# Jaana Rönty

## Part 7

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/jaana-ronty-14337/index.md

Se oli sangen merkillinen sattuma paroonista, joka tuli suuresti huvitetuksi. Hän kyseli tarkkaan, millainen koulu oli ollut ja mitkä olivat olleet sen johtavat kasvatusopilliset periaatteet. Jaana vastaili niin hyvin kuin osasi. Hänestäkin oli mieluista kauniin ja ystävällisen Helsingin tädin muisteleminen.

--Oliko paikkakunnalla suuri sivistystarve? tiedusteli parooni.

--Mikä?

Jaana ei ymmärtänyt.

--Tarvittiinko koulua, tarkoitan minä?

--Niin no, sanoi Jaana hämillään.

Hän ei voinut käsittää sellaista kysymystä. Tarvittiinko maantietä? Tarvittiinko tähtiä taivaalla tai kauppias Luikarista? Koulu oli ollut ja koulu oli mennyt. Jos maantiekin menisi umpeen, kuljettaisiin kinttupolkuja. Kauppias Luikarinen oli viety vankeuteen,--kah, käytiin ostoksilla kaupungissa. Mikä oli tarpeen ja mikä ei?

Siitä ei Jaana paralla ollut mitään määriteltyä käsitystä. Kaikki oli tarpeen eikä kuitenkaan ollut. Ihminen tuli toimeen koulussa, mutta meni mukiin myös koulun ulkopuolella. Mikäli Jaana muisti, oli ollut miltei hauskempi ulkopuolella.

Parooni huomasi, ettei Jaanan järki jaksanut seurata häntä.

--Minä tarkoitan, ymmärsivätkö kyläläiset mitä varten heillä oli koulu? hän kysyi.

--Eiväthän ne alussa tainneet ymmärtää, selitti Jaana. Mutta kun siellä ruvettiin vaatteita ja kenkiä ilmaiseksi jakamaan, niin kilvan ne sinne lapsiaan lähettivät.

Parooni hymyili. Se oli ollut hänen kasvatusopillinen periaatteensa, jonka hän kirjeessä oli neuvonut tyttärelleen. Lapset olivat puettavat, ennen kuin heitä ruvettiin sivistämään.

--Entäs ruokaa? hän kysyi. Annettiinko sitä?

--Annettiin. Kuka tahtoi, sai kotiinkin viedä.

Paroonin mielestä se oli niinkuin ollakin piti.

Kenties oli hänen Signe tyttärensä sittenkin tehnyt jotakin hyötyä tuolla? Se oli sellainen teosofi, tolstoisti, mikä lienee ollut, nyt sillä oli suuria sosialisia suunnitelmia ja niiden tähden ehkä kihlautunutkin tuon kansantaloutta tutkivan maisterinsa kanssa. Paroonin mielestä ei ollut hyvä, että naisilla oli liian paljon harrastuksia. Eikä hän pitänyt siitäkään oikein, että hänen tuleva vävynsä ei ollut aatelinen. Se oli nyt sitä ajan kansanvaltaista vaahtoa, jota sanottiin historiallisen kehityksen aiheuttamaksi.

Mutta hyväntekeväisyys oli paroonin mielestä ylempien yhteiskunta-luokkien inhimillinen velvollisuus. Siksi hän kyseli Jaanalta sangen tarkkaan, miten hätä-aputoiminta yleensä oli ollut nälkävuosina noilla jumalan koettelemilla perukoilla järjestetty.

Jaana kertoi, minkä osasi. Mutta hän muisti myös, mitä kauppias Luikarinen joskus jälestäpäin oli kiivaillut hänen isälleen Iikka Rönnylle. Hän kertoi senkin ja siten sai parooni jotakuinkin yhtäjaksoisen käsityksen siitä, mitä isänmaallinen hyväntekeväisyys oli köyhän kansan eduksi noilla nälkämailla takavuosina vaikuttanut.

31.

Olot maassa olivat olleet jo toiset kuin siihen aikaan, milloin Miina Rönty poikineen oli hiihtänyt mökistään varmaa nälkäkuolemaa pakoon. Kaikkialla oli onnellisemmilla tienoilla ryhdytty hädänalaisia avustamaan.

Pääkaupunki astui armeliaisuuden etunenään. Valtio antoi, kunta antoi, hyvät ihmiset antoivat. Muodostettiin komiteoita, järjestettiin iltamia, tanssittiin, laulettiin, soitettiin, kaikki kärsivän korvenkansan hyväksi. Oli äkkiä tullut kansalliseksi kunnian-asiaksi, ettei kukaan Suomessa saanut kuolla nälkään.

Ensimmäisen kerran elämässään huomasivat syrjäisen sydänmaankolkan asukkaat kuuluvansa johonkin suurempaan ja mahtavampaan yhteyteen. Heidän vaatimuksiaan hellittiin, heidän tarpeitaan kuulusteltiin, heille perustettiin lukutupia, kansankirjastoja, pienten lasten hoitoloita ja vanhojen koteja. Toimitettiinpa joku rohtola ja kunnanlääkärikin.

Myöskin rautatie heille luvattiin.

Jauhoja jaettiin luonnollisesti kaikkialla ilmaiseksi.

Ne olivat sanalla sanoen kaksi onnen ja maallisen autuuden ajastaikaa muuten niin kovaosaisille korpikylille.

--Laihojen vuosien sijasta heillä olikin lihavat, oli usein jälestäpäin pilkannut kauppias Luikarinen.

Monessa rajamaan mökissä, missä muuten hyvinäkin vuosina oli leivottu leipään puolet petäjäistä, syötiin nyt selvää ruista läpi vuoden. He eivät voineet toivoa muuta kuin että rakas jumala taivaassa antaisi tulla hyvin monta hallavuotta peräkkäin. Vähäväkisten lapset erinomaisissa hoitoloissaan oikein punersivat pelkästä terveydestä ja hyvästä ruokahalusta. Kansa lihoi silmissä ja sen keskipaino lisääntyi arveluttavasti.

Pahimmat päivät olivat vallasväellä ja talollisilla. Köyhä kansa lakkasi tekemästä työtä kokonaan. Renkejä ei tahtonut saada rahallakaan ja päiväpalkat pysyivät huimaavassa korkeudessa. Torpparit kävivät röyhkeiksi, itselliset aivan mahdottomiksi. Köyhälistö istui kruunun vellipatojen ääressä eikä enää vähempi-arvoisista isännistään välittänyt. Napina ja päivittely kuului kaikkialta tilanomistajien keskuudesta.

Heidänkin viljansa oli halla vienyt. Monen täytyi tehdä velkaa jauhokauppiaille. Toiset taas eivät kyenneet suorittamaan entisiäkään sitoumuksiaan. Silloin paukkuivat kalikkamarkkinat, tilat myötiin polkuhinnasta ja joutuivat suurille saha-yhtiöille.

Viisaat herrat Helsingissä tulivat kokoon, vetivät otsansa huolestuneisiin ryppyihin ja sanoivat:

--Tämä ei kelpaa. Köyhälistö tottuu täten elämään valtion ja yhteiskunnan kustannuksella. Heidän on tehtävä työtä, käsitöitä, suksia, haravia, kiuluja, ämpäreitä. Me ostamme heiltä kaikki ja lähetämme myötäviksi kaupunkien suuriin teollisuuskauppoihin. Siten lievitämme nälänhätää, mutta levitämme samalla käsityön taitoa ja lisäämme omia hätäapu-varojamme. Lyömme siis kolme kärpästä yhdellä iskulla, taikka oikeastaan neljä, sillä puhteet ovat pitkät pohjolassa ja jos kansa kerran tottuu kotiteollisuuteen, kohoaa samalla sen varallisuus, vireys, siveys ja säädyllisyys. Asialla on myös suuri kasvattava ja moraalinen merkityksensä, joka ennen kaikkea on huomioon otettava.

Seuraus siitä oli, että koko korvenkansa rupesi tekemään käsitöitä, ne, jotka osasivat, ja ne, jotka eivät osanneet. Tehtiin kilvan suksia, jotka juoksivat väärään, haravia, joista piit heti putosivat, astioita, jotka tuskin pysyivät koossa, ja kirvesvarsia, jotka olivat kauhistus jumalalle. Sukissa ei kantapää koskaan ollut oikealla paikallaan, vantuissa oli peukalo puustavillisesti keskellä kämmentä. Kukaan ei viitsinyt koettaakaan mitään kunnollista, sillä kaikesta maksettiin sama palkka ja kaikki kelpasi hätäapukomiteoille. Harvat käsistään-tekevät, jotka todella taisivat jotakin, huomasivat ammattinsa arvon äkkiä huimaavasti alentuneen. Maakunnan kotiteollisuus meni seitsemän penikulman saappailla alaspäin.

--Pääasia, ettei kukaan kuollut nälkään, päätti parooni pessimistisen ajatussarjansa.

Epäilemättä hän oli oikeassa.

32.

Jaana osasi hieroa. Se oli yksi niistä monista erinomaisista asioista, jotka hän oli perinyt mummoltaan.

Aluksi hän hieroi vaan saunassa, mutta sai pian työtä kaupungillakin. Parooni Manfeltin talossa hän kävi säännöllisesti kerran viikossa.

Täällä hän tapasi entisen opettajattarensa Signe-neidin. Joskus hän näki siellä myös tuon paksun, turpean maisterin, joka kirjoitti suurta teosta Helsingin työväen-oloista.

Maisteri oli Signe-neidin sulhanen.

Maisteri harrasti mitä pisimmälle meneviä kansanvaltaisia uudistuksia. Usein hän väitteli niistä vanhan paroonin kanssa.

Parooni vaipui aina hänen mentyään syviin mietteisiin.

Epäilemättä oli hänenkin mielestään valtiossa ja yhteiskunta-järjestyksessä paljon parannettavaa. Maailma ei ollut hänelle paras mahdollinen. Mutta hän mietti enemmän itse elämän suurta ongelmaa kuin sen muotojen osittaisia arvoituksia.

Kuitenkin kaikitenkin oli elämä itsessään ensimmäinen ja suurin armo-luojan antimista. Mutta maisteri sanoi, ettei se ollut mikään armo eikä lahja, josta ihmisen tarvitsi olla kenellekään kiitollinen.

Siis oli se oikeus. Siis oli jokaisella ihmisellä oikeus elämään.

Mutta olevissa oloissa, niin kauas kuin parooni maailmanhistoriaa tunsi, oli tämä oikeus aina ollut jaettu sangen epätasaisesti. Yksillä näytti olevan tavattoman suuri oikeus elämään, toisilla se oli jo paljon pienempi, kolmansilla sitä ei ollut kuin hiukkanen, neljänsillä ei nimeksikään. Mistä se johtui? Oliko niin, että väkevämmät olivat ottaneet pois kaiken oikeuden heikommiltaan?

Sitä ei parooni tahtonut myöntää mitenkään. Kuitenkin hän hyvässä sydämessään olisi suonut niin mielellään jokaiselle ihmiselle oikeuden elää. Mutta ellei jokaisella ihmisellä sitä ollut, niin kuka antaisi sen heille?

Jumalako? Parooni ei uskonut personalliseen jumalaan. Esivaltako? Eihän se voinut puuttua jokaisen yksityisen asioihin.

Ihmisten itsensä oli annettava se heille. Sen, jolla oli enemmän, oli annettava sille, jolla oli vähemmän. Parooni ei mitenkään voinut tulla muuhun johtopäätökseen.

Maailma oli parannettava hyvien ihmisten armeliaisuudella.

Mutta maisteri sanoi, että kaikki armeliaisuus oli alentavaa sille, jota kohtaan sitä harjoitettiin. Olisiko parooni itse tahtonut joutua armeliaisuuden esineeksi? Köyhälistö ei kaivannut armoa, vaan oikeutta. Ellei se saisi sitä, se ottaisi sen. Siksi oli yhteiskunnan paras jo ajoissa antaa se sille hyvällä. Muuten olisi sen pakko antaa ja antaa pahalla. Yksinkertainen valtioviisaus neuvoi parempi-osaisia luopumaan etuoikeuksistaan.

Tämä oli kokonaan vastenmielinen ajatus paroonille. Jos kerran parempi-osaiset voitiin pakottaa siihen, he siis eivät olleet väkevämmät. Heillä ei siis myöskään ollut mitään väkevämmän velvollisuuksia niitä kohtaan, joita nyt heikommiksi sanottiin. Heillä oli siis kaikki velvollisuudet vain itseään kohtaan, sillä nähtävästi oli elämä taisteloa, jossa jokainen tahtoi vallata itselleen niin suuren ja leveän jalansijan kuin mahdollista.

Siitäkö olikin kysymys? Siitäkö taisteltiinkin, kumpi oli heikompi, kumpi väkevämpi?

Nykyisen laskutavan mukaan olivat ne heikommat, joita oli vähempi. Siihen katsantokantaan ei parooni Manfelt voinut suostua milloinkaan. Voima ei riippunut yksinomaan miesten luvusta vaan myöskin laadusta. Sen hän oli jo nuorena oppinut sotarinnassa.

Mutta kansanvaltaisessa yhteiskunnassa oli useimmilla aina valta. Se oli paroonin mielestä vähemmän suotavaa. Elämä oli taisteloa, myönsi maisterikin. Mutta taistelossa ei käskenyt jokainen, vaan yksi.

--Siinäpä se, sanoi maisteri. Setä on sittenkin palvellut liian kauan Venäjällä.

Parooni Manfelt ei suuttunut mistään niinkuin siitä syytöksestä, että hän muka olisi vieraan maan palveluksessa isiltäperityn länsimaisen maailmankatsomuksensa unohtanut. Hän vastasi sentähden hyvin kiivaasti maisterin sanoihin.

Signe-neidin täytyi astua välittämään.

--Miksi elämän täytyy olla välttämättömästi taisteloa? hän kysyi. Miksi se ei yhtä hyvin voi olla rauhaa?

Ihmisellä oli hänen mielestään kyllin sotaa sisälläänkin. Siellä oli hänellä tarpeeksi tilaisuutta taistella, käskeä ja komentaa, vieläpä hallitakin, jos hän oli kyllin voimakas ihminen. Mutta muiden hallitseminen oli hänen mielestään ala-arvoista ja halveksittavaa; oli yhtä suuri häpeä hallita kuin tulla hallituksi.

--Tuo on nyt sitä tolstoismia, hymyili parooni kohauttaen olkapäitään. Sen mukaanhan kaikki esivalta olisi väärä?

--Niin onkin, sanoi Signe-neiti.

--Sen katsantokannan oikeampi nimi on anarkismi, lausui maisteri ankarasti. Onneksi on sitä käytännöllisistä syistä kuitenkin mahdoton toteuttaa.

Paroonin kylvettäjänä ja Signe-neidin entisenä oppilaana pyydettiin Jaana usein perheen yhteiseen kahvipöytään. Hänenkin läsnäollessaan keskusteltiin joskus näistä kysymyksistä. Kaikki käyttelivät sanojaan niin taitavasti, ettei Jaana tiennyt oikein, ketä oli uskominen. Parooni oli hänen mielestään oikeassa, maisteri oli oikeassa, mutta enimmän oikeassa oli kuitenkin Signe-neiti, sillä epäilemättä oli kaikki esivalta väärä ja kaikki hallitsevat ansainneet hirsipuun.

Mutta pahaa ei ollut pahalla vastustettava, sanoi Signe-neiti.

Sitä totuutta ei Jaana voinut koskaan omakseen tunnustaa. Se oli hänen mielestään sitä samaa joutavanpäiväistä lörpötystä, jota papit puhuivat ja jolla kaikkea vääryyttä maailmassa peitettiin ja pönkitettiin.

Samaa sanoi suutarikin, joka nykyään oli Jaanan vaikuttavin oppi-isä.

Paha, joka palveli hyvää, oli hyvä. Se oli suutarin yksinkertainen ja keskitetty uskontunnustus.

33.

Kapinan ja uhman henki, joka Jaanan päätä tätä nykyä piti pystyssä, jätti hänet toisinaan. Silloin itki hän illat pitkät kotonaan ja tunsi itsensä huonoimmaksi kaikista ihmisistä.

Hän mietti elämäänsä, sen onnettomia kohtaloita, ensimmäistä tuloaan Helsinkiin ja sitä häväistystä, joka täällä oli kohdannut häntä. Myös kuollutta lastaan hän muisteli joskus. Ja mitä enemmän hän muisteli, sitä vuolaammin virtasivat hänen kyyneleensä.

Erään sellaisen raskaan yön aamuna hän kertoi kaikki Signe-neidille.

Signe-neiti kauhistui. Oliko sellainen väkivalta mahdollista?

Hän itki itse ja ilmaisi heti ensi näkemällä maisterille Jaanan salaisuuden.

Maisteri päätti ominpäin ryhtyä asiaan.

Mutta kuka oli se huopahattuinen nuori mies, joka oli tarjoutunut Jaanan sirkus-kavaljeeriksi? Ja kuka oli se ilkeännäköinen mies, joka oli oikea syypää?

Maisteri pani liikkeelle kaikki salapoliisi-vaistonsa. Kenties tätä tietä päästäisiin niin monen muunkin mystillisen rikoksen jälille, jotka viime vuosina olivat yhteiskuntaa järkyttäneet.

Hän keskusteli asiasta eräiden puoluetoveriensa kanssa. Ne myönsivät tapahtuman kylläkin mahdolliseksi. Kaikki oli mahdollista tähän aikaan. Mutta mitä voitiin rikollisille, jos kerran järjestysvalta itse oli heidän kanssaan liittoutunut.

Mutta järjestysvalta tahtoi puhdistautua. Sitä vastaan oli liian raskauttavia huhuja liikkeellä, jotka se itsekin katsoi itselleen häpeällisiksi. Poliisimestari, jonka puoleen maisteri vihdoin mieskohtaisesti kääntyi, otti hänet sentähden vastaan varsin ystävällisesti.

--Syyllinen on saatettava rangaistukseen, hän sanoi. Mutta voitteko te antaa jotakin tietoa syyllisestä?

--Ja jos minä voin?

--Silloin on järjestysvalta tekevä tehtävänsä.

Hän lupasi sen kunniasanallaan.

Maisteri jatkoi tiedustelujaan. Niin tapasi hän kerran roistot Helsingin rautatie-asemalla. He seisoivat kaikessa rauhassa eräällä läpikulkupaikalla ja katsoivat tarkasti silmiin jokaista ohikulkijaa.

Maisteri tunsi heidät heti siitä yksityiskohtaisesta henkilökuvauksesta, jonka Jaana oli esittänyt hänelle. Siistinnäköinen, kiveräviiksinen nuori mies kuiskutteli erään toisen vanhemman miehen kanssa, jonka naama heti osoitti hänen kuuluvan yhteiskunnan alimpiin pohjakerroksiin.

--Vangitkaa nuo miehet! hän sanoi eräälle suomalaiselle poliisikomissariukselle, joka samalla kulki siitä ohitse. Nimeni Yrjö Antero Pouttu, filosofian maisteri.

Komissarius katsoi häneen kuin mielenvikaiseen.

Sitten hän hymyili sääliväisesti.

--Ne miehet eivät kuulu minun valtani alle, hän lausui matalalla äänellä.

--Hyvä, siinä tapauksessa minä telefonoin poliisimestarille.

Komissarius iski silmää tuttavallisesti.

--Ne miehet eivät ota mitään käskyjä vastaan kaupungin poliisimestarilta.

--Suoraan kuvernööriltä siis?

--Ylempää.

--Kenraalikuvernööriltä?

--Ylempää.

--Mahdotonta. Venäjän sisä-asiain ministeristöstäkö?

Komissarius kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Maisteri näytti kokonaan puusta pudonneelta.

--Se ei ole totta, hän sanoi kiivaasti.

--Kyllä, hymyili komissarius. Mutta maisteri on nähtävästi hermostunut.

Maisteri Pouttu syöksyi ulos. Hän oli vielä aivan topertunut komissariuksen tiedon-annosta.

Oliko se siis todellakin niin? Voiko mikään esivalta maailmassa käyttää sellaisia palvelijoita?

Maisterin täytyi tunnustaa itselleen, että asioiden tila oli toivoton. Mitkään hänen harrastamistaan kansanvaltaisista uudistuksista eivät olleet mahdolliset, niin kauan kuin lailla ei ollut voimaa eikä Suomen kansa saanut takaisin valtiollista itsemääräämis-oikeuttaan. Perustuslaillinen taistelu oli käytävä ensin ja passiivinen vastarinta vietävä voittoon, vaikka sen sitten olisi muututtava aktiiviseksikin.

Maisteri Pouttu tunsi tällä kertaa povensa paisuvan sangen aktiivisista edellytyksistä. Kenties ei ollut muuta keinoa? Kenties tuli kaikkien perustuslaillisten kansalaisten liittyä yhteen, suureksi aseelliseksi järjestöksi?

Mutta samana iltana istui Jaana kotonaan tuolla pienessä kamarissa pihan perällä ja koki opetella Internatsionalea--virsikanteleella.

34.

Niin liehuivat kerran liput tangoissa. Niin sanottiin kerran, että kansan tahto oli korkein laki Suomenmaassa.

Kansa tahtoi, ja kaikki valtion pyörät pysähtyivät. Kansa tahtoi, ja koko yhteiskunta-koneisto lakkasi toimimasta. Kansa tahtoi, ja järjestysvalta oli sen käsissä. Kansa tahtoi, ja junat, laivat, kaikki tottelivat sen määräyksiä.

»Allons enfants de la Patrie, le jour de gloire est arrivé----»

Vanha parooni Manfelt tapasi itsensä hyräilemästä marseljeesia. Hänen tuleva vävynsä maisteri Pouttu oli kirjoittautunut kansalliskaartiin, hänen tyttärensä Punaiseen ristiin. Itse kulki hän pitkin katuja aamusta iltaan, teki käyntejä tuttaviensa luona, keskusteli kadunkulmissa uppo-outojen ihmisten kanssa ja koki sotilaan silmällä arvostella nykyisen aseman mahdollisuuksia. Nyt hän seisoi Nikolainkirkon edustalla Aleksanteri II:sen patsaan läheisyydessä ja näki Suomen leijonalipun hulmahtavan ilmaan senaatin, yliopiston ja poliisikamarin harjalta. Hänen selkänsä oli oijennut, hänen silmänsä sädehtivät.

Epäilemättä oli tämä vallankumous. Mutta missä olivat tykit ja sotilaat?

Komppania kansalliskaartia kulki reippain askelin yli torin. Hyvä tahti, hymyili parooni. Mutta missä olivat miesten kiväärit? Aikoivatko he paljain käsin käydä painimaan Venäjän tykkiväen, jalkaväen ja kasakkain kanssa? Eikö liehunut Viaporissa valtakunnan lippu, eivätkö seisoneet sotalaivat satamassa valmiina laukaisemaan?

--Seis! huudettiin hänelle venäjäksi.

Hän oli mietteissään kävellyt pari kadunristeystä ja tullut Uudenmaan kasarmin tienoille.

Katu oli suljettu. Venäläinen sotamies ojensi pistimensä.

»Contre nous de la tyrannie l'étendard sanglant est levé--»

Hänen täytyi kääntyä takaisin. Ei, tämä ei ollut mikään vallankumous. Tämä oli kevytmielinen kansanjuhla, jonka marsalkat ammuttaisiin ohjelman viimeisessä numerossa, nimittäin suuressa ja loistavassa ilotulituksessa.

Mutta iltapäivällä hän kuuli, että senaatti oli eronnut. Parooni Manfelt tunsi sydämensä säpsähtävän. Kenties tämä sittenkin oli vallankumous? Kenties tässä sittenkin tehtiin historiaa?

Tuli ilta ja yö.

Kaupunki lepäsi pilkkoisessa pimeydessä. Sähkö ei palanut, kaasu ei palanut. Venäläisten sotalaivojen heijastajat mereltä vain joskus sivelivät korkeimpia katonharjoja.

Parooni Manfelt seisoi ikkunansa ääressä. Mitään niin pimeätä ja synkkää hän ei muistanut nähneensä elämässään. Mitä tapahtui yössä? Miksi eivät pyssyt paukahtaneet? Miksi eivät tykit jyrähtäneet?

Hän oli yksin kotona. Signe-neidillä oli palvelusvuoro Punaisen ristin sairaalassa, joka oli erääsen koulurakennukseen järjestetty. Maisteri Pouttua hän näki vain silloin tällöin. Hän tuli kuin tuulessa, kertoi, mitä tiesi ja meni jälleen menojaan.

Posti ei kulkenut, sanomalehdet eivät ilmestyneet. Mutta sanottiin, että kaikkialla kautta koko Venäjän valtakunnan vallitsi tällä hetkellä sama pimeys, Kaspian merestä Arkangeliin ja Puolasta Siperiaan saakka. Kaikkialla oli suuri sunnuntai. Kaikkialla lepäsivät työtätekevät kädet. Mutta miljoonat aivot työskentelivät sitä ankarammin.

Parooni Manfeltista tuntui kuin olisi hänet äkkiä temmaistu irti koko ihmiskunnasta ja asetettu yksin seisomaan silmä silmää vastaan jonkin suuren ja tuntemattoman maailmanmahdin kanssa. Oliko aika loppunut? Oliko iankaikkisuus alkamassa?

Hän avasi ikkunan. Kolkko syystuuli puhalsi ohi hänen valkean päänsä huoneesen.

Talot nukkuivat pimeässä. Näytti siltä kuin olisi koko maailma mennyt levolle. Eivät ajurien rattaat rätisseet, eivät vierineet raitioteiden vaunut. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla.

Mutta alhaalta kadulta kuului askeleita. Näkyi sieltä täältä salalyhty välkähtävän.

Ketä ne olivat, jotka kulkivat siellä yössä? Mitä siellä tehtiin ja mitä suunniteltiin? Oliko tämä vallankumous? Jos oli, miksi ei raikahtanut ratkaiseva huuto:

»Aux armes, citoyens! Formez vos bataillons!----»

Silloin olisi asema ollut selvä parooni Manfeltin mielestä. Salama olisi valaissut yön, ihmiset olisivat nähneet toisensa ja yhtyneet. Mahdollisesti se olisi ollut epätoivoinen taistelu. Mutta oliko tämä pimeys toivorikkaampi?

Silloin se olisi ollut hänen mielestään vallankumous. Silloin hän kenties itsekin olisi vielä vyöttänyt miekan kupeelleen.

Jos koko kansa nousi, niin kuka voi silloin jäädä istumaan? Jos sen kerran täytyi tapahtua, jos isänmaan onni ja maine vaati sitä, niin eteenpäin sitten kaikki jumalan nimeen! Kerranhan kaikkien tuli kuolla. Miksi ei sitten yhtä hyvin voinut kuolla kunnialla?

Mutta ellei mikään todellinen vallankumous ollut mahdollinen, niin miksi sitten leikkiä vallankumousta? Sitä ei parooni Manfelt voinut mitenkään käsittää.

Kuitenkin hänen täytyi tunnustaa itselleen, että tämä ei ollut mitään leikkiä. Kenties tämä sittenkin oli totista totuutta, totisinta, mikä vielä koskaan oli astunut hänen eteensä elämässä? Aiottiinko taistella ilman aseita? Tahdottiinko toimeenpanna vallankumous ilman verenvuodatusta?

Oli jotakin ahdistavaa ja tukahduttavaa yön hiljaisuudessa. Minkälainen oli sen aamu oleva? Syntyikö siellä jotakin pyhää? Oliko kansojen päivä koittamassa?

Miljoonat aivot työskentelivät tuon yön pimeydessä. Miljoonat ja taas miljoonat ajatukset risteilivät tuon synkän ja tähdettömän taivaankannen alla. Nekö kävivät sotaa keskenään? Sekö oli oleva tulevaisuuden vallankumous?

Silloin ei häntä tarvittu enää. Silloin hän voi mennä rauhassa levolle.

Mitä jos kaikki nuo lukemattomat ajatukset olisivat vapaita, varmoja ja itsetietoisia? Mitä jos jokaisen niiden takana seisoisi yksilö, joka tuntisi voimansa ja tarkoitusperänsä? Mitä jos ne kerran päättäisivät olla tottelematta niitä, jotka käskivät?

Silloin ei olisi mitään järjestysvaltaa enää. Silloin ei olisi mitään valtakunnan sotajoukkoja maalla eikä merellä. Silloin menisivät tyhjiin kaikki linnat ja valtaistuimet eikä jäisi jälelle muuta esivaltaa enää kuin jumalan kirkas päivä, joka paistaisi päälle vapaiden ihmisten ensimmäisen luomisen aamun ihanuudessa.

Vanha parooni värisi.

Hän sulki ikkunan nopeasti ja rupesi riisuutumaan. Oli vaarallista tuijottaa tuohon yöhön. Huumaavat harha-opit piilivät sen syvässä pimeydessä. Eikö marssinut siellä ainoastaan poliittinen vallankumous? Astuiko sen takana anarkismi ja nihilismi?

Vanha parooni Manfelt ei ollut koskaan ollut mikään leimuava isänmaanystävä eikä koskaan millään merkillisemmällä tavalla kansansa kohtaloihin vaikuttanut. Hän oli ollut nuorena iloinen upseeri, vanhempana suuri vivööri ja elostelija. Se isänmaanrakkaus, mikä hänellä epäilemättä oli, samoin kuin koko hänen muukin maailmankatsomuksensa, oli aina ollut vain jotakin ylimalkaista ja pintapuolista, sivistyneen miehen tavallista kiintymystä vapaampiin yhteiskunta-oloihin ja kunnioitusta omaa entisyyttään sekä sukunsa traditsioneja kohtaan. Isänmaa ei ollut koskaan astunut hedelmöittävänä valtana hänen sydämeensä. Se ei ollut koskaan tarvinnut häntä, yhtä vähän kuin hän sitä.

Nyt hän tunsi tarvitsevansa.

Hän ei tahtonut olla yksin tässä yössä. Hän tahtoi kuulua johonkin itseään suurempaan ja korkeampaan yhteyteen. Ja hän haki esille Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja rupesi niitä vesissä silmin vuoteellaan puoli-ääneen deklamoimaan.

Kynttilä liekutti yöpöydällä. Vanhan paroonin silmät painuivat umpeen.

Hän uneksi. Hän näki unta Napoleonista. Hän näki keisarin ratsastavan valkealla orhillaan, näki Austerlitzin aamun koittavan ja trikolorin liehuvan valtamerestä niin valtamereen. Mutta hän näki myös vanhan kaartin kaatuvan paikalleen ja kaartin takana kansan, miehiä, vaimoja, lapsia, kaikki riveissä, kaikki laulaen, kaikki saman suuren, surmaa ja elämää antavan tunteen elähyttäminä: