Part 5

Onneksi tuli pappi samassa. Kauppias sulki puotinsa ja kansajoukko siirtyi kohti pihan toisella puolen olevaa pirttirakennusta. Siellä oli jumalanpalvelus pidettävä.

Saarnan aikana katsoi Heikki koko ajan Jaanaan. Hän ei voinut mitään muuta ajatella. Tuoko se sitten oli hänen tuleva morsiamensa? Nyt se oli tullut takaisin, uskollinenpahan oli ollut, vaikka ei ollut silloin lähtökiireessä tullut edes kihloja hommatuksi. Mutta nyt Heikki hänet kihlaisi vaikka vihtasormuksella.

Kyllä hän tietysti voi kultaisenkin ostaa, eipä sillä ja sen vuoksi. Talo oli nyt hänen eikä isäkään enää kauan eläisi. Vielä ennen juhannusta hän matkustaisi kaupunkiin ja ostaisi sormuksen, kultakellon ja vitjat. Pärttylinä pidettäisiin ratulat eli kuuliaiset ja römppäviikolla häät. Ristiäisiä saattaisi sitten noin Erkinpäivän tienoissa ajatella.

Se tuntui jo niin iloiselta ja hipleältä Heikistä, että häntä aina pyrki väkisin naurattamaan. Aivan kuin olisi joku kainalokuopista kutittanut.

Samaako mahtoi Jaanakin ajatella, koska näytti niin ujostelevan eikä edes kertaakaan katsonut hänen?

Mutta Jaanan mieli liikkui taas muilla markkinoilla. Tässä pirtissä hän oli saanut ensimmäisen ja ainoan koulu-opetuksensa.

Oli näet erään hienon helsinkiläisen neidin nuoreen ja oikulliseen päähän pistänyt ajatus lähteä laupeudentyötä harjoittamaan, levittämään tiedon valoa ja hyviä tapoja Suomen synkimpien sydänmaiden keskuuteen. Myöskin leipää ja vaatteita hän oli levittänyt, sillä näitä nälkäperukoita oli jälleen kohdannut kaksi hallavuotta peräkkäin.

Hänen isänsä oli joku hyvin ylhäinen sotaherra, hänen ristimänimensä oli Signe ja hänen sukunimensä edellä oli af taikka von, mikä lienee ollutkaan. Kuin pyrstötähti hän oli tullut, tuoden viestin tuntemattomista aurinkokunnista, kuin pyrstötähti myös hävinnyt häikäistyään, kadoten ijäksi Lentuan kylän pienestä ja ahtaasta näköpiiristä.

Vuoden hän oli pitänyt pienten lasten koulua kauppiaan pirtissä, jonka tämä mielihyvällä oli tarjonnut hänelle maksutta käytettäväksi.

--Jos te saatte nämä rosvonpenikat edes hiukankin ihmistapoja oppimaan, oli kauppias sanonut, on siinä minulle kyllin vuokraa huoneestani.

Jaana, joka jo silloin oli ollut paimentyttönä Luikarisen luona, oli kuullut nämä sanat. Nyt pulpahtivat ne äkkiä esille sydämen onkaloista, jonne ne kerran olivat niin kipeästi kaivertuneet.

22.

Kauppias Luikarinen ei ollut mikään tietopuolisen valistuksen vihollinen. Päinvastoin hän piti sitä ainoana keinona, jos nyt kerran oli kysymyksessä niin naurettava seikka kuin kansan kohottaminen alkuperäisestä raakuudestaan, roistoudestaan, ja typeryydestään. Moinen epäilemättä jalo pyrkimys oli hänen mielestään kuitenkin yhtä mahdoton kuin olivat täyspäiselle ihmiselle uskonnolliset hassutukset.

Papit olivat hänen loukkauskivensä. Hän vihasi heitä rajusti ja intohimoisesti. Se ei tietysti suinkaan estänyt häntä jättämästä pirttiään heidän käytettäväkseen jumalanpalvelusta varten, joka kokosi kansan hänen kauppapuotinsa edustalle.

Saarnan lopussa tapahtui jotakin tavatonta.

Pappi puhui esivallasta ja sen kunnioittamisesta. Esivalta ei hänen mielestään turhaan miekkaa kantanut. Tosin oli jumalalle annettava, mikä jumalan oli, mutta etenkin keisarille, mikä keisarin oli. Asevelvolliset nuorukaiset kuuluivat ehdottomasti keisarille. Mutta tästäkin seurakunnasta oli moni jäänyt pois arvannostosta, muka sillä syyllä, että uusi asevelvollisuus-asetus oli syntynyt maan lakien vastaisessa järjestyksessä. Se oli surkuteltavaa hairahdusta ja kansan terveiden käsitteiden sekoitusta. Ei ollut alammaisen asia mennä esivallan toimenpiteiden laillisuutta punnitsemaan. Sillä esivalta, joka oli jumalasta, teki tilinsä yksin jumalalle.

Heti hänen jälkeensä nousi kauppias Luikarinen. Hän oli niin vihainen, että hänen äänensä vavahteli. Pappi puhuu, mitä sylki suuhun tuo, hän sanoi. Pappi puhuu pönttönsä ja leipälaukkunsa puolesta. Laki on kansan, ja hallitsijaakin korkeampi. Mutta uusi asevelvollisuus-asetus ei ole laki, vaikka Suomen papit sen ovatkin saarnastuolista julistaneet. Se ei ole syntynyt Suomen valtiopäivien myötävaikutuksella.

--Menköön arvannostoon se, jonka housut lotisevat! hän huusi. Mutta syyttäköön sitten itseään, jos joutuu Venäjälle kaalinpäitä pureksimaan. Taitaa siinä vain maha piiskana heilua ympäri selkäpiitä.

Täälläkin Suomen synkimmissä sydänmaissa, missä ruokajärjestys ei suinkaan ollut kehuttava, mutta kaali kokonaan tuntematon, teki viittaus venäläiseen kyökkiin tarkoitetun ja tuiki tyrmistyttävän vaikutuksen. Mitä ymmärsivät Lentuan kyläläiset esivallasta ja laillisuuden vaatimuksista? Esivalta oli se, joka verot kantoi ja virkamiehet palkkasi, laillisuus se, joka esiintyi käräjinä, lautamiehinä ja rikoslakina.

Mutta vatsansa vaatimukset he ymmärsivät. Siksi he kaikki tällä hetkellä sydämensä syvyydessä kannattivat kauppias Luikarista, vaikka he eivät papin läsnäolon vuoksi rohjenneetkaan millään tavalla tuoda julki mielipidettään. Heidän mielestään oli jo suunnatonta, että kauppias oli sen tehnyt, mutta siinä olikin mies, joka ei pelännyt piruakaan.

Pappi oli punainen kuin kukko. Kauppias haukkui häntä vielä vähän aikaa ja lupasi laittaa havuisen hännän jokaiselle, joka ei ollut hänen kanssaan yhtä mieltä.

Pappi vastasi tyynemmin ja maltillisemmin. Vielä oli aika katua niiden, jotka eivät olleet kutsuntaan saapuneet. Mutta siinä tapauksessa heidän heti oli armoa pyydettävä ja lainkuuliainen mielialansa esivallalle ilmaistava.

--Tehköön kukin omantuntonsa mukaan, hän sanoi. Minä olen vaan tahtonut sanoa sanani ja samalla mikä on jumalan sana tässä tapauksessa.

--Muna hapeniin sellaiselle miehelle! huusi kauppias Luikarinen. Ja nyt pellolle minun pirtistäni taikka minä näytän sinulle, mitä muksu maksaa!

Pappi korjasi lipereitään ja lähti puuskuttaen.

Kauppias Luikarinen hymyili voitollisena. Että hän kerrankin oli saanut puhua suunsa puhtaaksi noille juuttaille ja iskarioteille! Käskivät roistot vielä lepopäivää pyhittämään! Ikäänkuin kansalle ei ollut siinä lepopäivää tarpeeksi, että se sai seisoskella hänen tiskinsä edessä!

Heikki Kontio oli höröstänyt korviaan, kun kuuli arvannostosta mainittavan. Hänkin oli jäänyt pois kutsunnasta. Tosin se oli tapahtunut enemmän kauppiaan kehoituksesta kuin hänen oman vakaumuksensa tähden, siitä yksinkertaisesta syystä nimittäin, ettei Heikillä ollut näistä asioista mitään varmaa vakaumusta. Edesvastuu oli hänen mielestään siis kokonaan kauppiaan. Mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla hän oli seurannut tämän ja papin välistä väittelyä. Hänestä tuntui kuin olisi siinä kiistelty hänen kohtalostaan.

Jos kauppias olisi hävinnyt, olisi hänkin tuntenut itsensä tuiki levottomaksi. Mutta nyt oli pappi saanut pötkiä käpälämäkeen ja hänen edesvastaajansa jäänyt voitollisena taistelukentälle.

Hätä ei ollut tämän näköinen. Ja Heikki katsoi jo turvallisesti voivansa pistää piipputupakan käryämään.

Jaana oli henkeä vetämättä seurannut papin ja kauppiaan ottelua. Se oli muistuttanut hänen mieleensä paininlyöntiä Jaakopin ja hänen jumalansa välillä, kuitenkin sillä erotuksella, että Jaakopin jalka ei näyttänyt nyrjähtäneen. Eikö hänkin tiennyt esivallasta jotakin? Tapauksen jälkeen pääkaupungin poliisikamarissa se merkitsi hänelle samaa kuin väkivalta. Eikö hänkin tiennyt laista ja oikeudesta jotakin? Tiesi niin paljon, ettei niihin ollut vetoamista, kun tiukka tuli. Mutta hän ei ollut vielä voinut oikein pukea sanoihin ajatuksiaan. Nyt tuli kauppias tuossa ja sanoi, että esivalta oli väärä ja ettei sen antamia asetuksia ollut noudatettava.

Tosin puhui kauppias ainoastaan väärästä esivallasta ja laittomasta asevelvollisuus-asiasta, mutta tietämättään yleisti Jaana hänen sanansa mielessään, yhdisti ne omiin kokemuksiinsa ja huomasi ne oikeiksi kaikessa laajuudessaan, ilman mitään rajoitusta.

Hänkin asettui heti vaistomaisesti kauppiaan puolelle.

Pappi puhui pötyä hänenkin mielestään. Tosin oli hänen saarnansa ollut kaunis ja liikuttava eikä Jaana ollut sen aikana voinut estää kyyneleitään. Se oli ikäänkuin toinen maailma, jossa jumala oli isäntä ja pappi pehtori. Huonona naapurina tahtoi perkele anastaa sekä heidän tiluksensa että alustalaisensa.

Mutta heti kun pappi oli ruvennut maallisista asioista puhumaan, oli Jaana tuntenut sydämensä jäykistyvän. Mitä oli papilla niiden kanssa tekemistä? Eihän jumala kuitenkaan vaivaisesta syntisestä välittänyt. Eikä esivalta, ainakaan se, jonka tekemisiin Jaana oli joutunut, suinkaan voinut olla jumalan sijainen maan päällä. Pimeyden pääruhtinaan sijainen se oli. Epäilemättä, jos ihmisvoimat siihen riittivät, sitä oli kaikin mokomin vastustettava.

Kansanjoukko hajautui vähitellen. Kauppias avasi jälleen puotinsa ja liike lähti käymään entistä menoaan. Pappi pyysi kyytiä takaisin kaupunkiin, mutta joku eteläänpäin menevä matkustaja oli jo ehtinyt ennen häntä nimensä päiväkirjaan merkitsemään.

Papin täytyi hetki odottaa. Joku uskollinen sanankuulija lupasi hänelle hevosensa. Mutta se täytyi ensin käydä valjastamassa.

Jaana seisoi puodin portailla ja hoputti omaisiaan lähtemään. Hän tahtoi kaikin tavoin välttää Heikkiä. Mutta Holli-Reeta sanoi, että hänellä oli jotakin ostoksia, ja Iikka jutteli kaikessa rauhassa kylänmiesten kanssa. Mummo taas oli pistäytynyt pappia puhuttelemaan.

Silloin näki Jaana kievarirakennuksesta kiipeävän kärryihin nuoren, siistipukuisen, kiveräviiksisen miehen, pehmeässä huopahatussaan. Hänen sydämensä sylkähti. Eikö se ollut samainen mies, joka Helsingissä oli houkutellut häntä sirkukseen ja jonka takia hän sitten oli tullut turmioon? Ja eikö hänen veljensä Nantta haastellut miehen kanssa?

Ei, Jaana ei voinut erehtyä. Sama mies se oli.

Mitä se täälläpäin matkusteli? Olisipa Jaanan tehnyt mieli vetää hänet tilille käytöksestään. Miksi hän ei ollut tullut kadunkulmaan? Oliko oikein siten narrata köyhän lasta?

Mutta kyytipoika iski hepoa selkään ja kohona hurahtivat kärryt väistyvän helluntairahvaan lomitse.

23.

--Kuka se mies oli? kysyi Jaana veljeltään kotimatkalla.

--Mikä mies?

--Se matkamies, jonka kanssa sinä puhelit kauppiaan pihalla.

--En tiedä. Mutta rahaa sillä näkyy olevan kuin roskaa. Jos lie tukkiherroja.

--Ei se tukkiherra ole.

--Mistä sinä sen tiedät?

Jaana viivytteli vastaustaan.

--Tiedänpä vaan, hän sanoi. Minä olen nähnyt hänet Helsingissä.

--Mitäs kysyt sitten, kun tiedät itse paremmin, huomautti Nantta myrtyneenä.

Nyt sekautui jo Iikka Röntykin puheesen.

--Eihän se mikään tukkiherra ole, hän sanoi. Se on sellainen, sellainen, joka kirjoittaa...

--Sanomalehtiin, lisäsi Holli-Reeta.

--Tuntevatko isä ja äitikin hänet? kysyi Jaana kummastuneena.

Iikka Rönty näytti oikein ylpeältä.

--Onhan se meillä jonkun kerran syöttänyt hevostaan, hän sanoi.

--Hyvä ja höyli herra se on, jatkoi Holli-Reeta. Ja niin puhelias. Kaikesta se kertoi ja kaikesta se tahtoi tiedon ottaa.

--Eikä sitä meilläkään niin metsänkorvessa eletä, päätti Iikka Rönty, syrjäsilmäyksellä tyttäreensä.

Syntyi hetken vaitiolo. Jaanan ajatukset kiertelivät yhä siinä vieraassa herrassa.

--Mitä se täällä liikkuu? hän kysyi.

--Ka, johan minä sanoin, selitti Iikka Rönty. Se ostelee tietoja ja lähettää lehtiin niitä.

--Maksaako se niistä?

--Ei tuo minulle ole maksanut. Mutta Nantta sai siltä keväällä viisitoista markkaa.

--Viisitoista markkaa?

Se oli suuri summa Jaanankin mielestä.

--Niin, sanoi Holli-Reeta. Ja hyvään tarpeeseen tulivatkin rahat.

--Mistä hyvästä se antoi?

--Mitä tuo lie Nantta puhunut kauppiaasta ja Heikki Kontiosta.

Jaana ihmetteli.

--Onpa sillä liikoja rahoja, hän sanoi.

Iikka Rönty ojensi häntä itsetietoisesti.

--Eivät ne sen omia ole, hän sanoi. Ne ovat sen isäntien rahoja. Mutta hyvä mies kun on, niin ei tahdo näet rikastua köyhän kansan puheilla.

--Olisi kait se saanut meidän vähät tietomme ilmaiseksikin, lisäsi Holli-Reeta. Eipähän niistä täällä olisi osattu maksuja ottaa.

--Mitä sinä kerroit sille? kysyi Jaana veljeltään.

--Ilman vaan, vastasi tämä yksikantaan.

Hän oli vielä ikäänkuin hiukan nyreissään siitä, että Jaanakin tunsi herran.

Mutta itsestään rupesi hän kuitenkin sitten sana-arkkuansa availemaan.

--Se tämä Heikki Kontio, virkkoi hän, jäi pois asevelvollisuudesta, vaikka sen nyt olisi ollut vuoro tänä keväänä. Mutta kun se kauppias käski sitä jäämään pois ja sanoi, että se asetus ei pitänyt kutiaan...

--Samaahan se tuntui äskenkin papille paahtavan, huomautti Holli-Reeta.

--Eikä se sitäpaitsi mikään oikea laki kuulu olevankaan, lausui Iikka Rönty mahtipontisesti. Sen sanoi kauppias itse minulle ja kyllä se asiat tietää, jolla on aviisit ja muut.

--Mutta ei sen kauppiaankaan pitäisi niin kovin suurta suuta pitää, nauskahutti Nantta.

Hän tiesi nähtävästi enemmän kuin mitä hän tahtoi sanoa. Iikka Rönty katsoi häneen epäluuloisesti.

--Mitä sinä sillä tarkoitat? hän kysyi.

--Ilman vaan. Kyllä se pappi oikeassa siinä oli, että esivaltaa on toteltava.

--Esivaltaa! hymähti Jaana.

--Niin, niin, nyykytteli Holli-Reeta päätään huolestuneena. Esivalta ei turhaan miekkaa kanna.

--Eikö se keisari sitten enää sotamiehiä tarvitsekaan? kysyi mummo, joka tähän saakka oli vaeltanut äänettömänä.

Kukaan ei viitsinyt vastata hänelle. Mummo horisi jo heidän mielestään.

--Sai siinä pappi kuulla sanat, huomautti hetken perästä Iikka Rönty.

--Kyllä kuuli, myönteli Holli-Reeta. Mutta ei sen kuitenkaan olisi pitänyt kirkkoherraa taivasalle ajaa.

--Mitäs tuli toisen huoneessa mahtailemaan? Ja toisakseen, eipähän tuo taivas papille pahaa tehne.

Iikka Rönty nauraa hekotti ääneen. Sukkeluus oli hänen mielestään tavallista onnistuneempi. Nanttakin hymähti hänen takanaan.

--Niin, niin, mutta pappi on silti pappi, intti Holli-Reeta.

--Ei se kauppias ollut ensi kertaa pappia kyydissä.

Nyt nauratti Iikka Röntyä vieläkin enemmän. Hän kävi oikein henkeväksi tuota tapausta ajatellessaan. Nololta oli pappi näyttänyt. Ruveta sitä kauppiaan kanssa käsikarttua vetämään! Pitihän papin jo tietää edeltäpäin, mitä siitä tuli. Sillä sellaista miestä kuin Luikarinen sitä ei ollut koko maailmassa.

Mummo käveli mykkänä heidän takanaan. Mitä kuuluivat häneen maalliset asiat? Maailma oli murheen laakso ja kuolon varjojen alho, josta hänen kohta oli autuaitten asuntoihin lähdettävä. Valmis hän oli, mielellään hän menikin. Vaikka tänään saisi tulla viikatemies, vaikka huomenna saisi Herra korjata hänet. Hänellä oli viskimensä kädessään, mutta ei mummo säikkynyt sitä. Saisi leimahtaa pitkäisen tuli idästä ja näkyä hamaan länteen, saisi olla jo Ihmisen Pojan tulemus ja torvet tuomiolle torahtaa. Eivät ne häntä häälyttäisi. Hän oli huoneensa kalliolle rakentanut.

Mummo oli vanhoilla päivillään tullut jotakuinkin hengellisesti ylpeäksi. Hän ei mielestään ollutkaan enää mikään tavallinen synninorja eikä Ristuksen lammashuoneen vähäpätöisin karitsa. Hän oli jo mielestään niin paljon kokenut mielessään Herransa jumalansa hyvyyttä ja niin paljon kristillisillä hyveillään ansainnut sitä, että hän asetti itsensä koko joukon tavallisia kuolevaisia ylemmäksi. Siksi hän odotti eräänlaisella kärsimättömyydellä tuonen iltaa ja ylösnousemuksen aamu-aurinkoa, jolloin hänet lopullisesti vuohipukeista erotettaisiin. Hän ikäänkuin häpesi käydä enää täällä alhaalla suruttomien ihmislasten keskellä niinkuin hän olisi yhä ollut yksi heistä. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, että myöskin Sana oli tullut lihaksi, vaikka se alusta oli asunut jumalan luona ja jumala oli ollut se Sana.

Mummo oli mielestään jo miettinyt myös niin paljon raamatun syvimpiä ongelmia, ettei hän tietopuolisessakaan suhteessa enää tahtonut itseään kaikkein yksinkertaisimpiin sanankuulijoihin verrattavaksi. Päinvastoin hän katsoi selvittäneensä sydämessään monta hämärää pulmaa, joista tiedot tuntuivat olevan ristiriitaiset papeilla ja kirjanoppineillakin. Tosin hän tiesi olevansa vain köyhä ja oppimaton vaimo Galileasta, jolle jumala oli erityistä armoaan osoittanut. Mutta hän tiesi myöskin, että tuolla taivaan suurissa saleissa viimeiset tulivat ensimmäisiksi, mutta ensimmäiset viimeisiksi, ja mummo katsoi jo vaeltaneensa niin kauan ristin tietä, ettei hänen paikkansa siellä enää pitänyt niitä aivan ovensuu-penkkejä olla.

Mummo ei pannut kynttiläänsä vakan alle. Milloin hänellä vaan oli siihen tilaisuutta, hän meni urheasti puhelemaan pappien kanssa ja pyytämään heiltä tukea ja valistusta hengelliselle elämälleen. Mutta tämän hän teki yhtä paljon solmetakseen heitä sanoissa kuin tullakseen itse toden teolla valistetuksi.

Mummo ei ollutkaan niin tuhma kuin outo luuli. Nöyrällä ja hiljaisella äänellä hän esitteli ajatuksiaan, papit vastailivat hänelle hyväntahtoisesti eivätkä huomanneetkaan ennen kuin olivat itsensä pussiin puhuneet. Silloin he hämmentyivät, alottivat usein innokkaasti uudestaan ja hämmentyivät vielä enemmän. Mummo nautti hetkisen heidän pulastaan, ilmoitti sitten vaatimattomasti, kuinka hän oli asian aprikoinut, papit antoivat hänen mielipiteelleen armollisen hyväksymisensä, taputtivat häntä olalle ja kehoittivat vastakin yhtä nöyrästi ja vilpittömästi jumalan sanan valkeudessa sielunsa ongelmoita selittämään. Mummo niijasi, meni kiitellen ja kostellen menojaan, mutta tunsi itsensä jo porstuassa koko joukon ehommaksi entistään.

Näin oli käynyt naapuripitäjän papin ja samoin monen muunkin sielunpaimenen. Olipa mummo kerran piispankäräjillä kaupungissa ollut tilaisuudessa pitämään lujilla itse hiippaherraakin koko rovastikunnan papiston ja erään tuomiokapitulin jäsenen läsnäollessa. Piispa oli kuitenkin pelastautunut siten, että oli kehoittanut mummoa uskomaan yksinkertaisesti eikä järkensä jousta ylenmäärin jännittelemään. Mummo oli saanut mennä niine hyvineen. Mutta hänelle oli jäänyt hämärä aavistus, ettei hän ollut sillä kerralla oikein kunnostautunut eikä esiintynyt edukseen.

24.

Jaana sai kotona asuakseen saman kamarin porstuan perässä, jossa hän ennen oli kangasta kutoa helskyttänyt.

Elämä rupesi Rönnyn mökissä käymään entistä latuaan. Jo muutaman päivän päästä oli Jaana siihen niin tottunut, ettei hän enää paljon muistanut pääkaupunkia olevankaan.

Hän pani taas kankaan vireille ja alkoi kutoa. Yöt hän nukkui aitassa, jossa vielä hänen vaatteensa olivat vanhoilla orsillaan.

Ne herättivät hänessä monta haikeata ja hiukaisevaa mielialaa.

Usein tavattiin hänet yksin itkemästä. Kotiväki koetti turhaan lohduttaa häntä. Iikka luuli, että Jaana ikävöi takaisin Helsinkiin. Mutta Holli-Reetalla oli asiasta omat ajatuksensa.

Kerran heleällä heinäkuulla, kun aurinko oli mennyt metsän taa ja Kuikkalampi kajasti utuisena valkeassa, hämäräisessä yössä, kuuli Jaana aitassaan hiljaisen koputuksen seinän takaa. Hän nousi ja avasi oven, arvellen että se oli joku hänen kotiväestään.

Se oli Heikki Kontio.

Hän pujahti sukkelasti sisälle ja Jaana sulki yhtä nopeasti aitan uksen. Sitten he katsoivat toisiinsa ja näyttivät hyvin hämmästyneiltä.

Jaana oli paitasillaan eikä ymmärtänyt hävetä edes. Heikki hypisteli lakkiaan. Kumpikaan ei tiennyt ensin, mitä sanoisi.

--Iltaa, sanoi Jaana vihdoin.

--Iltaa. Lähdin katsomaan, kun ei ole tavattukaan tässä.

He kättelivät ja vaikenivat jälleen.

--Mistä sinä tulet? kysyi Jaana.

--Ilman vaan kotoapäin.

Heikki naurahti väkinäisesti ja koetti katsoa tuttavallisesti Jaanaa silmiin. Aitassa oli puolihämärä. Kuitenkin he hyvin erottivat toisensa ovenpäällisen kapean ikkunalasin lähettämässä himmeässä heijastuksessa.

Äkkiä sai Jaana jalat alleen ja pujahti peittonsa alle. Heikki istui hänen sänkynsä laidalle. Eikä kumpikaan tiennyt oikein, mistä alottaisi.

--Tässä ne nyt olisivat, sanoi Heikki vihdoin ja veti pienen kotelon povitaskustaan.

--Mitkä? kysyi Jaana katsomatta häneen.

--Nepähän ne kihlat.

Jaana purskahti itkemään.

Heikki näytti hyvin hölmistyneeltä. Hän avasi kotelon ja piti sitä Jaanan silmien edessä.

--Siinä ne ovat, huolinetpa sitten tahi et. Ei nämä häävit ole.

Se oli tietysti vain väärää vaatimattomuutta. Heikin kihlat olivat tavallista upeammat.

Jaana itki kahta katkerammin.

Heikki mietti päänsä ympäri. Hän ei voinut keksiä mitään järjellistä syytä Jaanan kallotukseen.

--Jos sinä siitä arvannosto-asiasta itket, sanoi hän vihdoin, niin voin minä vielä pyytää armoakin. Ei minua siitä Siperiaan tuomita. Niin että kyllä sinä sen puolesta voit aivan huoleton olla.

Ei auttanut sekään. Heikki rupesi jo tuskastumaan.

--Talo minulla on, hän sanoi, eivätkä ne vanhuksetkaan enää kauan elä. Äiti on kyllä vielä aika virkku ja kappera ikäisekseen, mutta isä on jo manan matkamies. Viikon pari mitä virunee.

Ei vastausta vieläkään. Maailma rupesi jo Heikin silmissä mustumaan.

--Otatko sinä sitten ne vai et? hän kysyi kärsimättömästi.

On tainnut tyttö ylpistyä siellä pääkaupungissa, hän ajatteli. Ei taida tavallinen tunkionluoja enää kelvatakaan hänelle. Herrojako himoittanee? Mutta kyllä Jaana erehtyi, jos luuli, että Heikki häntä tässä kehtaisi ruveta pitkin yötä passailemaan. E-ohoh! Mikä Jaana luuli oikein olevansa? Äläs eto kapine! Torpan tyttö hän oli, vaikka päässytkin kaupunkiin piikaletukaksi. Heikki oli tosin vaan maanmoukka, mutta kuitenkin talon isäntä. Ei räntännyt hänen tyhjää riijailla eikä jäädä yhden hameen jälessä haikailemaan. Kyllä hänellä toki otettavia kymmenen joka sormelle olisi, oli niitäkin, jotka helmat hampaissa vastaan tulisivat. Jos ei Jaanalle kihlat kelvanneet, niin olkoot kelpaamatta. Ei Heikki hänen tähtensä kauankaan itkupilliä soittelisi.

--Jaa taikka ei? kysyi hän jotenkin karskisti.

--Ei, Heikki kulta, sai Jaana nyyhkytystensä lomasta sanotuksi. Ei minusta ole enää sinun kihlakalujesi kantajaksi.

--Niin noh, sanoi Heikki ja nousi.

Hän ei ollut kuitenkaan tätä vastausta odottanut. Asiahan oli ollut jo melkein sovittu heidän välillään. Mikä siinä nyt muka kiikasti? Tyttö ei mahtanut olla oikein täysissä rahkeissaan.

Äkkiä lensi synkkä epäluulo häneen. Olisiko joku toinen tullut ja sotkenut välit? Mitä sen silmät muuten olisivat nuin viljoin vettä tiristäneet? Eivät ne tytöt tyhjästä tuolla tavalla itkeneet. Kenties oli joku toinen jo kokenut Heikin apajan?

--Kuulehan Jaana, hän sanoi. Mikä sinulla oikein on?

Jaana hyrski valtoinaan.

--Etteivät vaan olisi huonosti sinun asiasi?

--Huonosti ovat, pääsi Jaanalta.

Heti sen sanottuaan hän tuli levollisemmaksi. Kuului enää vain hiljaista ja tasaista tihuuttamista.

--Niin no sitten, sanoi Heikki painokkaasti.

Avioliitto oli nyt mahdoton hänenkin mielestään.

Se oli sitä myöten valmis. Mutta hän kysyi kuitenkin vielä ikäänkuin vanhasta tottumuksesta:

--Herrako se on vai talonpoika?

Jaana ei vastannut. Kaikki rakkaus oli heti haihtunut Heikistä. Mutta mustasukkaisuuden kyy kähisi vielä hänen sydämessään.

--Taitaa olla niitä kisällimiehiä, hän lisäsi ylenkatseellisesti.

Eikä Jaana vastannut vieläkään.

--Hyvästi sitten, sanoi Heikki ja meni.

--Ja hyvästi ijäksi, hän jatkoi vielä itsekseen oven ulkopuolella.

Se sai nyt olla sillä hyvä. Eikä Heikki tahtonut enää koskaan sen koommin lapsuutensa petollista ystävää ajatella.

25.

Kuitenkin oli asia kovasti koskenut Heikkiin. Jaanan kuva ei väistynyt hänen silmiensä edestä.

Heikki tunsi, että hänelle oli tapahtunut verinen vääryys, mutta hän ei tiennyt ketä syyttää siitä.

Vihdoin kävi tämä viattoman kärsimyksen tunne hänelle niin tuskalliseksi, että hän jätti talon ohjat nuoremmalle veljelleen, otti perintö-osuutensa ja matkusti seuraavana kevättalvena Amerikkaan. Mahdollisesti vaikutti hänen lähtöönsä myöskin pelko arvannosto-asian seurauksista, sillä kauppias Luikarinen oli kivenkovaan kieltänyt hänet armoa pyytämästä.

Silloin oli Jaana jo synnyttänyt lapsen.

Lapsi kuoli heti syntymisen jälkeen. Tuskin ehti mummo hänelle hätäkasteen toimittaa.

Asia pidettiin salassa, mikäli mahdollista. Siitä levisi tieto kuitenkin Lentuan kylälle, jossa se ei sen suurempaa huomiota herättänyt. Aviottomat lapset olivat näin maantien varressa tavallisia. Ihmeteltiin vaan, kuka lapsen isä oli. Yleisesti luultiin siksi Heikki Kontiota, jonka kanssa Jaanan muistettiin joskus seuraa pitäneen.