Part 3

Herrasnaiset tunsi kävelystä. Ne sipsuttivat niin sievästi ja soreasti, ottivat lyhempiä askelia kuin muut ja kantoivat toisella tavalla hamettaan. Sitäpaitsi notkahteli heidän vartalonsa vyötäisistä ja koko ruumis keinui niinkuin olisi aalloilla kulkenut.

Se oli hyvin somaa Jaanan mielestä.

Vaistomaisesti hän rupesi heitä jäljittelemään. Kokosi toisella kädellä hameensa ja nosti sitä sen verran, että kautokengät näkyivät. Otti lyhempiä askeleita ja koetti saada lanteensa samalla tavalla notkahtelemaan.

Ei se oikein tahtonut onnistua. Mutta nyt huomasi Jaana itse, mitä hän teki, ja rupesi kahta pahemmin jäljittelemään, tällä kertaa tahallisesti ja itsetietoisesti. Joku ohikulkeva herra iski silmää hänelle. Toinen naurahti ja kääntyi jälelleen katsomaan. Jaana ei nähnyt, sillä hän oli liian huvitettu omasta keksinnöstään.

Hetket kuluivat. Ihmiset harvenivat hänen ympäriltään.

Poliisikonstaapeli, joka seisoi kadunkulmassa, oli jo jonkun aikaa seurannut silmillään Jaanan askeleita. Nyt lähti hän päättävästi hänen jälkeensä ja tarttui erään pimeän porttikäytävän kohdalla tytön käsipuoleen.

--Mitä sinä tässä kävelet? hän kysyi.

Jaana säikähti hirveästi, kun näki edessään esivallan palvelijan.

--Ilman vaan, hän änkytti.

--Da, da, sanoi konstaapeli ja puristi lujemmin Jaanaa käsipuolesta. Lähdetäänpäs sitten.

Nyt tuli hätä jo Jaanalle.

--Minä odotan, hän sanoi kiireesti.

--Ketä?

Jaana mietti. Hän ei todellakaan tiennyt tuon nuoren miehen nimeä.

--Sulhastani, hän sanoi päättävästi.

Heti sen sanottuaan hän katui. Eihän se totta ollut. Mutta hän oli hämärästi aavistanut, ettei tuttava tässä tuokiotilassa ollut oikein riittävä nimitys.

--Nietu, sanoi konstaapeli. Ei tuollaisella tytöllä sulhasta ole.

--On, väitti Jaana ja koetti tempaista irti käsivartensa.

Mutta silloin puristi konstaapeli niin kovasti, että häneltä pääsi parahdus. Siitä kävi konstaapeli yhä äkäisemmäksi.

--Huuda, perkele, hän sanoi ja heristi nyrkkiään Jaanan silmien edessä. Tokko sinä olet kirjoissakaan?

--On minulla kirjat.

--Mutta suinissa sinä et ole ollut? Mars!

Jaana teki vastustusta. Konstaapeli tuuppi häntä niskaan ja koetti pakottaa häntä edellään kulkemaan. Jaana pillahti itkuun.

--Mitä te tahdotte minusta? hän nyyhkytti.

--Suu poikki! sanoi konstaapeli.

Portille keräytyi väkeä. Konstaapeli koetti viedä Jaanan joukon lävitse. Kuului pilkallisia huudahduksia. Konstaapeli suuttui ja veti sapelinsa. Ihmisjoukko väistyi vähän, mutta kasvoi pian kaksinkertaiseksi. Konstaapeli vihelsi ajuria.

Mutta ihmisten läsnäolo oli rohkaissut Jaanaa. Mitä oli konstaapelilla hänen kanssaan tekemistä? Miksi hän ei saanut mennä kotiin? Hän tunsi itsensä tuiki viattomaksi.

Hän ei itkenyt enää, mutta kamppaili äänettömästi irti päästäkseen. Ajuri tuli. Konstaapeli koetti viedä retuuttaa häntä kärryihin. Jaana heittäysi kadulle pitkäkseen.

Konstaapeli vihelsi jälleen. Ihmisjoukko hurrasi ivallisesti.

Tuli juosten kaksi siviilipukuista salapoliisia, jotka nostivat Jaanan kärryihin ja istuivat sitten itse niihin. Konstaapeli sanoi jotakin heille venäjäksi. Toinen heistä huusi ajurille:

--Poliisikamariin!

Ajuri nykäsi hevosensa juoksuun. Ihmisjoukko hurrasi ivallisesti.

12.

Jaana retkotti poikkipuolin miesten jaloissa. Hänen päänsä riippui ulkona; toinen miehistä istui hänen käsivartensa päällä, joka oli vääntymässä sijoiltaan.

Hän huusi. Mutta toinen miehistä sulki hänen suunsa kourallaan.

Ihmiset pysähtyivät katukäytävälle katsomaan.

--Ei saa rääkätä, kuului kadunkulmasta.

Miehet kirosivat, katsoivat, kuka huusi, ja osoittivat hänet ohimennen siinä seisovalle poliisikonstaapelille. Tämä lähti heti juoksemaan sinnepäin.

Huutaja oli eräs vanha herra, sama, joka Jaanan oli porttolasta pelastanut. Poliisikonstaapeli uhkasi häntä sapelinsa tupella ja kehoitti poistumaan.

--Minä menen silloin kuin minä tahdon, ärjäsi vanha herra.

Konstaapeli veti esille muistokirjansa ja lyijykynänsä.

--Teidän nimenne? kysyi hän.

Vanha herra mietti, sanoisiko.

--Paras, että sanotte, huomautti konstaapeli. Teidän on muuten seurattava minua poliisikamariin.

--Minä tulen.

Hän lähti jo menemään. Konstaapeli tahtoi välttämättä kävellä hänen rinnallaan.

--Pois! ärjäsi vanha herra ikäänkuin olisi vahinkohyönteistä hätistänyt. Minä osaan kyllä tien.

--Se on minun velvollisuuteni.

--Teidän velvollisuutenne on olla vaiti.

--Millä oikeudella te käskette? kysyi konstaapeli ja kävi hänen käsivarteensa.

Vanha herra oikasi itsensä.

--Minä olen parooni Manfelt, kenraalimajuri, virasta eronnut, oikeudella kantaa univormua. Asuva tässä kaupungissa.

Konstaapeli peräytyi pökertyneenä.

--Herra kenraali, hän änkytti, herra kenraali, tässä on erehdys, suokaa anteeksi, erehdys...

Hän peräytyi yhä enemmän, oikea käsi ohimolla ja hävisi näkyvistä.

Jaana oli mennyt tainnoksiin. Salapoliisien täytyi kantaa hänet kadulta poliisikamariin.

Parooni seisoi vähän matkan päässä ja mietti, menisikö hän sisälle. Hän näki, miten Jaanan pitkä palmikko lakaisi katukäytävätä.

--Roistot! sanoi parooni itsekseen.

Sitten kääntyi hän takaisin kävelemään. Mitäpä tässä hänen vastalauseensa auttaisi? Tapahtuihan joka päivä samallaista ja paljon pahempaa.

--Ryövärit! pääsi vielä hänen hammastarhastaan.

Mutta hän tunsi jo liian paljon maailmaa voidakseen olla pitemmän aikaa siveellisesti suuttunut näin vähäpätöisestä katukohtauksesta. Hänen mielensä tyyntyi vähitellen. Hän jatkoi iltakävelyään.

Kuitenkin oli äskeinen näky herättänyt hänessä eräitä toisia mielikuvia, jotka kerran liikkeelle lähdettyään eivät tauonneet enää kulkemasta. Jaanan pitkä palmikko, joka lakaisi maata, oli muistuttanut hänen mieleensä erästä yöllistä hetkeä kaukana laitakaupungilla, jolloin hän oli istunut pahamaineisen talon sohvankulmassa ja jolloin eräs pitkäpalmikkoinen tyttö oli kertonut hänelle itsestään, kodistaan ja heimostaan.

Paroonin mieltä oli kiinnittänyt enimmän sukutarina. Miten se taas oli ollutkaan? Suku oli lähtenyt pois alkuperäisiltä syntymäsijoiltaan ja sitten turmeltunut, rappeutunut ja mennyt raunioiksi.

Parooni Manfelt aikoi itse muuttaa maasta pois. Olot täällä olivat hänelle sietämättömät. Mutta hän epäröi vielä kahden vaiheilla. Jos hän olisi ollut yksinäinen mies, hän ei olisi epäillyt hetkeäkään. Mutta hänellä oli tytär ja poika. Mikä tulisi niiden kohtaloksi tuolla ulkona oudoissa oloissa, vierasten kansakuntien ja kielten keskuudessa?

Hänen kiivaat askeleensa hiljenivät ja pysähtyivät kokonaan.

Hän loi silmänsä kevät-öiselle, tummansinertävälle taivaalle, josta tuhannet tähdet paistoivat yli kaupungin ja maan. Vapaa-ajattelijana hän ei voinut kääntyä rukouksella kolmiyhteisen jumalan puoleen. Mutta kenties tähdet taisivat antaa oikean neuvon hänelle?

Ja ikäänkuin näkymättömän taikavoiman käskystä kangastui samalla hänen eteensä luminen erämaa, tölli, josta äiti poikineen lähti hiihtämään pakoon nälkäkuolemaa, ja paukkuvan pakkas-aamun rusko, joka levitti siipensä lentoon poloisten päiden ylitse. Ja eikö vahvuus vavissut, talvinen aurinko astunut ilmi korkeudessaan ja kaikki maan ääret kuuluttaneet sen jumalan kunniata, joka painaa isien ja äitien pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen?

13.

Monta kovaa matkalla koettuaan oli mummo poikineen vihdoin saapunut tuohon kaupunkiin kohisevan kosken varrella.

Usko jumalaan oli Miina Rönnyltä horjahtanut. Hän oli turvannut raadollisiin ihmisiin. Siten hän tosin oli säilyttänyt sekä omansa että poikansa hengen, mutta kuitenkin oli Herran rangaistus heidät yllättänyt.

Ei ollut kestänyt jylhän korven poika edes sen koruttoman ja yksinkertaisen viljelyksen kosketusta, joka oli kohdannut häntä täällä pikkukaupungin vaatimattomilla ja vanhanaikaisilla kaduilla. Hän oli poikennut pois hyveen tieltä ja yhtynyt huonoihin ystäviin.

Ensin hän sai julkisen selkäsaunan raatihuoneen rappusilla. Sitten tuomittiin hänet linnaan väärästä valasta ja varastetun tavaran salaamisesta.

Ne olivat olleet kovia aikoja Miina Rönnylle, joka oli monet vetreät vedet maailman pahennusten tähden vuodattanut. Ei hän poikaansa syyttänyt. Itseään hän syytti ja omaa onnetonta harha-askeltaan, että hän oli hyljännyt isiensä ja äitiensä armaat ahot ja lähtenyt mieron pettävää leipää pyytelemään.

Hän oli silloin huolehtinut enemmän ajallista kuin iankaikkista onneaan. Siksi oli vanhurskas jumala taivaassa nyt rangaissut häntä, sallien hänen tulla poikineen suureen herjaan ja häpeään.

Miksi ei Miina Rönty ollut kuollut paikalleen, kuten oli tapa korven asukkaiden? Eikö olisi se ollut parempi Iikallekin? Juurettomia puita he olivat, joita kaikki tuulet ajelivat.

Paljon ei oltu puhuttu sinä kesä-iltana, jolloin Iikka vankilasta palasi ja äitinsä matalaan majaan kaupunginlaidassa ilmestyi. Vaieten oli Miina Rönty pannut pöydälle vellikupin ja ohraleivän puolikkaan. Eikä Iikkakaan ollut tiennyt, mitä sanoisi.

Mutta jo seuraavana aamuna oli äiti varovasti ruvennut hänen ja Iikan yhteistä tulevaisuutta suunnittelemaan. Ei saanut epätoivoon antautua. Täytyi taistella, pyrkiä ja ponnistaa. Tottahan piti löytyä joku pelastuksen tie vaivaiselle syntiselle ihmiselle, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt oli.

Se heillä heti oli ollut selvillä, että heidän oli muutettava pois koko tästä pahasta kaupungista, jossa kaikki tunsivat heidän tarinansa ja jossa kuka hyvänsä voisi heitä sormella osoittaa. Täällä ei Iikka kuitenkaan työtä saisi.

Mutta minne he muuttaisivat?

Kotiin palata oli kynnys korkea eikä heillä itse asiassa enää mitään omaa tyyssijaa maailmassa ollutkaan. Torpan siellä etäällä ylämaassa oli jo aikoja sitten ottanut haltuunsa isäntä, jonka maalla se oli. Siinä askartelivat jo toiset asukkaat. Mahdollisesti olisi joku laupias samarialainen ottanut heidät huonemiehikseen. Mutta sinnekin oli tietysti jo huhu Iikan kohtalosta tunkeutunut.

Häpeästä he olisivat saaneet punastua synnyinseudullaan. Kuinka he ollenkaan olisivat tohtineet ilmestyä kotipitäjänsä kirkkomäelle?

Mutta tuonne etelään päin oli maailmaa laajalti ja metsää, missä voi piillä pillojaan kunniansa menettänyt mies. Siellä oli maantien varrella kylä, Lentua nimeltään, ja kylässä kauppias Simo Luikarinen. Joskus kaupungissa käydessään hän oli osoittanut heille suurta ystävyyttä heidän paremman onnensa päivinä.

Kenties hän ottaisi Iikan rengiksi? Kenties hän pestaisi Iikan kekristä palvelukseensa, vaikka aluksi ruokapalkoillakin? Siinä samassa sitten äitimuorikin muonan saisi.

Niin kokosivat he jälleen kampeensa ja lähtivät kohti uusia kohtaloita vieremään. Taivalsivat kesäpäivän paahtavassa helteessä, Iikka edellä käsikärryjä lykäten, äiti jälessä, nyytti kummallakin kupeellaan. Eikä leimunnut enää uhkaavana taivas, vaan lempeät päivänsäteet kävivät karkeloihin aamukasteisella tiellä, koska vaelsi korpeen pattoinen poika armaan äitinsä uutta ja parempaa elämää alkamaan.

14.

Jaana oli poissa koko yön palveluspaikastansa.

Hän saapui seuraavana aamuna sangen surkeassa tilassa, jakku revittynä, tukka pörrössä, kasvot ja käsivarret mustelmilla. Hän tahtoi heti tavata rouvaa ja puhua hänen kanssaan kahden kesken.

Hänet oli väkisin raiskattu poliisikamarissa.

Syyllinen oli se ilkeän näköinen mies, jonka Jaana oli nähnyt juttelevan kadulla hänen oman aiotun sirkuskavaljeerinsa kanssa. Yön hän oli saanut maata kivisellä lattialla.

Ruokarouva sääli ja surkutteli Jaanaa, mutta kielsi häntä kenellekään asiasta kertomasta. Ei se kuitenkaan auttaisi mitään. Poliisilaitokseen ei nykyään lain koura ulottunut. Ne saivat tehdä siellä mitä tahansa.

--Minä menen järveen, nyyhki Jaana.

Ruokarouva lohdutteli häntä. Hirveä häväistys oli tapahtunut. Mutta eihän elämä silti ollut lopussa Jaanalta. Hänellä oli koti, hänellä oli isä ja äiti. Sitäpaitsi sulhanen hänellä oli.

Nyt itki Jaana entistä enemmän.

--En minä enää koskaan voi kotipuoleen mennä, hän uikutti, enkä Heikin silmien eteen.

Hän lupasi yhä lopettaa päivänsä. Ruokarouvan täytyi ruveta hänelle jo oikein ankaraksi. Luuliko Jaana yksin kärsivänsä? Koko isänmaa kärsi hänen kerallaan. Jokainen tuli jollakin tavalla tekemisiin laittoman esivallan kanssa. Jaanan oli tosin käynyt pahemmin kuin monen muun. Mutta hänen täytyi muistaa, että hän ei ollut yksin. Suomessa oli lähes kolme miljoonaa yhtä onnetonta kansalaista.

--Ei ole ketään niin onnetonta kuin minä, voihki Jaana.

Kuitenkin hän kuunteli, mitä toinen puhui. Ruokarouva lateli hänen eteensä, mitä tiesi, esivallan ja virkakuntien väärinkäytöksistä. Oikeuden turvaa ei ollut missään. Kaikkialla vallitsi sama sorto, vääryys ja mielivalta.

Jaana ei paljon ruokarouvan puheesta ymmärtänyt. Hän käsitti ainoastaan, ettei hän voinut vedota kehenkään suuressa onnettomuudessaan. Eikö koko esivalta virkamiehineen seisonut niinkuin muuri häntä vastaan?

--Kaikki herrat ovat konnia ja pahantekijöitä, hän huusi.

Ruokarouvan täytyi nyt tiukasti nuhdella häntä. Kuinka Jaana voi niin sekoittaa käsitteet? Jaana oli joutunut tosin onnettomiin oloihin, mutta siihen eivät suinkaan kaikki herrat olleet syypäät. Päinvastoin olivat Suomen herrat juuri puolustaneet kansaa ja kansan oikeuksia, kun venäläinen virkavalta loukkasi niitä. Syy ei ollut Suomen herrojen. He olisivat kyllä mielellään puolustaneet Jaanaa, mutta he olivat tällä hetkellä voimattomat.

--Minun täytyy kuolla, itki Jaana. Minulla ei ole enää yhtään onnellista päivää elämässä.

Ruokarouva keksi keinon vihdoin ja rupesi puhumaan jumalasta. Se auttoi. Jaana lakkasi itkemästä ja tyyntyi vähitellen. Siellä oli ainoa suoja hänelle. Vain haudan tuolla puolen saisi hyvä palkkansa ja paha rangaistuksensa.

Päätettiin sitten, että Jaana nyt kuitenkin lähtisi kotiseudulleen. Hän voisi siellä kesän miettiä rauhassa, menisikö hän syksyllä naimisiin vai palaisiko takaisin pääkaupunkiin. Jos Jaana tahtoisi, olisi tämä palveluspaikka hänelle aina avoinna. Nyt kaipasi hän ennen kaikkea lepoa ja virkistystä.

Se oli ruokarouvan hyväntahtoinen suunnitelma. Jaana suostui siihen tahdottomasti. Hänestä oli kaikki samantekevä. Hänen entinen elämänsä oli mennyt poikki eikä mikään uusi vielä hänen mielessään kangastanut.

Sen hän kuitenkin nyt jo tunsi sydämessään, ettei hän enää koskaan voisi katsoa Heikkiä silmiin häpeästä punastumatta. Kuinka hän milloinkaan voisi morsiuskruunu päässä polvistua hänen kanssaan vihkipallille?

15.

Siitä ei tullut mikään hauska matka Jaanalle. Kevät oli. Mutta hänen mielensä ei ollut tervaa parempi.

Junassa kävi se vielä laatuun. Mutta kun hän tuosta eteläisemmästä kaupungista joutui kirstuineen mäkistä maantietä ajamaan, kiertyi sydän kerälle ja vedet pyrkivät silmiin alinomaa herahtamaan.

Oli helluntain-aatto. Mutta taivas oli raskas ja pilvinen, tie vetelä, metsä mykkä ja harmaa. Ei näkynyt järvenselkää sinertäväksi, ei virtaa vihiseväksi. Lepäsi vaan joku rahkarantainen metsälampi suurten petäjäin siimeksessä tahi kiemurteli maantien rummun alitse suoperäinen metsäpuro, liikutellen tummia vesiään, kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Muuten oli maa autio ja tyhjä.

Mikä ei ollut korpea, se kalliota, mikä ei kalliota, se silmänkantamatonta rämettä. Milloinkaan ei Jaana ollut synnyinseutuaan näin rumaksi ja karuksi tiennyt. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut kuoleman matkalla, tullut tuonelan esikartanoihin.

Mitenkään ei Jaana tahtonut nyt Heikkiä kohdata. Hän sopi kyytimiehen kanssa, että tämä ajaisi ohitse sen majatalon, missä Heikki nyt luultavasti isännöitsi, suoraan Rönnyn mökille. Siinä oli pitkä myötämäki, ja kyytipoika laski laukalla sivuitse.

Iltapäivällä pilkahti jo aurinko ja maalasi puiden latvat punaisiksi ja keltaisiksi. Yöksi seestyi taivas kokonaan. Mutta ilma oli kolkko ja kylmä. Eikä ollut lämmin mieli Jaanankaan.

He saapuivat auringonlaskun jälkeen Rönnyn mökille. Kuikkalampi lepäsi valkeassa usvassa, sumu peitti maan ja metsän. Korkeimmat kukkulat ja pisimmät petäjänlatvat siitä vain satusaarina kohosivat.

Surman linnut suolta, lammen pohjoisesta päästä, olivat lähteneet liikkeelle. Päivän kyhjöttivät ne mättään kylessä taikka heiluivat hiljakseen edestakaisin hyllyvän maan navoilla. Mutta heti kun illan varjot pitenivät, ne lehahtivat lentoon, tohtivat jo tulla tienkin yli, soutaa kahnustivat maata myöten, suurina, summattomina, hallaisina. Ylhäisempiä paikkoja ne karttelivat ja niitä, missä päivänlämpö vielä saattoi uhota kuivasta kanervikosta. Mutta uskalsivat ne saatella matkamiestä pitkin pimeää korpilaaksoa, istahtaa hänen hartioilleen ja puhaltaa hänen päälakeensa jäisen hengähdyksen, joka oli hänen järkensä hämmentää.

Jaanan selkäpiitä karmi. Hänen kasvonsa olivat valjut ja kosteat. Vilu tunki saakka sydämeen.

Tuntui hänestä kuin tuonen haukat kourukynnet olisivat raadelleet hänen sisälmyksiään. Tuohon ne pysähtyivät, maaperään painautuivat, kavahtivat taas koivun konkelolle, jäivät hänen jälkeensä tuijottamaan harmailla, elottomilla silmäterillään. Miksi hän oli ollenkaan palannut kotiin? Eikö ollut parempi käännyttää hevonen?

Mökissä nukuttiin. Jaana ei tahtonut ruveta heitä herättelemään. Hän kolkutti saunan ovelle.

Mummo tuli avaamaan.

--Kuka siellä? hän kysyi.

--Minä se vaan olen, sanoi Jaana.

Eikä mummokaan kysynyt enempää. Hän teki Jaanalle tilan penkille ja asettui itse lepäämään lattialle. Hän ei osoittanut enempää hämmästystä kuin jos he olisivat eilispäivänä toisensa tavanneet.

Mummo ei mahtanut olla oikein viisas enää. Hän eli jo ikäänkuin tuonen tuonpuolisissa maailmoissa. Talvisin hän nousi jo usein keski-yölläkin veisaamaan. Silloin kuului, jos sattui kuuntelija olemaan, saunasta värähtelevä, hopeanhelkkä virren ääni, joka ei enää tuntunut tulevan maasta, vaan suuren kirkastuksen korkeudesta.

Jaanan odottamaton paluu oli mummon mielestä kuitenkin siksi merkillinen tapaus, että hän katsoi sen sopivan virrenvärssyn arvoiseksi. Tällä kertaa oli Jaana hänen kuulijansa.

Mutta tavallisesti häntä eivät kuulleet muut kuin ääretön erämaa hänen ympärillään ynnä taivaan tähdet ja kuu, sekä kenties vielä niiden takana se suuri Tuntematon, jonka välittömässä yhteydessä mummo eli, kiitos olkoon natsarealaisen kirvesmiehen pojan ja Nikean yleisen kirkolliskokouksen.

Myöskään tohtori Martin Lutheruksen ansioita ei tässä viimemainitussa suhteessa suinkaan ollut vähiksi arvattava.

16.

Jaana lepäsi jälleen lapsuutensa karsta-kiiluvan orren alla. Mutta hänen ajatuksensa liitelivät ja laatelivat eikä uni hänen silmiään ummistanut.

Liian paljon oli mummo pienenä häntä kurittanut, että hän olisi tätä voinut juuri millään rakkaudella ajatella. Kuitenkin tuntui hänestä täällä merkillisen turvalliselta. Hän ei voinut vain ymmärtää, että sauna todellakin oli näin pieni. Tässähän tuskin mahtui kääntymään.

Tuossa hän oli istunut, tuossa astunut, tuossa maannut, tuossa kehrännyt ja kartannut. Tuolla jakkaralla oli mummo hänelle aakkoset opettanut, tuossa perälasin alla hän oli lukenut katkismusta ja päntännyt päähänsä kristillisen uskontunnustuksensa ensimmäisiä opinkappaleita. Hän tunsi jokaisen esineen täällä. Tuhannet muistot tulvehtivat hänen mielessään.

Aamut olivat aina olleet ankarimmat hänelle. Hänen heräämisensä tapahtui tavallisesti niin, että mummo joka jo puoli-yöstä oli istua hyrrännyt rukkinsa ääressä, kopasi häntä ruojuensa kärellä ja äyskäsi:

--Tokko pääset siitä? Kun koko päivän lojuu, iso ihminen!

Hän kuuli sen unensa läpi. Mutta hänellä ei ollut vielä tarmoa nousta taikka edes osoittaa hyvää aikomustaan nousemaan muulla kuin unisella kädenliikkeellä.

--Hän? Eikö sinulle ole sanasta apua vai pitääkö olla kättä pitempätä?

Jo kulkivat ensimmäiset kirkkaat ajatukset hänen unenpöpperöisissä aivokamareissaan. Mutta niillä ei ollut voimaa puhjeta vielä muuhun kuin pitkään ja haikeaan haukotukseen.

--No, jo se on tottelematon tuo tyttö!

Jaana tunsi vaistomaisesti, että suojeleva välly tempaistiin hänen päältään ja hänet pyöräytettiin vatsalleen. Oikein heräsi hän vasta silloin, kun vihaiset koivunvarvut alkoivat viuhua hänen pakaroillaan. Hän muisti silloin aivan selvään, että hänen nimensä oli Jaana, että Jaana oli hyvin kovakorvainen lapsi, että maailmanloppu, josta mummo aina puhui, oli lähellä ja että helvetin tulinen järvi oli kuin vartavasten juuri hänen kaltaisilleen uppiniskaisille kakaroille valmistettu.

Taikka tapahtui myös, että hän ei muistanut mitään, vaan tunsi ainoastaan koko ruumiinsa kihelmöitsevän kuin olisi sitä jo nyt viileskelleet iankaikkisen kadotuksen lieskat.

Hän huusi niin paljon kuin jaksoi ja sätkytteli sääriään. Se oli mummon mielestä silmiinpistävin todistus siitä, että vitsa oli tarpeen ja että sielun vihollinen teki jo häijyn-ilkistä työtään tytössä.

--Soh! Ja siunaa nyt itsesi ja lue aamurukouksesi.

Tyttö nyyhkytti.

--Oletko siinä volisematta! Vai alanko uudestaan----

Jaana heräsi otsa kylmässä hiessä. Hän olikin vain uneksinut. Tuntui niin turvalliselta ajatella, että hän nyt oli aika ihminen ja ettei hänen enää tarvinnut mummon piiskaa pelätä. Kuitenkin oli uni ollut niin selvä, että hän tavallista sukkelammin kohosi istumaan.

Päivä paistoi saunan lasista sisälle. Mummo oli jo keittänyt kahvit ja asetti kupit pöydän nurkalle.

--Syötyä me lähdemme Lentuan kylälle, hän sanoi. Toisen pitäjän pappi on tullut ja pitää kauppiaan pirtissä jumalanpalvelusta.

Jaana lupasi tulla mukaan. Mitä enemmän hän valveutui ja raskaat ajatukset palasivat, sitä enemmän hän tunsi tarvitsevansa jumalan sanan lohdutusta.

Varsinkin painoi häntä ajatus, miten vanhemmat ottaisivat hänen tulonsa vastaan.

Se kävi helpommin kuin hän oli ajatellutkaan.

Hänen nilkku veljensä, Ranssu-niminen, avasi äkkiä saunan oven, seisahtui möllämystyneenä kynnykselle ja sanoi:

--Ka, Jaana!

Jaanan täytyi oikein naurahtaa hänelle.

Ranssu ojensi kätensä hätäisesti, ei kysynyt kuulumisia, nilkutti tupaan ja ilmoitti kaikille suuren uutisensa. Isä ja hänen toinen veljensä tulivat juoksujalassa, äiti vähän ajan perästä, pyyhkien käsiänsä hameenhelmaan.

--Terveisiä Helsingistä, sanoi Jaana.

Isä oli oikein ylpeä tyttärestään. Veljet tohtivat tuskin lähestyä häntä. Jaana jakoi heille vähät tuomisensa, jotka hän oli ostanut ylioppilasten keskenään keräämällä huomenlahjalla. Äiti kiitteli ja kosteli.

--Tulithan kuitenkin katsomaan, hän sanoi.

Kukaan ei nähtävästi enää Jaanan karkaamista ajatellut. Heistä oli kaikki niinkuin ollakin piti. Jaana oli piikana pääkaupungissa, mutta ei silti köyhää kotiansa halveksinut.

--Pitkäksikö aikaa sinä nyt jäät meille? kysyi isä.

--Enpä ole tuota vielä tullut tuumineeksi, vastasi Jaana.

He aikoivat kaikki lähteä Lentuan kylälle. Nilkku Ranssu yksin saisi jäädä kotimieheksi.

Ulkona oli taivas kirkas ja kuulakka. Ilmakin tuntui leudolta ja lämpöiseltä. Helluntain päivä paistoi päälle rasvatyynen Kuikkalammen, joka lepäsi tummien rantojensa sisällä rauhallisena niinkuin iankaikkisuuden ajatus keskellä elämän kohtaloita.

Jaana ei ollut oikein halukas kertomaan Helsingin kuulumisia. Mutta hän tunsi kuitenkin mielensä suuresti virkistyneeksi.

17.

Pieni ja matala oli Lentuan kylä, syrjässä maailman menosta, kurja, köyhä ja kokonaan takapajulle jäänyt. Talokkaita ei siinä ollut kuin puolikymmentä. Muut olivat torppareita ja mäkitupalaisia.

Kansa oli raakaa, röyhkeätä ja epärehellistä. Siinä ei ollut enää korven salskeata kasvua eikä erämaan tyyntä hiljaisuutta. Sen silmät vilahtelivat viekkaasti ja levottomasti. Sen kieli oli sekoittunutta, turmeltunutta ja typertynyttä, sen vaateparsi koottu maantien matkamiehiltä ja sen pirtit pieniä, ahtaita ja likaisia.

Raitin väkeä se oli, rihkamakansaa, läpikulkuihmisiä, joiden mieli paloi markkinoista markkinoihin.

Kukin eli kädestä suuhun eikä kukaan huomista aamua ajatellut. Miehet kulkivat kesät tukkitöissä, kaukana pohjan perillä, suurten virtojen varsilla; talvet he makasivat uunin päällä, paksua tupakkimälliä poskessaan mäiskytellen, tullen niukin naukin toimeen kesän ansioilla. Naiset olivat rumia, kömpelöitä ja epäsiveellisiä. Lapsia heillä oli kaikilla, mutta tuskin jokaisella tietoa siitä, kuka minkin todellinen isä oli.