Part 2

--Sieltä minä olen maantien varrelta, koki Jaana selittää.

--Maantieltä kylläkin, hymähti vanha herra. Mutta mitenkä sinä olet joutunut maantielle?

Se oli liian syvällinen kysymys Jaanalle. Hän vaikeni ja painoi jälleen poveaan.

Hänen sydämensä läpätti yhä kuin kulkunen yksinäisen matkamiehen vempeleessä.

Mutta vanhan herran ystävällinen käytös oli rohkaissut häntä. Hän nousi ylös, niisti nenänsä ja katsoi häntä päättävästi silmiin.

--Tepä tuota näytätte ihmiseltä, hän sanoi. Auttakaa te minua pois täältä! Ei minusta taida olla tämän talon palkolliseksi.

Vanha herra katsoi häneen terävästi.

--Kauanko sinä olet ollut tässä paikassa? hän kysyi.

--Tänä aamuna tulin.

--Sitä minä arvelinkin. Tyttö rukka!

Vanhan herran sääli koski kovasti Jaanaan.

--Mutta mikäs paikka tämä sitten onkaan oikeastaan? hän kysyi.

--Kuinka niin?

--Kun täällä päivät nukutaan ja yöt valvotaan.

Vanha herra mietti hetkisen.

--Tämä on hyvin huono paikka, hän sanoi. Ei sinun sovi olla täällä.

Se oli Jaanan mielestä hyvin merkillistä. Ja hän kun oli alussa luullut, että vanha herra oli talon isäntä.

--Kuinkas te sitten olette täällä? hän kysyi viattomasti.

Vanha herra näytti hämmästyvän.

--Minä olen täällä vaan sattumalta, hän selitti.

Selitys oli Jaanan mielestä tyydyttävä. Taisi olla kylässä täällä. Sattuuhan sitä vieraaksi vaikka minkälaisiin taloihin.

--Mutta nuo toiset varmaan asuvat täällä? hän kysyi.

Vanha herra hymähti.

--Mahdollista kyllä. Sinä tahdot siis pois täältä?

--Tahdon minä.

--Minä puhun sitten rouvalle sinusta. Pääset pois jo tänä aamuna. Mutta mihin sinä menet sitten?

--En tiedä.

--Oletko ennen ollut palkollisena?

--En ole.

--Tahdotko takaisin kotipuoleesi?

Jaana mietti.

--En minä vielä, hän vastasi epäröiden.

Vanha herra oli pahemmassa kuin pulassa hänen kanssaan.

--Sinun pitää siis saada paikka täällä, hän sanoi.

--Kyllä se olisi kovin hyvä.

--Piian paikka?

--Niin. Ettekö te ottaisi?

--En tarvitse. Mutta tässä on kaksikymmentä markkaa sinulle, että voit vähän aikaa elää. Ehkäpä sinä saat jonkun paikan.

Jaana meni pelkästä kiitollisuudesta ihan lyykylleen.

--Jopa te nyt kovin hyväksi rupesitte, hän sanoi. En toki tiennyt niin hyviä ihmisiä maailmassa olevankaan.

Vanha herra torjui hänen kiitoksensa. Mutta vielä oli yksi huoli Jaanalla.

--Kuka ne sitten maksaa nuo astiat? hän kysyi. Ei se minun syyni ollut. Kyllähän herra näki, että se nuori herra, maisteri, mikä lie ollut, se rupesi häjyyttä tekemään.

--Minä maksan, sanoi vanha herra.

Nyt tunsi Jaana itsensä jo kokonaan levolliseksi.

Mutta vanha herra oli väsynyt. Hän heittäytyi sohvankulmaan ja peitti silmänsä kädellään. Jaana ei tiennyt, pitikö hänen mennä vai jäädä.

--Voit nyt kertoa minulle vähän kodistasi, sanoi vanha herra.

Jaana istui tuolille. Hän risti kätensä ja alotti totisesti ikäänkuin olisi uskontunnustustaan lukenut. Vanha herra oli tällä kertaa hänelle jumalan sijainen maan päällä, jolta ei sopinut mitään peittää. Hän kertoi isästään, äidistään, veljistään ja mitä tiesi mummosta ynnä hänen suvustaan. Vanha herra kysyi aina jotakin ja kuunteli käsi silmillään.

Se ei ollut mikään kaunis ja päivänpaisteinen sukutarina, mutta se näytti miellyttävän kuulijata. Hän tahtoi tietää kaikki yhä tarkempaan. Ja Jaana jutteli kaikki, niin raskasta kuin se joskus olikin ja niin mielellään kuin hän olisi tahtonut esittääkin perheensä paremmassa ja kauniimmassa valaistuksessa.

Jaana kertoi tietysti katkonaisesti ja omalla tavallaan. Mutta vanha herra täydensi mielessään hänen kertomuksensa ja pian oli hänellä sielunsa silmien edessä yhtenäinen tarina heimosta, joka oli joutunut pois juuriltaan ja joka nähtävästi kulki kohti varmaa ja ennakolta määrättyä perikatoaan.

--Vierivä kivi ei sammaloidu, hän hymähti itsekseen surumielisesti.

7.

Suurina nälkävuosina 1860-luvulla oli Jaanan mummo muuttanut poikineen pois syntymäsijoiltaan ja kulkeutunut vaeltavien kerjäläislaumojen mukana kaupunkiin kohisevan kosken varrella.

Hänen kotiseudultaan ei kukaan muu ollut lähtenyt liikkeelle. Kerjäläislaumat kuuluivat jo asutumpien ja veltostuneempien laaksomaiden ilmiöihin. Siellä oli pappiloita ja herraskartanoita ja siellä oli ihmiskäsi jo karttuisampi.

Mutta tuolla ylhäällä, tiettömissä vaarakylissä ja tölleissä, joiden välillä peninkulmaiset kinokset kohottivat harjojaan, ei ollut muuta auttavaa kättä kuin jumalan. Ellei se auttanut, tuli kuolema. Se oli niin sallittu, se oli niin päätetty pilvien käräjissä. Kenenkään ei juolahtanut mieleen sitä nureksia.

Mitä ankarammin lavantauti raivosi ja mitä useammat ruumiskirstut kirkkomaahan kannettiin, sitä alavampina kohosivat kansan rukoukset ja sitä koristeellisempina hehkuivat helvetin tuliset lieskat synnintuntoisissa sydämissä. Kansa kuoli paikalleen. Heidän ruumiinsa riutuivat, mutta heidän sielunsa pelastuivat.

Taivaan autuus korvasi sen, minkä maan kurjuus kielsi heiltä. Abrahamin helma oli auki kaikille, sillä rikasta miestä ei täällä ollut yhtään. Kristillisen pelastusvarmuuden kyyhkynen liihoitteli lumivalkeana ja voitollisena päällä mustien metsänrantojen ja tähti-öisten, kimmeltävien lakeuksien, samalla kuin tauti hiihti pitkin talvitietä ja kuolon kulkuset soivat alla yksinäisten, hankeen haudattujen akkunoiden.

Se oli hengen voitto aineen yli, iankaikkisen elämän katkeamaton riemujuhla kautta ajan murheen ja kadotuksen.

Nälänhätä oli täällä aina eivätkä monet ijäkkäämmistäkään ihmisistä muistaneet syöneensä selvää leipää kuin muutamia kuukausia elämästään. Nyt oli kuitenkin kato suurempi kuin koskaan ennen. Mutta oli myös suurempi kansan hartaus ja nöyrä alistuminen sallimuksen valtojen edessä.

Jos Miina Rönty poikinensa olisi jäänyt syntymäsijoilleen, he molemmat epäilemättä olisivat päässeet kylän yhteiseen hautaan ja samalla osalliseksi siitä korkeasta kutsumuksesta, joka odotti hänen kanssaveljiään ja -sisariaan. Mutta hän ei ollut kestänyt koettelemusta.

Perkele, joka käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, oli vienyt hänet korkealle vuorelle ja näyttänyt hänelle kaiken maailman ihanuuden. Ruman valta oli kangastanut hänelle kauniina sen kerjätyn leipäpalan muodossa, jonka hän tiesi olevan helpommin saatavissa tuolta viljellymmiltä mailta ja pikkukaupungin viekoittelevasta läheisyydestä. Niin hän oli tullut johdatetuksi kiusaukseen eikä Herra ollut päästänyt häntä pahasta.

Kaksi yötä hän oli pysynyt uskollisena. Kaksi päivää oli elämän kruunu hänelle kimmeltänyt.

Mutta kolmantena hän oli sonnustanut kupeensa, herättänyt poikansa ja teljennyt töllin oven. Sukset hän oli ottanut seinäviereltä ja lähtenyt viilettämään loivaa mäenrinnettä alas, kohti ihalampia ilmanrantoja, paukkuvan pakkasaamun sekeisessä, sinertävässä hämärässä. Iikka oli hiihtänyt hänen perässään. Eikä ollut kumpikaan taakseen katsahtanut, vaan matkannut sanaa sanomatta, niellen karvasta palaa kurkussa ja pyyhkäisten silloin tällöin vettyvää nenänpäätä jäisellä kintaallaan.

Mutta taivas oli leimunnut uhkaavana heidän päänsä päällä ja kalpeneva aamutähti muistuttanut heidän mieleensä mökin isäntää, mennyttä Ryykkö Röntyä, jonka tauti oli tappanut ja joka nyt nukkui viimeistä untaan suurten kinoksien keskellä vihityssä maassa.

8.

Vanha herra ei ollut pitkiin aikoihin kysynyt mitään. Jaana vaikeni ja katsoi kuulijaansa.

Hän huomasi, että vanha herra nukkui.

Hän istui ensin hetkisen neuvottomana. Sitten hän siirsi tuolin syrjään ja rupesi hiljaa kokoilemaan lattialta pulloja ja lasimurusia.

Samassa heräsikin vanha herra. Hän aivasti, hieroi silmiään ja äkkäsi nähneensä merkillistä unta.

Kenties ensimmäisen kerran hänen elämässään olivat Suomenmaan lumiset lakeudet hänen aivojensa komeroihin kimmeltäneet.

Häntä paleli.

--Jahah, hän sanoi huomatessaan Jaanan. Missä minun turkkini on?

Jaana auttoi turkin hänen päällensä. Mutta hänestä tuntui kuin ei toinen enää ollenkaan muistaisi häntä ja hänen asiaansa.

Vanha herra pani kalossit jalkaansa. Jaana katsoi hänen hommiaan levottomasti.

--Tehän lupasitte puhua rouvalle, hän sanoi.

--Mitä niin? kysyi vanha herra hajamielisesti.

--Että minä pääsisin pois täältä.

--Se on totta se.

Rouva olikin keittiössä. Jaana kuuli heidän haastelevan keskenään. Rouvan ääni kuului alussa äkeältä ja vihaiselta. Mutta sitten tuntui hän lauhtuvan kerrassaan, niijailevan, kostelevan ja kiittelevän.

Jaana pilkisti ovenraosta ja näki vanhan herran antavan rahaa hänelle.

Vanha herra meni. Rouva saattoi hänet ulos. Hänen kielensä kuului vielä laulavan niinkuin voideltu eteisessä.

--Kelvoton! hän huusi Jaanalle heti sisälle palattuaan ja riipoitti tämän käsipuolesta keittiöön. Tiedäkin, että se oli hyvin korkea herra ja kukaties mitä saattoi ajatella. Sellaisen, syötävä, häpeän teit.

--Pääsenkö minä pois sitten? kysyi Jaana itku kurkussa.

--Saat kaiketi minusta nähden mennä. Ala vaan laputtaa! Vai vienkö tikulla ulos?

Hän meni ja paiskasi oven pauhinalla kiinni mennessään.

Jaana jäi neuvottomana keittiöön. Missä hänen vaatteensa olivat? Eihän hän miten voinut tässä pyhäkoltussa lähteä pitkin katuja juoksemaan.

Hän ei voinut muuta kuin istua nöyrästi jälleen halko-arkun kannelle odottamaan. Kaksikymmenmarkkastaan hän yhä puristi lujasti oikeassa kourassaan. Hyvä toki, ettei rouva ollut huomannut sitä ja ottanut sitä pois häneltä.

Hän oli nyt jo niin paljon viisastunut, että hän tiesi rahan kelpaavan tässä kaupungissa.

Ympäriltä huoneista kuului loilotusta ja pianonsoittoa. Nähtävästi ne nuoret herrat eivät vielä olleet lähteneet.

--Ka, etkö sinä vielä ole mennyt?

Rouva ilmestyi keittiöön tarjotin kädessään.

--Enhän minä miten. Kun saisin ne omat ryökkyni...

--Ei niitä nyt kuka kerkiä sinulle hakemaan.

Jaana sai odottaa aamuhämäriin. Silloin ilmestyi rouva äkkiä hänen eteensä ja löi lattialle vaatekimpun.

--Siinä on röökinän vaatteet.

Jaana pukeutui.

Mutta rouva näki, että Jaanalla oli jotakin toisessa kädessään. Epäluulo heräsi hänessä.

--Paljonko se antoi sinulle? hän kysyi.

--Kuka niin?

--Sepähän herra?

--Mitä lie antanut.

--Näytä. Et suinkaan aio itse kaikkia pitää.

Jaana ei näyttänyt. Hän oli jo omassa puvussaan ja tunsi itsensä koko joukon varmemmaksi ja itsetietoisemmaksi.

Rouva suuttui.

--No, en minä vielä tuollaista rosvonpenikkaa ole nähnyt.

--Saatatte itse rosvo olla. Köyhältä tytöltä kaikki veisitte.

Jaana otti nyyttinsä. Rouva avasi hänelle keittiön oven ja huusi:

--Siinä on viisi hirttä poikki.

Jaana meni. Portaat olivat korkeat ja jäätyneet.

Rouva pukkasi häntä kynnykseltä niskaan, niin että hän lankesi, syöksyi päistikkaa alas ja tupsahti nokalleen lumihankeen.

Keittiön ovi rämähti kiinni hänen perästään. Jaana nousi kinoksesta, pudisteli vaatteensa ja meni. Onni toki, ettei ollut selkä taittunut.

Se oli hänen ensimmäinen palveluspaikkansa.

Hän pääsi siitä muutamilla mustelmilla.

9.

Hän sai sitten toisiakin paikkoja. Yhdessä niistä hän oli lähes kaksi vuotta.

Se oli suuri ylioppilas-puulaaki ja ruokapaikka, jossa oli kymmenen huonetta ja monta piikaa. Työtä oli enemmän kuin tehdä jaksoi, mutta palkka oli myös Jaanan mielestä ruhtinaallinen. Hän säästi kaikki, minkä sai, ja ajatteli, että ne voisivat olla hyvään tarpeeseen, kun he Heikin kanssa kerran rupeisivat kotia laittamaan.

Hän oli muutamia kertoja kirjoittanut Heikille. Ja Heikki oli kirjoittanut hänelle. Heikin isä oli ruvennut syytingille ja he olivat päättäneet viettää häitä niinkuin ensi syksynä. Mutta jo tänä keväänä oli Jaanan tarkoitus palata kotipuoleensa.

Ruokarouva pyyteli turhaan häntä jäämään. Hän piti paljon Jaanasta ja Jaana hänestä. Mutta eihän hänen miten sopinut jäädä. Kuultuaan että Jaanalla oli sulhanen kotipuolessa, lakkasi rouvakin pyytelemästä.

Toiset tytöt jättivät kaikki raskaimmat työt hänen tehtävikseen.

--Kyllä se tuo maakarhu jaksaa, he sanoivat.

Herrat olivat hassuja täälläkin. Ylioppilaat tulivat usein myöhään yöllä kotiin. Heillä oli kaikilla keittiön avaimet ja he pyrkivät aina piikoja herättelemään.

Mutta kaupunkilaistytöt tahtoivat nukkua. He olivat kalpeat ja väsyneet.

--Menkää te tuon maalaisen sänkyyn, he sanoivat.

He tulivatkin. Jaana potkasi niin, että luut kolisivat.

--Sillä on sulhanen, nauraa kihersivät toiset tytöt.

Vähitellen jättivät ylioppilaat hänet rauhaan. Levisi tieto, että Jaana todellakin oli kihlattu morsian. Silloin tahtoivat kaikki häihin päästä.

--Tulkaapahan jos tahdotte, täytyi Jaanan heille hymyillä. Taitaa olla liian pitkä tie herroille.

--Tokko tuo on pitempi kuin Jaanallekaan?

He lupasivat kaikki tulla sulhaspojiksi. Sitäpaitsi päättivät ne keskenään koota rahoja ja antaa Jaanalle hyvän huomenlahjan.

Yhtenä yönä sattui talossa merkillinen tapaus. Tuli keittiöön naamioituja miehiä salalyhdyt käsissä. Piiat heräsivät ja luulivat ensin, että ylioppilaat tahtoivat säikytellä heitä. Mutta miehet vetivät heidät vuoteistaan, näyttivät revolveria ja tukkivat suuhun likaisen nenäliinan. Sitten sidottiin heidät niin lujasti, että he eivät voineet jäsentäkään liikuttaa.

Vasta monen tunnin perästä ilmestyi keittiöön muita ihmisiä, jotka päästivät irti heidät. Sanottiin, että yhden ylioppilaan luona oli ollut kotitarkastus.

--Ryöväreitä ne olivat, sanoi Jaana.

Hänelle selitettiin, mikä on kotitarkastus. Mutta hän ei ymmärtänyt. Hän pysyi yhä siinä yksinkertaisessa mielipiteessään, että ne olivat olleet ryöväreitä.

Asiasta piisasi paljon puhetta piikojen kesken. Yksi tiesi, että ne olivat olleet mustan sotnijan väkeä. Hän oli itse sen kuullut ylioppilailta.

Sitä ymmärsi Jaana vieläkin vähemmän.

Hän päätti kysyä itse herroilta. Herrat selittivät hänelle, että mustat miehet olivat Venäjän hallituksen lähettiläitä, joita tämä käytti erityisiin ja arkaluontoisiin tarkoituksiin.

Jaana nauroi ja arveli, että herrat pitivät häntä oppimatonta pilkkanaan. Esivalta oli hänelle pyhä. Ei hän paljoa tiennyt, mutta kuitenkin sen verran, että Venäjällä oli keisari ja ettei keisari voinut käyttää sellaisia palvelijoita.

Kuitenkin oli hänen uteliaisuutensa herännyt.

Hän kyseli ja toiset tytöt kertoivat. Ne tiesivät paljon enemmän kuin hän. Joskus kyseli hän myöskin rouvalta ja ylioppilailta.

Siten hän sai tietää paljon uusia asioita.

Mutta mitenkään hän ei vielä saanut päähänsä, että hän tuona mustien miesten yönä todellakin olisi ollut ensimmäisen kerran elämässään tekemisissä korkean esivallan kanssa.

10.

Jaanalla ei ollut monta tuttavaa Helsingissä.

Miestuttavia hänellä oikeastaan ei ollut kuin yksi. Sekin oli melkein väkipakolla tuttavaksi pakkautunut.

Se pyöri aina siinä heidän talonsa läheisyydessä. Päivällä se enimmäkseen käveli edestakaisin, mutta illalla se ilmestyi porttikäytävään eikä paljon liikkunut siitä.

Nuori mies se oli, pinta mustanpuhuva, pienet kiverät viikset ylähuulessa. Yllään hänellä oli siisti kevätpalttoo ja pehmeä vilttihattu päässä. Se oli Jaanan mielestä sangen sievä poika. Hänen olisi tehnyt mielensä puhutella häntä, jos hän yleensä olisi pojista välittänyt.

Mies hymyili aina hänelle, iski silmää ja tervehti ystävällisesti.

Toisina päivinä häntä ei näkynyt. Mutta silloin käveli usein katukäytävällä eräs toinen mies, joka ei ollut ollenkaan yhtä ystävällisen näköinen kuin tuo edellinen. Jaana miltei pelkäsi häntä.

Erään kerran hän näki noiden kahden haastelevan keskenään. Se oli hänen mielestään sangen merkillistä, sillä hän ei voinut käsittää, mitä niin hieno herra voi asioida niin röyhkeän ja epämiellyttävän miehen kanssa.

Mutta se nuori mies iski silmää, kuten ennenkin, erosi siitä toisesta ja ilmestyi kohta Jaanan kupeelle kohteliaana ja hymyilevänä, hattu kädessä.

--Saanko minä saattaa neitiä? hän sanoi.

Saatapahan jos tahasi, ajatteli Jaana. Mutta hän ei sanonut mitään.

Mies kysyi, minne Jaana oli menossa. Jaana sanoi olevansa asialla. Mies kysyi, millä asialla. Jaana ei viitsinyt enää vastata hänelle.

--Mitäs te tässä aina kävelette? hän kysyi puolestaan.

--Terveydekseni, vastasi mies ja hymyili.

--Taitaa olla huono terveys teillä, sanoi Jaana.

--Lääkäri on määrännyt minut kävelemään.

Se sanoi sen niin veitikkamaisella äänellä, ettei Jaana ollenkaan voinut uskoa häntä.

--Ei, mutta ihan totta? hän sanoi.

--Minulla on täällä virkatoimia, lausui mies vakavammin.

Nyt uskoi Jaana häntä vieläkin vähemmän.

Hän nauroi.

--Mitä virkatoimia teillä kadulla on?

--Minulla on morsian siinä teidän talossa, sanoi mies ja nauroi vastaan.

--Olkaa höperöimättä!

--Se on niinkuin minä sanon.

--Enpähän minä ole sitä nähnyt.

--Olenpahan minä.

--Mikä sen nimi on?

--Mikäs teidän nimenne on?

Se oli Jaanan mielestä aivan tarpeeton kysymys.

--Mitä te sillä tiedolla tekisitte?

--Se on minun salaisuuteni. Mikä on teidän ristimänimenne?

Voihan tuon sanoakin, ajatteli Jaana. Eihän tuo nimi suussa kulu.

--Jaana minä olen, hän sanoi.

--No, se on juuri justiinsa sama nimi kuin minun morsiamellani.

--Ei ole.

--On varmasti. Totta minä sen tietänen, kun olen häntä tässä kaiken kevättä katsellut.

--Mikäs sen sukunimi on?

--Sama kuin teidänkin.

Nyt huomasi Jaana, että mies laski leikkiä hänen kanssaan.

--Menkää matkoihinne!

--Kyllä mennään. Mutta saanko minä sitten huomenna tulla saattamaan?

Mies tuli huomennakin. Se oli Jaanan mielestä hyvin hävytöntä. Mutta toisakseen oli mies hyvin siistin näköinen ja sukkela suustaan, joten Jaana oli hänen seurastaan sekä huvitettu että imarreltu. He tulivat pian hyviksi tuttaviksi.

Mies tahtoi tietää kaikellaista. Niinpä kysyi hän kerran, asuiko heillä ylioppilaita.

--Kyllä asuu, sanoi Jaana.

--Mitä ne puhuvat?

Jaana nauroi.

--Puhuvat kaiketi ne, mitä sylki suuhun tuo.

--Puhuvatko ne teille paljon yleisistä asioista?

--Mistä?

--Sellaisista valtakunnan asioista. Kenraalikuvernööristä ja muusta.

--Haastelevat ne niistäkin, kun minä kysyn.

--Mitä ne haastelevat silloin?

Jaana kertoi. Hän oli sydämessään oikein ylpeä siitä, että hän tiesi niin paljon ja että mies ei voinut pitää häntä aivan oppimattomana maalaistollona. Mies kuunteli halukkaasti.

--Puhuvatko ne keisarista? hän kysyi.

--Eivät ne juuri siitä.

--Ehkä sentään?

--Saattavat joskus puhuakin.

--Mitä ne siitä puhuvat?

Jaana kertoi. Mies näytti hyvin tyytyväiseltä.

--Ovatko ne kaikki kotona? hän kysyi. Minä tarkoitan, täällä kaupungissa.

--On niistä jo pari maalle matkustanut.

--Minne ne matkustivat?

--Minne lienevät kotipitäjiinsä.

--Milloin ne lähtivät?

--Tässä ne kevättalvella.

--Oliko niillä paljon papereita mukanaan?

--Saattoi olla papereitakin.

--Puhuivatko ne asevelvollisuudesta?

--Eivät ne asevelvollisuudesta puhuneet.

Mies osti Jaanalle makeisia ja lupasi viedä hänet sirkukseen ensi sunnuntai-iltana. Jaana ei ollut koskaan ennen ollut sirkuksessa. Hän oli kyllä kuullut toisten tyttöjen puhuvan siitä, mutta hänellä ei ollut koskaan mielestänsä ollut liikoja rahoja siihen. Kuitenkin oli hänen halunsa jo kauan palanut sinne.

Hän kiitti ja suostui.

Hänen oli pian lähdettävä kotipuoleen. Voisi hän nyt hiukan huvitellakin. Olisipahan sitten jotakin Heikille kertomista.

11.

Jaana pyysi luvan rouvaltaan ja sai. Sunnuntai-iltana pani hän päälleen parhaat vaatteensa lähteäkseen sirkukseen.

Jälleen muistui mummo hänen mieleensä. Mitä olisi mummo tästä sanonut? Olisi ehkä syntinä pitänyt. Mutta eihän hänen itsensä tarvinnut pilettiä maksaa. Oliko sitäpaitsi hänen syynsä, että hän oli nuori ja että hänen teki mielensä huvitella?

Hän letitti palmikkonsa ja nakkasi hiukan kopeasti niskojaan. Hän oli nyt oppinut ymmärtämään, että hänen tukkansa oli jotakin kaunista, jota hänen ei tarvinnut hävetä ollenkaan. Ylioppilaat olivat jo kyllin usein sitä hänelle selittäneet.

Jaana otti pienen pyöreän peilin taskustaan ja katsoi vielä, että jakaus vaan oli tullut paikoilleen. Mahtoiko hän todellakin olla kaunis? Joku ääni hänen sisällään sanoi niin. Samaa olivat herratkin sanoneet, mutta ne aina laskivat leikkiä hänen kanssaan. Kuitenkin hän olisi kovin mielellään tahtonut olla kaunis.

Hänen pukunsa ei ollut enää samallainen kuin se, jossa hän oli ensimmäiset epävakaiset askeleensa pääkaupungin asfaltilla ottanut. Se oli siisti ja muodinmukainen, uumenilla kiiltonahkainen vyö ja jaloissa sievät kautokengät. Toisilla tytöillä oli kureliivitkin. Sellaisia ei Jaana vielä ollut uskaltanut hankkia itselleen, yhtä vähän kuin hattua, hansikkaita ja päivänvarjostinta. Mutta vaalea kevätjakku hänellä oli, joka sopi niinkuin valettu hänelle, vaikka hän olikin sen jo käytettynä ostanut eräältä palvelustytöltä kerrosta alempana. Sitäpaitsi hän oli oppinut eräiden vaatekappaleiden käytön, jotka hänen kotiseudullaan vielä kuuluivat miehisen sukupuolen yksinomaisiin etuoikeuksiin.

Pyöreä peili oli tällä kertaa liian pieni ja epämukava hänestä. Hän haki pöytälaatikosta esiin toisen suuremman ja nelisnurkkaisen, joka oli erään hänen toverinsa oma. Mutta siinä hän näytti mielestään niin kauniilta, että hän ei mitenkään voinut olla omalle kuvalleen hymyilemättä.

Hänen valkeat hampaansa välähtivät. Mutta samassa hän tuli hyvin totiseksi.

Kolmesta suuresta helmasynnistä oli mummo häntä varoittanut: lihan himosta, silmäin pyynnistä ja elämän koreudesta. Kahteen ensimmäiseen tunsi Jaana itsensä vielä tuiki viattomaksi. Mutta kuinka oli kolmannen laita? Eikö se jo nyt loistanut esiin tuolta hänen tummansinisten silmiensä syvyydestä?

Jaana rypisti otsaansa ja paistoi vielä hetken särkeä itsensä kanssa. Tämän ainoan kerran hän nyt kuitenkin menisi sirkukseen. Se saisi olla myös hänen viimeisensä. Helluntaiksi hän olisi kotona ja kekrin tienoilla he viettäisivät häitä Heikin kanssa.

Siitä asti hän ei koskaan eteenpäin ajatellut. Ainoa, minkä hän tiesi, oli se, että hänestä tulisi majatalon emäntä kaukana pohjan perillä. Tuskin hän enää koskaan näkisi pääkaupunkia.

--Tämän ainoan kerran, lausui hän itsekseen puoli-ääneen.

Sitten kiiruhti hän alas portaita ja astui katukäytävälle.

Ulkona oli lämmin kevät-ilta. Soitto kuului Kappelista. Jaanan askeleet tuntuivat niin keveiltä, että hänen kengänkantansa pyrkivät aina koholle maasta hypähtelemään. Hänen huulensa hymyilivät ja hänen silmänsä sädehtivät. Että hän nyt todellakin oli matkalla sirkukseen! Ja että hänellä todellakin oli oikea kavaljeeri, joka odotti häntä, niinkuin mitäkin herrasmamsellia!

He olivat päättäneet tavata eräässä kadunkulmassa. Mutta nuori mies ei ollutkaan siinä.

Jaana hämmästyi ensin, sillä hän oli ollut katsovinaan hyvin tarkkaan kyökinkelloa. Olipa hän mielestään jo vähän myöhästynytkin.

No, hän tulee pian, ajatteli Jaana.

Mutta nuori mies ei tullutkaan. Jaana käveli, käveli ja pelkäsi, että toinen kenties ei väenvilinässä häntä tuntisikaan. Hän asettui sentähden katulyhdyn alle. Mutta siinä katsoivat kaikki häneen. Hän siirtyi takaisin seinävierelle seisomaan.

Minuutit menivät, vierähti jo puolitunti. Jaana ei voinut ymmärtää ollenkaan. Olisiko nuori mies puijannut häntä? Se olisi ollut kovin hävytöntä, Taikka olisiko hän ollut tässä, mutta lähtenyt pois, kun ei Jaana ollut kellonlyönnilleen paikalla? Se oli hyvin mahdollista. Kenties tämä oli käynyt kotona tapaamassa häntä? Sekin oli mahdollista. Mutta jos hän nyt itse menisi kotiin, panisi ruokarouva hänet heti astioita pesemään.

Entä hän olikin erehtynyt kadunkulmasta? Ei, se ei voinut olla mahdollista. Mutta kun hän sitä kerran oli ruvennut epäilemään, ei tuo ajatus enää tahtonut poistua hänestä. Hän käveli seuraavaan kadunkulmaan ja palasi takaisin. Ei, tässä sen täytyi olla.

Taikka tuossa toisessa kulmassa. Ollakseen varma asiastaan hän päätti kävellä niiden kahden kadunristeyksen väliä ja pitää tarkoin silmällä jokaista ohikulkijata.

Tunti kului. Nuorta miestä vaan ei kuulunut.

Vähitellen unohtui Jaanalta, mitä varten hän oikeastaan käveli tässä. Ohikulkevien naisten puvut kiinnittivät hänen huomiotaan. Monella niistä oli päässään valkea liina niinkuin hänelläkin. Mutta useimmilla oli hattu ja hansikkaat, vaikka Jaana kyllä näki, etteivät ne mitään herrasnaisia olleet.