metsiä, lakeuksia ja kukkuloita; hän seurasi katseellaan jään peittämää jokea, kunnes sen uoma katosi näkymättömiin; hän antoi katseensa pysähtyä siellä ja täällä kimmeltävän lumen peittämillä, tummien metsien ympäröimillä järvillä. Tämä erämaa ei ollut läheskään sellainen, jollaiseksi hän oli sitä kuvitellut ja jollaiseksi sitä kuvattiin niissä kirjoissa, joita hän oli lukenut. Gregson ja Thornekaan eivät olleet kertoneet sen olevan tällainen. Tämähän oli ihana! Tämähän oli suurenmoista! Hänen sydämensä sykki riemusta hänen katsellessaan sitä, punerrus hänen poskillaan hohti entistä helakampana, ja hän tuskin saattoi hengittää jännityksessään ja innostuksessaan.

Hän tunsi, että uusi elämä oli syttynyt hänessä, ettei hän enää ollut entinen Jack Howland, jonka maailma oli rajoittunut konttorin seiniin ja jonka tietoisuuteen olivat vaikuttaneet tuskin muut seikat kuin ne, jotka suoraan lähensivät häntä hänen päämaaliaan kohti.

Lyhyt pohjoinen päivä läheni loppuaan, kun he saapuivat tummien metsien suojaamaan Le Pas'han, jonka puuvarustukset sijaitsivat Saskatchewanin etelärannalla. Hökkeleistä vilkkuivat valot, ja resina pysähtyi matalan puutalon luona, joka oli valaistu kirkkaammin kuin muut asumukset. Se oli Hudson Bay-yhtiön varastorakennus.

-- Tässä on hotelli, eräs miehistä virkkoi. -- Tuossa tulee Gregson.

Kookas, turkkeihin kääriytynyt olento kiiruhti esiin, rientäen Howlandia vastaan, kun tämä reippain askelin kiiruhti poikki avonaisen pihan. Se oli Gregson. Heidän puristaessaan toistensa kättä tuijotti nuori insinööri häntä hämmästyksestä sanattomana, sillä tämä ei ollut sama Gregson, jonka hän oli tuntenut Chicagossa, sama pyöreäposkinen, iloinen ja vilkas mies, ei.

-- En ole elämässäni ollut niin hyvilläni kuin nyt, Howland, Gregson huudahti tarttuessaan hänen käteensä. -- Vielä kuukausi, niin minä olisin kuollut! Tämä on oikea helvetti maakseen!

-- Minä taas ihastun tähän joka henkäyksellä yhä enemmän ja enemmän, Howland vastasi. -- Mutta mikä sinun on? Oletko sairas?

Gregson nauroi, ja he lähtivät astumaan rakennusta kohti. Se oli lyhyt, hermostunut naurahdus, ja samalla vilkaisi hän uteliaana seuralaiseensa.

-- Sairasko? Olen vähän -- ja ennen kaikkea väsynyt koko tähän hommaan. Ellei ukko olisi antanut hyvällä meidän lähteä täältä, Thorne ja minä olisimme joka tapauksessa jättäneet kaikki. Minä vakuutan sinulle, että ennen kuin kevät tulee, saat sinäkin tarpeeksesi puuhökkeleistä, puoliverisistä ihmisistä, variksenlihasta ja tuosta ainaisesta inhottavasta lumesta. Mutta en kuitenkaan tahdo lannistaa rohkeuttasi!

-- Sitä et voikaan! Howland virkkoi. -- Tiedäthän, etten minä koskaan ole ollut erikoisen innostunut teattereista enkä tytöistä, hän lisäsi nauraen ja töykäten leikillisesti toveriaan kylkeen. -- Miten on niiden laita täällä?

-- Pyh! Täällä ei ole mitään! Mutta äkkiä Gregsonin silmät alkoivat loistaa. -- Hitto vieköön, tänään minä sentään näin kauneimman tytön, mikä koskaan on sattunut silmäini eteen. Antaisinpa laatikollisen oikeata havannaa -- sitä meillä ei ole ollut kuukauteen! -- jos saisin tietää, kuka hän oli!

He olivat astuneet sisään puutalon matalasta ovesta, ja Gregson riisui yltään paksut turkkinsa.

-- Oliko hän pitkä, oliko hänellä turkishattu ja puuhka? Howland kysyi innostuneena.

-- Hän oli hyvin tyypillinen pohjoisseudun asukas: suora kuin koivu, yllään poronnahkahame ja mokkasiinit sekä selässä palmikko, pitkä kuin minun käsivarteni. Varjelkoon, miten hän oli soma!

-- Eikö tällä seudulla ole ketään Meleese-nimistä tyttöä? kysyi Howland väkinäisen välinpitämättömästi.

-- En ole kuullut kenestäkään sennimisestä.

-- Entä miestä, jonka nimi on Croisset?

-- En tunne sellaistakaan.

-- Sinäpä olet totisesti huvittava! nuori insinööri sanoi. -- Mutta minä olen nälkäinen kuin susi!

Ulkoa kuului ruoskan läimäyksiä, ja Gregson meni ikkunan luo, joka avautui aukihakatulle paikalle metsään päin. Silmättyään ulos kiirehti hän siinä silmänräpäyksessä ovelle ja huusi Howlandille:

-- Kautta taivaan, täällä hän on, poikani! Pian, jos tahdot nähdä hänestä edes vilauksen.

Howland riensi ovelle hänkin. Kuului jälleen ruoskan läimäys, kovaääninen huuto, ja koirien vetämä reki kiirehti heidän sivuitseen kadoten pimeyteen.

Myöskin Howland oli vähällä huudahtaa, sillä hän oli tuntenut Croisset'n sekä hänen seuralaisensa, joka ei ollut kukaan muu kuin sama tyttö -- yhtä kalpeana ja tuijottavana kuin Howland oli nähnyt hänet hotellin ikkunasta Prince Albertissa -- joka oli houkutellut hänet erämaahan ansaan.

Howlandin yöllinen vieras

Samassa kun reki oli kiitänyt heidän ohitseen Howland oli huudahtaa Croisset'n nimen; hän sysäsi Gregsonin syrjään ja työntyi ulos, ja hänellä oli kova halu lähteä seuraamaan noita henkilöitä, jotka viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa olivat niin salaperäisellä tavalla sekaantuneet hänen asioihinsa.

Gregsonin ääni sai hänet jälleen tajuihinsa.

-- Muistelen sinun äsken maininneen jotain teatterista ja tytöistä, Howland, hän huudahti nauraen. -- Kauniit kasvot tekevät siis sinuun täällä pohjan perukalla aivan erityisen vaikutuksen! Niin, kunhan olet ollut edes kuukauden tässä sopukassa, alat antaa arvoa --