Part 6

Kotonakaan ei tapausta minään maailmanlopun merkkinä pidetty. Isä oli tosin alussa noitunut vahvasti, sillä hän pelkäsi, että sikiö jäisi hänen elätettäväkseen. Holli-Reeta oli heti ottanut lusikan kauniisen käteensä, mutta päättänyt, ettei sitä ainakaan toista kertaa tulisi hänen kattonsa alla tapahtumaan. Jaanan oli joko etsittävä mies itselleen taikka mentävä samaa tietä kuin oli tullutkin.

Veljillä ei ollut mitään puhumista. He pitivät paljon Jaanasta eivätkä puolestaan tahtoneet lisätä kiveä kuorman päälle. Mummo taas oli jo nähnyt liian paljon maailmaa hämmästyäkseen näin vähästä.

Jaanan juttuja poliiseista ja väkivallanteosta ei uskonut kukaan. Luultiin, että hän puhui päättömiä vain asian todellista laitaa peittääksensä. Kuitenkin katsoi Iikka Rönty velvollisuudekseen kertoa niistä myös kauppias Luikariselle.

Kauppias otti asian vasten luuloa hyvin vakavasti.

--Lähettäkääpäs tyttö minun puheilleni, hän sanoi.

Jaana ei tahtonut suurin surmin mennä. Mutta isä pakotti hänet.

Kauppias käveli kädet housun taskussa kamarinsa lattialla. Jaana seisoi ovensuussa. Kauppias kyseli ja hän vastasi, ujona, arkana ja punastuvana.

Lopuksi ojensi kauppias ystävällisesti kätensä hänelle:

--Tämä on isänmaallinen asia, hän sanoi, ja minä otan sen ajaakseni. Sinä olet saapa hyvitystä; siitä menen takaukseen minä, kauppias Simo Luikarinen Lentuan kylästä.

Kun kauppias sen kerran sanoi, uskoivat kaikki sen niinkuin jyrinpäivän ja pian levisi Lentuan kylälle tieto, että kauppias oli ottanut Jaanan jutun omille hoteilleen.

Se herätti paljon suurempaa huomiota kuin juttu itse. Ihmeteltiin ihmettelemästäkin päästyä, mitä kauppiaalta mahtoi olla Jaana Rönnyn tapaturman kanssa tekemistä.

Mutta Lentuan oppimattomat kyläläiset eivät tunteneet kauppias Luikarista. He tiesivät tosin, että hän oli etevä kauppakyky ja paha pappisvihollinen, samoin että hän kielsi asevelvollisia nuorukaisia menemästä laittomiin kutsuntoihin. Mutta he eivät tienneet, että kauppiaasta viime vuosina oli tullut koko väärän esivallan intohimoinen vastustaja. Taikka jos tiesivätkin, meni se puoli asiasta yli heidän ymmärryksensä.

Kauppias pitikin sanansa uskollisesti. Hän neuvotteli kaupungissa sekä lakimiesten että liiketuttaviensa kanssa, mutta sai heiltä sangen vähän lohduttavia tiedon-antoja. Syytöstä ei uuden virkamies-asetuksen mukaan voitu nostaa alintakaan esivallan palvelijaa vastaan, ilman että oli lupa hänen esimieheltään. Ja jos tällainen lupa myönnettäisiinkin, niin oliko syytös toteennäytettävissä? He epäilivät sitä. Parasta oli, että kauppias nykyisissä oloissa jättäisi koko jutun ja, jos hän tahtoisi, tekisi yksityisesti jotakin Jaanan hyväksi.

Kauppias mietti ja mietti. Hän tahtoi usein puhua Jaanan kanssa ja kutsutti tämän tuon tuostakin puheilleen. Jaana tuli ja näytti joka kerta kauppiaan mielestä yhä kauniimmalta. Kuinka olikaan, unohtui vähitellen asian isänmaallinen puoli häneltä ja Jaana tuli hänen yhä mieskohtaisemman huomionsa esineeksi.

Mitä jos hän itse naisi tytön?

Kauppiaalla oli harvoin jalot hetkensä, mutta kun ne hänellä olivat, haltioitui hän itse omasta jalomielisyydestään niin, että hän kohosi aivan huimaaville hengen kukkuloille. Eikö se ollutkin hänen suora velvollisuutensa? Hän oli luvannut hyvitystä. Ja eikö Jaana ollut hänen oman torpparinsa tytär? Isäntänä hän oli velvollinen pitämään huolta alustalaisistaan. Loukkaus röntyläisiä vastaan oli myöskin loukkaus häntä vastaan. Epäilemättä hän hankkisi Jaanalle hyvityksen niin kuninkaallisen, että se näkyisi kaivolta kotiin.

Kun tämä ajatus ensin hänen aivoihinsa välähti, hän olisi heti ylitsevuotavassa innostuksessaan ollut valmis Jaanan kanssa vaikka vihille menemään. Mutta sitten hän mietti tarkemmin asiaa ja huomasi, että hän jo oli vanha mies, jonka ei sopinut ruveta hupsuttelemaan. Sitten hän tuumi vielä tarkemmin asiaa ja päätti toistaiseksi olla Jaanalle siitä mitään mainitsematta.

Uusi ajatus oli kuitenkin jättänyt uuden uran hänen aivoihinsa. Hän alkoi katsella yhä enemmän toisilla silmillä Jaanaa, käski tämän aina istumaan, tarjosi konvehtia, pistipä jo pikkuleikinkin hänen kanssaan. Eikä hän huomannut itsekään ennenkuin hän jo oli ruvennut Jaanaa himoitsemaan.

26.

Kauppias kulki usein etelässäpäin. Sieltä palatessaan hän aina poikkesi Rönnyn mökkiin, jossa Iikka otti hänet avopäin vastaan ja toimitti heti hänen eteensä höyryävän puolikupposen. Yhdessä he istuivat sitten toisen tuvan puolella, istuivatpa usein päivän taikka yönkin, tinttasivat päänsä täyteen ja lausuilivat voimakkaasti sekä laajaperäisesti.

Oikeastaan se oli kauppias, joka lausuili. Hän oli jo usein tullessaan hyvässä hiprakassa. Silloin oli hänellä mahtavat sanat, vaikka eivät Iikankaan paljon perään antaneet, kun hän muutaman ryypyn vanhaksi pääsi. Kuitenkin pysytteli hän puheissaan enemmän säestäjänä.

Kerran kevättalvella tuli kauppias jo aamusta päivin.

Illalla kuuli Jaana eteisen läpi kulkiessaan seuraavan keskustelun.

--Kuules, Iikka! Sinä olet sellainen naukumaijan poika.

--Mitäpä tässä muutakaan köyhä mies. Hyvä jos röyhtäistä tohtii toisin päivin.

--Ei se ole sen köyhyyden takia, kyllä minä tiedän. Mutta se on siksi, että sinä muka olet linnassa istunut.

--Ei nyt puhuta siitä.

--Miksei puhuta? Kenenkä sinä et luule tässä tiilenpäitä lukeneen?

--Ei suinkaan kauppias.

--Vettä leipää on syöty. Mutta se on minun asiani. Olenko minä silti huonompi mies? Häh? Enkö minä elä niinkuin herra omalla turpeellani?

--Kyllähän kauppias.

--Noh? Mitäs puhut sitten?

--Kauppias ei sentään koskaan ole ollut kolmen markan mies.

--Nyt sanon minä sinulle yhden asian, Iikka: miehellä on kunniata niin paljon kuin mies kunniata ottaa. Siinä se koko konsti on.

--Onpa siinä konstia tarpeeksi.

--Sinulta se ei ainakaan enää synny. Sinä et ole koskaan osannut ottaa sitä. Olet vaan kädet ristissä odottanut, että muut tulisivat ja tarjoisivat sitä sinulle.

--Mitäs kun on pukinsorkka papinkirjassa.

--Sekös täytinen sinun käskee sitä näyttelemään? Olenko minä milloinkaan sinulta kirjoja kysellyt? Olenko pahaa sanaa sanonut? Häh? Sano nyt: olenko?

--Ei, eihän kauppias.

--Ja joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään. Sinun pitää puraista luontosi, Iikka! Tämä maailma on tehty susia eikä ihmisiä varten.

--Taitaa olla niinkuin kauppias sanoo.

--Pure vaan pää poikki hävyltäsi! Ja muista minun sanoneen: »niin kauan huolta nähdä saa, kuin tahtoo sitä kantaa». Eikä se minun sanani olekaan, vaan erään Suomen suurimmista runoilijoista.

--Kyllä se kauppias osaa.

--Minä en ole käynyt kouluja milloinkaan. Mutta sanaa minä olen viljellyt ikäni ja kyllä minä noin sinnepäin tiedän, mitä maailmassa tapahtuu. Voisit sinäkin välistä vilkaista aviisia, Iikka.

--Ei ole tullut nuorena totutelluksi. Mutta ei taitaisi pahitteeksi olla.

--Se ikäänkuin sivistäisi sinua. Siten me paremmin viihtyisimme yhdessä. Sinäkin olet vaan sellainen kollo, Iikka. Mies kuin nuljuksen naula.

--Mitäpäs sitä muutakaan oppimaton mies.

--Näätkös, Iikka: minä olen niin yksin eikä kukaan ymmärrä minua. Mutta tässä rinnassa asuu paljon, paljon. Se menee kaikki hautaan minun kerallani.

--Kauppiaan pitäisi ehkä akottua.

--Minä olenkin miettinyt sitä. Mutta olkoon se meidän kesken.

--Vai on kauppias miettinyt? Älähän!

--On jo katsottukin. Hönkä ihminen kerrassaan.

--No, ei kummemmalla hevosella ajeta.

Jaana oli oikeastaan pistäytynyt vain juomaan eteisen suuresta sammiosta. Mutta kauppiaan sanat kiinnittivät niin hänen mieltään, että hän jäi uteliaana jatkoa kuuntelemaan.

Kauppias oli hänen mielestään todellakin oikeassa. Maailma oli tehty susia eikä ihmisiä varten. Ihmisellä oli siinä kunniata niin paljon koin ihminen kunniata otti. Mitä jos hänkin, Jaana, puraisisi luontonsa kerran? Huolta oli hänkin kantanut, tässä kuukaudet itkenyt ja tihertänyt. Mitä varten? Kenen hyväksi? Kiittikö häntä kukaan siitä? Eikö hän ollut ihminen niinkuin kaikki muut? Oliko hän silti huonompi muita, jos muut olivat olleet hänelle hävyttömät?

Jotakin sellaista hän oli itsekin joskus hämärästi tuntenut. Mutta kauppiaan sanat lykkäsivät kuitenkin häntä koko joukon eteenpäin niitä uusia kehitysmahdollisuuksia kohden, jotka vielä vetivät sikeätä unta hänen povessaan.

27.

Keväällä kuoli mummo.

Kauppias kävi yhä useammin Rönnyn mökissä. Silloin tällöin kutsutti hän myös Jaanan puheilleen. Näön vuoksi hän vielä joskus puhui hyvityksestä, mutta enimmäkseen jutteli vain minkä mitäkin, tiedustelipa myös Jaanan tulevaisuuden toiveita. Niistä ei Jaana vielä tiennyt itsekään. Hän sanoi vaan, että hän arvattavasti syksyllä palajaisi takaisin pääkaupunkiin, jossa hänellä valmis paikka oli. Se oli kauppiaankin mielestä kaikin puolin järkevintä.

Jaanan käynnit kauppiaan luona, samoin kuin tämän tiheät vierailut Rönnyn mökissä, kiinnittivät suuresti Lentuan kyläläisten huomiota. Ruvettiin kuiskuttelemaan yhtä ja toista eikä ollut aikaakaan, kun jo kuka tahansa voi vannoa, että Jaana oli kauppias Luikarisen jalkavaimo.

Myöskin Iikka Rönty kuuli siitä kerran kylällä käydessään.

Hän ilahtui sanomattomasti. Sehän olisikin paras ratkaisu heidän aineelliselle ahdingolleen. Jos kauppias vielä ottaisi Jaanan taloonsa, olisi kaikki niinkuin ollakin piti. Heidän vanhojen päiviensä vara olisi turvattu eikä hänen epäilemättä koskaan tarvitsisi suorittaa suurta velkaansa kauppiaalle. Kenties lahjoittaisi kauppias vielä mökinkin heille ikiomaksi, niin ettei heidän enää tarvitsisi mitään päivätöitä tehdä.

Kautta rantain hän koki urkkia Jaanalta, miten paljon kyläläisten puheessa perää oli. Mutta tyttö puri huulensa yhteen eikä osoittanut mitään luottamusta hänelle.

Iikka neuvotteli Holli-Reetan kanssa ja huomasi, että he olivat jotenkin yksimielisiä asiasta. Täytyi vaan nyt koettaa pitää hyvällä tuulella kauppiasta.

Tuli kesä ja syksy.

Vähitellen oli tapahtunut suuri muutos Jaanan koko ulkonaisessa olennossa. Tosin hän itki vielä joskus ja jäi niinkuin vähämielinen pitkiksi ajoiksi eteensä tuijottamaan. Mutta sitten nakkasi hän niskojaan, hänen päänsä kohosi ja hän voi äkkiä ja ilman mitään syytä helähyttää naurun niin kirkkaan, ettei sitä oltu kuultu ennen Rönnyn mökissä. Sitä iloa voi sitten kestää monta päivää perätysten, kunnes hänelle taas tuli huolellinen hetkensä.

Hän oli huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kauppias oli antanut yhä selvempiä viittauksia. Vihdoin rupesivat vanhemmatkin puhumaan jotenkin suoraan siitä. Heidän mielestään se oli todellinen onni Jaanalle. Hänen ei suinkaan pitäisi kauppiasta luotaan karkoittaa.

--Eipä se kuitenkaan vihille veisi, oli päässyt Jaanan suusta kerran.

Se oli isän mielestä sulaa hassutusta. Hyvästi oli hänkin Holli-Reetan kanssa toimeen tullut, vaikka olivat vieläkin vihkimättä.

--Vanhapa tuo on, hän oli toisen kerran ähkäissyt.

Holli-Reeta oli sen johdosta häntä nuhdellut perinpohjaisesti. Mikä vanha kauppias oli? Mies parhaassa ijässään. Ja jos nyt vähän vanha olikin, niin sitä parempi. Eipähän sitten enää niin paljon muiden jälessä juoksisi.

Kerran eräänä synkkänä syys-iltana ajoi kauppias heille. Kotvan toisessa tuvassa Iikan kanssa juopoteltuaan, hän pyysi saunaa, joka hänelle joutuin toimitettiin. Jaana käskettiin häntä kylvettämään.

--Minä en mene, sanoi Jaana.

--Mikä on, ettet mene? kysyi Iikka Rönty ja tunsi samalla, että hänen sisuksensa kiehahtivat.

--Menköön äiti. Se ei kuitenkaan osaa olla siivolla se kauppias.

Eikä Jaana tahtonut mennä, vaikka vanhemmat kuinka olisivat häntä kehoittaneet.

Iikka suuttui niin, että maailma pimeni hänen silmissään.

Kuitenkin hän hillitsi itsensä tällä kertaa. Mutta Holli-Reeta tarttui Jaanan tukkaan ja lupasi antaa hänelle sellaisen kukakäskin, että vielä viimeisellä tuomiollakin muistaisi neljättä käskyä vastaan rikkoneensa.

--Sitäkö täytistä sinä siinä taivastelet! hän huusi. Ala vaan laputtaa taikka vedän niin pitkin korvia, että viipperänä menet.

Jaana nousi kangaspuittensa äärestä. Hän muisti hyvin sen talvi-illan eräitä vuosia sitten, jolloin isä oli hänet tallissa piiskannut ja jolloin hän oli karannut kotoa.

Vanhempien esivalta oli jo silloin häntä syvästi katkeroittanut. Sen jälkeen hän oli tullut tuntemaan erään toisen esivallan, joka oli häväissyt hänet. Molempien sanottiin olevan jumalasta. Molemmat esiintyivät hänelle pelkkänä väkivaltana.

Isän suhteen olivat jo ennen viimeisetkin lempeät tunteet häneltä haihtuneet. Nyt kuuli hän korvissaan, miten kaikki siteet äidin ja hänen väliltään poikki karahtivat.

Hän tunsi seisovansa yksin maailmassa.

Eikä ainoastaan maailmassa, vaan maailmaa vastaan.

Yksilöllisyyden uusi tunne heräsi hänessä; sama, joka ennen oli vain itsesäilytyksen hämäränä vaistona hänessä esiintynyt; heräsi synkkänä, peljättävänä, onnettomuutta uhkaavana niinkuin ukkospilvi helteisen taivaan ääreltä kantaen helmassaan surmaa ja rankaisevia salamoita.

Jos hänellä olisi ollut ase, hän olisi lyönyt. Jos hänellä olisi ollut pyssy, hän olisi ampunut. Mutta hänellä ei ollut mitään.

Hänen silmänä iskivät tulta ja hän kirosi karkeasti.

--Mennään sitten, hän sanoi. Lyödään löyly kauppiaalle.

Hän meni. Porstuanovi paukkui hänen perässään niinkuin tykinjyske.

Sinä yönä antautui hän ensi kerran kauppiaalle.

28.

Viha oli ensimmäinen itsenäisen henkisen elämän oire Jaanassa. Myöhemmin tuli lisäksi toinen, nimittäin ylenkatse.

Joulun alla hän matkusti päätäpahkaa Helsinkiin.

Hänen palveluspaikkansa ruokarouvan luona oli täytetty. Mutta siistin näköinen kun oli ja sanoi saunassa syntyneensäkin, hän sattumalta pääsi saunoittajaksi erääseen pääkaupungin suureen kylpylaitokseen.

Se oli synkkä tyttö, joka seisoi vesi-ammeen vierellä ja pyysi pestäviä vuoroin toista vuoroin toista puoltaan kääntämään. Herrat yrittivät joskus laskea leikkiä hänen kanssaan, mutta huonolla menestyksellä. Jaana tuskin kuuli heidän sanojaan.

Hän teki työnsä tyynesti ja täsmällisesti. Mutta hänen suunsa ympärillä oli kova piirre ja hänen suurissa silmissään oli jäinen kalpeus, joka teki kaiken leikillisenkin lähentelemisen mahdottomaksi.

Kotipuoleensa hän ei koskaan kirjoittanut.

Kauan jälkeenpäin hän kuuli tosin, että Lentuan kylällä oli tapahtunut kummia. Yöllä oli tullut aseellisia miehiä kaupungista, jotka olivat murtautuneet kauppiaan taloon, penkoneet siellä kaikki paikat ylös alaisin ja vieneet isännän itsensä vangittuna mukanaan.

Sen kertoi hänelle eräs Lentuan kylän tyttö, joka samoin kuin hänkin oli kerran lähtenyt piiaksi pääkaupunkiin. Nyt oli tämä naimisissa erään suutarinsällin kanssa. Heillä oli sievä koti Pitkänsillan takana.

Jaana kävi joskus pyhä-iltoina heitä katsomassa.

Suutari oli mielipiteiltään sosialisti, samoin hänen vaimonsakin.

He tapasivat hyvän oppilaan Jaanasta. Täällä hän kuuli ensimmäisen kerran elämässään mainittavan, että kaikki kapitalistit olivat rosvoja, että rikkaudet olivat kansan hiellä kootut, että porvarillinen yhteiskunta-järjestys oli kumottava, kaikki tasattava ja köyhän kansan tuhatvuotinen valtakunta perustettava. Sitäpaitsi hän kuuli vielä paljon tuotanto-välikappaleista ynnä muusta, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka herätti hänessä samaa salaperäistä kunnioitusta koin vieraat sanat, draaki ja Ruomi röyhkeä vanhassa virsikirjassa.

Ehdottoman tasa-arvoisuuden aate meni Jaanaan kuin terva puuhun. Siinä tuli avuksi hänen kristillinen lapsuus-uskonsa, jonka hän jo muuten tosin oli kokonaan kadottanut. Jos kerran kaikki olivat saman arvoisia jumalan edessä, niin miksi ei ihmisten edessä? Jos kerran kaikki olivat yhtä oikeutetut elämään, niin miksi saivat toiset elää ylellisyydessä, toiset puutteessa ja kurjuudessa?

Suutari vaimoineen oli jo sangen lähellä anarkismia, vaikka hän vielä tunnustikin edes jonkinlaisen esivallan tarpeellisuuden. Mutta Jaana meni pian heitä pitemmälle. Eikö kaikki esivalta ollut väärä? Miksi olla mitään lakeja ja laitoksia? Eikö kukin saanut tehdä, mitä tahtoi? Kenellä oli oikeus toisen vapautta rajoittaa?

Ja koska jumalaa nähtävästi ei ollut olemassa, niin ei siis myöskään ollut taivasta, helvettiä eikä viimeistä tuomiota. Maan päällä piti pahan saada rangaistuksensa ja hyvän palkkansa, jos mieli kansojen pyhän oikeuden milloinkaan päästä voitolle maailmassa. Mutta ketkä olivat tehneet sen enemmän vääryyttä kuin rikkaat ja vallassa-olijat? Ei olisi ollut mikään synti vetää heidät kaikki hirsipuuhun.

Suutari lainasi hänelle Ranskan vallankumouksen historian. Jaana luki sen ahmimalla, sillä se oli ensimmäinen maallinen kirja, joka oli sattunut hänen käteensä. Kansa oli siis kuitenkin kerran ollut vallassa. Kerran olivat maan mahtavat vavisseet. Miksi ei Bastilje vieläkin voinut tulla valloitetuksi? Miksi ei vieläkin voineet pudota kuninkaalliset päät?

Oliko giljotini jo tehnyt tehtävänsä? Eikö kaikki ollut kesken vielä? Eivätkö kansat vielä huoanneet orjuudessa? Miksi ne eivät katkaisseet kahleitaan?

Miksi ei myrsky mylvähtänyt? Oliko vanhurskas oikeus kadottanut väkikalpansa?

Uudet ajatukset syöksyivät ryöpyten kuin kevätvirrat kautta Jaanan viljelemättömien aivoerämaiden. Kapinalliset tunteet paisuttivat hänen poveaan. Hän eli vain verisissä ja vallankumouksellisissa mielikuvissa.

Mutta syvällä alla kaikkien hetken kuvien ja käsitteiden, hänen sydämensä koskemattomissa pohjakerroksissa, lepäsi harmajien sukupolvien perintö, isien ja äitien uskonnollinen mielenlaatu; nukkui niinkuin routa nukkuu Suomen suurilla sydänmailla, missä mustat vedet seisovat liikkumattomina hallaisissa rämeissä.

29.

Kävi paljon väkeä saunassa, miestä, naista, nuorta ja vanhaa. Kaikki ne kulkivat Jaanan jäntevien käsien kautta ja kaikki lähtivät sieltä ehompina entistään.

Myöskin monta tuttavaa tapasi Jaana täällä.

Ne olivat ylioppilaita ruokarouvan ajoilta. Ne tunsivat heti Jaanan, naljailivat, puhuivat politiikkaa ja kertoivat päiväkuulumia. Sitten muistivat ne äkkiä jotakin ja kysyivät, eikö Jaanalla ollut sulhanen kotipuolessaan ja eikö hänen ollut pitänyt mennä naimisiin.

--Se matkusti Amerikkaan, selitti Jaana heille lyhyesti.

Ylioppilaat käänsivät Amerikan hameriikiksi, olivat sukkelia mielestään ja tarjoutuivat Jaanalle sulhasen sijaisiksi. Jaanan täytyi usein naurahtaa heidän hullutuksilleen. Mutta sitten hän tuli heti hyvin totiseksi.

Yksi niistä oli sangen vakava. Se olikin maisteri ja hänellä oli kihlasormus vasemman käden nimettömässä. Hän oli paksu, turpea mies, Pouttu nimeltään, hartiat vankat ja leveät, hauvislihakset kuin atleetilla ikään. Hänen syvä bassonsa oli heti omiaan luottamusta herättämään.

Maisteri jutteli Jaanan kanssa vain ammattiasioista, kyseli, paljoko Jaana voi ansaita päivässä ja mitkä hänen elatuskustannuksensa olivat.

--Minä kirjoitan suurta yhteiskunnallista teosta Helsingin työväen-oloista, hän selitti.

Toinen, joka ei myöskään leikkiä laskenut, oli muuan nuori, hintelä näyttelijä. Hän oli silminnähtävästi rakastunut Jaanaan. Tarjosipa hän Jaanalle silloin tällöin teatteripiletinkin, milloin hänellä itsellään nimittäin oli siellä joku palvelija-osa.

Teatteri teki tärisyttävän vaikutuksen Jaanaan. Nuori näyttelijä halveksi komediaa. Siten sai Jaana nähdä vain suuria murhenäytelmiä.

Hän istui kädet ristissä, hartaana kuin kirkossa, kuunteli henkeä vetämättä jalojen tunteiden ja leimuavien intohimojen temmellystä, näki murheen murtavat voimat työssään, itki niin paljon kuin jaksoi ja väänsi aina välillä kuivaksi nenäliinansa. Näyttämön kuviteltuihin kärsimyksiin ja näyttelijäin tulkitsemiin tunnepurkauksiin hän itse runoili oman ilottoman elämänsä juoksun, itki yhdessä itkevien kanssa ja paloi pyhästä vihasta, kun vääryyden vallat suuria sankareita ja sankarittaria huojuttivat. Eipä ilman, ettei hän itsekin silloin katsonut seisovansa koko joukon tavallista ihmiskuntaa ylempänä.

Mutta tapahtui välistä, että nuo vääryyden vallat pistäytyivät myöskin sankarin omaan poveen ja löivät siellä synkkää, tuhoatuottavaa leikkiään. Silloin lakkasi Jaana heti itkemästä. Tämä ei ollut hänen mielestään mikään oikea murhenäytelmä. Hän tunsi itsensä pettyneeksi, tuli välinpitämättömäksi ja palasi kotiinsa pahantuulisena.

Kerran pyysi nuori näyttelijä luvan saada tulla Jaanan luokse kylään.

--Tulkaapahan, jos tahdotte, sanoi Jaana.

Hän asui eräässä pienessä kamarissa pihan perällä. Siihen mahtui juuri kaikki, mikä tarvittiin, sänky, pöytä, piironki, pari tuolia ja hellauuni. Ikkunalla kasvoi palsami ja elämänlanka jotka Jaana oli nähnyt kotipuolessaan jokaisen vähänkin toimeentulevan mökin lasilla. Mutta piirongilla kukki Kristuksen verenpisara; sen hän oli saanut lapsuudentoveriltaan suutarin vaimolta.

Näyttelijä tulikin eräänä sunnuntai-iltapuhteena. Hän oli ujo, tunsi kulkevansa luvattomilla teillä eikä tiennyt, mitä sanoisi. Jaana keitti kahvit hänelle ja ylläpiti tuon tuostakin katkeavaa keskustelua.

Lähtiessään tahtoi vieras suudella Jaanaa.

Jaana salli sen tapahtua, mutta aivan kuin armosta, suu mutrussa ylenkatseellisesti. Miksi hän ei voinut tehdä mieliksi tuolle? Hyvältä pojaltahan tuo tuntui, vaikka kovin arkalan asukkaalta.

Mutta kun poika tahtoi vetää hänet syliinsä, sysäsi Jaana päättävästi pois hänen käsivartensa. Samalla välkähtivät hänen silmänsä niin vihaisesti, että nuorukainen painoi päänsä alas ja meni musertuneena matkoihinsa.

Jaana jäi otsa rypyssä hänen jälkeensä katsomaan. Mutta sitten hän muisti pojan pyytävät silmät ja hän tunsi omituisen ylemmyyden ja säälin sekaisen tunteen heräävän povessaan.

--Hyvä poika se oli, hän ajatteli.

Eikä nuori näyttelijä enää koskaan sen koommin Jaanan sauna-numeroon ilmestynyt.

30.

Kerran tuli Jaanan kylpyhuoneesen myöskin vanha parooni Manfelt.

Jaana tunsi heti hänet. Mutta parooni ei näyttänyt ollenkaan muistavan muinaista suojattiaan.

Jaanan teki mieli kiittää häntä ja kysyä, milloin hän saisi tulla maksamaan lainan, jolla parooni kerran oli hänet niin tukalista olosuhteista pelastanut. Hän olisi nyt jo voinut sen tehdä. Mutta hän ei uskaltanut, sillä parooni näytti hänen mielestään nyt niin vakavalta ja kunnianarvoisalta.

Sitäpaitsi oli parooni silminnähtävästi vanhentunut. Suru oli satanut lumen hänen hapsilleen. Hänen silmäluomensa olivat raskaat, hänen katseensa totinen ja tuijottava.

Hänen poikansa, joka palveli upseerina Venäjällä, oli liittynyt vallankumouksellisiin, joutunut sota-oikeuden eteen ja ammuttu kapinoitsijana. Sitä suri nyt vanha parooni, siksi oli hänen ennen suora vartensa käynyt kumaraan.

Miksi hän enää muuttaisi maasta? Kuolema oli kyllä pian jo antava hänelle toisen tyynemmän ja onnellisemman syntymämaan.

Tytär hänellä tosin vielä oli, mutta sekin jo kihloissa. Mitä tekisi hän yksin ulkomailla? Eikö ollut uljaampi katsoa kohtaloa silmiin ja peittyä lepoon saman turpeen alle, jonka puolesta hänen esi-isänsä olivat auralla, miekalla ja mietteellä sotineet?

Parooni Manfelt oli vanha mies. Hän kysyi Jaanan nimeä eikä sittenkään, vaikka Jaana sanoi sen, muistanut koskaan kuulleensa sitä.

Jaana tunsi vaistomaisesti, että oli varovaisinta olla myöskään muistuttamatta hänelle mitään.

--Mistä olet kotoisin? kysyi parooni.

Jaana sanoi.

--Vai niin kaukaa, ihmetteli parooni kylpyammeessaan.

Pitkäpalmikkoisen maalaistytön kuva laitakaupungilta oli kokonaan haihtunut hänen mielestään.

Mutta äkkiä muisti hän erään toisen asian.

--Eikö siellä ollut hallavuosi? hän kysyi.

--On siellä ollut montakin, selitti Jaana.

--Niin, mutta minä tarkoitan noin kymmenkunnan vuotta sitten. Parikin nälkävuotta peräkkäin?

--Kyllä oli.

--Mistä kylästä sinä sanoit olevasikaan?

Jaana ei ollut kotoisin oikeastaan mistään kylästä. Mutta hän mainitsi Lentuan nimen.

--Juuri Lentuan, virkkoi parooni vilkastuneena. Siellä piti minun tyttäreni pienten lasten koulua.

--Oikeinko totta?

Jaanakin ilahtui niin, että häneltä hetkeksi unohtui peseminen.

--Kävinhän tuota minäkin sitä koulua, hän ilmoitti sitten.