Part 10
-- Minä tapasin isän, herra, tapoin hänet hitaasti, ja sanoin hänelle, mitä hän oli tehnyt, kun vähitellen puristin häntä kurkusta; vähän ajan kuluttua annoin hänen hengittää vähän ilmaa ja pakotin hänet sanomaan, missä hänen poikansa oli, hän, joka oli surmannut Meleesen isän. Sitten kuristin häntä siksi, kunnes hän kuoli, ja koirani kuljettivat häntä kolmesataa peninkulmaa, jotta toisetkin meikäläiset saivat nähdä, että hän todella oli kuollut. Siitä on nyt kuusi vuotta, herra.
-- Entä se toinen -- hänen poikansa? Howland kysyi henkeään pidättäen. -- Löysitkö hänetkin, Croisset? Tapoitko hänet?
-- Mitä olisitte tehnyt, herra?
Howland tarttui kovaa Croisset'n käsivarteen.
-- Minä olisin tappanut hänet, hän vastasi hitaasti ja varmasti.
-- Se ilahduttaa minua.
Jean alkoi aukaista kääröä, kunnes näkyviin tuli likainen kellastunut paperikasa.
-- Nämä rivit sisältävät leirissä kirjoitetun päiväkirjan siihen aikaan kun Meleesen äiti vielä eli, Croisset selitti hiljaa, avaten paperit. -- Leirissä toimitusmies kirjoittaa muistiin jokaisen päivän tapahtumat, samoin kuin kapteeni laivallaan. Se on ollut meillä laki jo satoja vuosia. Nämä kirjoitetut sivut olemme piilottaneet, herra. Niissä kerrotaan, mitä tapahtui leirissämme talvella kuusitoista vuotta sitten.
Tämän sanottuaan puoliverinen siirtyi Howlandin viereen, levitti pöydälle ensimmäisen sivun ja osoitti samalla ensimmäisiä rivejä.
-- Tänä mainittuna päivänä he saapuivat, hän kuiskasi insinöörin korvaan. -- Tässä on heidän nimensä -- niiden kahden nimet, jotka hävittivät Pyhän Neitsyen meille monta vuotta sitten antaman paratiisin.
Hetkessä Howland oli lukenut rivit. Veri tuntui hyytyvän hänen suonissaan. Sillä hän oli lukenut seuraavat sanat: "Tänään saapuivat leiriimme Churchillista John Howland ja hänen poikansa".
Kiivaasti huudahtaen hän hyppäsi pystyyn, kaatoi tuolin ja asettui Croisset'n eteen kädet nyrkissä ja ruumis kaarella kuin jousi. Jean seisoi rauhallisena; hänen hampaansa välkkyivät. Hän kohotti sitten kätensä hitaasti.
-- Howland, haluatteko lukea, mitä tapahtui pikku Meleesen isälle ja äidille kuusitoista vuotta sitten? Haluatteko lukea ja käsittää, miksi henkeänne vainottiin Prince Albertin lähellä, miksi teidät sidottiin dynamiittilaatikon päälle Wekuskossa ja miksi -- kun aamu sarastaa -- kello kuusi --
Croisset vaikeni, ja hänen jäsenensä vapisivat. Howland ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan, miten Jeanin täytyi ponnistaa kaikki voimansa voidakseen hillitä itseään. Sanattomana Howland vaipui tuolille lukemaan sitä paperia, jonka ranskalainen oli levittänyt hänen eteensä. Viisi minuuttia myöhemmin hän kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat liidunvalkoiset. Suun ympärillä näkyi syviä juovia. Hän pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja tukkaansa, kuin olisi voinut pahoin, mutta hänen silmänsä leimusivat. Vaistomaisesti Jean jännitti lihaksensa, niin kuin hän olisi odottanut hyökkäystä.
-- Olen lukenut paperin, Howland sanoi vaivoin, ikään kuin jokaisen sanan lausuminen olisi tuottanut hänelle suurta vaivaa. -- Ymmärrän. Nimeni on John Howland. Ja isäni nimi oli John Howland. Ymmärrän...
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana miesten katseet kohtasivat.
-- Ymmärrän, insinööri sanoi, astuen askeleen eteenpäin. -- Ja te, Jean Croisset, uskotteko, että minä olen se John Howland -- se John Howland -- poika, joka --
Hän odotti, että Jean käsittäisi, sanoisi jotain.
-- Herra, on sama, mitä uskon nyt. Minulla on vain sanottavana eräs asia ja tuotavana teille jotain. Kuolleen toimitusmiehen kolme poikaa ovat tahtoneet surmata teidät. Meleese on heidän sisarensa. Maamme on kummallinen maa. Sitä hallitsevat lait, jotka itse olemme säätäneet. Heidän mielestään, jotka odottavat tuomion täytäntöönpanoa, ei mikään kidutus ole liian kauhea teille. He ovat tuominneet teidät kuolemaan. Nyt aamulla, täsmälleen silloin kun kello osoittaa kuutta -- ammutaan teidät noista seinässä olevista aukoista. Tämä -- tämä kirjelappu Meleeseltä -- on viimeinen, jonka voin antaa teille.
Croisset laski pöydälle kokoontaitetun paperilapun. Vaiti ja kauhun jäätämänä Howland tarttui koneellisesti siihen. Siinä oli seuraavat, nähtävästi kiireesti kirjoitetut sanat:
"Olen rukoillut puolestanne koko yön. Ellei Jumala kuule rukouksiani, teen kuitenkin sen, mitä olen luvannut -- seuraan teitä.
Meleese."
Kun Howland kohotti katseensa, Jean oli poissa. Hän kuuli kuinka salpa työnnettiin ovelle, ja sen jälkeen oli haudan hiljaista.
Meleese
Muutaman minuutin ajan Howland seisoi liikkumattomana ja ikään kuin elottomana. Hän katsoi ovelle päin, mutta ei nähnyt mitään. Hän ei kuullut pienintäkään ääntä, eikä hän myöskään liikahtanut paikaltaan. Kohtalo oli ilmoittanut hänelle tuomionsa, ja kun hän lopulta toipui iskusta, ei hänessä ollut jäljellä toivon hiventäkään, ei ajatustakaan taistelusta vapautuakseen, jota hän vielä vähän aikaa sitten oli suunnitellut aivoissaan. Kirjelappu putosi hänen kädestään lattialle, ja hän otti taskustaan kellon ja pani sen pöydälle. Se oli nyt neljänneksen yli viisi. Jäljellä oli siis vielä neljäkymmentäviisi minuuttia.
Kolme neljännestuntia, ja sitten oli mentävä -- kuolemaan. Tällä kertaa ei hän enää epäillyt kohtaloaan. Miinaankin sidottuna hän oli vielä viimeisillä sekunneilla toivonut ja ponnistellut, mutta enää ei ollut toivoa eikä taisteleminen tullut enää kysymykseen. Hänet ammuttaisiin seinässä olevan pienen aukon kautta. Hän ei voisi puolustaa itseään tai todistaa viattomuuttaan. Meleese -- uskoiko tämäkin hänet syylliseksi?
Ääneen valittaen hän nosti lattialta kirjelapun. Hiljaa hän toisti siinä olevat sanat: "Ellei Jumala kuule rukouksiani, teen kuitenkin sen, mitä olen luvannut -- seuraan teitä". Nämä sanat vain vahvistivat hänen tuomionsa. Meleese oli siis kadottanut toivonsa. Ja kuitenkin, eikö sanoissa piillyt joku syvempi merkitys? Hän hätkähti, hänen silmänsä alkoivat loistaa.
"Seuraan teitä!"
Tällä kertaa hän lausui nuo sanat melkein nyyhkyttäen. Hänen huulensa värisivät, hän laski paperin taas pöydälle ja suuntasi pelästyneen katseensa ovea kohti. Mitä Meleese tarkoitti? Tappaisiko tyttö itsensä, jos hänen veljensä tappaisivat hänet, Howlandin? Hän ei voinut käsittää noita sanoja muutenkaan, ja kun hän tarkemmin ajatteli niiden kauheata merkitystä, hän oli vähällä huutaa Jeania. Kun hän vain voisi lähettää Meleeselle terveisiä -- vakuuttaa hänelle vielä kerran suurta rakkauttaan -- sanoa hänelle, että hänen rakkautensa oli kyllin suuri korvaus siitä, mitä hän, Howland oli kadottanut tai oli juuri kadottamassa, ja että se vielä tänä viimeisenä hirveänä hetkenä tuotti hänelle onnea, josta hän ei koskaan ollut uneksinutkaan!
Kahdesti hän huusi ranskalaista, mutta ei kuullut vastaukseksi muuta kuin oman äänensä kaiun jäisessä vankilassaan. Nyt hän alkoi miettiä tarkemmin. Jos Meleeseä pidettiin suljettuna huoneeseensa, ei Croisset -- jonka nyt tiedettiin olleen petturi -- pääsisi hänen luokseen. Meleese oli jollain tavoin salaa antanut hänelle kirjelipun, ja Jean oli tehnyt viimeisen palveluksen hänelle.
Howlandissa heräsi myötätunto ranskalaista kohtaan. Paljon, mitä hän ei ollut ennen käsittänyt, selvisi hänelle nyt. Hän ymmärsi, miksi Meleese ei ollut voinut sanoa hänelle niiden nimiä, jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa Prince Albertissa ja Wekuskossa; hän tajusi, miksi Meleese oli paennut sen jälkeen kun hänet vietiin pois, ja miksi Jean näin uskollisesti oli säilyttänyt salaisuuden hänen takiaan. Meleese oli taistellut pelastaakseen hänet omilta veljiltään, ja samoin oli Jeankin taistellut hänen puolestaan. Tällä hetkellä Howland toivoi Croisset'n nyt olevan luonaan, että hän voisi kiittää tätä. Kaiken sen avun takia, mitä Jean oli antanut hänelle, puoliverinenkin sai nyt kärsiä, sillä Howland arvasi, että Jeanin oli ammuttava kuolettava laukaus. Sitä eivät tee veljet, vaan Jean Croisset.
Minuutit kuluivat, ja hän ihmetteli, miten kylmäverisesti hän odotti loppuaan. Hän jopa yritti arvata, mistä aukosta luoti tulisi. Sama se -- lamppu paloi hyvin, hän ei voisi piiloutua mihinkään nurkkaan. Häntä jopa hymyilytti ajatus, että hän saattaisi sammuttaa lampun, ryömiä pöydän alle ja siten pitentää elinaikaansa muutamilla sekunneilla. Mutta mitä se hyödyttäisi? Hän toivoi ennemmin, että ratkaiseva hetki tulisi jo ja että kaikki olisi ohi.
Howland oli onnellinen siksi, että hän tiesi Meleesen rakastavan häntä kiihkeästi. Mutta kuinka oli mahdollista, että tyttö olisi tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, jos hän uskoi hänen olevan isänsä murhaaja ja sen miehen poika, joka oli vienyt häneltä hänen äitinsä? Mahdotonta, Howland ajatteli. Meleese ei uskonut häntä syylliseksi, mutta kuitenkin -- miksi tämä ei ollut maininnut siitä äskeisessä tervehdyksessään?
Hänen katseensa osui pöydällä olevaan paperipalaan ja hän alkoi kaivella taskujaan. Hän löysikin pienen lyijykynän, ja kirjoitti Meleeselle muutaman sanan jäähyväisiksi. Lopetettuaan hän asetti paperin kokoontaitettuna kellonsa alle. Viimeisellä minuutilla, vähää ennen laukausta hän pyytäisi Jeania ottamaan sen. Hän katsoi kelloa ja huudahti kiivaasti.
Se oli enää kymmentä vaille.
Hän kuuli ääniä ja koirien haukuntaa ja sen jälkeen nopeita askeleita. Sitten palasi taas hiljaisuus.
-- Jean! hän huusi siepaten kirjelappunsa. -- Halloo -- Jean -- Jean Croisset --
Ei ääntä, ei vastausta. Howland kuunteli. Varmasti Croisset oli siellä! Hän katsoi jälleen kelloa. Neljän minuutin kuluttua pamahtaisi laukaus. Kylmä hiki alkoi valua hänen kasvoiltaan. Hän yritti taas huutaa, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hän syöksyi pöydän luoja pani kirjeen taas kellon alle. Kaksi minuuttia! Yksi ja puoli. Yksi.
Hän päästi huudon, juoksi keskelle lattiaa, nosti käsivartensa ylös ja käänsi kasvonsa aukkoihin päin, mutta samalla kertaa hän huusi niin paljon kuin jaksoi:
-- Jean Croisset, pöydällä kelloni alla on kirjelappu. Vie se Meleeselle kun olet ampunut minut! Ellet tee sitä, minun haamuni seuraa sinua niin kauan kuin elät!
Ei ääntäkään -- ei näkynyt teräksen välähdystä aukossa. Tulisikohan luoti takaapäin?
Tik-tik-tik-tik --
Howland laski kellon tikitystä kahteenkymmeneen. Silloin hänet keskeytti ääni, hän sulki silmänsä, ja hänen ruumiinsa vapisi.
Kello löi kuusi kertaa.
Tuskin lyönnit olivat lakanneet, kun hän kuuli liikettä ulkopuolelta ja matalia ääniä; heti sen jälkeen näkyi valojuova ovessa. He olivat tulossa! Häntä ei siis tapettaisikaan salaa, vaan katselijoiden ollessa läsnä, niin kuin sivistysmaissa on tapana. Howland laski kätensä. Tämä oli kauheaa. Hän oli jo kuulevinaan, miten Jean viritti pyssyn hanan.
Mutta se olikin käsi, joka hapuili lukkoa. Nyt ei enää kuulunut puhetta, vain valittava ääni, josta hän ei saanut selvää, mikä se oli. Silmänräpäyksessä hän käsitti sen. Ovi avautui, ja valkopukuinen Meleese syöksyi äänekkäästi huudahtaen hänen luokseen. Mitä sitten tapahtui -- ovella näkyi kalpeita kasvoja, kuului heikko huudahdus -- Howland ei huomannut sitä, sillä hän ajatteli, että Meleesen oli annettu tulla viimeisen kerran häntä tapaamaan. Hän piti tyttöä sylissään, ja tämä painoi päänsä hänen rintaansa vasten, hokien sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Rowland tuli ajatelleeksi, että tämä olikin vain unta, kun hän tunsi Meleesen käsien lämmön, hänen kasvojensa hehkun, hänen hiustensa tuoksun ja hänen huultensa painuvan vasten omiaan. Nuori insinööri avasi silmänsä ja näki ovella Jean Croisset'n ja tämän takana villinnäköiset, partaiset kasvot -- samat kasvot, joiden hän oli nähnyt kumartuvan ylitseen silloin, kun hänen kimppuunsa oli hyökätty Prince Albertissa. Näiden takana hän näki vielä vilaukselta kolmannenkin haamun. Hän painoi Meleesen yhä lujemmin syliinsä, ja kun hän katsoi tyttöä kasvoihin, hänen kauniit silmänsä olivat kyllä täynnä kyyneleitä, mutta samalla ne säteilivät ilosta. Hänen huulensa vavahtelivat, kun hän aikoi puhua. Äkkiä Meleese irtaantui hänestä ja kiirehti ovelle, ja Jean Croisset tuli sisään; partainen, villin näköinen mies jäi paikalleen.
-- Herra, seuraisitteko minua? Jean sanoi.
Parrakas mies hävisi pimeyteen, ja sanaakaan sanomatta Howland seurasi ranskalaista, katsoen yhä Meleesen varjomaista ilmestystä. Toisetkin haamut katosivat pimeyteen. Jean kulki Howlandin rinnalla -- parrakas mies kulki hieman edellä. Vielä kymmenisen askelta, ja he olivat portailla, joille lankesi valo. He tulivat huoneeseen, jonne näkyi jo heikko aamunsarastus. Pöydällä paloi kuitenkin lamppu, ja pöydän ympärillä oli tuoleja. Croisset antoi insinöörille merkin istuutua. Samassa parrakas mies käänsi heille selkänsä ja lähti pois huoneesta. Jean kohautti olkapäitään.
-- Hyvä Jumala -- tämä tarkoittaa, että he jättävät asian kokonaan minulle. Minua ei tosin ihmetytä, että hänen on vaikea puhua teille mitään. Ehkä nyt ymmärrätte?
-- Vähän, Howland vastasi. Hänen sydämensä tykytti rajusti. Se oli se mies, joka halusi tappaa hänet. Mutta Meleese -- Hän ei voinut sanoa mitään -- odotti vain henkeään pidättäen, että Jean sanoisi jotain.
-- Se oli Pierre Thoreau, tämä sanoi viimein, -- Meleesen vanhin veli. Juuri hänen pitäisi sanoa teille nyt se, minkä olen aikeissa sanoa, herra Howland. Hän on liian surullinen voidakseen tehdä sen. Se hämmästyttää teitä. Kuitenkin sanon teille, että vaikka Pierre Thoreau on kolme kertaa koettanut murhata teidät, ei koskaan ole ollut parempaa miestä kuin hän. Muistatteko, mitä aivan äskettäin kysyitte minulta -- että uskoinko minä teidän olevan se John Howland, joka murhasi Meleesen isän kuusitoista vuotta sitten? Siunatut pyhimykset, niin uskoin vielä puoli tuntia sitten, mutta silloin eräs henkilö tuli etelästä ja räjäytti pommin jalkojemme juuressa. Hän oli nuorin veljeksistä. Herra, olemme tehneet suuren erehdyksen ja pyydämme teitä antamaan sen meille anteeksi.
Hiljaisuuden vallitessa miehet katsoivat toisiinsa. Howland ei iloinnut siksi, että hän sai pitää henkensä, vaan hän riemuitsi siitä tiedosta, että Meleese, juuri kun kaikki näytti menetetyltä, olikin häntä lähempänä kuin koskaan ennen. Nuori insinööri kumartui pöydän yli kädet nyrkissä ja silmät säkenöiden. Jean ei ymmärtänyt häntä, vaan jatkoi nopeasti:
-- Tiedän, että tämä kaikki on ollut katalaa, herra. Ehkä ette voi antaa meille anteeksi. Yritimme tappaa teidät -- surmata pitkän kiduttamisen jälkeen, minkä katsoimme teidän ansainneen, mutta ajatelkaa, mitä tapahtui kuusitoista vuotta sitten! Olen kertonut teille, miten tapoin erään miehen. Olisin tehnyt teille samoin -- ellei olisi ollut Meleeseä. Myös minä olen syyllinen. Kuusi vuotta sitten saimme tietää, että John Howland, sen miehen poika, jonka tapoin -- oleskeli Montrealissa, ja lähetimme nuorimman veljen sinne etsimään häntä, koska hän oli ollut siellä koulussa Meleesen kanssa ja tunsi sikäläiset olot paremmin kuin me toiset. Sillä kertaa poika ei löytänyt häntä -- hän huomasi teidät vasta äskettäin.
Pyhä Neitsyt olkoon todistajanani, ettei ollut kummallista, jos poika luuli teitä häneksi, sillä niin paljon olette etsimämme miehen näköinenkin, mikäli muistamme hänen ulkomuotoaan. On totta, että Francois teki virheen lähettäessään veljelleen sen tervehdyksen, että jos vain Gregson ja Thorne saadaan pois tieltä, teidät lähetetään luultavasti tilalle. Pyhän Marian nimessä vannon, ettei Meleese aavistanutkaan mitään tästä. Hän ei tiennyt juonista, joilla hänen veljensä karkoittivat Gregsonin ja Thornen. Heitä ei tahdottu tappaa, mutta heidän kiusaamisensa oli välttämätöntä. Insinöörit eivät voineet työssään välttää ainaisia tapaturmia. Gregson menetti yhden sormensa. Thorne vahingoittui vakavasti -- kuten tiedätte. Öisin vinkui kuulia ikkunoitten läpi heidän asuntoonsa. Jackpine oli apuna, ja heidät saatiin pyytämään siirtoa Wekuskosta.
Ensimmäisen kerran Howlandissa kuohahti viha.
-- Kurjat raukat! Todella kaunis pari! Ryömiä ulos ansasta alhaalta, antaakseen toiselle tilaa joutua ylhäältä samaan kuiluun!
-- Ei aivan niin, Jean oikaisi. -- Heidän annettiin ymmärtää, että he -- vain he -- olivat liikaa seudulla. He kai uskoivat, ettei teille tapahtuisi mitään, ja siksi eivät kertoneet teille omista kokemuksistaan. Mahdollisesti he myös yrittivät salata sen että he pakenivat vaaraa. Eikö se ole inhimillistä? Joka tapauksessa teidät valittiin heidän tilalleen, ja vasta silloin Meleese sai tietää kaikesta.
Ranskalainen vaikeni. Kiukku Howlandin silmistä oli poissa. Jännittynyt ilme hänen kasvoiltaan oli kadonnut.
-- Minä -- minä -- luulen, että nyt käsitän kaiken, Jean. Ajoitte takaa väärää John Howlandia -- siinä kaikki! Rakastan Meleeseä, Jean. Voisin tappaa John Howlandin hänen takiaan. Tahdon puristaa hänen veljensä kättä -- minua surettaa -- surettaa -- että hänestä -- Meleesestä -- oli vähällä tulla -- murhaaja.
-- Hyvä Jumala, eikö hän ole pelastanut teidän elämäänne? Kuulkaa! Kun Meleese sai tietää, mitä oli tapahtunut, hän tuli luokseni -- hän oli juuri vähän aikaa sitten tehnyt minut onnellisimmaksi mieheksi maan päällä, sillä juuri hän oli ottanut Mariannen mukaansa Churchillista, jotta tapaisin hänet ja rakastuisin häneen -- mikä tapahtuikin. No niin, kuten sanottu, Meleese tuli luokseni -- Jean Croisset'n luokse -- ja sen sijaan, että olisi suunnitellut tappamistanne, hän vaati minua pelastamaan henkenne. Minä olisin tahtonut silpoa teidät palasiksi ja heittää korppien ruuaksi, -- olisin halunnut kuristaa teidät, niin kuin kuristin sen toisen! Ymmärrättekö minua? Meleese rukoili minua pelastamaan henkenne -- ennen kuin olitte lähtenytkään Chicagosta, ennen kuin hän oli kuullut teistä muuta kuin nimenne, ennen kuin --
Croisset vaikeni epäröiden.
-- Ennen kuin mitä, Jean?
-- Ennen kuin hän oli oppinut rakastamaan teitä.
-- Jumala siunatkoon häntä! Howland huudahti.
-- Uskotte sen?
-- Niin kuin uskon Jumalaan!
-- Sitten minä kerron teille, mitä hän teki, Croisset jatkoi hiljaa. -- Veljesten tarkoituksena oli vangita teidät ja viedä sitten pohjoiseen. Tiesin, mitä oli tapahtumassa. Siitä piti tulla hieno kosto, -- samalla paikalla, missä rikos tapahtui kuusitoista vuotta sitten. Mutta Meleese ei tiennyt siitä. Hänelle uskoteltiin, että siellä, missä hänen vanhempansa olivat kuolleet, teidät jätettäisiin viranomaisille -- ratsastavalle poliisille, joka käy siellä joskus. Hän on vain tyttö, ja hänelle ei ole vaikea valehdella; vanhempi olisikin ihmetellyt, miksi teitä ei jätetty viranomaisille jo Prince Albertissa. Vanhin veli keksi käyttää häntä, houkutellakseen teidät ulos kaupungista, mutta tyttö kuuli sattumalta muutaman sanan, joista hänelle selvisi, että oli aikomus murhata teidät. Juuri silloin, hän tuli luokseni --
-- Ja sinä, Jean?
-- Samana päivänä kun Marianne lupasi tulla vaimokseni, lupasin Pyhän Neitsyen nimessä Meleeselle palkita hänen hyvän työnsä, ja näin olen palkinnut. Myös Jackpine oli hänen orjansa, ja toimimme yhdessä. Kaksi tuntia sen jälkeen kun Meleese veljineen oli lähtenyt etelään, seurasin heidän perässään, mutta parta ajettuna ja niin toisen näköisenä, etteivät he voineet tuntea minua tappelussa Prince Albertin lähellä. Meleese luuli, että hänen veljensä ottaisivat teidät silloin vain vangikseen, tekemättä teille muuta. Vasta tappelun jälkeen, kun miehet kertoivat vihaisina siitä, että olitte päässyt pakoon, hänelle selvisi mitä oli tehnyt. Tiedätte, mitä sitten tapahtui. Wekuskossa hän ei uskaltanut kertoa, keitä vihollisenne olivat -- nehän olivat hänen omaa lihaansa ja vertansa ja hänelle rakkaampia kuin elämä. Hän kärsi ristiriitaisesta rakkaudestaan heihin ja -- Taas Jean epäröi.
-- Ja minuun, Howland täydensi.
-- Niin.
Molemmat nousivat ja katsoivat toisiinsa. Kumpikaan ei ollut kuullut koputusta eikä huomannut, että ovi avautui ja Meleese pysähtyi empien kynnykselle.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Howland sanoi vakavana:
-- Kiitän Jumalaa kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, Jean. Olen iloinen, että olette jonkin aikaa luulleet minua toiseksi John Howlandiksi ja että Pierre Thoreau ja hänen veljensä yrittivät tappaa minut Prince Albertissa ja Wekuskossa, sillä jos kaikkea tätä ei olisi tapahtunut, en olisi koskaan nähnyt Meleeseä. Nyt, Jean --
Hän kuuli heikon äännähdyksen, ja kääntyessään näki Meleesen hiljaa lähtevän pois huoneesta.
-- Meleese! hän huudahti. -- Meleese!
Hän kiirehti tämän perässä, jättäen Jeanin yksin huoneeseen.
Vaikka toista huonetta valaisi ainoastaan aamuauringon kajo, hän erotti kuitenkin Meleesen, joka seisoi puolittain kääntyneenä häneen ja odotti. Ilosta huudahtaen Howland syöksyi hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä.
-- Meleese, oma Meleeseni! hän kuiskasi.
Sitten seurasi hiljaisuus, mutta Jean Croisset, joka seisoi yksin toisessa huoneessa, jupisi itsekseen: -- Kiitetty olkoon Pyhä Neitsyt, kaikki on käynyt niin kuin Jean Croisset toivoikin, -- ja nyt palaan kotiin Marianneni luo.