# Jaana Rönty

## Part 9

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/jaana-ronty-14337/index.md

Eräänä myöhäisenä talvi-iltana tuli harvinainen vieras hänen saunaansa. Se oli se sama nuori näyttelijä, joka kerran oli näyttänyt olevansa toden teolla rakastunut häneen toisissa onnellisemmissa olosuhteissa. Näyttelijä oli nyt ollut pitkällä juomaretkellä. Siinä syy, miksi hän oli näin ala-arvoisen paikan valinnut hyväätekevälle kylvylleen.

Herra ei näkynyt enää muistavan häntä. Jaana muisti hänet hyvin, mutta ei sanonut mitään. Herra oli väsynyt, mutta virkistyi kuivattaessa ja teki ikäänkuin muodon vuoksi jonkun lähentelevän liikkeen.

Jaana käsitti sen heti todeksi. Mutta hänen vaatteensa olivat märät ja likaiset ja hän häpesi niitä. Hän pistäytyi sentähden toiseen huoneesen hiukan pukeutumaan.

Kun hän palasi takasin, oli herra mennyt. Hän ei ollut viitsinyt odottaa Jaanaa, jättänyt vain juomarahan pöydänkulmalle.

Jaana seisoi, katsoi kummissaan eikä ymmärtänyt ensin ollenkaan. Mutta sitten hän suuttui, kirosi itsekseen ja pillahti pian täyttä kurkkua itkeä kallottamaan. Hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi.

Hän häpesi.

Hän oli herjattu, halveksittu. Hänestä ei välitetty enää. Häntä silitettiin päälaelle ja potkaistiin sitten niinkuin koiranpentua tuota tuonnemmaksi.

Saunassa ei ollut enää ketään. Herra oli ollut viimeinen vieras siellä.

Jaana itkeä kallotteli vielä kadulla. Hänen askeleensa horjahtelivat, sillä hän oli nauttinut tänään tavallista enemmän väkeviä. Satoi lunta. Hän kulki erään puiston läpi ja heittäysi vihdoin kinokseen istumaan.

Hän ei viitsinyt enää jatkaa toivotonta käyntiään. Tässä saisi hänen loppunsa tulla. Kinokseen hän kuolisi, kuupertuisi. Siitä korjatkoot.

Lumihiuteet putoilivat hänen kasvoilleen, sulivat ja kattoivat pian koko hänen ruumiinsa valkeaksi. Hän näki unta, että hän oli kuollut ja tullut taivaasen. Siellä oli paljon väkeä, hienoja herraspoikia ja tyttöjä, mutta myöskin talonpoikaisia, niiden seassa mummo. Jumala istui lempeänä ja aurinkoisena salin perällä. Jaana tahtoi juosta, langeta hänen jalkainsa juureen, kostuttaa ne itkullaan ja kuivata jälleen pitkillä suortuvillaan. Mutta mummo ei päästänyt häntä. Mummolla oli kädessään pitkä koivupiiska, jolla hän uhkasi Jaanaa.

--Sinä tottelematon tyttö! Mistä sinä tulet?

Jaana ei tiennyt, mitä sanoisi. Hän tunsi luvattomilta retkiltä tulevansa. Mummo kävi kohti ja tahtoi piiskata häntä. Jaana pelkäsi, mutta häpesi vielä enemmän, että sen täytyi näin kaiken kansan ja itse isä-jumalan nähden tapahtua.

--Ei paljaan päälle, hän rukoili. Ei paljaan...

Hän heräsi siitä, että joku pudisteli häntä. Se oli eräs maalaispappi, joka sattumalta oli asioilla pääkaupungissa. Hän oli kulkenut puiston läpi ja nähnyt valkean vaimon kinoksessa kyyröttävän.

Hänen sanansa olivat lempeät ja Jaana kuunteli häntä. Hän lupasi hankkia yösijan hänelle ja Jaana tahtoi nousta. Mutta hän ei jaksanut enää. Papin täytyi nostaa hänet ylös ja taluttaa häntä.

Jaana tunsi itsensä täysin turvalliseksi hänen käsipuolessaan. Ja kun hän lähemmin katsoi, oli hänestä kuin hän olisi nähnyt joskus ennen tuon hyväntekijänsä. Eikö se ollut hänen naapuripitäjänsä kirkkoherra kaukaa pohjan periltä, sama, joka kerran kauppiaan pirtissä oli kehoittanut laittomaan asevelvollisuus-kutsuntaan ja sitä ennen Herran pyhällä ehtoollisella hänen huulilleen kalkin ja rippileivän ojentanut?

Mutta hän oli liian väsynyt muistaakseen mitään enää sen selvempään. Tahdottomana hän antoi taluttaa itseään läpi yöllisen lumisateen, johon he molemmat kuin kaksi valkeuden viatonta enkeliä hävisivät.