Part 2

Heidän ainoa tyttärensä Julia oli äidin kuollessa täysikasvuinen neiti -- kalpea ja hieno, heikkoverinen ja punatukkainen. Kasvunsa aikana liittäytyi hän enimmäkseen äitiinsä, jonka huolet ja uskonnollinen raskasmielisyys sopivat koulun yksitoikkoisuuteen, nuoren tytön alakuloiseen mieleen rippikoulun aikana sekä alkaneen ruumiillisen kehityksen kipuihin.

Mutta sittemmin rupesi näyttämään siltä kuin isän luonto olisi voittanut. Hän tuli kotiin ulkomaisesta kasvatuslaitoksesta naurusuisena ja reippaana nuorena neitinä -- suureksi suruksi äidin lukuisille ystäville, jotka olivat niin paljon toivoneet tuosta hapannaamaisesta pikku Juliasta, joka niin nuorena jo osoitti taipuvaisuutta totisuuteen.

Siihen tuli lisäksi vielä se, että Julia sai ystäväkseen erään nuoren rouvan, joka samaan aikaan oli tullut kaupunkiin ja joka heti eroitti hänet noista huolestuneista naisista.

Rouva Steiner oli aivan nuorena joutunut naimisiin rikkaan tukkukauppiaan kanssa Kristianiassa -- mutta kun hän hetipaikalla huomasi, että hänen miehensä tiesi asioita, joista hän itse ei ollut oikein selvillä, niin ymmärsi hän olevansa petetty ja päätti uhrata itsensä kostaakseen loukatun naisellisuutensa, että edes joku mies tulisi rangaistuksi miesten epäsiveellisyydestä.

Elettyään vuoden ajan alituisessa itsensä uhraamisen tilassa saattoi hän miehensä vihdoin siihen, että tämä mielellään suostui avioeroon, ja nyt eli hän, nauttien runsasta eläkettä -- taiteensa vuoksi; tuli näet ilmi, että hänellä oli suuret lahjat maalaamiseen, -- samalla kuin hän -- kiirettä pitämättä -- odotti siveellistä miestä mennäkseen hänen kanssaan naimisiin ja joka mies, mieluimmin saisi olla -- taiteilija.

Kun Julia Kröger palasi ulkomaalta, huomasi hän hetikohta rouva Steinerin, joka oli hänen mielestään ainoa eurooppalainen nainen koko kaupungissa; he tutustuivat ja heistä tuli eroittamattomat ystävät. Julia alkoi opetella maalausta rouva Steinerin johdolla -- sillä Juliallakin oli taipumusta taiteilijaksi vaikkei niin paljon kuin rouva Steinerillä, ja palkkioksi avautuivat Krögerin talon ovet tuolle kauniille pääkaupunkilaisrouvalle, joka kaikkien muiden mielestä oli ilmeiseksi pahennukseksi koko kaupungille.

Mutta Gustaf Kröger otti hänet nyt ilolla vastaan, kun hän kerran vaimonsa kuoleman jälkeen taas oli saanut avata ovet ja ikkunat. Rouva Steiner oli juuri nainen hänen mielensä mukaan, iloinen ja vapaa, nainen, jonka kanssa voi puhella kaikenlaisista asioista, hän oli viehättävä ja samalla varma käytöksessään miehiä kohtaan, niinkuin on se, joka on kaikellaista kokenut ja on selvillä kaikesta.

Ainoastaan täti Sofia, Krögerin vanhempi sisar, ei voinut sietää tuota kaunista, miehestään eronnutta rouvaa. "En minä sentähden", sanoi täti Sofia, "että hän on noin vapaa ja aina tahtoo puhua kaikkein rumimmista asioista --".

"Niin mutta, eikö hän teidän mielestänne kuitenkin mene liika pitkälle?" kysyi rouva Knudsen varovaisesti ja punastui -- ja hän punastui hyvin vähästä.

"Ei ollenkaan, ei ollenkaan!" huudahti täti Sofia ja ojensi täyteläistä ylä ruumistaan, "se on päinvastoin hyvä, että asioista keskustellaan; siitä on hyötyä kaikille ja enin kaikista nuorille neitosille."

"Luuletteko todellakin että siitä on Julialle hyötyä, että --"

"Sen asian vuoksi voi hän kernaasti seurustella rouva Steinerin kanssa, mutta se, mikä minua suututtaa", sanoi täti Sofia ja kumartui työnsä yli, "se on, että hän on olevinaan, niinkuin hän ymmärtäisi kaikki rakkauden ja aviosäädyn salaisuudet --"

"Niin mutta olihan hän naimisissa."

"Pyh!" -- Täti Sofia puhalsi hyvin ylenkatseellisesti, -- "siitä ei kannata puhua. Hän naimisissa! -- Ei -- sellainen nainen kuin te, vaikka teidän miehenne olikin paljo vanhempi --"

Rouva Knudsen alkoi taas punastua; mutta onneksi ilmaantui piika ovelle ja pyysi neiti Sofiaa tulemaan kyökkiin.

Salissa olivat lamppu ja kynttilät sytytetyt, niinkuin olisi odotettu lisää vieraita; rouva Knudsen istui rauhallisena ja totisena käsityönsä ääressä, -- hän oli niinkuin kotonaan Krögerin perheessä. Näiden kahden kauppahuoneen välillä ei ollut koskaan ollut mitään kilpailua, vaikka he vähitellen tulivat käyneeksi kauppaa samoilla tavaroilla. Mutta Cornelius Knudsen oli alkanut kauppauransa vanhan Brandtin luona ja avannut liikkeensä hänen avullaan, kun Brandtin kauppa enemmän kääntyi muoti- ja korutavaroihin. Ja monta vuotta työtä tehtyään oli kummallakin kauppahuoneella oma yleisönsä; Brandt oli tuo vanha hieno liike, ja Cornelius Knudsen möi kaikellaista sekatavaraa vähävaraisemmille.

Sentähden olikin Gustaf Kröger järjestänyt kaikki nuorelle leskelle, kun Knudsen kuoli; hän kirjoitti edelleenkin toisen vekseleihin ja papereihin ja auttoi joka vuosi tilin päätössä. Ne, jotka olivat uskoneet, ettei rouva Knudsen huolisi pienestä herra Jessenistä, olivat vakuutetut siitä, että hän pyrki rouva Krögeriksi; sillä kaikki olivat vakuutetut siitä, että noin kaunis ja hyvissä varoissa oleva leski ei voi olla menemättä uusiin naimisiin.

Ja kun Gustaf Kröger tuli sisään ja näki hänen istuvan niin kodikkaasti lampun valossa hänen oman pöytänsä ääressä, sanoi hän ajattelematta -- niinkuin hänen tapansa oli:

"Mutta tuo päättyy sillä, että te tulette istumaan siinä koko ikänne, rouva! -- Te ette voi arvata, kuinka hyvin te sovitte siihen."

Hän ei tiennyt, minnekkä hän saisi piilotetuksi kasvonsa, kun hän ilmoitti, että täti Sofia juuri oli mennyt ulos --; ja Krögerinkin korvat hiukan kuumenivat; mutta hän löi yhtäkkiä leikiksi, niinkuin hänen tapansa oli nuorta leskeä puhutellessa; ja he istuutuivat puhelemaan vapaasti keskenään, kunnes Julia tuli kotiin ystävänsä rouva Steinerin kanssa -- ja Jolla Blomin, jonka he harmikseen olivat kohdanneet kadulla.

Kohta tuli myöskin yliopettaja Hamre pelaamaan shakkia Krögerin kanssa; mutta siitä ei tullut mitään, sillä pian oli koko seura keskustelemassa siitä, mikä tätä nykyä oli päivän polttava kysymys.

"Se on todistettu", huudahti rouva Steiner, nojaten Jersey liiviin puetun yläruumiinsa nojatuolin selustimeen, "se on todistettu, että miesten uskottomuus vahingoittaa kaikista enin heitä itseään."

"Vai niin?" -- vastasi yliopettaja ja näytti käyvän hyvin arvelevan näköiseksi. Hän oli pieni, kummallisen näköinen herra, jonka suurista silmistä ei kukaan saanut oikeata selkoa.

"Se on aivan varma että miesten elämä vie heidät ennen pitkää täydelliseen perikatoon!"

Hän puhui Kristianian murretta ja tuolla varmalla pääkaupunkilaistavallaan, joka teki jokaisesta sanasta vastaan sanomattoman totuuden.

"Kuka on sen todistanut -- rouva?"

"Tilastotiede!"

"Ohoo! --" sanoi yliopettaja ja siveli tukkaansa; "se on huono auktoriteetti."

"Mutta on täällä kunnon miehiä toisellakin puolella", arveli Gustaf Kröger; "kun vaimo kieltää, niin tulee palveluspiian vuoro -- sanoo Lutherus."

Toiset nauroivat; mutta Jolla Blom, joka pinnisti korvansa kuullakseen joka sanan, sanoi puoliääneensä Julialle:

"Ei se oikea, -- se ei ole se oikea."

"On, neiti!" vastasi Kröger, "se oikea Martti Lutherus, joka lepää Saksinmaassa haudattuna."

"Lutherus!" sanoi yliopettaja huoaten helpoituksesta ja hieroen käsiään; "hän on ainakin hyvä auktoriteetti."

Rouva Knudsen katsoi alas kutimeensa; mutta täti Sofia, joka oli tullut sisään, virkkoi: "Kyllä niitä on naisia, jotka eivät sen parempaa ansaitsekaan".

"Ei, kuulkaa te!" huudahti rouva Steiner ja lakkasi samassa nauramasta, "sitä ei voi sanoa kukaan joka tuntee miehet."

"Tuntee miehet -- he! -- tuntee miehet --" sanoi täti Sofia pistelijäästi; mutta ei voinut keksiä tällä kertaa mitään niin purevaa jatkoa kuin olisi tahtonut.

"Rakkautta ei saa halventaa", sanoi Julia painavasti; mutta sävähti samassa tuli punaiseksi.

"Rakkautta! --" vastasi hänen isänsä. "Tarkoitat kai avioliittoa, lapseni."

"Niin, niin, sitä juuri --" hän tahtoi sanoa että se oli sama asia, mutta takertui ja hämmentyi yhä enemmän.

Mutta rouva Steiner tuli hetipaikalla hänelle avuksi: "Kuka halventaa rakkautta, enemmän kuin miehet?"

"Vaimot" -- vastasi Gustaf Kröger, ja kaikki muut nauroivat, vaikka hän väitti totta tarkoittavansa.

Mutta kun samassa mentiin ruokapöytään niin pilstoutui keskustelu kahden ja kahden väliseksi puheluksi.

"Vai vaimot!" -- huudahti yhtäkkiä rouva Steiner ja purskahti nauramaan, "kun te nyt kerrankaan puhuisitte totisesti -- herra Kröger!"

"Se on täyttä totta, rouva!"

"Te ette kuitenkaan tahtone väittää, että naisten uskottomuus --"

"Me puhuimme rakkauden halventamisesta, ja sitä tekevät monet vaimot, jotka eivät edes viitsi olla uskottomia."

"Vai -- niinkö?" kysyi yliopettaja.

"Naisille käy", sanoi Kröger, "niinkuin käy lapsille sokurileipurin ikkunassa; he tulevat vakuutetuiksi siitä, että jos he vaan saisivat luvan, he söisivät suuhunsa kaikki makeiset, jos vaan --"

"Nyt te ette pääse pitkälle", huusi rouva Steiner ja pui hänelle pieniä valkosia nyrkkejään; "on todistettu -- kaikki lääkärit ovat yksimielisiä siitä -- herra yliopettaja! että nämä asiat ovat aivan samanlaiset miehelle kuin naiselle, samat koiraalle kuin naaraalle."

"Niin, ensi alussa; mutta vaistojen kehityksessä on mies paljoa etevämpi."

"Etevämpi!" huudahti rouva Steiner. "Te kutsutte hänen haureellisuuttaan, jota täytyy hillitä --"

"No, nyt on keskustelu oikealla uralla!" huudahti Kröger loistaen tyytyväisyydestä, samalla kuin rouva Knudsen kumartui lautasensa yli ja Jolla Blom istui silmät pyöreinä ja suu auki oikein ahmiakseen tuota pahaa, jota hän ei kuitenkaan käsittänyt; "alussa olemme me kyllä aivan samanlaiset; mutta sitten ilmaantuu erilaisuuksia ja hetikohta ovat naiset selvillä siitä, että miehissä on vika, joka on korjattava. Molemmat ovat he yhtä kiihkoisia tullakseen yhteen, mutta hetken kuluttua sysää nainen hänet luotaan: mies on liika 'lihallinen' kelvatakseen hänelle."

"Ja syystä kyllä", alkoi rouva Steiner taas rohkeasti: mutta Kröger oli niin innoissaan, että keskeytti hänet:

"Toinen taikka toinen, rouva! Joko on rakkaus jotain sairaloisuutta, joka on leikattava pois kuta pikemmin sen parempi; tai on se meidän paras elinvoimamme. Mutta jos rakkaus on sitä -- ja niinhän me ainakin vielä tätä nykyä uskomme -- mitä järkeä siinä sitten on, että toinen sanoo toiselleen: Sinulla on enemmän tuota kaikista parasta kuin minulla; siis olet sinä porsas, ja nyt mene tiehesi!"

"Te laskettelette Kröger!" nauroi rouva Steiner. "Te tiedätte aivan hyvin, että olette väärässä!"

"Niin, niin, kun vaan tietäisi, kuka on oikeassa", alkoi yliopettaja miettiväisenä.

"Usko vaan minua, yliopettaja!" -- huudahti Kröger, "jos naiset pitäisivät enemmän huolta siitä, mikä on riemukkainta rakkaudessa, eivätkä päästäisi tottumusta ja jokapäiväisyyttä tähän suhteesen --"

"Minä osaan ulkoa kaiken tuon, nainen elköön koskaan väsykö koristelemasta itseään alinomaa viehättääkseen tätä pashaansa uudella keikailulla ja uusilla keksinnöillä; -- sitä te vaaditte uupuneelta, kuluneelta äidiltä, jolla ei kenties ole varoja edes --"

"Kokemus puhuu teitä vastaan, hyvä rouva! nuo jurot ja vastahakoiset rouvat, jotka koettavat tekemällä tehdä miehistään siveitä, niitä löytyy ainoastaan herrasväessä. Mutta työmiesten ja talonpoikain vaimot pitävät tuollaisen rakkauden paljoa suuremmassa arvossa, se kun on ainoa, millä he voivat kiinnittää ja palkita miestä, joka kuluttaa itseään perheensä hyväksi."

Rouva Steineristä ei ollut tämä käänne mieleen, varsinkin kun hän tunsi täti Sofian terävät silmät; hän kääntyi nopeasti yliopettajan puoleen: "Oletteko tekin miesten puolella petettyjä vaimoparkoja vastaan?"

"Jumala varjelkoon minua olemasta kenenkään puolella"; vastasi yliopettaja, "minähän en tiedä tuota enkä tätä, mutta mitä sanoo täti Sofia noille petetyille?"

Rouva Steiner kuiskasi puoliääneen Julialle: "Onko meidän nyt otettava oppia vanhoilta piioilta?"

Täti Sofia ymmärsi kyllä ja alkoi sentähden -- pudistaen vähän päätään, joka oli merkki siitä, että hän antautui taisteluun:

"Minä sanon kaikille niille naisille, jotka tulevat ja valittavat miesten uskottomuutta, niinkuin Salomo sanoi tuolle miehelle, joka kysyi, mitä hänen pitäisi tekemän, että rakastetuksi tulisi. Salomo vastasi yhdellä ainoalla sanalla: 'Rakasta'!"

"Ja koska nyt kaikki olemme saaneet tarpeeksemme ruokaa ja viisautta --" sanoi isäntä ja nousi pöydästä.

"Ruokaa oli tarpeeksi, mutta varjelkoon meitä Herra siitä viisaudesta", sanoi yliopettaja ja katseli yhdestä toiseen; hänen erityinen huvinsa oli pitää tällaisia keskusteluja vireillä, "onhan tuo historia Salomosta oikein historiallisesti tosi?"

Mutta täti Sofia oli jo mennyt kyökkiin -- hyvin tyytyväisenä itseensä; ja nuoret naiset sopattelivat toisilleen, otsat yhdessä; nuo kaksi nauroivat Jolla Blomille, jonka olisi pitänyt saada lisäselityksiä. Rouva Knudsen istuutui työnsä ääreen ja herrat alkoivat pelata shakkia uunin edessä.

IV.

Jo ensi päivänä kuin Törres palveli Cornelius Knudsenilla, varasti hän rahalaatikosta.

Ensi kerralla ei hän pistänyt taskuunsa enempää kuin 10 äyriä ja se tapahtui iltapäivällä silloin kuin herra Jessen sytytti kaasua puodissa.

Koko päivä oli kulunut työhön ja opetuksen saantiin ja useita kertoja oli hänet lähetetty vaihtamaan setelirahaa laatikosta. Ja siellä oli hän nähnyt hopearahoja ja toisen toistaan suurempia seteleitä.

Joka kerta kuin hän näki nämä rikkaudet tunsi hän kipua rinnassaan. Ja kun tuo nuori nainen taikka herra Jessen itse kaivelivat käsineen kassassa, heittelivät vaihdetut rahat pitkin tiskiä ja nakkasivat nuo kallisarvoiset setelit noin huolettomasti alas laatikkoon, samalla kuin he juttelivat ostajien kanssa, -- silloin seisoi Törres kuin kuumilla kivillä; kuinka helposti voisivat he tulla antamaan liika paljon takaisin tai kadottamaan rahoista jotain, tai -- ja se oli kaikista vaikeinta kärsiä: jos herra Jessen ja neiti Thorsen mahdollisesti ottaisivat jotain itselleen?

Herra Jessen teki koko aamupäivän alituista pilaa tuosta vastatulleesta talonpoikaispojasta -- suureksi hauskuudeksi neiti Thorsenille ja juoksupoika Reinertille. Mutta Törres ei ollut siitä tietävinäänkään, hänen tiedon halunsa ja se nopeus, millä hän käsitti kaikki mitä hänelle opetettiin, ei antanut pitemmältä aihetta ivaan, ja sitä paitse oli puodissa kiire.

Kun tuli paljon väkeä, veti herra Jessen pientä kellon nuoraa ja rouva Knudsen tuli alas konttoorista auttamaan. Törres pysyttelihe heti hänen läheisyydessään ja vaikka hänen kohteliaisuutensa olikin kömpelöä, oli se kuitenkin rouvan mieleen. Herra Jessen luuli taas edistävänsä tarkoituksiaan parhaiten siten että hän käyttäytyi niin kuin olisi hänen suhteensa rouva Knudseniin jo ollut sellainen, ett'ei hänen tarvinnut sitä peitellä.

Koko päivän kuluessa koetti Törres olla rouvalle niin suureksi avuksi kuin hän voi ottaessaan tavaroita hyllyltä ja pannessaan niitä taas kokoon, jossa työssä rouva häntä mielellään neuvoi.

Talon tapa oli se, että herra Jessen söi ateriansa äitinsä luona; kun hän tuli takaisin, söi neiti Thorsen rouvan kanssa, ja viimeksi sai Törres mennä kyökkiin.

Törres, joka käytti jokaista tilaisuutta oppiakseen, kyseli neiti Thorsenilta, sillaikaa kuin herra Jessen oli poissa, kaikellaisia asioita; ja neiti Thorsen oli hänelle aina ystävällinen. He olivat näet heti, hän ja herra Jessen, tulleet selville siitä, että tämä uusi talonpoikaispoika ei oikein sopinut seisomaan isomman ikkunan tienoilla pitsien ja hienojen naistavarain keskessä. Hän sopi sitävastoin erittäin hyvin punnitsemaan kahvia ja sokuria alapäässä puotia, jossa oli hämärämpää ja likaisempaa. Täällä neiti Thorsen häntä sentähden enimmäkseen opasteli.

Törres ei väittänyt vastaan; hän oli toimessaan ja hyvällä tuulella. Ja vaikkakin hänen tapansa koettaa olla mieliksi olikin liika kömpelöä tälle hienolle kaupunkilaisneitille, niin oli hänen maalta peritty tapansa olla tyttöjen kanssa niin varma, että neiti Thorsenista oli hauskaa olla hänen läheisyydessään, kun hän näytteli hänelle hyllyjä ja laatikoita, opetti hinnat ja neuvoi häntä mittaamaan ja punnitsemaan. Neiti Thorsen rakasti kaikessa hiljaisuudessa herra Jesseniä, joka puolestaan kohteli häntä arvokkaan ylimielisesti. Hän näki hyvin kyllä sen, mistä koko kaupunkikin puhui, kuinka helposti saattaisi tapahtua että herra Jessen menisi naimisiin lesken kanssa; hän kärsi hiljaisuudessa mutta toivoi sentään yhä. Hymyily, pieni hyväily ohimennessä taikka vaan silmäys voivat elähyttää hänen toiveitaan pitkäksi aikaa ja hän kuristi ja koristi pienen viehättävän vartalonsa niin herra Jessenin maun mukaisesti kuin suinkin voi sen arvata. Ei yhdelläkään naisella koko kaupungissa ollut sellaista vartaloa kuin hänellä, siitä olivat kaikki hänen ystävättärensä samaa mieltä.

Vaikkakin pieni ja lyhyt jäseninen, olivat hänen olkapäänsä ja rintansa niin kauniisti pyöristetyt ja sen lisäksi oli selkä niin solakka ja nuoren näköinen, että Törres heti luuli, että tämä oli se nainen, jonka hän oli kohdannut rautatieasemalta tultuaan. Neiti Thorsenin kasvot olivat puoti-ilmassa valjenneet, mutta säännöllisen kauniit ne olivat ja oli hänellä vaalea käherretty otsatukka ja auliit silmät niinkuin kiiltokuvissa.

Törres ei ollut monta tuntia ollut yhdessä hänen kanssaan, ennenkun hän halusi omistaa tämän hienon ja heikon leikkikalun.

Mutta kun hänen vuoronsa tuli mennä kyökkiin syömään, kohtasi hän siellä aivan toisellaisen tytön. Suuri sileätukkainen kyökkipiika Bertha oli niitä naisia, joita hän paremmin tunsi; ja niinpiankuin he olivat sanoneet hyvän päivän toisilleen, tiesivät he molemmat, että he kuuluivat yhteen tässä vieraassa paikassa, -- he olivat kumpainenkin maalta tulleet samaa tarkoitusta varten: rahaa varten.

Tyttö oli eteläisemmistä pitäjistä kotoisin kuin hän, mutta ei kuitenkaan niin kaukaa, että he eivät olisi tunteneet toistensa pappeja; ja syödessään löysivät he yhä useampia yhteisiä tuttavia.

Bertha loisti tyytyväisyydestä ja vesi kiehui silmässä; sillä hän halusi ulos tästä kyökistä, joka antoi takapihaan päin. Hänen herkkä sydämmensä, joka kenenkään käsittämättömänä oli saanut sykkiä tässä vieraassa kylmässä kaupungissa, lensi selkoselälleen tuon pulskan, suuren pojan edessä, josta vielä haiskahti maalaisilmaa; ja ennenkun hän oli lopettanut ateriansa, joka hänen mielestään oli vallan mainio, tiesi Törres että täällä oli hänellä lämmin ja varma turvapaikka, niinpiankuin hän vaan tahtoi ottaa sen haltuunsa.

Niin oli häneltä ensimmäinen päivä kulunut työn teossa ja tyytyväisyydessä; ainoa, joka häntä vaivasi, oli rahalaatikko. Hän pelkäsi, ettei kaikki tulisi rouva Knudsenille, että jotain tippuisi tielle; sillä jos jotain katoaisi, voisi se kadota hänelle.

Vihdoinkin tuli sinne illan hämärässä pieni tyttö tahtomaan puolta naulaa kahvia. Törres punnitsi sen heti; neiti Thorsen teki kauppaa muutamain naisten kanssa, jotka tulivat juuri samassa ja ketterä herra Jessen juoksi sytyttämään kaasua.

Silloin otti Törres ensimmäisen kymmenäyrisen tytön antamista pikkurahoista, ja antoi tähteen kilahtaa alas laatikkoon, niinkuin oli nähnyt herra Jessenin tekevän; sulki sitten laatikon kuulevasti ja kääntyi siitä pois.

Mutta samassa valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän seisoi siinä lantti sormien välissä, ja kun yhtäkkiä oli tullut ihan valoisa, ei hän mitenkään uskaltanut pistää sitä taskuunsa. Ei hän myöskään uskaltanut mennä puodin pimeään päähän; se voisi näyttää epäiltävältä; sentähden meni hän vasten tahtoaankin muutamia askelia lähemmä, kasvot tulipunaisina ja aivan vapisten. Jos joku olisi silloin sanonut hänelle sanankaan, olisi hän päästänyt lantin lattialle ja tunnustanut. Parin sekunnin kuluessa oli hän hädästä melkein tiedotonna; mutta ei kukaan huomannut häntä ja vähitellen tointui hän; hän pisti molemmat kätensä housun taskuihin, niinkuin oli hänen tapansa.

Samassa olivat naisetkin ostaneet ostettavansa ja kun ei ketään ollut puodissa, huusi herra Jessen terävästi: "Pois taskuista kädet!"

Törres päästi lantin syvään, turvalliseen housuntaskuunsa; mutta hän säikähti kuitenkin niin, että hän vapisi eikä tiennyt, minnekä katsoa.

Ne nauroivat -- nuo molemmat muut; ja kun samassa rouva Knudsen laskeutui alas konttoorista, kysyi herra Jessen:

"Eikö niin -- rouva? että tuon pitää totuttautua seisomasta kädet taskuissa."

"Sen herra Vold varmaankin on pian itsekin ymmärtävä", vastasi rouva katsomatta kumpaiseenkaan.

Törres unohti tuossa tuokiossa kokonaan tuon kurjan kymmenen äyriä. Rouva oli suorastaan ottanut häntä puolustaakseen, vieläpä muuttanut hänen nimensäkin -- joka ei koskaan olisi pistänyt Törresin itsensä päähän. Mutta hän huomasi hetipaikalla, kuinka paljoa hienompaa olisi olla Vold kuin Snörtevold. Kuinka hän oli kiitollinen tuolle rouvalle; hän kyllä vartioisi rahalaatikkoa hänen puolestaan.

Mutta herra Jesseniltä repesivät silmät suureksi ja hän suvaitsi alentaa itsensä irvistämään pilkallisesti neiti Thorsenin nähden.

Vielä oli Törresillä yksi liikutuksen hetki tänä pitkänä ja merkillisenä päivänä. Se oli silloin kuin rouva Knudsen pieni raharasiansa kainalossaan tuli alas konttoorista hakemaan päivän kuluessa kokoontuneita rahoja. Mutta kun häh oli nähnyt, miten se tapahtui, ei hän enää ollenkaan hätäillyt noista kymmenestä äyristään; ei niitä laskettu eikä niitä kyselty; -- ja mitäpä se olisi hyödyttänytkään? ajatteli hän. Jo ensi päivästä alkaen oli Törres selvillä siitä, että laatikosta voitaisiin joka päivä näpistää vähäsen, kunhan vaan otettiin vähän kerrallaan, ja kun ainoastaan _hän_ otti.

Ja taas katseli hän epäluulolla tuota hienoa herra Jesseniä, joka veti ylleen uuden kevätpalttoonsa ja sytytti sikarin, lähtiessään ulos puodista. Hansikkaat oli sillä myös; ne maksoivat yli 2 kruunua, sen tiesi Törres jo. Ei kuuna päivänä tässä olleet asiat oikein.

Kun kaikki oli valmiina puodissa, joi neiti Thorsen nopeasti teensä rouvan luona ja kiiruhti kaupungille tapaamaan tuttaviaan.

Törres sitä vastoin söi julmalla ruokahalulla ne makuisat voileivät, jotka Bertha oli valmistanut hänelle ja kun hän ahmi niitä, istui toinen vieressä kyökin penkillä ja riemuitsi sydämmensä pohjasta.

Rouvalla oli ollut paljon pään vaivaa, mihin hän sijoittaisi Törresin, kertoi Bertha; ensin oli hän ajatellut pientä kammarikommakkoa rantamakasiinissa, jossa hän oli maannut ensi yönsä. Mutta Bertha oli toimittanut niin, että rouva kannatti sängyn yläsillalle pieneen huoneesen, jossa Knudsen vainajalla, joka joutohetkinään ahkerasti nikkaroi, oli ollut jonkunlainen työhuone.

Kun Törres oli aivan voivuksissa väsymyksestä, tahtoi hän heti syötyään päästä levolle; ja Bertha näytti hänelle tietä tulen kanssa.

Yläsillalle nousivat portaat melkein keskeltä rakennusta ja siitä meni käytävä huoneen molempiin päätyihin. Tuon vanhanaikuisen avaran vesikaton alla oli kahden puolen käytävää useita vaatesuojia ja pieniä yliskammareita ja yhden niistä sai Törres asuakseen. Bertha vei hänet sinne ja lupasi kantaa pois höyläpenkin sekä siivota roskat nurkista. Törres oli ylen tyytyväinen: valkonen vuode, tuoli, pöytä ja pesulaitos -- se oli toki aivan toista kuin luhdilla siellä kotona pimeässä kolkassa muiden poikien kanssa.

Sytytettyään kynttilän, otti Bertha tavaransa ja meni ovesta ulos.

"Tuolla on minun kammarini", sanoi hän ja osoitti pieniä rappuja käytävän päässä, jotka veivät rouva Knudsenin huoneisin, ja siinä ihan vieressä oli Berthan kammarin ovi.

Törres ymmärsi että hänen pitäisi olla kohtelias ja sanoi:

"Eipä ole kaukana." Bertha uhkasi häntä kädellään, hymyillen lempeästi.

"Mutta kukas asuu tuolla?" kysyi Törres ja osoitti toiseen päähän, josta myöskin näkyi valkonen ovi.

"Sielläkö!" vastasi Bertha pilkallisesti; "siellä asuu vaan neitsyt Thorsen; vaan se on ulkona suurimman osan yöstä sulhasiensa kanssa."

"Sulhasiensa?"

"Niin --- sinä et vielä tunne näitä kaupungin tyttöjä, mutta ole varuillasi", ja sen sanottuaan meni hän omalle puolelleen.

Vaikka olikin ihan väsyksissä, otti Törres kuitenkin rahansa esille, kun oli ensin tarkastanut, ettei ollut ketään käytävässä rakojen läpi tirkistämässä.