Part 4

Hän olisi niin kernaasti tahtonut tietää tämän salaisuuden, jota hän oli koettanut ratkaista kasvavana ollessaan. Sillä jos Jaakoppi oli saanut siat ja lampaat synnyttämään kirjavia perillisiä, niin oli hän niin taitava eläinhoidossa, että se melkein oli yliluonnollista.

Mutta nykyaikaan opittiin sitä kirjoista kaikkea tuollaista; kun vaan olisi saanut käsiinsä ne oikeat kirjat; mutta tässä hän nyt seisoi avuttomana tuon mahdottomuuden edessä ja mistä hän alkaisi? Tässä oli se juopa, joka aina tulisi eroittamaan hänet Krögeristä ja siitä maailmasta, mihin tämä kuului.

Sunnuntaisin tutustui hän useihin nuoriin puotilaisiin, jotka opettelivat kirjanpitoa iltahetkinä. Törres yhtyi hetikohta heihin.

Ensimmäisinä tunteina oli hän aivan typerä; varovaisesti kirjoitti hän paperille kaikki ymmärtämättä siitä pienintäkään ja piti suunsa visusti kiinni. Mutta vähitellen alkoivat numerot hänen edessään elää. Hän ryhtyi ratkaisemaan niitä esimerkkejä tutuista kauppaliikkeistä, joita opettaja antoi heidän harjoitella, oikein todellisella liikemiehen innolla, möi ja osti ja sijoitteli; eikä kestänyt kauvan ennenkun nuori Vold hämmästytti opettajaa nopeudellaan ja tarkkuudellaan tulojen ja menojen laskemisessa.

Mutta enin kaikesta liikutti Törresiä korko ja koronlasku. Lapsuudestaan asti oli hän kuullut puhuttavan "rahoista, jotka kasvavat korkoa", jonkunlaisella pyhyyden kunnioituksella. Ja kun hän nyt oppi näkemään, kuinka tuo korko syntyi, kuinka nuo siunatut rahat tekivät yötä päivää muurahaisen ahkerata työtään, kuinka paljon ne voivat lisääntyä jo ainoastaan 1/4 korolla, ja kuinka pienetkin summat tekivät työtään ja munivat pienoisia korkomunia -- niin vaikutti kaikki tämä valtavasti hänen sieluunsa. Ja kohta hän ei muuta tehnyt kuin laski päässään korkoa kaikista niistä rahasummista, joita kuuli mainittavan tai jotka itsestään johtuivat hänen mieleensä.

Sen jälkeen kuin hän oli ottanut nuo ensimmäiset kymmenen äyriä rahalaatikosta, oli hän säännöllisesti mutta hitaasti lisännyt salaisia päästöjään. Se oli hänestä niin helppoa ja luonnollista, ett'ei hän voinut muuta ajatella kuin että nuo molemmat muut tekivät samalla tavalla. Hän kuvaili aina että hän vartioi rahalaatikkoa rouva Knudsenin puolesta ja tuosta palveluksesta sai hän ottaa pikkupalkkansa. Sentähden harhaili hän alinomaa rahalaatikon ympärillä, kunnes tapahtui eräänä päivänä, että herra Jessen sanoi ankaralla äänellä:

"Mitä se merkitsee että te aina nuuskitte rahalaatikon ympärillä? -- eikö teillä ole muuta vartioimista?"

"Hyvä on, että joku sitäkin vartioi", vastasi Törres, ja he katsoivat toisiaan silmiin räpähyttämättä. Neiti Thorsen vapisi.

Mutta olihan herra Jessenillä enempikin hallussaan, hänellä olivat kirjat; hän teki ostoksia ja kirjoitti laskuja; ja kun Törres varovasti kokosi hopearahoja, saattoi tuo toinen milloin tahansa solahuttaa setelin taskuunsa.

Tuo se kiusasi Törresiä; hänen huolenpitonsa rouva Knudsenista ei suuresti hyödyttäisi niin pian kuin herra Jessenillä oli ohjakset; eikä Törres päässyt koskaan kirjoihin käsiksi; vielä sittenkin kuin hän oli oppinut kirjanpidon, ei hän koskaan saanut viedä mitään kirjoihin, ell'ei herra Jessen itse seisonut vieressä sanelemassa niinkuin ei hänestä koskaan voisi tulla muu kuin alaikäinen maalaispoika.

Jos neiti Thorsen joskus ottikin vähän koristuksiinsa ja semmoiseen, niin se nyt ei ollut niin vaarallista; Törres soi sen hänelle niin mielellään, kun hän oli niin sievä ja suloinen; ja alkoi yhä enemmän haluta omakseen tuota leikkikalua.

Näin kului Törres Voldin ensi vuosi kaupungissa. Kun taas tuli syksy ja pitkät illat, alkoi hän opetella kaksinkertaista kirjanpitoa.

Hänen pääomansa oli nyt kasvanut niin, että hän uskalsi lainata pari sataa kruunua hyvää korkoa vastaan pienille torikauppiaille, jotka maksoivat korkoa viikottain. Se oli tuottava liike, mutta sitä piti harjoittaa salaa sunnuntaisin, kun hän oli vapaa. Pankkeihin ei hän uskaltanut sijoittaa rahojaan, ett'ei herättäisi epäluuloa.

Mutta muuten ei hän ollut suuresti edistynyt. Vaikka hänestä oli hyvän myyjän maine, jolta naiset mielellään ostivat, ja vaikka rouva Knudsen oli korottanut hänen palkkaansa, ei hän koskaan päässyt häntä sen lähemmä. Hän oli hienoin nainen, minkä Törres tunsi, -- ei tuollainen nukke kuin neiti Thorsen, mutta sisällisesti hieno -- hiljainen ja arvokas. Mutta herra Jessen hoiti aarteita ja kirjoja. Tunne siitä, että tuo talonpoikaispoika kenties sittenkin voisi tulla hänelle vaaralliseksi, alkoi häiritä herra Jessenin varmuutta; ja hän valvoi yhä tarkemmin, ett'ei Törres nousisi astettakaan korkeammalle kuin minkä hän salli.

Sentähden oli herra Jessen myöskin ystävällisempi neiti Thorsenille; sillä sinnekin näytti Törres jo pääsevän tunkemaan. Ja niin ei neiti Thorsenin sydän parka päässyt koskaan oikein paranemaan, mutta revittiin sitä molemmille puolille niin että kirpeloi.

Yhden täydellisen voiton oli Törres kuitenkin voittanut, voittaessaan tuon suurikasvuisen Berthan. Se nopeus jolla tuo talonpoikaispoika, joka oli alkanut hänen vertaisenaan ja siitä ylennyt hienoksi herraksi, joka nyt söi herrasväen kanssa, oli aivan häikäissyt hänet.

Mutta Törresistä itsestään alkoi tuntua, ett'ei hän liikahtanut paikaltaan. Niinpian kuin hän ei päässyt Jessenin sivu, ei ollut mitään saavutettu. Ja Jessen oli niin näppärä ja täsmällinen, ett'ei Törres koskaan löytänyt hänessä mitään vikaa, johon olisi voinut takertua. Näytti vaan siltä kuin herra Jessen yhä enemmän juurtuisi liikkeesen; ja kaupunkilaiset olivat varmemmat kuin koskaan ennen, että hän menee naimisiin lesken kanssa.

Oli myöhä yö kun Törres erään kerran palasi kotiinsa korttia pelaamasta muutaman toverinsa luota; hän oli kuumunut totista ja tupakasta pienessä kammarissa ja kulki uhkamielisenä tuulta vasten kotiinsa. Toverit olivat taaskin puhuneet Jessenistä ja rouva Knudsenista; Törres puri hammasta ja kiroili että nyt sitä koetellaan.

Mitä hän tulisi tekemään, sitä hän ei niin tarkkaan tietänyt; mutta huomispäivänä saisi Jessen jo nähdä ettei hän anna nujertaa itseään. Tuollaisia raivopuuskia tuli hänelle joskus muulloinkin, mutta silloin puri hän hampaansa yhteen niin että järisi, ja kohtaus meni ohitse.

Hän riisui saappaansa alhaalla -- niinkuin hänen tapansa oli kun hän tuli näin myöhään, ja hiipi varovaisesti pimeitä rappuja myöten ylös. Mutta kun hän alkoi kopeloimaan itseään omaan kammariinsa, pysähtyi hän yhtäkkiä ja salamana iski hänen päähänsä muuan ajatus.

Tuolla -- vasemmalle makasi Jessenin rakastettu -- tai mikä hän nyt lienee ollut; ainakin oli hän Jessenin puolella; siitä päästä olisi hänen alkaminen!

Monena iltana oli hän näin ajatellut neiti Thorsenia kulkiessaan noin lähi hänen oveaan. Mutta aina hän oli ollut järkevä ja pelännyt skandaalia; Bertha saattaisi kuulla, -- ja rouva Knudsen alakerrassa.

Mutta tänä iltana oli hänellä rohkeutta vaikka mihin tahansa ja sukkasillaan hiipi hän ovelle.

Neiti Thorsen oli lukinnut ovensa joka ilta, kun tuo mies alkoi maata yläsillalla, mutta sitten oli hän rauhoittunut. Törres liukui aivan hiljaa sisään ja haparoi sängyn luo. Neiti Thorsen hypähti unissaan istualleen; mutta Törres sai hänen käsistään kiinni ja kuiskasi, että hän olisi aivan rauhallinen, ei tässä ole mitään hätää.

"Onko täällä tulipalo?" kysyi hän ja riuhtasi itsensä irti.

"Ei, se olen vaan minä -- Vold, minä tulin vaan puhelemaan pari sanaa teidän kansanne, neiti!"

"Hyi, kuinka minä pelästyin", huokasi neiti Thorsen ja paneutui takaisin vuoteelleen: vasta nyt hän oikein heräsi; ja samassa vetäytyi hän seinään ja kysyi uudelleen hätääntyneenä, mitä hänellä oli täällä tekemistä?

Ei muuta kuin tahtoisi vähän puhella hänen kanssaan.

Hänen pitää mennä heti, heti -- sanoi neiti ja alkoi vapista, mitä hän tahtoo, hehän ovat yhdessä koko päivän.

Se on juuri se, että he ovat yhdessä koko päivän eivätkä kuitenkaan saa puhella rauhassa, hän on niin yksin, ei kukaan välitä hänestä vähääkään. --

Neiti Thorsen lepäsi silmät auki pimeässä ja kuunteli hänen sanojaan, jotka hän kuiskaili surullisella ja kunnioittavalla äänellä. Hän voi kuulla, että Törres oli laskeutunut polvilleen hänen vuoteensa viereen; mutta kun ei Törres siitä näkynyt aikovan tulla lähemmäksi, makasi hän rauhallisesti ja kuunteli häntä vapisematta.

Neiti oli aina ollut niin hyvä ja ystävällinen hänelle, aina siitä saakka kuin hän tuli; mutta juuri siitä syystä ei hän enää voi kestää kauemmin --

Mitä hän ei kestä? -- kuiskasi neiti Thorsen vastaan.

Niin -- kyllä neiti tietää sen, mitä hän tarkottaa.

Ei, totta tosiaan ei hän tiedä mitään.

Että neiti vielä voi kieltää! -- niinkuin ei hän olisi nähnyt, mitä on hänen ja herra Jessenin välillä!

Törres kuuli, että neiti Thorsen liikahti tiukasti vuoteellaan ja sanoi päättävästi:

"Minä en ole kihloissa herra Jessenin kanssa".

"Kutsukaa sitä miksi tahdotte", sanoi Törres loukkautuneella äänellä.

Mutta nyt huokasi hän vuoteellaan ja sanoi kiivaasti:

"Minulla ei ole kerrassa mitään herra Jessenin kanssa ja sen minä vaan tahdon sanoa: ei koskaan ole kukaan mies ollut minua niin likellä kuin te tänä iltana; mutta nyt täytyy teidän mennä -- heti, heti!"

Törres kielsi häntä puhumasta niin kovaa ja kiitti häntä itse kuiskaavalla äänellä tuosta vakuutuksesta, joka teki hänet niin iloiseksi, vaikka kohta --

Ei, hänen pitää uskoa: neiti oli taas painanut päänsä tyynyyn, ja kun hän pyysi häntä uskomaan niin sattui hänen pieni lämpönen kätösensä Törresin käteen.

Törres tarttui siihen ja hänen päätänsä huimasi niin kummasti, kun hän sitä piteli. Mutta tottunut kuin hän oli jo maalla tällaisiin yöllisiin vierailuihin, ja tiesi ettei pidä pelästyttää tyttöjä ensi kerralla, niin ei hän muuta kuin puhui rauhallisesti kuiskaamalla ja pyysi, ettei hän suuttuisi kun hän tuli.

Ei, ei hän ole suuttunut; mutta nyt pitää hänen mennä, ja hänen täytyy uskoa.

Kyllä, kyllä, ja hän kertoo hänelle --

Ei, nyt täytyy hänen ihan todella mennä, ja neiti veti pois kätensä.

Törres nousi ylös ja sanoi nöyrästi: "Kun te käskette, niin minun täytyy totella."

Mutta ovella mennessään hän kuiskasi:

"Enkös minä ollut kiltti, että menin, kun te pyysitte?"

"Olitte -- kiitoksia!" kuiskasi neiti pimeässä vastaan: "hyvästi!"

Neiti Thorsen kuunteli, kunnes ei enää kuulunut risahdustakaan ja tunsi itsensä niin äärettömän iloiseksi, että Törres oli niin kiltti ja meni, kun hän sitä pyysi. Ja tuota luuli hän ajattelevansa tunnin tuntinsa perästä, vaikka jo oli aikoja sitten nukkunut; ja aamulla ei hän ollut varma siitä, eikö kaikki ollutkin vaan unta.

VII.

Oli syöty päivällinen; Gustaf Kröger istui nojatuoliinsa vaipuneena ja luki vähän, ennenkun nukkui; ei kestänytkään kauvan, ennenkun valo katosi lyhyenä syyspäivänä.

Täti Sofia kutoi sukkaa ja Julia loikoi keinutuolissa lukien sanomalehteä ja kuunnellen muiden puhetta; mutta itse ei hän virkkanut mitään.

"Minkätähden sinä potkit vastaan -- Sofia?" kysyi Kröger.

"En minä potki vastaan, mutta minä tahtoisin vaan tietää: millä aijotaan saada tanssiaiset toimeen?"

"Julian tekee mieli."

"Kaksi talonpoikaisluutnanttia, puolitoista ylioppilasta ja loput puotipoikia! -- voiko niistä mitään tehdä?"

"Mutta ethän sinä tule hyppimään, Sofia?"

"En -- Jumalan kiitos!"

Hetken perästä sanoi Kröger -- yhäkin nostamatta silmiään kirjasta:

"Minä luulen, että se on siinä, ett'et sinä kärsi nähdä rouva Steineriä kaikkien hänen ihailijainsa ympäröimänä."

Mutta nyt piti täti Sofian nauraa oikein ylenkatseellinen nauru, -- olipa ne koko ihailijoita -- esimerkiksi maisteri Jansen, joka lisäksi vielä on nainut.

"Niin, se on nyt kerran niin, etteivät vanhat piiat kärsi --"

"Vanhat piiat! --" sanoi täti Sofia; "tuon sanan on _hän_ tuonut perheesen, sinä et käyttänyt sitä ennen, Gustaf."

"Niin, mutta ethän sinä voi kieltää, että olet vanha ja -- ja naimaton?"

"Sitä en kiellä."

"Niin. no," Kröger haukotteli vähän, pani kirjansa pois ja sulki silmänsä, "muutahan minä en ole sanonutkaan".

Hetken kuluttua hän kuorsasi tasaisessa tahdissa, täti Sofian sukkapuikot laskeutuivat levolle nekin ja Julia antoi sanomalehden liukua lattialle; itse hän vaipui unelmiinsa. Sitten kun hän oli palannut ulkomaanmatkaltaan Dresdenistä ja varsinkin nyt kun hänestä ja rouva Steineristä oli tullut ystävät, oli kaupunki ja kaikki ihmiset alkaneet tuntua hänestä niin vierailta. Kaikki naiset -- niinkuin esim. pankinjohtaja Christensenin rouva ja monet muut, jotka hän tunsi äitinsä ajoilta, ne katsoivat häntä niin kummallisilla silmillä -- niin ainakin hänestä näytti.

Ensi päivänä olivat ne kaikki häärineet hänen ympärillään ja kutsuneet häntä luokseen; ja hän oli kertonut ja aina uudelleen kertonut olostaan ulkomailla - kaikki, mitä oli kokenut, nähnyt ja syönyt.

Mutta jonkun ajan kuluttua katsoi hänen ystävänsä Jolla Blom velvollisuudekseen sanoa Julialle, että hän koko kaupungin mielestä oli naurettava tuon ulkomaan matkansa kanssa, josta hän kertoi kaikkialla Niitähän oli niin monta muuta, jotka olivat matkustaneet -- esimerkiksi rouva Christensen, joka oli miehensä kanssa käynyt Pariisissakin, ja sitäpaitse konsuli With -- hän ainakin oli matkustellut! -- ja hän oli sanonut, että Dresden on ikävä luola.

"Mutta, hyvä ystävä," väitti Julia vastaan, "nehän kysyivät kaikki ja tahtoivat tietää --"

"Ja sitäpaitse, eihän kaikilla ole varaa matkustaa," jatkoi Jolla Blom, jolla oli sydän täynnä, "ja silti ne arvelevat, ett'ei siinä nyt ole mitään ylpeiltävää -- niin ne sanovat -- ja että on täällä yhtä hyvä täällä kotonakin, -- koskapahan niin moni muu tulee täällä toimeen."

"Hyvä ystävä! -- enhän minä ole muuta sanonutkaan!"

"Eikä se ole niin erinomaistakaan -- kaikki se, jota löytyy ulkomailla; sillä esimerkiksi se lihasalaatti, jota opetit rouva Ludvigsenille --"

"Mutta sehän itse pyysi --"

"Anna anteeksi, mutta se oli ihan mahdotonta syödä; sillä minä olin itse siellä sinä iltana; ja piika, joka sai tähteet, antoi ylen koko yön."

Sen päivän perästä varoi Julia puolella sanallakaan mainitsemasta ulkomaata tai muuta semmoista; mutta hän näki hyvin, että se jo oli myöhäistä; hän oli loukannut heitä kaikkia; ja vielä pahemmiksi muuttuivat asiat, kun rouva Steiner tuli kaupunkiin ja otti Julian haltuunsa.

Sillä rouva Steiner "jäätyi kiinni" heti paikalla, niinkuin hän itse sanoi; ja jos eivät kaikki miehet olisi hakeneet hänen seuraansa, olisi hänet kokonaan suljettu pois seuraelämästä. Naisista ei saanut muuta likempää tuttavaa kuin Julia Krögerin, jonka vuoksi hän ottikin hänet täydellisesti omaan haltuunsa.

Äidin vanha seurapiiri ei kuitenkaan vielä tahtonut jättää Juliaa oman onnensa nojaan; he kutsuivat häntä luokseen sellaisella innolla, että Julia huomasi sen yritykseksi pelastaa hänet vaarallisen vaikutuksen alta.

Ja niin suuttui hän ja yhtyi nuoreen rouvaan; hän puki itsensä komeasti ja pani toimeen pieniä päivällisiä kevytmielisen isänsä suureksi iloksi.

Mutta hänellä oli synkätkin hetkensä kun rohkeus alkoi pettää; niinkuin nytkin, kun hän loikoi ja odotti ystäväänsä. Julialla oli siksi paljon äitinsä verta suonissaan ja hän tunsi ympäristönsä niin hyvin, ett'ei yksikään kasvojen piirre tai äänen vivahdus jäänyt huomaamatta. Kaikki nuo terävät piikit, joihin jokainen oli ikäänkuin käärittynä -- ne sattuivat häneen; ja hän tunsi, että ainoa pelastus olisi olla yhtä katkera ja piikkinen muita kohtaan kuin muut olivat häntä.

Pienuudestaan pitäen oli hän häilynyt kahden vaalin välillä. Jos hän riippui isänsä kaulassa -- iloisena ja vilkkaana, tuntui hänelle pieni pistos omassatunnossa. Mutta kun hän taas järkevänä ja hiljaisena istui äidin ystävien keskessä ja kuuli puhelun kulkevan talosta taloon, surusta suruun, pahasta pahaan, niin silloin hän kärsi, sillä hän ikävöi päästäkseen ulos.

Äidin kuoleman ja ulkomaan matkan jälkeen oli hän tullut hiukan varmemmaksi; mutta uusia epäilyksiä iti hänessä hänen suhteestaan rouva Steineriin.

Miehistä ja yhä vaan miehistä sai hän nyt kuulla puhuttavan. Julian eteen aukeni kehnouden ja epäpuhtauden kuiluja; vaikkei hän kaikkea ymmärtänytkään, niin sai hän kuitenkin niin perinpohjaisen opetuksen, että hän joutui hämmilleen oman isänsäkin tähden.

Sillä hänen ystävänsä oli nauraen sanonut senkin: ettei hänen isänsä ollut hiuskarvan vertaakaan parempi kuin muutkaan miehet.

Mutta että kukaan voisi sille nauraa! -- ja vielä Lulli, joka oli kokenut tuon kauhean asian: olla naimisissa sellaisen miehen kanssa, ja että samanen, joka niin uljaasti oli puhtautta puolustanut ja niin kalliisti ostanut kokemuksensa miesten pohjattomasta epäsiveellisyydestä, kuitenkin voi alinomaa liehakoida noiden miesten ympärillä -- tai ainakin antaa heidän liehakoida itsensä ympärillä!

Eikä sillä, että hän ei olisi puhunut suutaan puhtaaksi; ne kyllä saivat kuulla kunniansa; hän tunsi heidät pohjaa myöten ja sen kyllä saivat tietää.

Mutta ne vaan nauroivat ja tulivat yhä uhemmin takaisin. Ne parveilivat hänen ympärillään, niinkuin olisivat oikein tahtoneet tulla ruoskituiksi ja saada kuulla kaiken kurjuutensa maailmalle julistettuna.

Hupaista se oli, se on vaan varma; mutta Julian pää joutui siitä pyörälle; hän halusi päästä Lullin atelieriin, istuessaan siinä ja ollessaan pahalla tuulella, kun ei häntä kuulunut tulevaksi.

Sillä rouva Steiner oli muuttanut asuntonsa uudenaikaiseksi atelieriksi. Ja se vaikutti kaikkiin, joiden oli lupa tulla sinne: nuo hämärät huoneet, joihin yhtäkkiä tuli heleätä valoa muutamin paikoin; kaikkialla mattoja ja uutimia ja varjostimia; rohkeita alastomia piirustuksia; rouvan omat maalaukset, joiden vapaiden värien edessä kaikkien auktoriteettien täytyi väistyä; nuo tuolit, joissa ei ollut mahdollista kenenkään istua; matalat divaanit, -- kaikki tämä tuon kauniin elävän miehen lesken ympärillä teki asiantuntevaan sen vaikutuksen, että tässä oltiin juuri sillä linjalla, joka erottaa ylen määrin hienontuneen siitä, joka jo on epäsiveellistä.

Täällä pidettiin pieniä hienon hienoja päivällisiä, joissa tarjottiin viiniä yllin kyllin, sikareja ja peittelemätöntä puhetta. Mutta seuraavana päivänä kävi väristys koko kaupungin läpi, niinkuin olisivat helvetin portit hetkeksi auenneet.

Mutta kaikista enin huvittivat Juliaa nuo pitkät hämyhetket, kun hän ja rouva Lulli loikoivat divaanilla poltellen paperossia ja likööriä maistellen; silloin oli Julian oppitunti. -- Soitettiin etehisessä; mutta Julia ei mennyt avaamaan, vaikka hän oli melkein varma siitä, että se oli hänen ystävänsä, joka tuli. Hän rakasti ja ihaili Lullia, mutta hänestä tuntui kuitenkin usein -- niinkuin esim. tänä iltana -- että oli jotain, joka odotti häntä, niinkuin joku tuomio, jonka ohitse hän ei voinut päästä.

Kun rouva Steiner tuli saliin, joka nyt oli melkein pimeä, heräsivät vanhukset ja alkoivat vilkkaasti puhella, niinkuin eivät he olisi nukkuneetkaan, ja Julia nousi hitaasti ystäväänsä tervehtimään.

"Tahdotteko tehdä meille sen kunnian että avaatte meidän joulutanssiaisemme?" kysyi Kröger häneltä keikaillen.

"Täällä aiotaan siis tanssia? -- mainiota! Sinä et ollut siitä vielä aivan varma, Julia."

"Julian mielestä on kaupunki tietysti köyhä tanssivista herroista", sanoi täti Sofia.

"Me saamme ottaa kaikki mukaan sekä kivet että kannot", arveli rouva Steiner hymyillen.

"Kelpaanko siis minäkin?" kysyi Kröger.

"Josko te kelpaatte?"

"Minä vanha ilkeä ukko?"

"Kunpa meillä vaan olisi enemmän teidän laisianne -- herra Kröger! mutta sinä et ole oikein tyytyväinen, Julia?"

"Minä olen samaa mieltä kuin täti Sofia --"

"Hyvä ystävä, me otamme koko karjamme ja siihen lisäksi vielä metsän villit pedotkin; me tutkistelemme tulli-, posti-, telegraafi- ja koululaitoksen ja käännämme lopulta nurin kaikki kauppapuodit, kutsumme tuon pienen sievän Jessenin Knudsenilta -- hän voi kyllä mennä mukina."

"On sitä paitse vanha tapa, että Knudsenin väki kutsutaan", sanoi Kröger.

"Mainiota!" huudahti rouva Steiner, "silloinhan sinä saat ystäväsikin -- Julia! hänet, tuon punatukkaisen."

"Minä pyydän", sanoi Julia hiukan terävästi, "se olet sinä itse, joka olet ihastunut!"

"Sinäpähän sen ensiksi keksit."

"Kenestä naiset puhuvat?" kysyi Kröger.

"Tuosta suuresta, uudesta rouva Knudsenilla --"

"Tuosta! tuosta moukasta, hirviöstä! --" huusi Kröger ja hypähti seisaalleen, "ei, se on tietysti vaan leikkiä, jolla te tahdotte suututtaa minua.

"Ei ollenkaan, herra Kröger! Julian mielestä hän on aivan erinomainen."

"Nyt sinä keksit kaikki, Lulli!"

"Joudu, Sofia! -- täällä on niin pimeä, ett'en voi nähdä, pitävätkö ne minua pilkkanaan vai mitä ne" -- sanoi Gustaf Kröger kärtyisesti. Mutta kun täti Sofia vihdoinkin sai tulen kattolamppuun ja kun rouva Steiner edelleenkin vakuutti että herra Vold sekä hänen että Julian mielestä oli pulska poika, niin joutui hän ihan raivoihinsa ja vannoi, ett'ei se mies saisi koskaan astua jalallaan hänen kynnyksensä yli.

Mutta kun nuori rouva Steiner, joka oli tottunut hänen kiivauteensa, vaan nauroi, niin tempasi Kröger lakkinsa ja kiiruhti konttooriinsa.

Lampun sytytettyään alkoi täti Sofia sytyttää uunia ja kolisteli siinä niin kauvan hiililapiota ja tulitankoa, että nuoret naiset eivät päässeet puhumaan. Rouva Lulli vei Julian mukanaan, he menisivät hänen luokseen tutkiakseen ketä nyt sitten oikeastaan voisi kutsua noihin tanssiaisiin.

Mutta kadulla pysähtyivät he rouva Knudsenin suuren ikkunan ääreen, jossa Törres juuri parhaallaan palveli joitakuita nuoria naisia, jotka hymyilivät.

"Se ei ole ollenkaan niin hullu tuo", sanoi rouva Steiner. "Se oli pahasti tehty sinulta, Lulli, että uskottelit isää, että minä -- että hän --"

"Mutta, hyvä ystävä, totta kai sinä ymmärrät, että isäsi käsitti sen leikiksi, -- eli olisitko todellakin --?"

"Hyi -- Lulli! tänään olet sinä ilkeä."

Rouva Steiner puristi hänen kätensä kainaloonsa ja vei hänet mukanaan.

-- Illalla tuli yliopettaja Hamre Krögerin luo, hän tuli tavallisesti pari kertaa viikossa; ja kun he olivat pelanneet shakkia ja juoneet pari lasia totia, niin istuivat he mielellään vielä myöhään yöhön jutellen syvämielisistä asioista.

Vaikkakin oli suuren liikkeen omistaja ei Gustaf Kröger kuitenkaan koskaan oikein kotiutunut tähän pieneen kaupunkiin, ja samoin oli yliopettaja Hamrekin täällä yksinään. Heistä molemmista levisi ympäristöön se kylmyys, että he pitivät itseään muita viisaampina. Koulussa pidettiin yliopettajaa tarkasti silmällä, opettaisiko hän mitään vaarallista, ja kunnalliseen elämään ei Krögeriä päästetty osalliseksi. Kun koko kaupunki näin käänsi piikkinsä heitä vastaan, tulivat he hyvin toimeen toistensa seurassa. Mutta vaikka he alussa kulkivatkin paljon edellä muista, eivät he itsekään huomanneet, että pikku kaupunki vuosien kuluessa sai heidätkin haltuunsa, ja että hekin alkoivat lennellä yhä pienemmissä kierroksissa samojen ajatusten ja samojen totilasien ympärillä.

Kröger sanoi Hamrelle: "Kuinka pitkälle olet joutunut?" ja sitten kertoi yliopettaja siitä kirjastaan, joka hänen oli aikomus kirjoittaa kansakoulusta.

Se tulisi alkamaan näin: Kun sinä astut ulos kadulle, tunnet jalkojesi alla kivillä lasketun maan; -- kuka on sen tehnyt? -- ja kuka on maksanut työn?

Tuolla tavalla alettua selitettäisiin sitten lapsille koko yhteiskuntaelämä, niin että he alhaalta ylös saakka oppisivat tuntemaan kaikkien laitoksien ja virkakuntien yhteyden ja synnyn; ja että kansa jo lapsuudestaan pitäen voisi oppia ymmärtämään oman ylivaltansa eikä eläisi niissä ennakkoluuloissa, että oikeuslaitos, verot, poliisit ja papit vaan ovat olemassa rikkaiden aseina köyhiä vastaan.

Mutta tämä suuri kirjan keskiosa ei tahtonut oikein valmistua, jotavastoin tekijä pani suuren arvon loppuosaan missä sanottiin: Ylinnä kaikista seisoo kuningas niinkuin suuri kultanuppu ilman mitään edesvastausta.

Taikka sanoi Hamre Krögerille:

"Etkö vielä ole valinnut tonttia?" -- ja sitten puhuivat he siitä soppakeittolaitoksesta, johon Kröger monen vuoden kuluessa oli varoja säästänyt.