Chapter 7

Vikkelästi juoksi Leo täyttämään Martin käskyä, ja tuli jo takaisin, ennenkuin tämä oli päättänyt lataamisensa.

"Nyt ripeästi eteenpäin!" sanoi Martti. "Jätä harpuunat tähän; ne olisivat vaan esteeksi, ja takaisin tullessamme saamme ottaa ne mukaamme. Missä karhu nyt on? Hei, tuolla se juoksee jäätikköä kohti, ja pentu on sen vieressä! Raisusti, poikani!"

Näin puhuen alkoi Martti ajaa sitä takaa, pikaisesti juosten jäälakea poikki. Leo seurasi häntä aivan läheltä, ja muutamien minuutien perästä olivat he jo ehtineet melkoisen matkan eteenpäin.

"Se uupuu!" lausui Martti. "Verenvuoto ja haavat ovat näännyttäneet sitä, ja se on ennen pitkää kuoleman omana!" Molemmat erämiehet riensivät nyt kahta kiireemmin silmillänsä tarkaten karhun liikuntoja, kunnes tämä yht'äkkiä poikkesi jostakin kulmanteesta ja meni näkymättömiin.

"Hän on kadonnut!" huusi Leo.

"Mutta kohta me näemme hänen taas! Rivakasti vaan eteenpäin!" vastasi Martti.

Vähän ajan perästä saapuivat he siiten paikkaan, josta karhu oli kadonnut, ja hämmästyksestä ja suuttumuksesta päästi Martti huudon suustansa, kun hän havaitsi soukan halkeaman jäätikössä, jonka kautta karhu oli puikkinut piiloon. Jäällä ja lumella olevat veriset jäljet todistivat kylläksi, että niin oli asian laita.

"Tuo riiviö on pahasti pettänyt meidän!" huusi Martti. "Mutta sillä se ei voita mitään! Nähtävästi se ei ole vielä joutunut etäälle, ja me ajamme sitä jälestä, kunnes saamme sen kiinni!"

Leo viivähti, ja katseli arvelevaisesti taivasta, joka sillä välillä oli mennyt umpipilveen. Synkeä sumu peitti kokonaan auringon, ja sitä ilmaa kohden, jossa Delphiini oli ankkurissa, kohosi sakea, läpinäkymätön pilven jänkä. Äänetönnä osotti Leo sormellansa taivaan rantaa.

"Ei se tee mitään!" sanoi Martti, ja tarkasti niinikään taivasta. "Ennenkuin myrsky nousee, ja nuot lumipilvet rupeavat sirottamaan sohjuansa, saamme olla kokonaan pelvotta. Eteenpäin! Eteenpäin! Leo! Neljänneksen hetkeä saamme ainakin panna tähän työhön, ja silloin vasta on aika palata! Vaikk'emme voisikaan toimittaa koko karhua laivaan, viemme kuitenkin sen oivallisen taljan muassamme!"

Samaa päätä syöksähti tuo muutoin aina varovainen, mutta nyt jahdin himoon tykkänänsä heittäytynyt perämies halkeamaan, ja Leo seurasi häntä, vaikka kyllä hänen sydäntänsä ahdisti. Tosin hän olisi hillinnyt Marttia, sillä pahat aaveet iskivät hänen mieltänsä, mutta hän pelkäsi, että tämä halveksisi häntä ja pitäisi häntä pelkurina, eikä hän myöskään olisi millään tavalla tahtonut jättää hyvää suopaa ja uskollista ystäväänsä pulaan. Hän pysyi sen vuoksi Martin kintereillä, lohduttaen itseään sillä toivolla, että haavoitettu karhu tuskasta ja verenvuodosta arvattavasti oli niin voipunut, ett'ei se enää voisi etäälle paeta. Niin olikin, sillä tuskin kului viisi minuuttia, kun jo molemmat erämiehet tulivat halkeamasta aavalle, ja Martti riemuiten ilmoitti taas näkevänsä karkurit. Emäkarhu makasi pitkällään lumella, jonka hän ympärillänsä oli punannut verellään, ja inuen hääräsi pentu hänen edessänsä. Martin ja Leon lähetessä, yritti emä nousemaan pystyyn, etäämmäksi karatakseen. Mutta jäntiä puuttui, ja uikutellen sortui hän kohta rötkälleen. Hyvin osattu laukaus Martin pyssystä teki lopun sen julmista tuskista. Kuula tunki silmän lävitse aivoihin, ja pari kertaa ruumistansa vävähytettyään heitti karhu henkensä. Pennun ympärille heitti Leo harpuunan köydestä tehdyn lämsän, ja kietouneena siihen makasi se kohta avutonna jäällä.

"Joutuivatpa molemmat pedot viimein meidän käsiimme!" lausui Martti, ja veti suutansa riemuisaan hymyyn. "Helposti voimme taluttaa pentua venheelle, mutta emäkarhun me ketistämme. Käy työhön käsiksi, Leo, sillä kauvan aikaa emme tosiaan saa enää viipyä!"

Puukkojansa esiin ottaen, ryhtyivät molemmat erämiehet karhun nylkemiseen, ja olivat jo melkein päättäneet työnsä, kun vanha Martti äkisti nousi seisaalleen ja kallisti, tarkasti kuunnellen, päätänsä. Myöskin Leo heitti työnsä kesken, ja katseli kummastuneena kumppaniansa, jonka kasvoissa tuskallinen ahdistus nähtävästi kuvautui.

"Etkös kuule mitään, Leo?" kysyi Martti.

"Kyllä, tohisevan huminan, joka lähenemistään lähenee," vastasi Leo. "Se ei ole muuta, kuin vihuri, joka ajaa jäälakeoita myöden ja on ahdistunut vuorien rotkoihin."

"Suokoon Jumala, että sinä olet oikeassa!" lausui vanha Martti. "Mutta ei" -- lisäsi hän, ja hänen ruskeat poskensa lensivät vaaleiksi -- "tämä on jotain pahempaa, kuin paljas vihuri. Kuule, tuolla se jo vinkuen tulee -- yhä enemmän on taivas synkistynyt -- laupias Jumala, jo tupruu läämältä lumihiuteita! Takaisin, kiiruimman kautta takaisin, poikaseni! Jätä kaikki silleen, ja pane viimeiset voimasi alttiiksi, että me ehdimme venheelle ja saamme peittää itsemme turkeillamme. Juokse nyt mitä suinkin jaksat!"

Muuta kehoitusta ei Leo tarvinnutkaan, sillä hän tiesi yhtä hyvin, kuin Martti, että tämä tuisku veisi molemmilta hengen, jolleivät pääsisi johonkin varjoon. Jos he kerran ehtisivät venheelle, olisivat he pelastetut; heidän tarvitsi ainoastaan vetää se jäälle, panna se alassuin ja käydä sen alle. Siellä heidän sopi istua, ikäänkuin kotelot kuorissansa, ja tuulispää saisi riehua mielin määrin, eivätkä he siitä piittaisi laisinkaan. Siitä jähmetyttävästä kylmästä, jonka tuommoiset tuiskut Pohjan päivättömillä penkereillä tavallisesti tuovat muassaan, varjelisi heitä kylläksi heidän paksut turkkinsa, ja sillä tapaa olisivat he päässeet eheinä vaarasta, jahka vaan Elshöft oli käyttänyt itseään kuin uskollinen ja rehellinen kumppani ja soutanut venheen määrätylle paikalle rannalla.

Sanaakaan virkaamatta, -- eikä myrskyn vonkunalta olisi mitään kuullutkaan, -- juoksivat Martti ja Leo halkeaman lävitse, jonka korkeat seinät jotenkin hyvin suojelivat heitä kauhean raju-ilman tuimuudesta. Kun he tulivat aavalle jääkedolle, taukosi myrsky yht'äkkiä raivoomasta, lumen höyhet tulla leijailivat harvemmalta, ja näytti melkein siltä, kuin aivan äkkiä syntynyt pyry yhtä väleen herkeisikin.

"Me olemme pelastetut!" sanoi Leo ja huokasi syvältä. "Myrsky asettuu, jopa taivaskin kaihentelee."

"Eteenpäin vaan poikaseni!" vastasi Martti. "Ulkomuoto pettää. Yreksi aikaa on tämä Jumalan ilma lauhtunut, vaan kohta se taas kiintyy, raivotakseen vielä julmemmin kuin äsken. Suokoon Jumala vaan, että Elshöft on vienyt venheen oikealle paikalle."

Yhä kiireemmin riensivät molemmat ystävät jäälakean poikki. Vähällä aikaa saapuivat he sen reunalle, ja tähystelivät tuskissansa kumppaniansa. Mutta niin pitkältä kuin silmä kannatti ei näkynyt mitään venhettä, ja hammasta purren, suuttumustansa Leolta salatakseen, sanoi Martti: "me olemme hukassa! Tuo kavala koira on jättänyt meitä oman onnemme nojaan! Voi Leo parkaa, minkätähden houkuttelin minä sinua turmioon!"

Leo käänsi nyt silmänsä merellepäin ja hiljainen huudahus joukahti hänen vaalenneilta huuliltansa. "Mitä se on?" kysyi Martti.

"Katsokaat tuonne" -- vastasi Leo -- "tuolla heiluu venhe merellä, ja Elshöft soutaa sitä kiireesti laivaan päin."

Sumu, joka tähän asti oli vankkana vaippana verhoillut vesiä, alkoi jo haihtua, ja selvästi eroitti nyt Martti venheen. Se oli vielä kuuluvissa, ja, molempia käsiään suunsa edessä pitäen, huusi Martti jyrähtävällä äänellä: "venhe hoi!"

Epäilemättä oli Elshöft kuullut Martin huudon sillä hän käänsi päätänsä jäänyttä rantaa päin ja taukosi soutamasta, ilmeisesti kahdenvaiheisena, kääntyisikö hän takaisin vai ei.

"Tuo ilkeä konna pettää meidän varmaan!" sanoi Martti. "Omaa viheliäistä henkeänsä pelastaakseen, antaa hän meidän menehtyä täällä, sillä muutoin hän ei vielä olisi lähtenyt odotuspaikasta, jossa hänen olisi velvollisuutensa ja kunniansa puolesta pitänyt pysyä! Mutta kuule, mitä tuo merkitsee?"

Kaikkuva kumahus mereltäpäin tärisytti ilmoja. Toinen pamahus seurasi kohta, ja vähän ajan takaa vielä kolmaskin.

"Ne on Delphiini'in tykin laukauksia, jotka kutsuvat meitä takaisin!" sanoi Leo.

"Niin onkin," lisäsi Martti, "ja Elshöft on kuullut ne yhtä hyvin, kuin mekin! Katso, hän on taas alkanut soutaa, ja heittää meidän oleville onnillemme! Tuo järjetön, Jumalan kosto saavuttaa kerran hänenkin, jos kohta tässä maailmassa ei voi häntä rangaista. Nyt, Leo, ei auta mikään muu, kuin kestäväisyys. Meidän pitää palata tapetun karhun luo, että saamme sen taljan peitteeksemme, kunnes myrsky, joka epäilemättä kohta rupee uudestaan raivoomaan, on mennyt ohitse. Tule, joka hetki on tässä tilassa meille kallis."

Martti ja Leo riensivät nyt takaisin halkeamaan, ja olivat tuskin saapuneet sinne, kun jo vihurit alkoivat viuhkata ja lumipilvet laskettivat suurissa määrin kiteitänsä maahan. Samalla ilmakin muuttui niin jäätävän kylmäksi, että pakenevien henki kohta huurahti, ja kohmetuttava vilu kangistutti Leon hermoja, jotka eivät vielä olleet pakkaseen tottuneet.

"Minä en jaksa edemmäksi!" vaikeroitsi hän, ja nojautui, lopen uupuneena, jääseinää vastaan. "Pelasta itsesi, Martti, ja anna minun maata täällä."

"Jumala varjelkoon minua siitä!" vastasi Martti. "Paina itsesi minun olkapäitäni vastaan -- niin -- ja nyt eteenpäin!"

Leo yritti nyt astumaan, mutta jo muutamien silmänräpäysten perästä turtauivat hänen jalkansa, ja voipuneena meni hän tainnoksiin.

"Suuri Jumala, mikä nyt neuvoksi?" huusi Martti tuskaa täynnänsä. "Leo, Leo, sinun pitää liikkuman, taikka olet jo viiden minuutin perästä aivan paleltuneena!"

"Anna minun kuolla tähän!" ohkasi Leo. "Voimani ovat minulta vilpistyneet."

Martti katseli tuimasti taivasta, ja hykersi käsiänsä.

"Ei, ei!" mutisi hän sitten itsekseen -- "minä tahdon pelastaa sinun, taikka kuolla sinun kanssasi! Jumala auttaa varmaan minua, ja antaa minulle uudet voimat!"

Hän notkistui nyt puoliksi jähmettynyttä nuorukaista vastaan, kohotti häntä seisaalleen, nosti hänen hartioillensa, ja alkoi uudestaan juosta. Hengistyneenä ja kovin väsyksissä pääsi hän vihdoin siihen paikkaan, jossa tapettu karhu makasi. Tuota pikaa ketti hän siltä nahan, peitti itsensä, Leon ja pennun tällä, ja havaitsi pian nuoren ystävänsä virkoovan. Kerran huo'aten kysyi Leo: "missä minä olen?"

"Turvallisessa paikassa nykyjään kumminkin! Karhun talja ja pentu ovat pelastaneet meidän! Täydellisesti peitetyinä makaamme tässä, ja tuo pieni pörröinen pentu uumaa lämmintä, ikäänkuin kuuma kiuvas. Kärsimystä vaan, Leo! Kaikki muuttuu vielä hyväksi, jollei vaan tätä raju-ilmaa kauvan kestä ja Delphiini riisty ankkuristansa. Kylmyyttä ja tuiskua meidän ei enää tarvitse peljätä!"

Vaikka myrsky ei enään erittäin haitannut ystäviämme, ei kumminkaan mitä heidän ruumiilliseen oloonsa koski, tunkeusi kuitenkin sen kauhea pauhina heidän korviinsa. Aikalomasta kuului myöskin hirmuinen jyry, joka tuntui järisyttävän maan sisimpiä perustuksia. Ei Martti eikä Leo voineet käsittää, mistä tämä outo jyske, jonka rinnalla tuhansien kanuunain pauke olisi tuntunut vähäpätöiseltä, sai alkunsa. Vasta jälestäpäin havaitsivat he sen tulleen jääkallioista, joita aallot vähitellen olivat uurtaneet altapitin, ja, jotka, tasapainosta joutuessaan, irtautuivat rannalta ja rojahtivat mereen.

[Jääkallioin sanotaan syntyvän seuraavalla tavalla. Ne summattoman suuret lumijoukot, jotka peittävät pohjois-navan autioita seutuja ja vuonna vuotuisena enenttyvät, sulaavat kesäpäivän helteestä vedeksi, jota kokoontuu lukuisiin puroihin ja juomiin, jotka sitten vipajavina virtoina juosta suikertelevat laakeille rantamaille. Siellä niiden kirkas, kylmä vesi pian jäätyy, ja joka ajast'aika kasvaa uusi jääkuore lisäksi, jotta vuosisatojen kuluessa sukeuu tuhansien jalkojen korkuisia jäätiköitä. Lumi, joka tuommoisilla jäävierroksilla pintyy ja sulaa, kartuttaa niitä yhä isommiksi, täyttää lomakot ja haljenteet, ja tekee nämät tiiveiksi ja sileiksi. Meren aaltojen lakkaamaton liikkuminen ja läiskyminen syöpi sitten aikaa voittain niiden juuria, eikä tarvita viimein kuin vähäinen tärähys, esimerkiksi joku myrsky, kun ne jo hirmuisella räjäyksellä sysääntyvät mereen. Saarentapaisina uiskentelevat ne sitten valtamerellä, kunnes tuuli ja virrat ajavat niitä eteläänpäin, jossa ne vähitellen hupenevat, ja viimein kokonaan riutuvat.]

Huolia ja tuskaa täynnänsä odottivat Martti ja Leo julmasti riehuvien luonnon voimien viihtymistä. Mutta monta pitkää hetkeä vieri, ennenkuin he rohkenivat jättää turvapaikkansa ja ruveta pyrkimään esiin niistä tiiviistä lumiläjistä, jotka olivat kertyneet heidän päällensä.

YHDEKSÄS LUKU.

Venhe.

Lähes vuorokausi oli kulunut siitä hetkestä, jolloin Martti ja Leo olivat niin sanoaksemme elävältä haudanneet itsensä, kun Martti yht'äkkiä virkosi siitä horrostilasta -- sillä uneksi ei sopinut sitä sanoa -- johon hänkin viimein oli vaipunut. Hän oli tuntenut jotain kylmää ja kosteaa kasvoillansa, ja, kun hän kavahti seisaalleen, kuuli hän vähäisen karinan, joka kuitenkin kohta hiljeni.

"Oletkos valveilla, Leo?" kysyi hän matalalla äänellä. "Joku kettu on minun herättänyt."

"Minä olen ihan hereillä," vastasi Leo, jota hänen kumppaninsa äkillinen kapsahus niinikään oli häirinnyt.

"Minun luullakseni on myrsky laantunut," lisäsi Martti. "En minä kumminkaan kuule muuta, kuin pikkuisen karhumme hengityksen, joka muutoin näyttää sangen hyvin menestyvän äitinsä taljassa. Koettakaamme nyt pyrkiä ulos haudastamme, Leo!"

Pimein päisin haparoiden löysi Martti pian toisen pään taljasta, ja kehitti itsensä siitä. Kättänsä kurottaen haappasi hän lunta, ja yritti luomaan sitä syrjälle. Mutta tämä ei ollut mikään helppo työ, sillä lumi oli hyvin hienoa ja kehkeätä, eikä paltaantunut ensinkään, vaan vieri ehtimiseen takaisin, ikäänkuin hiekka, kun Martti oli mättänyt sen luotansa. Leo rupesi myöskin hänen avuksensa, ja vihdoin viimein onnistui heidän päästä muutamia kyynäriä ylöspäin.

"On tainnut sataa kauhean paljon lunta," lausui Leo levottomasti. "Emmekö pian pääse ilmoille"

"Vähäisen malttia vaan!" vastasi Martti. "Minä näen jo jotain haamahtavan, jok'ei liene muuta, kuin päivän valoa! Hei, tuolla on ilma, mutta kylmä kuin jää!"

Todellakin vastasi se ilma kylmältä, joka kaivetun aukon lävitse tunkeutui luolaan, jos siksi sopii sanoa sitä paikkaa, joka oli molempia ystäviämme myrskyltä suojellut. Martti nytkäsi kohta kätensä takaisin, eikä näyttänyt enää haluavan jättää lämmintä vuodettansa.

"Mutta tämä on ilmeistä hulluutta vaan!" jupisi hän vähän ajan takaa itsekseen. "Tästä meidän kuitenkin pitää lähtemän, jos me tahdomme ehtiä Delphiini'in, ja sentähden ravakasti eteenpäin!"

Enentyneellä innolla kiinnitti hän nyt äsken keskeytettyä työtänsä, ja pääsi muutamien minuuttien perästä ilmoille. Leo seurasi häntä joutuisaan.

Muutto pimeästä piilopaikasta päivän hemeään valoon, joka lisäksi heijaistui äärettömän väljältä, häikäisevältä lumikentältä, oli niin äkkipikainen, että melkoinen aika kului, ennenkuin he voivat avata silmiänsä. Kun he sitten katselivat ympärillensä, he eivät nähneet muuta, kuin avaran lumikedon edessänsä ja takanansa Huippuvuorien kärjekkäät jäätunturit, jotka loittoa heloittivat, ikäänkuin suunnattoman suuret kultahelmet. Jäätikkö, jonka halkeaman kautta he olivat juosseet lymypaikkaansa, oli kokonaan kadonnut, ja yksin merikin näytti ainoastaan kapealta, siniseltä juomulta kaukaisessa etelässä. Isot lumiset jäälaikat ja muutamat vähäläntäiset jääkalliot, joita myrsky oli ajanut yhteen, täyttivät nyt koko välin. Yht'äkkiä syntynyt kova pakkanen oli saumannut yksityiset jäälohkot lujaksi, kiinteäksi joukoksi, ja viljalta tupruileva lumi oli levinnyt tämän yli, ikäänkuin huikaisevan valkoinen, vilahteleva vaippa.

"Jesus Kristus!" huusi Martti, kotvan aikaa säikähyksissään tuijoteltuaan -- "minne on Delphiini joutunut? Jos myrsky on ajanut sen eteläänpäin, olemme ijäksi päivää hukassa!"

"Se olisi kauhistuttavaa!" sanoi Leo hämmästyneenä. "Voi rakasta äitiäni! Varmaan hän murtuisi murheesen, jos hän kadottaisi minun! Mutta me emme saa vielä heittäytyä toivottomuuteen. Jos Elshöft on onnellisesti päässyt laivaan, arvaa katteini Bertram kyllä, että me olemme hengissä, ja odottaa meidän tuloamme. Meidän pitää nyt lähtemän jäälakean poikki, päästäksemme meren äärelle."

Suruisesti pudisti Martti päätänsä. "Se en mahdotonta!" lausui hän. "Peräti mahdotonta! Koettappas vaan kahlata tämän jäälakean poikki, jossa joka askeleelta vajoot polvia myöden lumeen. Koko päivä kuluisi, ennenkuin me pääsisimme perille. Ei, heitä nuot tuumat sillensä, poikaseni! Ennenkuin matka olisi puoliväliin kuljettu, olisimme jo uupuneet, ja joko nääntyneet nälkään, taikka vilusta jähmettyneet. Emmekä edes saa toivoa, että katteini Bertram odottaa meitä. Talvi on jo käsissä, ja joka hetki, jonka hän vielä viipyy, saattaa syöstää hänen, miehistön ja laivan perikatoon. Jumala auttaa meitä hädässämme! Meidän ei ole nyt muuta neuvoa, kuin rohkaista mieltämme ja jännittää kaikkia voimiamme, kestääksemme talven julmuutta, joka nyt jo meitä uhkaa. Me olemme joutuneet vangiksi, rakas poikaseni, eikä ole meillä vähintäkään toivoa päästä vankeudestamme ennen kesän tuloa. Jumala auttakoon meitä! Kova on se koetus, jonka alaisiksi me nyt olemme tulleet!"

Alakuloisesti katsoi oivallinen perämies maahan päin, mutta Leo väänteli käsiänsä. Kuitenkin surkutteli hän vähemmin omaa kovaa onneansa, kuin äitiänsä, joka hartaasti rakasti häntä ja epäilemättä kuolisi surusta, jos Delphiini palaisi, hänen poikaansa muassaan tuomatta. Hän hyräytyi itkulle, äidin syvää surua ajatellessansa. Säälien katseli Martti häntä.

"Niin, niin, rakas poikaseni, sinun on kyllä syy itkeä," hän lausui. "Jumala yksin tietää, mitkä kovat kärsimykset kohdannevat meitä, ja voimmeko kestää tätä talvea, sen pitkiä öitä ja haikeaa kylmyyttä. Mutta minä vannon pyhän valan, ystäväni, että minä pidän huolta sinusta, ikäänkuin isä lapsestansa, ja sattukoon minuun kaksin verroin kaikki vaivat, kaikki kärsimykset, jollen aina etupäässä katso sinun hyvääsi. Älä sure, rakastettu poikani! Vielä meidän tulee toivoa! Lujalla tahdolla ja voimiensa ponnistamisella voi ihminen poistaa esteitä, jotka muutoin kokonaan hänen kukistaisivat. Minun mieletön jahdinhimoni on saattanut sinun tähän kovaan onnettomuuteen; mutta minun kokemukseni ja hyvän tahtoni kautta olet sinä välttävä sen pahimpia seurauksia. Jos minä vaan olisin voinut aavistaa, että tämä Elshöft oli yhtä suuri konna, kuin hänen kaimansa Bremen'issä, emme olisi koskaan joutuneet tämmöiseen surkeaan tilaan; mutta kuka olisi saattanut edes ajatella semmoista inhoittavaa ilkeyttä? Tuommoinen ystäviensä pettäminen, ja heidän jättämisensä kuoleman koviin kouriin, vaikka kyllä olisi käynyt heitä pelastaminen -- hyi, se on todellakin viheliäistä!"

"Mutta ainoastaan oman henkensä kaupalla olisi hän voinut sitä tehdä," sanoi Leo, häntä puolustaen.

"Mitä sinä sanot, poikaseni? Sinä olisit siis hänen siassaan tehnyt samaten? Ei! En minä olisi tehnyt niin! Siinä yksistänsä on jo kyllin syytä halveksia häntä. No, kyllä hänkin toisella puolen hautaa saa rangaistuksen teoistansa. Mutta lähtekäämme pois tästä! Meidän ei tule pahoittaa mieltämme hänestä puhumalla. Etsikäämme sen siaan itsellemme semmoinen paikka, jossa me, pohjais- ja itätuulen varjossa, saamme pitää talvimajaamme. Älä sure, poikaseni! Tosin nyt koittaa meille kovat kuukaudet, mutta nekin kerran loppuvat."

"Vaan emmekö sentään koeta päästä takaisin Delphiini'in?" kysyi Leo. "Kiivetkäämme tuolle vuoren kulmalle, Martti. Se ei ole aivan korkea, ja sieltäkäsin voimme kaikkein parhaimmin selittää laivan."

"Siitä ei ole mitään hyötyä, sen minä ennaltaan tiedän, vaan tehdään kuitenkin tahtosi," vastasi perämies, ja alkoi samassa astua mainittua vuoren kulmaa kohden. Puolen hetkeä vaivaloisesti kuljettuaan saapuivat he sinne, ja Martti yritti juuri kiipeemään sen loivinta kylkeä ylöspäin, kun Leo äkisti huusi häntä takaisin.

"Mikä tuo on, Martti?" kysyi hän, osoittaen sormellansa mustaläntäistä, eriskummaista esinettä, joka lumesta pisti vähäisen näkyviin.

"Mikäkö se on?" vastasi Martti. "Hajonnut laiva, jonka tuuli on ajanut tänne ja joku hyöky-laine on paiskannut rantaan. Näethän sinä ihan selvään, että me nyt olemme aivan meren vieremällä, vaikka kaikki täällä on jäässä. Kun ensiksi varmaan huomaamme, ettei Delphiini'stä enään ole mitään toivoa, saamme tarkemmin sitä tutkia."

Sanomattoman suurella vaivalla kiipesivät tällä kertaa nuot muutoin kapuamiseen ylen tottuneet merimiehet kalliota ylöspäin. Monen turhan yrityksen perästä pääsivät he viimein sen huipulle, ja alkoivat tarkoin tähystellä merta, joka siinsi kaukaa taivaan rannalta. Kerran luuli Leo jo näkevänsä laivan, ja ilmoitti sen Martille. Mutta tämä näytti pian hänelle todeksi, että hän oli erhettynyt. Hän oli nimittäin pitänyt uiskentelevaa jääkalliota laivana. Delphiini oli kadonnut, ja purjehti arvattavasti aikaa sitten tuolla puolen sitä sinertävää juomua, joka levisi meidän ystäviemme silmien eteen.

Vielä kerran valloitti suru Leon jo toivovan sydämen. Mutta pian rohkaisi hän mielensä, ja sanoi: "olkoon menneeksi! Kaikki, mitä Jumala sallii, on hyvä, ja meidän, joita hän äsken pelasti myrskyyn kuolemasta, tulee aina vieroa valitusta. Meidän sydämemme ovat niinkuin vaha Hänen kädessänsä; mutta jos Hän tahtoo, Hän karaisee ne terästä lujemmiksi. Minun rakkaan äitini täytyy lohduttaa itseään, turvaten Häneen, ja me, Martti, me pysymme vahvassa luottamuksessa siihen, että se on Jumalan tahto, joka on saattanut meidän näille autioille saarille. Sillä tavalla kestämme helposti kaikki koetukset. Luottamus Jumalaan ja toivo, että Hän auttaa meitä, olkoon se vankka kallio, jolle me perustamme tulevat päivämme!"

"Hyvä, kunnon poika," vastasi Martti syvästi liikutettuna. "Kosk'et sinä, heikko nuorukainen, epäile meidän hädässämme, täytyy minunkin, vanhan kokeneen merimiehen, pysyä lujana. Mutta tästä meidän nyt pitää lähtemän, sillä ilta jo pimenee, ja meillä on vielä paljon tekemistä, ennenkuin yö joutuu. Mennään nyt tutkimaan tuota hajonnutta laivaa, jonka löysit tuolla alhaalla. Vaikk'ei se nyt kohta juuri hyödytä meitä, saatamme kuitenkin käyttää sitä poltoksiksi lumimajassamme, jonka meidän kylmän varaksi pitää rakentaman."

Molemmat erokkaat, sillä siksi sopii nyt syystä sanoa heitä, koska heidän täytyi, erotettuina koko muusta maailmasta, viettää yksinäistä, kolkkoa elämää näillä kauheilla erämailla, molemmat erokkaat astuivat vuoren kulmaa alaspäin, ja saapuivat, koska alaspäin kulkeminen kävi huokeammin kuin kiipeeminen ylöspäin, vähän ajan päästä sen juurelle. Pian tulivat he myöskin luullun haaksi-hylyn luokse, ja ajoivat käsin jaloin syrjälle lumen, johon se oli vajonnut.

"Kas, mitä tämä on?" huusi Martti yht'äkkiä, työtänsä keskeyttäen. "Turkin kappale! Mitenkä se on tänne joutunut? Sen saamme pian tietää, sillä, kuten minä nyt näen, ei tämä olekkaan mikään laiva, vaan ainoastaan pikkuinen, aivan eheä venhe. Ahkerasti, Leo, että me pääsemme selville tässä asiassa, ennenkuin yö yllättää meitä."

Parannetulla innolla alkoivat he taas luoda lunta syrjälle, ja se hyöty oli kumminkin heidän työstänsä, ett'ei yhä ankarammaksi kiintynyt pakkanen voinut enää pystyä heihin. Heidän kätensä, jotka äsken olivat aivan iljanteessa, hohtivat nyt kuin tuli, ja hikihelmet valuivat heidän otsastansa.

"Tämä työ virvoittaa meitä suuresti!" lausui Leo, silmänräpäykseksi levähtäen ja syvältä hengittäen.

"Kyllä!" vastasi Martti. "Liikkuminen ulkona onkin ylimalkain ainoa keino, jolla voimme varjella itseämme vastapäin tulevasta pakkasesta, jonka rinnalla tämä on kuin lempeän syys-illan vieno väristys. Mutta katso, Leo, jollen kiveen kovaan olisi vakuutettu siitä, että Elshöft pakeni meidän venheellämme, olisin minä nyt valmis vannomaan, että tämä venhe on juuri sama."

"Minunkin silmissäni se näyttää kummastuttavan tuttavalta," sanoi Leo. "Mutta ovathan ylikanteen valaskalan pyytäjien venheet, kuin kaksi marjaa, toinen toisensa näköiset. Minä luulen muutoin, että me jo saamme kääntää sen ylössuin."

"Ei vielä -- ensiksi meidän pitää tekemän venheen viereen syvennys, johon se sitten helposti suljahtaa. Ole vaan avullinen minulle, se on pian tehty."