Part 1

JACK HOWLANDIN SEIKKAILUT

Kirj.

JAMES OLIVER CURVOOD

Suomentanut Eero Alpi

Alkuperäinen nimi: "The Danger Trail"

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.

SISÄLLYS:

Lumimaan tytär Puhumattomat huulet Salaperäinen hyökkäys Varoitus Howlandin yöllinen vieras Miehen rakkaus Miina räjähtää Lähellä kuolemaa Kohtaus Pohjoista kohti Punaisen surman talo Taistelu Takaa-ajo Valonsäde Makuuhuoneessa Jeanin kertomus Meleese

Lumimaan tytär

Howland tunsi ensimmäisen kerran elämässään seikkailunhalua. Hänellä oli halu saada kokea jotain uutta ja outoa. Kylmällä napaseudun taivaalla kimaltelivat miljoonat tähdet jäisten silmien tavoin. Hänen takanaan pujotteli erämaan halki jään peittämä Saskatchewan kuin valkoinen lanka, ja puolen peninkulman päässä näkyivät Prince Albertin, sivistyksen viimeisen etuvartion valot.

Mutta Howland tähysteli pohjoista kohti. Sen vuorenharjanteen laelta, missä hän seisoi, hän katseli edessään avautuvaa valkoista, hiljaista maata, joka ulottui tuhansia peninkulmia Pohjoiselle Jäämerelle päin. Talviyön hiljaisuudessa hänen korviinsa kuului revontulten lievä räiskinä. Monituhatvuotinen soitto humisi lakeuden yllä, ja kun hän katseli noita kylmiä, teräviä tulinuolia, jotka välähtelivät avaruudessa, ja kuunteli niiden laulua rajattomasta yksinäisyydestä, loppumattomasta surusta, hänet valtasi kummallinen tunne -- aivan kuin hänelle olisi viitottu ja sanottu, että tuolla kaukana, maailman rajalla, hän löytäisi kaiken sen, josta hän oli uneksinut siitä saakka kun hän oli tullut sen ikäiseksi, että hän oli alkanut itse takoa omaa kohtaloaan.

Pakkanen värisytti hänen ruumistaan, ja hän sytytti uuden sikarin samalla kääntyen selin purevaa itätuulta vastaan. Tulitikkua raapaistessaan hän kuuli äkkiä valittavan ulvonnan, joka sai hänet vavahtamaan pelästyksestä. Ääni oli samanlainen kuin se, jonka intiaanien koirat päästävät isäntänsä vetäessä viimeisiä hengähdyksiään. Hän ei ollut ennen kuullut moista ulvahdusta, mutta hän tiesi kuitenkin, että se tuli suden kidasta. Hän pelästyi ja seisoi kauan liikkumattomana puiden suojassa, kunnes huuto toistui ensin lännenpuoleisessa harmaassa yössä ja sitten vielä kerran kauempana pohjoisessa.

-- Viisainta palata kaupunkiin, hän sanoi itsekseen. -- Hitto vieköön, täällä pöyristyttää!

Hän laskeutui alas harjanteelta, kulki nopein askelin yli Saskatchewanin vahvan jään, ja hänen sydämensä tuntui paljon keveämmältä, kun hän näki Prince Albertin valojen tuikkivan vain sadan askeleen päässä edessään.

Jack Howland oli chicagolainen, mikä merkitsee, ettei sama tunne koskaan pitänyt häntä kauan vallassaan. Viisitoista kolmestakymmenestäkahdesta ikävuodestaan hän oli viettänyt huoletonta elämää.

Niin kauan kun hän saattoi muistaa, hänellä oli vain yksi pyrkimys. Ahkeruudella, joka oli jättänyt hänelle vieraiksi elämän inhimilliset ja pinnalliset puolet, hän oli työskennellyt toivonsa toteutumiseksi, ja siksi että hän nyt tunsi olevansa lähellä päämääräänsä, hän tunsi itsensä onnelliseksi. Hän ei ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt. Hän näki sielunsa silmin kaikki tähänastiset taistelunsa. Se oli ollut ylevää kamppailua. Olematta itserakas hän saattoi olla ylpeä siitä, että vaikka kohtalo alussa olikin ollut hänelle epäsuopea, hän oli kuitenkin voittanut. Hän näki itsensä pienenä poikana, joka lähti kotoaan Illinoisista hakemaan elinmahdollisuuksia suuressa kaupungissa. Aivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen hän muisti, miten hän oli kärsinyt nälkää monia päiviä ja viikkojakin, kuinka hän oli myynyt sanomalehtiä ja vihdoin onnistunut pääsemään juoksupojaksi erääseen suureen insinööritoimistoon. Silloin hänessä oli herännyt kunnianhimo. Hän näki insinöörien menevän ja tulevan, miesten, jotka hänen silmissään olivat presidenttiäkin mahtavampia. Kaikki hänen hyörimisensä ja pyörimisensä tarkoitti pyrkimistä yhdeksi heistä -- saada rakentaa rautateitä ja siltoja, räjäyttää tunneleita vuorten läpi ja perustaa uusia yrityksiä uusissa maissa. Ja vuosien varrella hänen kunnianhimonsa vain kasvoi. Hän oli ruvennut vapaaehtoisesti sen orjaksi, voittanut kaikki tielle sattuneet esteet ja hitaasti, tarmokkaasti ja vastustamattomasti taivaltanut eteenpäin, kunnes nyt --. Hän nosti päänsä pystyyn, ja hänen sydämensä tykytti kiivaammin, kun hän vieläkin oli kuulevinaan ne sanat, jotka Van Hoen -- mannermaan suurimman insinööriyhtiön johtaja -- oli hänelle lausunut:

-- Howland, me olemme päättäneet uskoa teille Hudsonin lahden rautatien rakentamisen. Se on rohkein yritys, mihin koskaan olemme ryhtyneet; Gregson ja Thorne eivät näy olevan sopivia sitä työtä suorittamaan. Teidän täytyy rakentaa raiteet kolmetuhatta peninkulmaa käsittävän, Pohjois-Amerikan karuimman seudun halki, ja tästä alkaen olkoon teidän tunnuslauseenne: "Menestyä tai menehtyä!" Voitte ilmoittaa Le Pas'han heti kun olette valmis matkalle!

Sanat olivat lopettaneet Howlandin orjuuden. Tällaisen tilaisuuden saavuttamiseksi hän oli tehnyt työtä, ja nyt kun se tuli, hän oli varma, että hän onnistuisi. Kädet työnnettyinä syvälle taskuihin hän asteli nopeasti Prince Albertin pääkatua pitkin, samalla kun hän puhalteli sikaristaan paksun savupilven toisensa jälkeen, ja jokainen hermo hänen ruumiissaan värähteli ilosta, joka nyt oli täyttänyt hänen elämänsä. Vuorokauden kuluttua hän olisi Le Pas'ssa, kuudenkymmenen peninkulman päässä Saskatchewanista olevassa pienessä ulkovartiossa. Sitten sata peninkulmaa koirien vetämässä reessä, ja hän olisi suuressa erämaaleirissä, missä sata miestä jo työskenteli raivaamassa tietä laajalle pohjoiselle lahdelle. Mikä suurenmoinen tehtävä hänellä olikaan edessään! Siitä tulisi hänen taitavuutensa, rohkeutensa ja lannistumattomuutensa ikuinen muistomerkki.

Kun Howland saapui pieneen vanhaan Windsor-hotelliin, kello oli jo yli yhdeksän. Avara huone, josta oli näköala yli kadun ja jäätyneen Saskatchewanin, oli melkein tyhjä. Eräässä hämärässä nurkassa istui puoliverinen metsästäjä, joka oli saapunut Lac la Rouge-seudulta, ja hänen jalkojensa juuressa makasi yksi hänen sudennäköisiä vetokoiriaan. Sekä isäntä että elukka olivat valveilla ja katselivat uteliaina Howlandia, kun hän astui sisään. Näiden lähellä ikkunan luona istui kymmenkunta miestä, yhtä vaiteliaita hekin, puettuina mokkasiineihin ja poronnahkaturkkeihin. Eräs heistä oli toimitusmies Hudson-leiriltä Lac Bainista, ja se mies ei ollut kolmeen vuoteen käynyt sivistysasutuksen rajalla; toiset taas -- lukuunottamatta kahta cree- ja yhtä chippeway-intiaania -- olivat leiriltä saapuneita metsästäjiä, jotka olivat turkkeihinsa kääriytyneinä ajaneet tänne sadan peninkulman päästä pohjoisesta.

Silmänräpäykseksi pysähtyi Howland keskelle huonetta ja katseli ympärilleen. Tavallisissa olosuhteissa hän olisi pitänyt tästä hiljaisuudesta ja mennyt jonkun pöydän ääreen kirjoittamaan kirjeitä tai harkitsemaan jotain ongelmaa. Hänen viisitoista vuotta kestänyt opiskelunsa ja hänen alituinen orjuutensa olivat tehneet hänestä yhtä vaiteliaan ja sulkeutuneen luonteen kuin nuo hiljaisuudessa syntyneet pohjoisen perukan tuimat miehet olivat. Mutta tänä iltana hän ei ollut kaltaisensa. Hän tahtoi nyt puhella. Nyt hän tahtoi tehdä kysymyksiä. Nyt hän kaipasi ihmisseuraa, josta olisi hänelle toisenlaista iloa kuin ajatustyöstä. Hän otti esiin sikarikotelonsa, istui erään ikkunan viereen ja tarjosi sikarin Lac Bainista tulleelle toimitusmiehelle.

-- Poltatteko?

-- Olen syntynyt wigwamissa, toimitusmies vastasi hitaasti ja otti sikarin. -- Kiitos!

-- Hiton kohtelias mieheksi, joka ei kolmeen vuoteen ole nähnyt sivistyneitä ihmisiä, Howland tuumi istuutuen mukavaan asentoon. Ääneen hän virkkoi: -- Olen kuullut, että olette Lac Bainista. Se on kai hyvin kaukana pohjoisessa?

-- Neljäsataa peninkulmaa täältä, toimitusmies vastasi välinpitämättömästi. -- Se on Barren Landin rajalla.

-- Oh! -- Howland äänsi kohauttaen olkapäitään. -- Minäkin lähden huomenna pohjoiseen, hän virkkoi.

-- Oletteko metsästäjä?

-- En. Insinööri. Rakennan Hudsonin lahden rautatien.

Hän sanoi sen kovalla äänellä ja selvästi, ja samassa silmänräpäyksessä puoliverinen, joka istui pimeässä nurkassa, suoristautui kuin kissa, nopeasti ja ketterästi. Hän kumartui eteenpäin, hänen mustat silmänsä säkenöivät -- ja hän nousi hiljaa. Kun hän sitten astui Howlandin luokse, eivät hänen mokkasiineilla verhotut jalkansa aiheuttaneet mitään ääntä. Howlandin huomion käänsikin vieraaseen vetokoira, jonka hän ensin näki edessään. Vain silmänräpäykseksi nuoren insinöörin silmät kohtasivat puoliverisen miehen katseen. Kasvot olivat laihat ja tummahipiäiset, ja hänellä oli hiilenvärinen, kiiltävä tukka. Vieraan silmät olivat kauneimmat, mitä Howland oli koskaan nähnyt. Joskus voi silmänräpäyksen kestävä katseitten kohtaaminen määrätä kahden ihmisen vihamielisen tai ystävällisen suhteen. Näidenkin henkilöiden välillä tapahtui jotain salaista, selittämätöntä. Vasta kun puoliverinen oli kiireesti poistunut, tunsi Howland halua puhutella häntä, tarttua häntä kädestä ja saada tietää hänen nimensä. Hän seurasi katseellaan pohjolan miehen siroa vartaloa, joka liikkui kauniisti ja notkeasti kuin metsän villipedon, kunnes vieras oli astunut ulos huoneesta.

-- Kuka hän oli? Howland kysyi, toimitusmieheen kääntyen.

-- Hänen nimensä on Croisset. Hän tulee Wholdaiamaasta, Lac la Rougen takaa.

-- Ranskalainenko?

-- Puoliksi ranskalainen, puoliksi cree-intiaani. Toimitusmies alkoi katsella ulos ikkunasta, ja Howland luopui yrityksestä puhua hänen kanssaan. Vähän ajan kuluttua toinen nousi ja sanoi hyvää yötä. Cree- ja chippeway-intiaanit lähtivät hänen mukanaan, ja muutamien minuuttien kuluttua poistuivat myös molemmat valkoiset metsästäjät. Insinööri jäi yksin.

-- Perin merkillistä väkeä, hän virkkoi puoliääneen. -- Puhuvatkohan he koskaan!

Hän kumartui ikkunaan päin, asetti leukansa käsien nojaan ja alkoi tähyillä ulos. Hänen ei ollut yhtään uni; harvoin hän oli tuntenut itsensä niin virkeäksi kuin tänä iltana. Hänen kuohuva riemunsa ei vielä ollut ehtinyt muuttua järjelliseksi tyytyväisyydeksi, ja hän odotti vain huomista ja seuraavaa ja sitä seuraavaa päivää, jolloin hän saisi mennä Gregsonin ja Thornen tilalle. Hän uhkui työntarmoa. Hän katsoi kelloaan. Se oli jo vähän vailla kymmenen. Illallisesta saakka hän oli tupakoinut lakkaamatta. Nytkin hän sytytti uuden sikarin ja jäi tuijottamaan kadulle.

Äkkiä hän kuuli kevyitä askeleita jalkakäytävältä. Ne olivat nopeita, ja pysähtyivät -- aivan kuin epäillen -- sitten ne taas lähestyivät, ja ikkunan ulkopuolella näkyi nainen. Miten hän oli puettu, sitä ei Howland ehtinyt tarkastaa. Hän näki vain kasvot -- ne olivat liidunvalkoiset kuin yössä ympärillä hohtava lumi -- hienopiirteiset ja kauniit, ja silmät katsoivat Howlandia puoleksi rukoillen, puoleksi houkutellen, ja huulet näyttivät tahtovan sanoa jotain. Howland tuijotti kummastuneena olentoon, mutta samassa se oli kadonnut.

Huudahtaen kiivaasti Howland juoksi ovelle ja katsoi tähtien valaisemalle kadulle. Vaikkakin rientäminen ikkunan luota ovelle vei vain muutaman sekunnin, katu oli kuitenkin jo tyhjä -- paitsi että hän kaukana erään talon kohdalla näki yksinäisen varjon ja rappusten vieressä koiran, joka alkoi hänelle murista. Hän ei kuullut mitään askeleita, yhtä vähän hän kuuli minkään oven avautuvan tai sulkeutuvan. Ainoastaan pohjoinen välähtely humisi, ja vielä kerran tunkeutui hänen korviinsa suden synkkä ulvonta Saskatchewanin takaisen metsän puolelta.

Puhumattomat huulet

Howland ei ollut niitä miehiä, jotka helposti antavat kauniiden kasvojen ja silmäparin lumota itsensä. Hänen käytännöllinen luonteensa oli siksi paljon kiintynyt aineellisiin asioihin, ettei mikään haaveellisuus päässyt siihen vaikuttamaan. Ainakin Howland oli niin kerskunut, ja nyt hän naurahti hieman hermostuneesti, palatessaan entiselle paikalleen ikkunan luo. Hän tunsi, että innostuksen puna oli kohonnut hänen poskilleen, ja siksi hän hieman häpesi.

-- Mutta olipa se tyttö totisesti kaunis! hän koetti lohdutella itseään. -- Ja hänen silmänsä...

Mutta hän ei ajatellut yksinomaan kauniita silmiä eikä kauniita kasvoja, hän tuumi myös, minkä takia tyttö oli pysähtynyt juuri sen ikkunan eteen, jonka ääressä hän istui. Ja miksi tyttö oli katsellut häntä niin kiintyneesti kuin olisi tahtonut häneltä jotain? Hänen poskiensa puna ja huultensa hymy häipyivät pian, kun hän rupesi syyttämään itseään siitä, ettei hän varmaankaan ollut käsittänyt sitä, mitä tuo nainen mahdollisesti oli koettanut saada häntä ymmärtämään. Mutta olisikohan tyttö erehtynyt, ehkä hän oli hakenut toista henkilöä? Ehkä hän oli ensin luullut Howlandia etsimäkseen henkilöksi, mutta huomattuaan erehtyneensä olikin kiirehtinyt pois! Tavallisissa olosuhteissa olisikin Howlandista tämä selitys tuntunut aivan luonnolliselta, mutta tänä iltana hän oli toisenlaisessa mielentilassa ja rupesi tuumimaan, että vaikka ratkaisu olisikin ollut oikea, ei se kuitenkaan selittänyt syytä tytön kasvojen kalpeuteen ja ihmeelliseen rukoukseen, jonka Howland oli lukenut hänen silmistään.

Se oli kuitenkin asia, joka ei kuulunut hänelle, ja hän astui ulos. Kauempana saman kadun varrella -- noin neljännespeninkulman päässä -- loistivat valot pienen kiinalaisen ravintolan ikkunoista, ja hän suuntasi askeleensa sinne.

-- Minäpä poikkean tuonne juomaan kupillisen teetä, hän virkkoi itsekseen, heitti pois sikarinpätkänsä ja veti keuhkonsa täyteen kylmää, kuivaa ilmaa. -- Miten ilta olikaan ihana! Toivoisinpa, että Van Hoen olisi täällä!

Hän pysähtyi ja kääntyi taas katsomaan pohjoiseen. Lukemattomat tähtisarjat, jotka heijastivat välkkyviä valojaan, ja joen toisella puolen oleva tumma erämaa alkoivat lumota häntä yhä enemmän ja enemmän. Siitä aamusta saakka, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt tämän kummallisen jäämaan, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi saanut suoniinsa uutta verta, ja hän riemuitsi siitä, että onni ja menestys odottivat häntä juuri täällä. Koskaan hän ei ollut edes uneksinutkaan tällaisesta elämän riemusta. Nyt siinä tuijottaessaan kaukaista napaseutua hän tuli ajatelleeksi, oliko hänen uskonsa, ettei hän ollut tippaakaan haaveilija, sentään oikea. Ainainen työ ja ankara toiminnan todellisuus oli johtanut hänet siihen, että hänestä näyttivät hullunkurisilta kaikki runollisuus -- ja naiset. Mutta täytyi hänen sittenkin olla rehellinen itselleen ja myöntää, että hän toki oli aina nauttinut haaveellisuudesta kaikkialla, missä oli sitä tavannut. Nyt viimeksi hänen verensä oli lämminnyt niiden kauniiden kasvojen näkemisestä, jotka hän niin äkkiarvaamatta oli erottanut yön pimeydestä.

Hän kuuli takaansa pianon rämpytystä. Hänen astuessaan sisään ravintolaan vilahtivat ohitse mies ja nainen, ja näiden punakat kasvot ja epävakaa käynti varmensivat hänen aavistustaan ravintolan epäilyttävyydestä. Howland astui suureen saliin, joka oli täynnä pöytiä ja tuoleja; siellä tunkeutui sieraimiin merkillisiä tuoksuja. Pöydän ääressä istui pitkäpalmikkoinen kiinalainen pää käsivarsien varassa. Tiskin takana seisoi toinen, liikkumattomana kuin obeliski, ja katseli kehottavin silmäyksin Howlandia hänen astuessaan sisään. Ylhäältä kuului pianonsoittoa, ja nyökäytettyään ystävällisesti nuori insinööri astui ylös rappusia.

Soitto lakkasi, kun kuultiin hänen askeleensa. Hän hämmästyi suuresti sitä näkyä, joka hänet nyt kohtasi. Hän tuli huoneeseen, joka oli alakerran salille täydellinen vastakohta. Tämä yläkerran huone oli mitä upein; sen seiniä peittivät kauniit itämaiset verhot, pöytiä suojustivat silkkikaihtimet, ja istuinten päällyksiä somistivat koruompelukset. Howland istuutui pöydän ääreen ja soitti tarjoilijaa. Hänen luokseen kiirehtikin heti mustiin puettu kiinalainen, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi.

-- Teetä, Howland sanoi, ja lisäsi samassa itsekseen: Hiton hieno paikka tällaiseksi erämaan ravintolaksi! Ihmettelenpä --

Hän silmäili uteliaana ympärilleen. Vaikka kello oli vasta yksitoista, näyttivät huoneet jo tyhjiltä. Kuitenkin Howland oli varma siitä, ettei ravintola ollut tyhjä. Hän aavisti, että ihmisiä oli hänen lähettyvillään. Hän nimittäin tunsi tupakansavun seasta lievän katkeran tuoksun, ja maksaessaan teensä kohautti hän olkapäitään huomiostaan varmistuneena.

-- Opiumia, niin totta kuin nimeni on Jack Howland, hän lausui itsekseen tarjoilijan poistuttua. -- Mitenkä suuri menekki sillä täällä lienee?

Hän maistoi teetään ja tähyili uteliaana joka puolelle. Tuskin kiinalainen oli mennyt, kun hän kuuli askelia rappusilta. Samassa silmänräpäyksessä hän oli huudahtaa hämmästyksestä, sillä ovella seisoi, katsoen häntä epäilevästi suoraan silmiin, sama nuori tyttö, jonka hän oli nähnyt hotellin ikkunasta.

Pariksi sekunniksi heidän katseensa kohtasivat, mutta sinäkin aikana ehti tuon kauniin olennon kuva painua Howlandin sieluun. Aina ennen tähän asti, kun hän oli nähnyt kauniita naiskasvoja, hän oli ihaillut niitä kylmästi ja tunteettomasti, ja hän oli arvostellut niitä kuin ne olisivat olleet vain jotain hänen omien kättensä työtä. Mutta nämä kasvot herättivät nyt hänessä aivan outoa mielenkiintoa. Ne olivatkin kieltämättä ihanat kasvot. Siitä hän oli selvillä heti. Nyt ne eivät myöskään olleet niin kalpeat, jollaisina hän ne oli nähnyt ikkunan läpi. Tytön poskia peitti nyt hieno puna, hänen kauniit huulensa olivat erillään toisistaan, ja hän hengitti kiivaasti, kuin olisi rasittunut noustessaan ylös portaita. Mutta hänen silmänsä, ne ne saivat veren Howlandin suonissa virtaamaan tulisemmin. Oh, niin lumoavat silmät!

Tyttö kääntyi nopeasti ja istuutui kaukana olevaan pöytään, niin että Howland saattoi nähdä hänen kasvonsa ainoastaan sivulta. Se oli hänelle vain uusi puoli tuon ovella näyttäytyneen olennon kauneudesta, ja hän tarkasteli tyttöä lakkaamatta, tämän ollessa tietoinen siitä. Howland täytti kuppinsa uudelleen, iloiten siitä, ettei tyttö ollut istuutunut minkään kaihtimen taakse. Purppuraisista poskista nuoren insinöörin katse siirtyi tytön tuuheisiin, kiiltäviin hiuksiin, jotka paksuina, pehmeinä aaltoina puolittain peittivät hänen korvansa ja päättyivät niskassa suureksi kiehkuraksi. Ensimmäistä kertaa Howland kiinnitti huomionsa hänen pukuunsa. Se hämmästytti häntä. Tytön lakki ja muhvi olivat ilveksen nahkaa, ja hänen kaulansa ympärillä oli puuhka samasta nahasta. Hänen kätensä olivat moitteettomasti hansikoidut. Jokaisella hänen rakastettavien kasvojensa piirteellä, jokaisella pienimmälläkin yksityiskohdalla hänen asussaan oli mitä hienostunein leima. Howlandin huulilta katosi veitikkamainen hymy. Kuka hän oli? Miksi hän oli täällä?

Kissan ketteryydellä kiirehti kiinalainen tarjoilija hänen luoksensa, ja pienelle taululle, jota Howland ei ollut huomannut aikaisemmin, tyttö kirjoitti tilauksensa. Se oli teetä. Hän näki, että tyttö maksoi tarjoilijalle dollarin setelillä ja että tämä antoi hänelle takaisin seitsemänkymmentäviisi senttiä.

-- Hän ei näytä olevan täällä ensi kertaa, koska hän tuntee tavat, Howland ajatteli.

Hän kaatoi itselleen viimeisen kupillisen teetä, ja jälleen nostaessaan päänsä hän huomasi kummakseen, että tytön huomio oli kiintynyt häneen. Hetken aikaa tyttö tuijotti suoraan häneen, mutta pian hän punastui, hänen pitkät silmäripsensä painuivat, ja Howland huomasi, että käsi, joka piteli pientä japanilaista kuppia, vapisi hiukan. Howland nojautui eteenpäin, ja aivan kuin tämän liikkeen pakoittamana tyttö käänsi jälleen katseensa häneen. Hänen tummissa silmissään oli ilme, joka oli vähällä saada Howlandin hypähtämään, sillä hän luki niiden hehkusta hartaan, mutta samalla puolittain pelästyneen rukouksen. Howland nousi, ja hänen tutkivaan katseeseensa tyttö vastasi päännyökkäyksellä.

-- Pyydän anteeksi, insinööri sanoi ja istuutui vieraan tytön luo, -- saanko antaa teille korttini?

Howlandista tuntui kuin hän olisi käyttäytynyt epähienosti ja kömpelösti, ja tietoisuus siitä nosti veren hänen poskilleen. Tyttö luki hänen nimikorttinsa, hymyili hänelle, ja hän antoi Howlandille merkin hakea kuppinsa, maistaakseen hänen teetään. Kun nuori mies palasi, tyttö kirjoitti parhaillaan samalle taululle, jonka hän oli nähnyt äsken, ojentaen sen sitten hänelle.

-- Anteeksi, etten sano mitään, hän luki siitä. -- Voin hyvin kuulla, mitä puhutte, mutta onnettomuudekseni olen mykkä.

Howland ei voinut olla hämmästyksestä huudahtamatta, ja kun tyttö kohotti kuppinsa, näki hän jälleen tämän kasvoilla saman ilmeen, joka oli tehnyt häneen niin merkillisen vaikutuksen Windsor-hotellin ikkunassa. Howlandilla ei ollut kokemusta mielistelystä. Hän ei ymmärtänyt käyttää kiertoteitä, siksi hän meni suoraan asiaan ja katsoi tyttöä silmiin:

-- Näin teidät illalla hotellin ikkunasta, ja kasvojenne ilme sai minut luulemaan, että teillä on joku huoli. Siksi olen tässä. Olen insinööri, ja tehtävänäni on rakentaa Hudson-lahden uusi rautatie. Olen parhaillaan matkalla Chicagosta Le Pas'han. Olen vieras tässä kaupungissa. En ole koskaan ennen ollut täällä. Tämä on hyvin sievä teehuone, jonka turvin on varsin sopiva tehdä opiumkauppaa.

Näillä muutamilla avomielisillä sanoilla hän oli selvittänyt tilanteen. Hän oli kertonut tytölle, kuka hän oli, oli ilmoittanut syyn mielenkiintoonsa häntä kohtaan sekä vihjannut tälle siitä, millainen se talo oli, jossa he nyt olivat. Hän koetti tarkkailla sanojensa vaikutusta ja katui heti, että oli käynyt niin suoraan asiaan. Tytön katse harhaili hetken ympäri huonetta; Howland näki hänen povensa kiivaasti kohoavan, näki hänen poskiensa kalpenevan, näki pelästyneen ilmeen hänen silmissään, kun ne katsoivat häneen, suurina ja kysyvinä.

-- En tiennyt -- tyttö kirjoitti äkkiä, mutta jätti lauseensa kesken. Hänen kasvonsa olivat nyt yhtä valkoiset kuin silloin, jolloin Howland oli nähnyt hänet ikkunan läpi. Hänen kätensä värisi hermostuneesti ja hänen huulensa vavahtelivat tavalla, joka sai Howlandin sydämen tykyttämään kiivaammin. -- Olen myöskin vieras täällä, tyttö kirjoitti sitten. -- En ole ollut täällä koskaan ennen. Minä olen tullut siksi että --

Taas hän keskeytti lauseensa, ja näytti kuin häneltä olisi pyrkinyt kuuluville nyyhkytys, hänen jälleen kääntäessään katseensa Howlandiin.

-- Minä tulin siksi että tekin tulitte.

-- Miksi? kysyi nuori mies matalalla äänellä ja rauhallisesti. -- Sanokaa minulle -- miksi?

Tyttö kirjoitti:

-- Olen vieras. Tarvitsen jonkun, joka auttaa minua. Sattumalta sain tietää, kuka olette, ja päätin lähteä teitä tapaamaan hotelliin, mutta sinne saavuttuani en uskaltanutkaan astua sisään. Sitten näin teidät ikkunasta. Hetken kuluttua tulitte ulos, ja näin teidän tulevan tänne. En tiennyt, millainen tämä paikka oli, ja lähdin tänne jälkeenne. Tuletteko mukaani -- sinne missä asun -- niin minä kerron teille --

Tyttö jätti lauseensa kesken ja katsoi häneen rukoilevasti. Sanaakaan virkkamatta Howland nousi ja otti hattunsa.

-- Minä tulen. Hän pyysi tyttöä kirjoittamaan nimensä. Tämä vain hymyili, ja hänen poskensa punehtuivat. Sitten hän kääntyi ja lähti portaita alas, ja Howland seurasi häntä. Ulkona Howland tarjosi hänelle käsivartensa.

-- Ihana ilma! hän huudahti ihastuneena.

Tyttö nyökkäsi ja hymyili hänelle taas. Hänen päänsä oli hyvin lähellä Howlandin olkapäätä, ja hänen kasvonsa näyttivät tähtien valossa entistä kauniimmilta.

He eivät katsoneet taakseen. He eivät myöskään kuulleet mokkasiinien sipsuttelua vähän matkan päässä takanaan. Eikä kumpikaan huomannut puoliverisen Jean Croisset'n kiiluvia silmiä ja hänen laihoja, tummahipiäisiä kasvojaan, kun he kiireesti astelivat Saskatchewania kohti.

Salaperäinen hyökkäys

Howland oli tyytyväinen, että hän nyt sai olla hetken vaiti. Hän alkoi ajatella, miten harvinainen tällainen seikkailu oli miehelle, jolla oli vastuu mannermaan suurimman rautatieyrityksen toteuttamisesta ja jonka piti seuraavana aamuna kello kahdeksan matkustaa työpaikalleen. Hänessä liikkui sekavia tunteita, ja hän tuumi, mitä Van Hoen sanoisi, jos tietäisi tämän.