Chapter 9

Tuota pikaa tehtiin hänen tahtonsa, ja riuhkeasti alkoivat Konrad ja Leo kaivaa juuri siltä kohdalta, jonka Martti oli heille neuvonut. Heillä oli kyllä paljon vastuksia, sillä välistä tuli heidän tunkea aivan kehkeiden lumikerrosten lävitse, välistä ilmestyi heidän eteensä isoja, yhteen liittyneitä jäälohkoja, joista heidän aironsa kalahtaen kalpistuivat. Mutta heidän väsymättömät ponnistuksensa voittivat kuitenkin kaikki esteet, ja kahden hetken perästä havaitsivat he iloksensa, että olivat päässeet vallan lähelle Marttia. Nyt kuului myöskin kova, yhtämittainen koputus siltä kulmalta, jossa he luulivat oven olevan, ja he päättivät siitä, että Marttikin jännitti voimiansa vapauttaakseen itseänsä.

"Meidän tulee nyt kääntyä sivullepäin, koska nähtävästi jo olemme tulleet kylliksi syvälle," lausui Konrad. "Ryhdy sinäkin Leo, siihen!"

"Ei vielä, ei vielä," vastasi tämä, "ei ole luultavaa, että tupa olisi rakennettu lumelle, emmekä siis saa muuttaa suuntaa, ennenkuin pääsemme maahan asti."

Konrad katsoi Leon väitteitä oikeiksi, ja molemmat nuorukaiset rupesivat uudestaan kaivamaan. Muutamien minuuttien perästä alkoi jäätynyt maa ilmaantua, ja Leo näki siis arvelunsa olleen aivan oikean.

"Nyt oikeallepäin!" hän riemuitsi. "Lumikerros, joka eroittaa meidän Martista, ei voi olla kuin toista jalkaa paksu!"

Sen siaan että he olisivat ruvenneet ylhäältä tunkemaan tämän lumikerroksen läpi, koversivat he sitä altapäin siinä toivossa, että se pian oman painonsa kautta rotkahtaisi maahan. Todellakin luonnistui heidän yrityksensä ennen pitkää. Koko lumiseinä alkoi hetkua, muutamia vähempiä lumilohkareita kapsahti jo alas, ja hädin tuskin kerkesivät molemmat nuorukaiset hypähtämään syrjälle, päästäksensä lumijoukkojen alta, kun yht'äkkiä nämät romahtivat maahan, ja samalla jalan paksu, parsista tehty ovi, joka viimein antoi perään Martin sysäyksistä, lensi selälleen.

Muutamia silmänräpäyksiä kului, ennenkuin taas yhdistetyt ystävät saivat nähdä toinen toisensa, sillä höllä, vahvasti tuoksuva lumi peitti kaikki, ikäänkuin synkeä sumu. Mutta, kun ilma taas selkeni, seisoivat vanha Martti ja molemmat nuorukaiset vastakkain, ja ilopäissään heittäysi Leo jalon ystävänsä avoimeen syliin. Vaan Konrad seisoi äänetönnä heidän vieressänsä, kyynel-silmin heitä katsoen.

"Oi Jumala," sanoi hän hiljalleen -- "kuinka minä hartaasti kiitän Sinua, että olet antanut minun elää tänä hetkenä. Minä olen nyt iloa täynnä -- mutta mitkä hirmuiset omatunnon vaivat olisivat kalvaneet minun sydäntäni, jollen olisi kestänyt tuota kiusausta! Ei, ei, eivät milloinkaan enää semmoiset ajatukset saa jalan siaa minun sydämessäni!"

"Noh, Konrad, etkös sinä ole ensinkään iloinen siitä, että jälleen olemme tavanneet toinen toisemme?" kysyi Martti, keskeyttäen Konrad'in mietteitä.

"Kaikesta sydämestäni minä iloitsen!" vastasi Konrad, ja lähestyi häntä vilkkaasti, pusertaakseen hänen ystävällisesti ojennettua kättänsä. "Minä riemuitsen, ikäänkuin itse olisin tullut kuolemasta pelastetuksi!"

"Hyvä, ystäväni, onhan sinusta siis lopulta tullut kunnon kumppani meille, vaikka minä alusta sitä epäilin," lausui Martti, ja taputti ystävällisesti Konrad'ia olkapäälle. "Sinun vilpitön intosi tänään on kylläksi palkinnut konnan työsi, eikä milloinkaan saa meidän keskenämme puhe syntyä siitä, että jätit meidän pulaan. Jääköön se iki päiviksi unhotuksiin, ja eläkäämme täällä hyvässä sovussa, kunnes tulevana kesänä pääsemme takaisin isänmaahamme. Olkaat huoleti, ystäväni -- koska olemme löytäneet tämän oivallisen tuvan, en minä enää pelkää talvea, vaan toivon, että Jumalan avulla voimme helposti kestää sen ankaruutta. Sanomattoman tärkeä oli todellakin tämä löytö, ja nyt kun päivän valo voi hyvin tunkea sen sisään, voimme tarkemmin sitä tutkia!"

Erokkaamme astuivat nyt isojen lumijoukkojen ylitse tupaan, ja pikainen, mutta tarkka tutkimus vakuutti heitä pian siitä, ett'ei parempaa asuntopaikkaa olisi voinut näillä seuduin toivoa itselleen. Vaikka arvattavasti monta vuotta oli kulunut siitä, kuin ihmisjalka oli sen permantoa polkenut, oli se kuitenkin aivan eheä, sillä lumi, joka vuosien kuluessa oli kerttynyt sen päälle, oli suojellut sitä ilman kaikkia turmelevasta vaikutuksesta. Toisessa päässä oli siinä hyvin mukava, keittämistä ja paahtamista varten kudottu kiuvas, ja eräästä vara-paikasta löysi Leo ison läjän hiiliä ja halkoja, joita Hollantilaiset nähtävästi tahallansa olivat lähtiessään jättäneet sinne, noudattaen jotakin sääliväisyyden tuntoa, joka nyt kantoi hyviä hedelmiä. Muutoin se oli jotensakin tyhjä. Ainoastaan jykeä laivan hirsien pirstaleista kokoon kyhätty pöytä ja kaksi yhtä yksinkertaisesti tehtyä tuolia nähtiin sen seinuksilla. Toisessa päässä oli tuvassa rautainen takka, ja juuri sen torven kautta oli Martti, onnellisesti kyllä, tehnyt äkillisen matkansa. Niinkuin muutamat varustukset vielä todistivat, oli tätä takkaa käytetty lihan ja kalan savuttamista varten, ja Martti muistutti, että heidän nytkin varsin hyvin sopisi käyttää sitä samalla tapaa, koska heillä oli vielä runsaasti karhun lihaa jälellä. Heti päätettiin hankkia tapetun emäkarhun tähteet sinne, paloitella ne ja panna ne takan torveen savuttumaan. Sen ohessa katsoivat he parhaaksi tappaa pennun, kosk'eivät muutoin voisi saada kylläksi ruoka-aineita pitkän ja kovan talven tarpeeksi, niinkuin myöskin tuoda venheen likemmäksi tupaa ja hädin tullen hakata sen polttopuiksi. Nyt viritti Martti välkkyvän valkean takkaan, katti tämän, estääkseen lämmintä ilmaan haihtumasta, rautaisella juskalla, jonka he löysivät laattialta, pani savi-astian, joka niin ikään oli aivan eheänä maannut eräässä nurkassa, täyteen lunta, nosti sen takan arinalle, ja kantoi molempain nuorukaisten avulla, karhun lihan tupaan. Muutamia palasia siitä pantiin savi-astiaan, jossa tällä välin lumi oli sulanut vedeksi, ja sen kiehuessa lähti Martti venheelle, pientä karhua tappaaksensa.

Kun hän palasi tästä ikävästä toimesta, johon ainoastaan kova pakko oli hänen saattanut, liha oli jo kypsynyt, ja erokkaamme söivät nyt yksinkertaisia, mutta terveellistä ruokaansa, suuresti kiittäen Jumalaa, joka sinä päivänä runsaasti oli antanut heille apunsa. Tupa oli nyt aivan lämmin, ja nauraen arveli Martti, että, jos asiat vast'edeskin pysyisivät niin hyvällä kannalla, moni ihmisraukka heidän isänmaassansa, jolta puuttui sekä valkea takasta että karhun liha pöydältä, varmaan mielellään vaihtaisi elämänsä tähän.

"Mutta," lisäsi hän vakavasti -- "emme kuitenkaan vielä voi tietää mitä vaivoja ja kärsimyksiä saamme kestää. Kun kerran sydän-talvi hirmuisin pakkasineen ja kovin tuiskuineen tulee, taitaisi sentään olla harvakselta niitä, jotka kadehtisivat meiltä kohtaloamme!"

"Kävi miten kävi," lausui Leo, "epätoivoon emme milloinkaan heittäy. Jumalan apu ei puutu meiltä koskaan, sen takaa siunaus, jonka minun äitini minun kotoa lähteissäni antoi minulle. Voi, Martti, kuinka onneton minä nyt olisin, jos kaikissa kärsimyksissä, jotka kohtaavat meitä täällä, minun vielä lisäksi täytyisi kärsiä pahan omatunnon kalvavia kipuja! Todellakin oli hyvä, että veljeni tuolla lipulla ilmoitti minulle äitini suostumuksen!"

"Se oli varsin hyvä ajatus!" lausui Martti. "Äidin siunaus tuopi aina onnea lapsille, ja minä luulen varmaan, että sinun äitisi siunaus on avannut meille tien tälle tuvalle. Turvatkaamme ainiaan siihen, ja Jumala on meitä auttava!"

Konrad ei sanonut mitään -- mutta, ennenkuin hän sinä iltana pani maata, lupasi hän vielä kerran Jumalalle, ett'ei hän koskaan enää poikkeisi oikeuden poluilta, ja lausui hiljasti itsekseen: "jos kerran onnellisesti pääsemme takaisin Bremen'iin, tahdon minä näyttää teille, Martille ja Leolle, että minunkin rinnassani sykkii rehellinen sydän. Sinä olet pelastanut henkeni, Leo; on kumminkin tulevaisuus todistava, ett'en ole aivan kiittämätön sinua kohtaan!"

YHDESTOISTA LUKU.

Katteini Bertram

Vaikea, vaivaloinen ja suruisa oli se elämä, jota retkeiliämme viettivät Huippuvuorien jymeillä seuduilla. Yksitoikkoisesti ja vitkalleen vierivät päivät, taikka oikeammin yöt toinen toisensa perästä, ja ainoastaan harvoin tuotti karhun taikka peuran ja hylkeen ajo jonkunlaista vaihetusta heidän ikävyydessänsä. Niin kauvan kuin vuoden aika vielä oli jotensakin lauhkea, käyttivät he sitä kulkemiseen ympäri saarta, hankkiaksensa itselleen elatus-aineita, ja semminkin haproja, jotka paikottain lumen alla kasvan rehoittivat. Kaikeksi onneksi olivat he jälleen löytäneet pyssynsä, ja venheessä, joka nyt oli tuotu likemmäksi tupaa, oli ollut kylliksi kruutia ja lyijyä, jottei heidän tarvinnut pelätä mitään ampuvarojen puutetta. Ilman näitä olisi heidän toimeen-tulonsa ollut kovin täpärällä, koska he parhaasta päästä saivat elatuksensa niistä eläimistä, jotka aika ajoin yhtyivät heidän tiellensä. Vanhan Martin mielestä oli tuo heille suureksi hyödyksi, kun heidän joka päivä piti tekemän erämatkoja. "Sillä," lausui hän, "jos meillä olisi kylliksi ruokavaroja, olisimme luultavasti liian hitaat ja laiskat tekemään matkoja saarella, vaikka ainoastaan jokapäiväinen liikkuminen ulkona voi pitää jäsenemme noreina ja terveytemme hyvässä kunnossa."

Kun ei ollut otuksia heidän tarjonansa, kävivät he pitkin rantoja ja keräsivät itselleen vesiajo-hakoja ja haaksihylkyjä polttopuiksi. Varsin kosolta löytyikin näitä, vaikka heidän usein suurella vaivalla täytyi kaivaa ne esiin syvältä lumesta. Monta halko-taakkaa kannettiin jo heidän selässänsä kotiin, samassa varapaikassa säilytettäväksi, josta hiiliä oli löydetty.

"Mitä enemmän halkoja meillä on, ystäväni, sitä paremmin voimme tulla toimeen täällä," lausui Martti useat kerrat, kun he, isot taakat hartioillansa, tulla kässäilivät kotiin. "Tähän asti ei ole pakkanen juuri haittanut meitä -- mutta ennen pitkää saatte nähdä, mitä talvi jäämerellä on. Kauvan meidän ei enää tarvitse sitä odottaa!"

Martti olikin oikeassa. Lokakuun alkupuolella syntyi ankara pakkanen, joka päivä päivältä muuttui yhä tuimemmaksi. Vaikka he lämmittivät tuota hyvällä paikalla olevaa ja muutoin hyvin varustettua tupaansa niin kovasti, että rautainen takka yhtenään tulipunaisena hohti, eivät he sittenkään voineet saada sitä enää mieltänsä myöden lämpimäksi. Ainoastaan takan kohdalla tarkeni jokseenkin hyvin. Vaikka valkea öin päivin siinä räiskyi, tunkeusi kuitenkin pakkanen niin vahvasti seinän raoista sisään, että kaikki vetevät aineet, jotka eivät olleet aivan likellä takkaa, hyytyivät. Kun he avasivat oven, vaikka vaan silmänräpäykseksi, kävi tupa kohta niin kylmäksi, että siinä olevat vesihöyryt tuota pikaa muuttuivat lumi-hiuteiksi, jotka heijuen laskivat laattialle. Ulkona oli tietysti vielä kamalampi. Henki meni kohta härmäksi, kun se sekaantui ilmaan, ja heidän täytyi erittäin huolellisesti verhota itseään turkillansa, voidakseen jotenkin hyvin kestää pakkasen hirmuisia vaikutuksia. Matkoilla oli heidän aina yhdessä ryhmässä kulkeminen, että saattoivat toisilleen ilmoittaa, kun joltakulta nenä taikka sormia oli paleltunut. Tämän havaitsivat kyllä toiset niiden vaaleasta väristä, mutta itse olisi jokaisen ollut mahdotoin sitä huomata, ennenkuin kaikki apu olisi ollut turha. Pari kourallista lunta, jolla vioittuneita ruumiin-jäseniä aika lailla hierottiin, saattoi ne sentään aina kuntoihinsa.

Yhä huonommaksi kävi ystäviemme tila, kun Lokakuun keskipaikoilla aurinko meni kokonaan näkymättömiin, vasta pitkän ajan perästä taas ilmaantuaksensa. Synkkämielisinä kaipasivat he sen ystävällistä valoa, jota eivät pohjois-taivaan vilkkuvat tähdet ja soilehtivat revontulet likimainkaan palkinneet. Marraskuulla kiihtyi pakkanen korkeimmilleen, jotta ystävämme tuvassansakin ainoastaan sillä tapaa voivat pysyä jähmettymättä, että he täydelleen peittivät itsensä turkeillaan ja tapettuin karhuin taljoilla, ja jalat vasten tulikuumaa takkaa istuivat taajassa toistensa vieressä. Ulkona ei voitu juuri ollenkaan kulkea, eikä metsästämistä tähän aikaan ajateltukaan. Saadakseen sentään vähäisen liikkua, juoksivat he välistä noin puolen hetkeä taikka vähemmin tuvan ympäri, siksi kuin ei enään kova juokseminen eivätkä heidän paksut turkkinsa voineet torjua kylmää heistä, jolloin he tuota hätää puikahtivat sisään. Todellakin oli suuri onni, että he aikanansa olivat pitäneet murhetta elatus-aineista ja polttopuista, joitten puutteessa he ennen pitkää olisivat nääntyneet nälkään taikka kylmään kuolleet.

Kuitenkin -- päivä kului toisensa perästä, ilma muuttui leutosammaksi, ja Tammikuun loppupuolella alkoi taivaan rannalla ilmestyvä päivän valo huojentaa heidän sydäntänsä. Aurinko oli pian palaava. Neljä viikkoa myöhemmin tuli todellakin jo sen ylireuna näkyviin, ja riemuhuudoilla tervehtivät ystävämme tämän vanhan tähden ilmaantumista. Maaliskuulla alkoivat he taas käydä otustelemassa, kovin huventuneita ruoka-varojansa kartuttaakseen, ja onni soi heille jääkarhun ja muutamia hylkeitä. Nyt oli heille taas pitkäksi aikaa ruoka-aineita, ja levollisina saivat he odottaa niitä aikoja, jolloin valaskalan pyytäjien laivat uudestaan alkoivat saapua Huippuvuorien rannikoille. Vaikka vaaroja ja kärsimyksiä oli ollut yltäkyllin, olivat ystävämme sentään kaiken aikaa pysyneet terveinä, josta heidän etupäässä tuli kiittää taivasta ja Martin viisaita, moninaisia neuvoja ja opetuksia.

Koko ajan oli Konrad jalolla ja urhoollisella käytöksellä koettanut sovittaa entisiä rikoksiansa, ja kerran hänen onnistuikin pelastaa sen henki, jonka hän alusta oli aikonut surmata. Hän riisti nimittäin Leon jääkarhun kämmenistä, jotka jo syleilivät häntä kuolemaksi -- ja siitä hetkestä asti pitivät Martti ja Leo häntä täydelleen veljenänsä.

Huhtikuu meni ohitse, Toukokuu niin ikään, ilma muuttui yhä lempeämmäksi, ne äärettömän isot jääjoukot, joiden päähän ei mikään silmä kantanut, lohkesivat tuulen ja virtojen ajeltaviksi möhkäleiksi, ja avoinna välkkyi väljä meri, jota ystävämme tuska sydämessä alituiseen katselivat, tähystellen laivoja, jotka päästäisivät heidän heidän pitkästä vankeudestansa. Usein he jo riemastuivat, kun pitivät jotakin valkoista, ilman rannalla nousevaa pilven kaunaa purjehtivan laivan hajotetuina purjeina ja yhtä usein muuttui heidän ilonsa suruksi, kun he vähän ajan perästä havaitsivat, että toivottaret olivat pahoin heitä pettäneet. Suurin parvin vesilinnut jo tulla sinkuilivat, näillä kaukaisilla rannikoilla pesiänsä rakentaakseen; meressä vilisi kaikenlaisia kaloja, jotka näyttivät iloitsevan lauhkeammasta vuoden-ajasta; valaskalat ja delphiinit paineskelivat ilakoiten viheriöillä aalloilla; mutta ei mitään laivaa vielä näkynyt, ei mikään tuulessa hilpeästi liehuva lippu ilmoittanut heille, että vapauttamisen hetki vihdoin oli tullut.

"He luulevat meitä turpeen alaisiksi!" lausui Leo sortuvalla äänellä. "Ei kukaan tule meitä noutamaan, ja vielä kerta pitää meidän kestämän tämän pitkän, hirmuisen pohjois-talven kaikki kauhut! Armas äitini!"

"Kärsimystä!" vastasi Martti lohduttaen. "Katteini Bertram on kunnon mies, ja hän toimittaa varmaan, että tullaan meitä noutamaan. Lukemattoman monet tapaukset ovat voineet viivyttää heidän matkaansa jäämerellä, eikä olekaan vielä valaskalan pyynnille sopiva aika käsissä. Ennen Kesäkuun keskipaikkoja meidän ei sovi heitä odottaa."

Uudet toiveet -- uudet surut. Laiva ilmestyi taivaan rannalla -- tällä kertaa oikein todellinen laiva, eikä mikään erehtyminen nyt ollut mahdollinen, ja ystävämme itkivät ilosta, hartaasti toisiansa syleillen. Mutta voi! pian katosi laiva näkyvistä, ja heidän ilonsa muuttui haikeaksi suruksi.

"Hän ei tule!" lausuivat alakuloisesti Leo ja Konrad.

"Hän tulee!" vastasi Martti vakavasti -- "jollei hän jo ole mennyt mättääsen. Katteini Bertram ei voi jättää meitä."

Päivät päätätysten seisoivat ystävämme rannalla, kauvas merelle päin katsoen, saadakseen nähdä jonkun laivan tulevan. Kesäkuun neljästoista päivä tuli, ja Marttikin pudisti nyt päätänsä.

"Hyvät ystävät," lausui hän, ennenkuin he illalla panivat maata, "aika on jo tullut, jolloin voimme auttaa itseämme. Venheemme on jotenkin hyvässä kunnossa. Huomenna lykkäämme sen vesille, ja soudamme rohkeasti aavalle merelle. Etelämpänä löytynee jo valaskalan pyytäjiä, ja, jollei Jumalan apu meiltä puutu, voimme epäilemättä onnellisesti päästä heidän luoksensa. Katteini Bertram'ista minä en enää toivo mitään, olkoonpa hänen viipymiseensä mikä syy hyvänsä. Mitä te tästä arvelette? Tahdotteko ruveta matkalle?"

"Tahdomme kyllä!" vastasivat Leo ja Konrad. "Meidän tulee koettaa kaikki, päästäksemme tästä vankeudesta, jossa emme enää voisi viettää tulevaa talvea."

"Olkoon menneeksi, Jumalan nimeen me lähdemme!" lausui Martti. "Laittakaat itsenne siis valmiiksi huomiseksi!"

Jos ihminen kerta kovassa hädässä ollessaan on tehnyt lujan päätöksen, jota hän pitää oikeana ja hyvänä, tuntuu hänen sydämensä jo huokeammaksi, ja toivoa täynnänsä lähtee hän tulevaisuutensa tuntemattomia teitä polkemaan. Niin kävi nytkin ystäviemme. Se raskas kuorma, jonka tuskaloinen odottaminen ja useasti pettyneet toiveet olivat laskeneet heidän hartioillensa, poistui nyt heistä, ja pitkästä ajasta nauttivat he ensimäisen kerran levollista ja virvoittavaa unta. Päivän valjetessa heräsi Martti yht'äkkiä unestansa, ja kavahti seisaalleen. Hän oli kuullut ihmis-ääniä, mutta siinä luulossa, että Leo taikka Konrad oli puhunut unissaan, pani hän uudestaan maata. Tuskin kerkesi hän ummistaa silmiänsä, ennenkuin hän uudestaan kuuli ääniä, tällä kertaa varmaan aivan outoja, ja samalla ruvettiin ovea kolkuttamaan.

"Suuri Jumala!" huudahti Martti, ja hypähti iloissansa pystyyn -- "Leo, Konrad, paikalla ylös! Meidän pelastajamme ovat tulleet!"

Molemmat nuorukaiset heräsivät kohta, ja olivat tuota pikaa pystyssä. Ovi aukaistiin, ja lausuen: "kiitos Jumalan, he ovat elossa!" astui katteini Bertram riemuiten tupaan. Martti heittäysi hänen avoimeen syliinsä, Leo ja Konrad milloin itkivät milloin nauroivat tästä äkki-arvaamatta tapahtuneesta pelastuksesta, ja ulkona kajahuttivat ilmoja raikkailla, iloisilla "hurraa"-huudoilla, ne merimiehet, jotka olivat soutaneet katteinin maihin, ja auttaneet häntä, kun hän etsi erokkaitamme.

Melkoinen aika kului, ennenkuin ystävämme voivat toinen toisellensa ilmoittaa voimakkaita, äkillisestä ilosta kuohuvia tunteitansa. Vihdoin viimein ryhdyttiin selityksiin ja kertomuksiin, ja kummastuen kuunteli katteini Bertram, kun vanha Martti kuvaili kaikkia kärsimyksiä ja vaivoja, joita he Jumalan avulla onnellisesti olivat kestäneet. Ennen kaikkia kysyi Leo, elivätkö hänen äitinsä ja veljensä vielä, ja vilkkaasti sykki hänen sydämensä, kun hän kuuli, että molemmat olivat elossa, ja lujasti toivoivat saadakseen vielä nähdä häntä kodissansa. Katteini itse oli vahvistanut heitä heidän toivossansa, koska hän oli aivan varma siitä, että vanha Martti, jahka hän vaan kerta oli päässyt eheänä jääkarhun kämmenistä, kyllä keksisi neuvoja, voidakseen kestää Huippuvuorien ankaraa talvea. Katteini kertoi vielä, että, kuten Martti oli arvannut, mennä vuonna tuo hirmuinen myrsky oli ajanut Delphiini'n eteläänpäin, ja että silloisella myöhäisellä vuodenajalla olisi ollut aivan mahdotonta edes yrittää heitä pelastamaan. Mutta Bremen'iin tultuansa oli hän kohta antanut laivan isännälle täydellisen kertomuksen onnettomasta tapauksesta, niinkuin myös sanonut itsensä olevan vakuutetun siitä, että sekä Martti että Leo ja Konrad vielä elivät. Herra Melchior Rankendorf oli silloin heti luvannut, että hän tulevana vuonna, kun vaan merenliike oli alkanut, lähettäisi laivan heitä Huippuvuorilta noutamaan. Maaliskuun loppupuolella oli hän lähtenyt matkalle, vaikka vastaiset tuulet ja kovat myrskyt, joiden käsissä hänen oli koko aika täytynyt taistella, olivat suuresti viivyttäneet hänen tuloansa. Asian-ajaja Liborius oli hänen kauttansa lähettänyt Leolle sanoman, että asiat kotona olivat hyvällä kannalla, ja ett'ei tuo konnamainen Elshöft enää voinut vahingoittaa hänen äitiänsä, koska Jumala oli kutsunut hänen toiseen maailmaan vastaamaan rikoksistansa.

Kun Konrad kuuli isänsä nimeä mainittavan, hän punehtui ja vaaleni, mutta äkisti kääntyen toisapäin, esti hän toiset sitä havaitsemasta. Ei Martti eikä Leo puhunut mitään Konrad'in omista vehkeistä, kuinka hän, jättäen heidän rannalle, oli koettanut venheellä pelastaa henkensä; ei näistä mistäkään virkattu sanaakaan, ja asia olisikin iki päiviksi saattanut Konrad'in noitten jäykkien, mutta perin rehellisten merimiesten ylenkatseen alaiseksi. Sen siaan pusersi Martti ystävällisesti hänen kättänsä, ja lausui hiljasti: "ole huoleti, Konrad! Kaikki, mitä täällä on tapahtunut, jääköön kuuksi päiväksi unhotuksiin, sillä sinun kunnollinen käytöksesi meidän täällä ollessamme on tehnyt meidän sinun ainaisiksi ystäviksesi!"

Sydän heltyneenä vastasi Konrad: "minä kiitän teitä, jalo Martti! Kun tulemme takaisin Bremen'iin, saatte nähdä, ett'ei teillä ole uskollisempaa, rehellisempää ystävää, kuin Konrad Elshöft. Sen tahdon näyttää teille!"

Tällä välin olivat katteini Bertram ja hänen saattajansa ruvenneet hankkimaan saarelta lähtöänsä. Kaikki ystäviemme tavarat vietiin rantaan, ja ainoastaan halot jätettiin tupaan, että, jos vast'edes näillä seuduilla joku laiva joutuisi haaksirikkoon, onnettomat merimiehet saisivat käyttää niitä eduksensa. Katteini Bertram lupasi vielä lisätä tähän pari sataa naulaa merihiiliä, ja vasta nyt menivät kaikki venheelle, vähän ajan perästä saapuakseen Delphiini'in.

Martti oli jäykkä, karkeanluontoinen ja terästynyt merimies -- mutta, kun hän taas nousi oivallisen laivan kannelle, josta hän kauvan aikaa oli ollut eroitettuna, kun hän näki kaikki vanhasta perin tutut esineet, jotka olivat tulleet hänelle rakkaiksi, mieluisiksi, kun hän autti peräsimen rattaalle ja tarttui sen puola-puihin, ikäänkuin olisi hän vahvalla käden-puristuksella tervehtinyt rakasta, kauvan poissa viipynyttä ystävää -- silloin joutui hän tunteittensa voitteesen, ja kyynel, todellinen kyynel valui hänen ruskeille, rypistyneille poskillensa. Leo ja Konrad itkivät myöskin; mutta heidän kyynelensä todistivat, että heidän sydämensä olivat täynnänsä iloa ja kiitollisuutta heidän taivaallista Pelastajaansa kohtaan. Kummallisella tavalla oli Jumala varjellut heitä, runsaasti antanut heille siunauksensa heidän kovissa kärsimyksissään. Siitä yksistään olisi heidän tullut kaikkina elin-päivinänsä kiittää Häntä; vaan kuitenkin oli Leo ennen pitkää vielä suuremmassa määrässä näkevä Hänen hyvyyttänsä, kuitenkin oli hän havaitseva, että se seikka, joka oli pakoittanut hänen pitkäksi aikaa lähtemään kodistansa, ja jota hän oli pitänyt kovana onnettomuutena, se juuri oli häntä saattava niin onnelliseksi, ett'ei hän olisi voinut sitä aavistaakaan.

Näin me ymmärtämättömät ja lyhyt-näköiset ihmiset usein pidämme ansaitsemattomana rangaistuksena mitä Jumala viisaitten, käsittämättömien päätöstensä mukaan on säätänyt meille pelastukseksi ja onneksi.

Ei rakkauden ja laupeuden Jumala koskaan liian kovasti meitä koeta.

KAHDESTOISTA LUKU.

Loppu.

Oli ihana syys-ilta. Purjeet leveinä lähestyi eräs laiva vitkoin rantaa, jonka ylimmäisestä kohdasta soma, viiniköynnösten verhoilema huone ystävällisesti haamoitti. Kun laiva oli tullut noin puolen peninkulman päähän rannasta, laskettiin venhe mereen, ja rehevä nuorukainen, jonka silmät sädehtivät ilosta, hyppäsi taitavasti siihen. Vanhanläntäinen mies seurasi häntä vähän hitaammin, ja istuutui venheen perän puolelle, mutta nuorukainen tarttui airoihin, ja alkoi kiireesti soutaa.

"Onnea matkalle!" kuului laivan kannalta ääni. "Toivon pian saavani kuulla jotain teistä!"

"Sen te varmaan saatte, katteini Bertram," vastasi vanhanläntäinen mies venheestä. "Ennen kahdeksan päivän kuluttua tulemme Bremen'iin palkkojamme perimään. Eläkäät terveenä siksi!"

Lujat "hurraa" huudot kajahuttivat ilmoja molempain lähtevien kunniaksi; sitten muutti Delphiini suuntaansa, ja lensi, vaikka se oli kovassa lastissa, linnun nopeudella Weser-joen suuta kohden.