Part 4

Syksyisin, kun miehet tukkitöistä palasivat, kiehui kahvipannu päivät pitkät köyhimmänkin töllin pankolla, juotiin viinaa, syötiin vehnäleipää ja maisteltiin kaupunkimakeisia. Taas kun talven selkä taittui ja kolikot loppuivat, kiristettiin nälkävyötä, käytiin kerjuulla kaupungissa tai varastettiin. Kaikki he olivat yltäpäältä velassa kauppiaalle, joka nylki heitä armotta ja perinpohjaisesti.

Tämän kylän kuningas oli kauppias Luikarinen, vihattu, peljätty, ihailtu ja rakastettu. Hän oli yleinen ja alituinen puheen-aine Lentuan pahamaineisissa mökeissä.

Haasteltiin suurella kunnioituksella hänen herraskaisesta ja täsmällisestä esiintymistavastaan. Kehuttiin hänen etevää kauppakykyään, kadehdittiin hänen mahtavia juomamatkojaan ja kiroiltiin hänen nopeaa rikastumistaan. Tiedettiin myös, että hän ei uskonut jumalaan.

Se oli lentualaisten mielestä hyvin arveluttava seikka, mutta juuri sen vuoksi omiaan jokaiselle todistamaan, että kauppias Luikarinen ei ollut mikään tavallinen ja vähäpätöinen mies. Kuinka hän muuten olisi voinutkaan sallia itselleen sellaista voimannäytettä? Mennäpäs itse isän jumalan kanssa sormikoukkusille!

Kauppiaan talossa olivat nurkat sivutut punamullalla ja ikkunalaudat viheriällä öljymaalilla. Hänenpä kujansa päässä sillankorvalla paistoi myös kruunun majatalon merkki, punavalkea patsas, jonka taulusta kuka tahansa voi aivan ilmaiseksi nähdä, mikä oli matkan pituus Pietariin ja mikä Helsinkiin. Se ikäänkuin aateloi koko tienoon ja kohotti suuresti jokaisen ohikulkevan kyläläisen itsetuntoa.

Kylän halki juoksi joki, jonka ylitse oli yleisillä varoilla rakennettu silta oikeine kaidepuineen, kivisine arkkuineen ja jäänsärkijöineen. Sekin oli yksi lentualaisten ylpeyksiä.

Suurin ylpeys oli kuitenkin kauppias Luikarinen.

Monien muiden ansioittensa ohella hän oli myös kylän suurin maanviljelijä. Laitumet olivat näillä tienoin huonot niinkuin pellotkin, kankaat karut, luonnon niittyjä vähän taikka ei ollenkaan. Käytännöllisenä miehenä oli Simo Luikarinen heti huomannut heinänviljelyksen edut ja lyönyt pitkät sarkansa vikkeriä ja timoteitä kasvamaan. Hän möi voita kaupunkiin, jota valmistettiin oikealla käsiseparaattorilla, toistaiseksi kokonaan kuulumaton kalu tällä perukalla. Myös osti hän jokaisen nokareen, minkä mökin eukot vähistä lehmistään saivat vuoden kuluessa säästetyksi.

Kauppias Luikarinen ei koskaan maksanut rahassa. Mutta hän mittasi sekä omasta että muiden mielestä kohtuullisen palkkion kahvissa ja sokurissa.

Tämä mies oli monella muotoa vaikuttanut Rönnyn perhekunnan kohtaloihin.

Ensiksikin oli mökin isäntä Iikka Rönty ollut renkinä hänellä. Se oli tapahtunut silloin, kun hän vankilasta kolmen markan miehenä palattuaan siirtyi äitineen kaupungista kohisevan kosken varrella. Sitten oli Jaana lapsena ollut paimentyttönä hänellä. Muutaman vuoden perästä hänet oli korotettu jo puotitytöksikin. Hänpä se myös oli tuhmalla pilallaan aikaansaanut Jaanan karkaamisen kodistaan ja siten ollut välillinen syy hänen myöhäisempiinkin vaiheisiinsa.

Rönnyn mökki oli hänen maallaan. Isällä oli paljon velkaa hänelle. Äiti maksoi voilla ja marjoilla hänelle kahvinsa ja sokurinsa. Hän osti ne villat, jotka mummo kehräsi, ja korvasi hänen vaivansa silloin tällöin muutamalla kolikolla. Hän oli Rönnyn joukolle kaikki kaikessa, heidän elättäjänsä, heidän jumalansa ja hyväntekijänsä.

Mummon mielestä oli kauppias Luikarinen Anttikristus itse. Hän ei voinut antaa anteeksi, että Iikka hänen luonaan palvellessaan oli unohtanut isiensä jumalan ja käynyt sangen maailmalliseksi mieleltään. Se ei kuitenkaan estänyt millään muotoa häntä hyvällä halulla kauppiaan villoja kehräämästä.

Kauppias oli paljon pitänyt Iikasta. Iikka oli kova työmies ja sitäpaitsi oli hänen kasvoissaan ja koko olennossaan jotakin, joka heti oli kauppiasta miellyttänyt. Hän ei vaan voinut kärsiä sitä, että aika mies viitsi noin kulkea häntä koipien välissä. Tosin hän tiesi Iikalla olevan perusteelliset syynsä siihen, mutta hän asettui niiden yläpuolelle.

Iikka ei ollut mikään typerä mies nuorempanakaan ollessaan. Siksi oli kauppias mielellään istunut hänen kanssaan pienessä puotikamarissa mustakylkisiä olutpulloja ynnä höyryäviä puolikupposia tyhjennellen. Eipähän hänellä tässä autiossa erämaassa paljon muutakaan puhekumppania ollut.

Iikan kanssa oli ollut hauska keskustella. Hän kuunteli ääneti ja kunnioittavasti, ei koskaan keskeyttänyt, oli aina yhtä mieltä edellisen puhujan kanssa ja uskoi kaikki, mitä hänelle sanottiin. Pian oli kauppias ruvennut kohtelemaan häntä kuin vertaistaan. Iikka oli tuntenut itsensä siitä suuresti imarrelluksi.

Myöskin Miina Rönty, jota nyt mummoksi sanottiin, oli aluksi ollut mielissään. Mutta sitten hän oli ollut huomaavinaan, että kauppias kevytmielisillä puheillaan houkutteli Iikan pois hänen isiltäperitystä uskonnollisesta mielenlaadustaan, joka varsinkin hänen vankila-aikansa jälkeen oli esiintynyt hänessä syvänä murheena ja katumuksena. Hänen selkänsä oikeni, hänen silmänsä kirkastuivat, hän alkoi kiroilla ja päästellä suustaan pitkiä tupakkasylkyjä, joiden tarkoitus oli jokaiselle todistaa, että hän kyllä oli mies niinkuin muutkin miehet ja että hänellä oli yleensä kirkas luonto ja repäisevä meininki.

Taikka kuten kauppiaan oli tapana sanoa: »mies on aina miehen väärti ja välistä vähän parempikin».

Miina Rönty oli nähnyt suurella surulla ja sydämenkarvaudella poikansa epäiltävää uudestasyntymistä. Usein hän oli katunut katkerasti, että oli ollenkaan kaupungista lähtenyt ja tullut tähän lemmon kylään, missä niin jumalatonta elämää hänen silmäinsä edessä vietettiin.

Kauppias Luikarinen oli tosin lukenut mies, joka oli käynyt vuoden kansakoulua ja tilasi sitäpaitsi erästä kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä. Mutta hän oli jumalankieltäjä ja perikuvallinen lavean tien taivaltaja, raaka aineen orja, jonka seura ei mitenkään voinut olla sovelias Miina Rönnyn pojalle.

Niinpä ei äiti ollut saattanut muuta kuin iloita, kun Iikka kerran oli hänelle ilmoittanut vakaan aikomuksensa olevan muuttaa yksinäisen Kuikkalammen rannalle, saman maantien varteen, missä kauppiaalla oli pieni metsäpalsta ja missä tämä oli Iikalle oman kodin ja konnun paikan luvannut. Siellä metsän syvyydessä, kaukana viettelevistä ihmisistä, oli Miina Rönty toivonut hyvien enkeleiden vielä kerran poikansa sydämeen palajavan.

Jälleen oli äidin ilo tullut varsin lyhyeksi. Iikka sai kuin saikin tosin mökin rakennetuksi, mutta häntä oli seurannut uuteen asuntoonsa kauppiaan tanakkatekoinen karjakko, Reeta, joka oli vain nimeksi neitsyt eikä suinkaan mikään suositeltava aviosiippa kenellekään kristillissiveelliselle nuorukaiselle. Turhat olivat olleet äidin sanat ja huokaukset. Iikka oli jo paatunut pahassa eikä kaivannut lempensä liitolle enää edes mitään kirkollista vahvistusta.

Reeta oli jäänyt hänen mökkinsä vakinaiseksi asukkaaksi. Iikan mielestä hän ajoi saman asian kuin mikä vihitty vaimo tahansa eikä matkamiehilläkään, jotka pian tottuivat töllin pihalle hevosensa pyöräyttämään, ollut hänen suhteensa mitään erikoista muistuttamista.

Silloin oli äidin sydänalassa ratkennut jotakin, joka ei sitten enää koskaan eheäksi parantunut. Hän oli muuttanut saunaan asumaan, siirtynyt sinne rukkineen ja raamattuineen, eli hiljaa kuin hiiri pesässään eikä mielellään vihatun miniänsä ovea avannut. Kuin etäisenä kaikuna hän kuuli joskus kerrottavan öisistä juomingeista ja tappeluista tuolla asuinrakennuksessa, josta silloin tällöin kannettiin hänen saunansa soppeen joku tavallista pahemmin rusikoitu riitapukari. Hän ei näyttänyt enää siitä paljoa välittävän.

Kerran viikossa saapui mökin väki saunaan kylpemään. Mummo kantoi vedet, hautoi vastat ja löi löylyt heille, mutta ei virkkanut niin halaistua sanaa, istui vaan päätä nyökytellen penkillä taikka pistäysi yksikseen harvaseinäisen kotaporstuan kynnökselle kyyröttämään. Se oli hänen mykkä vastalauseensa poikansa surutonta sieluntilaa vastaan ja sitä, mitä hän tämän perhe-elämässä piti vääränä ja paheksuttavana.

18.

Iikalla oli ollut Holli-Reetasta viisi poikaa, joiden nimet olivat Ranssu, Aleksi, Jörkki, Nantta ja Roope. Näistä olivat Nantta ja Aleksi jääneet isänkotiin, Roope oli kuollut ja Jörkki ja Aleksi lähteneet maailman markkinoille.

Ranssu oli jo varhain joutunut hunningolle. Tuskin täyteen ikään tulleena hän jo ryösti postin maantiellä. Sitä ei saatu koskaan ilmi. Mutta vanhurskas jumala kiivaudessaan salli, että hän eräänä pilvisenä pärttyli-maanantaina löi kirveellä rikki polvilumpionsa. Nyt nilkutteli hän raajarikkona vanhempiensa kodissa, minkä mitäkin näperrellen, pistäysi usein mummon luokse saunaan ja osoitti ennen pitkää selviä katumuksen ja parannuksen oireita. Vuoden kaksi hän kulki allapäin ja harvapuheisena. Mutta sitten alkoi iankaikkinen ilo jo loistaa hänen silmistään.

Aleksista tuli hevoshuijari. Hän petti markkinoilla monta etevääkin ammattimiestä, mutta vihdoin petti hänet mustalainen, pettipä oikein perinpohjaisesti, niin että hän hävisi erinomaisen tamman ja vielä kaksisataa viisikymmentä markkaa kaupanpäällisiä. Silloin päätti hänkin jättää synnillisen elämänsä ja kääntää kasvonsa Hänen puoleen, jolta kaikki hyvä tulee. Seuraavana sunnuntaina meni hän Herran pyhälle ehtoolliselle ja pestausi heti sen perästä rengiksi pappilaan. Myöhemmin hän pääsi haudankaivajaksi erääseen kappeliseurakuntaan ja eli yleisesti kunnioitettuna miehenä kuolinpäiväänsä saakka.

Jörkki oli, kuten sanotaan, ruunankummi. Hän ei koskaan ollut saanut rippikouluaan suoritetuksi eikä siis myöskään tullut mahdolliseksi Herran armopöytään astumaan. Mutta kerran Mikkelin päivän tienoilla kaupungissa käydessään hän oli kohdannut erään hihhulilaisen maallikkosaarnaajan, joka oli kovasti kolkutellut hänen kivettynyttä omaatuntoaan. Olipa luvannut vielä synninpäästönkin, sillä ehdolla nimittäin, että Jörkki rehellisesti tunnustaisi kaikki pahat tekonsa hänelle. Jörkki oli tunnustanutkin hänelle kaikki muut paitsi että hän todellakin oli sen lapsen isä, josta häneltä parast'aikaa oikeuden käden kautta ruokkoa riideltiin. Kohta senjälkeen sai hän kuulla, että lapsi oli kuollut. Hän huomasi silloin tosiksi maallikkosaarnaajan sanat ja tunsi, ettei hänellä ollut yhtään syntiä enää. Hänestä tuli harras kristitty ja toimelias kirjakolportööri, joka kenties tänäkin päivänä vielä kiertää Suomen saloja kaupiten pieniä uskonnollisia kirjoja, evankelisia lehtiä ja pakanalähetyssanomia.

Nantalla oli vain neljä sormea oikeassa kädessään. Mutta kun hän sen liitti vasempaan, kuuli Kaikkivaltias yhtä tarkasti hänen yhdeksänsormisen kuin jonkun toisen kymmensormisen rukouksen. Hän oli ruununraakki, joka arvannoston pelosta oli lyönyt peukalonsa poikki havunhakkurilla. Myöhemmin katui hän ankarasti tekoaan, sillä hän arveli, että olisi ollut parempi lyödä poikki pikkulillinsä. Silloin hän olisi näet, kuten kasvavana, vielä voinut hiihtää hirviä, joiden tappaminen tosin oli kielletty maallisessa, mutta ei taivaallisessa oikeudessa. Nyt oli hänen pakko pyytää vain lintuja ja jäneksiä, tietysti kaikista lupakausista välittämättä. Kerran palatessaan kielletyiltä metsämatkoiltaan hän vilusti vatsansa ja sai väkevän uskonnollisen herätyksen, joka myllersi kaikki syvyyden lähteet hänen henkiruumiillisessa olemuksessaan.

Rooperukan kävi hullusti. Hän oli pulska poika ja oli jo aikonut mennä yhteen muutaman Mankis-Leenan kanssa, jolla oli rahaa kirstunpohjallakin. Leenan kolikoilla he olivat päättäneet ostaa kaksi tikettiä Amerikkaan; loput sai mennä häihin ja kultasormuksiin. Molemmat he olivat nuoret ja suruttomat. Kaiken todennäköisyyden mukaan he olisivat menneet siitä portista sisälle, joka vie kadotukseen. Mutta silloin pisti Roopen päähän ajatus lisätä hiukan heidän yhteistä matkakassaansa. Hän teki onnistumattoman varkausyrityksen, tavattiin itse teosta ja tuomittiin raipparangaistukseen. Mummon saunassa pari viikkoa pahimpia piiskanvammoja hoideltuaan, hän meni aamulla metsään, teki vitsaisen kaulahuivin koivunnäreestä ja hirtti itsensä. Mutta mummo, joka hänen satunnaisen sairautensa aikana oli johdattanut hänet sielunsa asioita ajattelemaan, vakuutti että Roopen synnintunto oli ollut sekä syvä että vilpitön ja että hän usein yön hiljaisuudessa, kun perälihat kovin porottivat, oli kääntynyt taivaallisen Herransa puoleen monella hartaalla ja palavalla rukouksella.

Että Roope itsemurhastaan huolimatta ja vastoin raamatun nimenomaista määräystä olisi päässyt taivaan valtakuntaan sisälle, näyttää kuitenkin puolueettomasta katsojasta vähemmin uskottavalta. Mutta Leena meni tiettävästi neulansilmän läpi ja tuli autuaaksi.

Jumalan kirous lepäsi raskaana Iikka Rönnyn mökin päällä. Itse hän mietti usein tehdä parannusta eikä enää myöhemmällä ijällä salakapakoinutkaan juuri muille kuin kauppias Luikariselle ja kenties jollekin varakkaammalle matkamiehelle. Rahdinvetäjät, ne vensperit, olivatkin ottaneet tavaksi pitää mukanaan omat nassakkansa. Lopullisesti oli Iikka kuitenkin päättänyt kääntyä vasta kuolinvuoteellaan.

Ainoa, joka ei näyttänyt mitään korkeamman henkisen elämän eikä puhtaamman sydämen merkkejä, oli Reeta, Iikan vihkimätön jalkavaimo. Päinvastoin hän murehti suuresti muiden leväperäistä pensistymistä, sillä mökin varallisuus väheni samassa suhteessa kuin sen asukkaiden mieli muuttui hurskaammaksi ja siveellisemmäksi. Hänen yksinkertainen sosialinen periaatteensa oli, ettei köyhän kannattanut elää rehellisesti. Nähtävästi hän aikoi tulla toimeen maailmanlapsena elämänsä loppuun saakka eikä katua ennen kuin viimeisellä tuomiolla.

Mutta mummo iloitsi. Mitä kovemmin kohtalon vallat murtelivat hänen poikansa perheen jäseniä, sitä voitollisemmin helisi hänen virtensä ja sitä kirkastuneempina tuikkivat hänen pienet tuhkanharmaat silmäteränsä, sillä hän tiesi Herran rankaisevan sitä, jota hän rakasti. Jaanan sydämestä hän oli jo varhain tahtonut kitkeä pois kaikki ne perisynnin ja pahojen aivoitusten ohdakkeet, jotka tämä mahdollisesti oli saanut synnyinlahjana erhettyneiltä esivanhemmiltaan. Samalla hän oli tahtonut kylvää rakkaan poikansatyttären poveen sen sinapin siemenen, joka kerran kasvaisi suureksi puuksi ja jonka oksille kaikki taivaan laulelevat linnut pesänsä tekisivät.

19.

Matkue läheni Lentuan kylää. Metsä loppui ja alkoivat kauppias Luikarisen tilukset.

Jaana katseli uteliaasti ympärilleen.

Tuossa hän oli istua nukottanut ojanreunalla vahtimassa, etteivät lehmät päässeet kiellettyjä aloja sotkemaan. Se oli ollut hyvin helppoa työtä, kun vaan karttoi itsensä isolta sonnilta eikä päästänyt sitä takaapäin ryntäämään. Silloin se varmaan olisi hänet sarviinsa seivästänyt.

Edestäpäin tarvitsi sille vain näyttää karahkaa. Silloin se räpähytti silmäänsä ja meni möyryten menojaan.

Kauppias Luikarinen ei niitättänyt nurmiaan kahta kertaa. Niin tapahtui, että syksyisin, kun muiden karjat tarpoivat savisia metsäteitä, söivät hänen jalosukuiset lehmänsä maukasta kylvöheinän ävärtä, ja vain silloin tällöin aikansa kuluksi ojentelivat koipiaan kuin kamarin lattialla. Se oli kaikkien mielestä sangen merkillistä eikä ilman ihmettä Jaanastakaan.

Pian olivat huomanneet Lentuan kylän lapset, että oli ilmestynyt uusi jäsen heidän yhteiskuntaansa. Kiertäen kaartaen he olivat Jaanaa lähestyneet ja tulleet heti hyviksi tuttaviksi. Kirjavat, sekeiset syyskesän päivät, korkean ja kuulaan auringon alla, olivat olleet kuin luodut toverilliseen seurusteluun. Mikä oli silloin sen autuaampaa kuin tehdä tuli ojaan ja paistaa perunoita suloisessa porossa? Kuka tahtoi, voi samassa paikassa paistaa myös jalkojaan.

Jollakin oli päällään mekko, useimmilla vain lyhyt paidanriekale. Päiväkauden nuotion ympärillä kuhnittuaan he kaikki olivat yhtä mustia ja nokisia.

Kauppias Luikarinen oli kävellyt usein peltojensa pientareita. Jos hän silloin sattumalta näki häärivien nokitonttujen homman, hän ärjäsi kaukaa hirvittävällä äänellä ja voi heti havaita ilokseen, miten pienet syylliset kuin peltohiiret ojanpohjia myöten kotiinsa piipersivät. Tietysti palasivat he pian takaisin. Mutta kauppiaan mielestä olikin pääasia, että isännän auktoriteetti vaan tuli ylläpidetyksi.

Saattoi myöskin tapahtua, ettei kauppias Luikarinen karjaissutkaan. Hän voi myöskin hiipiä hiljaa niinkuin varas yöllä ja ilmestyä ällistyneiden nokikolarien eteen äkkiarvaamatta ja aivan odottamattomalta taholta. Jos hän silloin näki ojanvarrella jonkun tuollaisen nollottavan räkänokan, heilautti hän säärensä tämän päänpäällitse; tuhma temppu, joka syvästi loukkasi asianomaisen istujan ihmisarvoa. Se oli oja-yhteiskunnan mielestä kokonaan kuulumaton tapa niin arvokkaalle henkilölle, vaikka he tosin ymmärsivätkin täydellisesti sen edut pirullisena ja oikein laskettuna rangaistuskeinona.

Kauppias Luikarinen oli musta pilvi heidän taivaallaan. Toinen oli iso sonni. Molempia varten täytyi pitää vuoronperäinen etuvartia. Mutta muuten oli kaikki kirkasta ja pilvetöntä.

Heidän leikkinsä olivat matkitelleet uskollisesti sitä elämää, jota he joka päivä näkivät ympärillään. He leikkivät lehmisillä, hevosilla, talosilla, isäsillä ja äitisillä. Myöskin juopposilla he leikkivät ja se oli kokonainen draama, jossa oli monta kaunista ja liikuttavaa kohtausta. Kotisilla oli eräs toinen pienempi draama, mutta sitä jännittävämpi. Se alkoi niinkuin ainakin talosilla, mutta isä ja äiti lähtivät kylään ja kielsivät lapsia minnekään menemästä. He palajavat kotiin eivätkä löydä ketään. Sitten jatkui se niinkuin kuuropiilosilla ja päättyi kuvaannolliseen selkäsaunaan, joka suoritettiin kaikkien muotojen mukaisesti.

Tämä kaikki oli ollut Jaanasta erinomainen hauskaa eikä hän suinkaan ollut ikävöinyt takaisin mummon saunan savuiseen yksinäisyyten.

Mutta syksymmällä, kun viikkoiset sateet alkoivat, ei pikku paimenen elämä enää ollut kovinkaan kehuttava. Vaikka hän saikin aamulla päälleen ruoti-ukon ijänikuisen sarkatakin, joka ulottui hänelle kantapäihin saakka, ei sekään enää puolenpäivän tienoilla voinut estää alituisesti suhuttavaa märkyyttä läpi tihkumasta. Hänen ainoat jalkineensa olivat ne, jotka vares oli hänelle antanut, ja ainoat sukkansa ne siniset, jotka vilu ja vihmova sade kutoivat hänelle. Silloin ei ollut mikään erinomainen ilo tarpoa upottavia kyläteitä taikka purra kovaa evästään kostean heinäsuovan kupeessa. Onneksi ei karjakaan tällaisilla säillä paljoa liikkunut, söi mieluimmin yksiltä paikoiltaan ja siirtyi jo puolenpäivän rinnassa märän ja mustan metsän rantaan, joka huokasi ikuista murhettaan harmaan, yksitoikkoisen taivaankannen alla.

Sade-ilmoilla muuttui myös koko Lentuan kylän ulkomuoto. Nyt vasta se näytti pieneltä, matalalta ja ränsistyneeltä. Kujat pursuivat lokaa puolipolveen, maantien hiekka kuohui yli äyräittensä. Seinät vettyivät, räystäät tippuivat, katot vuotivat ja putosivat kaikki ikäänkuin pari vaaksaa alemmaksi. Raskas ilmanpaino löi savun maahan taikka lähetti sen takaisin tupaan. Sieltä täältä pilkisti ikävän ikkunan takaa vain joku nykerönenäinen paitaressu kaivaten kesäisiä tantereitaan.

20.

He tulivat sillalle. Lentuan kylä lepäsi heidän edessään.

Kauppiaan kujan suusta paistoi punavalkea patsas. Puoti oli auki sunnuntainakin; täällä korven keskellä, missä matkat olivat pitkät ja vaivaloiset, ei ollut yleisön mukavuudenkaan vuoksi aina niin helppo lepopäivää pyhittää. Sitäpaitsi oli sunnuntai paras kauppapäivä.

Lähin kirkko oli kaupungissa kolme peninkulmaa pohjoiseen päin. Sinne ei tietysti kenelläkään tullut ilman erityistä asiaa lähdetyksi. Sen sijaan kävivät kaupungin ja naapuripitäjien papit toisinaan täällä pitämässä jonkun hartaushetken.

Tänään oli juuri sellainen harvinainen tilaisuus.

Lentuan kylä oli tienristeyksessä. Paitsi kruunun valtamaantietä, joka kulki sen lävitse, lähti siitä kaksi korpitietä, toinen luoteeseen, toinen koilliseen. Siellä oli peninkulmien takana eräitä yksinäisiä vaarakyliä, joiden asukkaat myöskin tällaisina päivinä astuivat heiluvia pitkospuita myöten Lentuaan.

Kansaa näkyi jo kokoontuneen kauppiaan kujan perille. Miehet seisoskelivat piippu suussa aitaa vasten, eukot istuskelivat nyyttineen puodin portailla. Puoti itse oli tietysti pakaten täynnä.

Tämä näky muistutti Jaanan mieleen sitä aikaa, jolloin hän itse kasvavana tyttösenä oli seisonut tuon puodin tiskin takana ja myönyt kauppiaan ylikatsannon alla ryyniä, lankaa, kahvia ja sokuria.

Kauppapuoti oli pienestä pitäen aina erikoisesti miellyttänyt Jaanaa. Sen värjätyistä kangaspakoista, vanhoista rahkeista ja kimaltelevista rihkamista uhosi hänen sieraimiinsa omituinen, sydänalaa vihlaiseva tuoksu, joka sai hänen verensä oudon ja haikean ikävöimisen tulesta intohimoisesti hiiltymään. Varsinkin illoin, kun kattolamppu oli sytytetty ja koko huone välkkyi erivärisenä ja kirjavana, huikaisi Jaanan silmiä tämän maallisen paratiisin mahti, joka kätki sisäänsä niin satumaiset määrät uusia ja tuntemattomia iloja. Se oli hänelle ikäänkuin ensimmäinen epäselvä kangastus jostakin etäisestä, pyhästä ja pyörryttävästä maailmasta, sieltä, mistä matkamiehet tulivat ja minne he menivät, kunne virstapatsaat viittasivat ja kulkivat salaperäiset sähkölangat pitkin humisevia pylväitään.

Epäilemättä oli tämä Eeden ja paratiisi. Mutta sen keskeen oli myöskin hyvän ja pahan tiedon puu pystytetty.

Jaana tekaisi jo paperitötterön ja sitoi käärenuoran päät kätevästi kuin näppärin tiskimies. Mutta eräänä iltana hän pisti kätensä luvattomasti pastillipurkkiin. Samalla astui kauppias sisälle ulko-ovesta ja helähti ovenkamanaan kiinnitetty sydäntä-sävähyttävä tiuku.

Kauppias ei ollut sanonut kuin yhden sanan:

--Ulos!

Ja Jaana oli mennyt. Hän oli juosta vikittänyt jälelleen katsomatta ja sukeltanut aamu-yöstä mummon saunaan niinkuin pelästynyt hiirenpoika pesänsä koloon. Hän oli saanut selkäänsä, kuten tavallisesti, mutta pitänyt sen tällä kertaa täysin ansaittuna. Kuitenkin oli hänen sydämensä vielä kauan läpättänyt, kun hän oli muistanut rikostaan jumalan seitsemättä käskyä vastaan.

Lapsuuden muistot tulvehtivat joka taholta hänen mieleensä, mutta ne eivät enää häntä ilahduttaneet. Kuinka hän tunsi olevansa kaukana niistä! Mitä kaikkea hän oli nähnyt tällä välillä? Ja miten vähän kaikki nuo ihmiset täällä tiesivät maailmanmenosta ja hänen murheistaan.

Eikä hänen sydämensä ollut syttä valkeampi, kun he astuivat kauppiaan kujan suuhun, isä ja Nantta edellä, äiti, Miina-muori ja Jaana heidän perässään.

21.

Kujan suussa seisoi Heikki.

Jaana säikähti niin, että sydän oli tulla kurkkuun. Hän ei ollut ollenkaan odottanut Heikkiä täällä tapaavansa.

Kuitenkin oli aivan luonnollista, että Heikki oli tullut. Hänen kodistaan oli vielä pitempi matka kaupunkiin kuin Jaanan. Hänetkin oli harvinainen tilaisuus saanut liikkeelle. Jumalanpalvelus ei ollut hänelle pääasia. Tärkeämpi oli tavata tuttavia, kuulla maailman asioista ja tehdä eräitä ostoksia kauppiaalta.

Heikin kotitalo, jossa Heikki nyt isännöi, oli nimeltään Kontio. Sen mukaan sanottiin häntä Heikki Kontioksi.

Vielä ei hän tiennyt Jaanan tulosta mitään.

Nyt näki hän hänet äkkiä edessään. Piippu putosi hänen suustaan ja hän tapaili hämmästyneenä hatunlievettään.

Jaana oli käynyt niin jumalattoman kauniiksi hänen mielestään.

Isä ja Nantta menivät lyömään kättä hänelle. Heikki tervehti heitä välinpitämättömästi. Mutta hänen silmänsä pälyivät koko ajan kohti Jaanaa ja hänen leukapielensä hymyilivät korviin saakka, hurmautuneesti ja tuttavallisesti. Kaikesta päättäen hän tunsi itsensä ylenmäärin onnelliseksi.

Myöskin Holli-Reeta ja mummo tervehtivät häntä. Sitten kääntyi Heikki vasta Jaanan puoleen ja sanoi:

--No, Jaana!

Jaanan täytyi pistää kättä hänelle. Mutta hän oli karahtanut tulipunaiseksi tukanjuureen asti eikä mistään hinnasta olisi uskaltanut kohdata hänen katsettaan.

--Eikö se pappi vielä ole tullut? hän sanoi hätäisesti.

Heikin ymmyrkäinen naamataulu hymyili kuin täysikuu.

--Niin, pappi? hän sanoi painokkaasti.

Nyt joutui Jaana vieläkin enemmän hämilleen.