Part 12

Pukeutuessaan ja ajatellessaan kaikkia vastaus-puheitaan, hiipi ajatus rouva Steineristä vastustamattomasti sanojen väliin häiriten häntä. Hän oli kuullut että rouva Steiner oli tullut kaupunkiin luovuttamaan atelier'insä, joka näinä vuosina oli seisonut tyhjänä häntä varten, sekä myymään kaikki tavaransa lähteäkseen heti taas takasin. Sen hän piti jotenkin uskottavana, sillä pääkaupungista kerrottiin, että hänen miehensä oli joutunut häviölle, eikä luultavasti enään voisi häntä kustantaa.

Hän tunsi, että vaikka olisi kuinka itseään varustanut, riippui kaikki kuitenkin siitä tavasta, jolla rouva Steiner ottaisi hänet vastaan. Vielä tässä silmänräpäyksessä muistellessaan entisiä vaiheitaan, tuntui hänestä kuin tämä nainen olisi ollut hänen viimeinen koetuksensa.

Rouva Steiner oli pitänyt häntä narrinaan; kulettanut hymyillen hänet syvänteen reunalle saakka. Olisikohan hänellä vielä valta? -- tahi olisiko tässä kosto mahdollinen?

Tuon suuren miehen ympärille pöydän ääressä oli kokoutunut niin suuri ihmisjoukko, että hän saattoi ainoastaan vilahdukselta nähdä rouva Steineriä eräässä naisparvessa. Mutta samassa silmänräpäyksessä tunsi hän lämpimän nytkähdyksen sydämmessään, ikäänkuin hänen henkäyksensä olisi pysähtynyt tuon naisen eteen, joka ennen oli hänet vallannut ja jonka valta tuntui vieläkin olevan sama.

Sitten alkoivat puheet joissa tuota suurta miestä siveltiin lihavimmilla sanoilla mitä saattoi löytää. Ensin puhui pankinpäällikkö Christensen nuorille kyvyille, jotka vähitellen astuvat toisten sijaan, ryhtyvät työhön ja niin edespäin.

Senjälkeen lausui asian-ajaja Dreyer tervehdyksen yhteiskunnan heikoimpain puolesta, joille Törres oli ollut isänä ja hyväntekijänä.

Sitten astui esille eräs valtiopäivämies maaseudulta; hän puhui tuolle itsenäiselle miehelle, joka oli kohonnut kansan riveistä ja niin edespäin. Mutta pastori Opstad puhui paraiten.

Hän ei tahtonut että liiaksi ylistettäisiin n.k. omatakeista miestä... Sillä itsestään ei ihminen mahda mitään; eikä kukaan sitä paremmin tiennyt kuin hänen ystävänsä T. Vold.

Aina oli hän tunnustanut sen, että siunaus tulee ylhäältä päin ilman omaa ansiota; köyhien ja vähäpätöisten piiristä oli hän kohonnut ja sentähden oli Jumala lihottanut hänen laumansa ja suonut hänelle tätä maallista hyvää. Ja ylhäältä saatuna antina oli hän sitä vastedeskin hoitava ... siitä oli pappi varma. Törres oli vastannut tähän hyvin arvokkaalla tavalla; olihan hän käynyt pankinjohtajan koulua ja sittemmin kehittynyt suurkäräjissä, niin että hän voi lausu tyhjän päiväisimpiä sanoja ja imelintä mielittelyä niin totisesti ja vakuuttavasti kuin puhuu se, joka puhuu sydämmestään.

Rouva Steiner istui pöydän alapäässä erään vanhan ihailijansa vieressä; hän voi nähdä kunniavieraan, joka kerta kun tämä nousi puhumaan, hän kuuli kaikki mitä muut sanoivat hänelle. Ja tuoko oli siis se puotipoika, joka kerran oli ollut hänen käytettävänään ja jota hän niin oli ivannut!

Siitä pitäin oli hänellä ollut paljon vastoinkäymisiä. Pääkaupunki oli jo suuresti muuttunut, kun hän palasi sinne. Tuskin kukaan enään muistikaan skandaali ja avioero juttuja; mutta sijaan oli tullut uusia ja paljon pahempia juttuja. Hän kyllä huomasi, että häntä katseltiin jonkinmoisella uteliaisuudella, mutta häntä katseltiin kuitenkin niinkuin sellaista, joka oli suorittanut elämänsä urotyön ja kun vielä lisäksi hänen miehensä, joka ei ollut ollenkaan parantunut entisestään, ei enään sanonut varainsa kannattavan kustantaa kahta, vaimoa ja jalkavaimoa --, niin oli hänen täytynyt palata takasin tuohon pieneen kaupunkiin -- puoleksi epätoivoisena, ja aivan neuvotonna tulevaisuudestaan.

Kaunis oli hän yhä vieläkin ja paremmin puettuna kuin kukaan muu tässä salissa ja kuta pitemmälle tuo suuremmoinen kansallisjuhla eteni ja kaikki ihailun maljat tyhjennettiin tämän yhden ainoan pään päälle, sitä enemmän alkoivat rouva Steinerin silmät kimmeltää, ja hän kysyi itsellään, eikö tässä mahdollisesti olisi saavutettava sitä, mitä hän tarvitsi, huoletonta rikkautta ja miestä.

Hänessä piili vielä pelko tuon miehen raakuutta, mutta koko maailma oli hänen jalkojensa juuressa, ja kuka ties oli hän muuttunutkin. Kaikista pahinta oli, jos hän oli ymmärtänyt -- ja aivan varmaan oli hän sen jälestäpäin ymmärtänyt, kuinka paljon siinä oli hänen syytään tuossa tapahtumassa sinä iltana; olikohan hän antanut sen anteeksi? -- voisikohan häntä saada sitä unohtamaan? -- ja epävarmoina molemmin puolin tapasivat he toisensa illemmalla; ja ikäänkuin salaisen sopimuksen kautta pisti rouva Steiner kätensä herra Voldin kainaloon ja he poistuivat erääseen tyhjään syrjähuoneeseen.

Törresin sydän tykytti niinkuin hänen nuoruudessaan kun he istuivat; he hiukan naurahtivat molemmat.

"Te olette tosiaan paljon muuttunut herra Vold."

"Mutta te ette ole muuttuneet ollenkaan, ette vähintäkään", sanoi tämä ja katsoi häntä silmiin, tarkastellen hänen olkapäitään, tuolla ahnaalla katseella, jonka hän tunsi niin hyvin ja jota hän niin pelkäsi.

"Me emme koskaan tavanneet toisiamme Kristiaaniassa", sanoi rouva Steiner.

"Mutta minä kuitenkin kyselin teitä kaikista hienoimmista paikoista, mutta siellä ei ollut yhtä elävätä sielua, joka olisi tuntenut teidät."

Sama epähieno talonpoika oli hän yhä vieläkin ja rouva Steiner muutti puheen ainetta;

"Kuinkas te viihdyitte suurkäräjillä Kristiaaniassa?"

"Vallan mainiosti", vastasi Törres.

"Mutta eikö ollut hiukan vaikeata tuolla tavalla noin päästä kaikkialle."

"Mitäs tyhjää, minä en ujostellut, olinhan minä rikkaampi kuin kaikki nuo yhteensä", sanoi hän ja nauroi noilla suurilla vahvoilla hampaillaan häntä vasten kasvoja, että rouva Steiner taas hiukan peräytyi.

Mutta kun Törres Vold nyt kerran oli antautunut liukumaan, niin kertoi hän niinkuin vanhalle uskolliselle ystävälleen kaikki, mitä hän näitten vuosien kuluessa oli toimittanut.

Sen hän heti näki, ettei nyt voinut olla puhetta ivaamisesta, nyt oli asiat sillä kannalla, että menneisyys oli unohdettava ja että tuo nainen oli otettava mukaan, sillä nyt hän itse seisoi kunniassa kukkuloilla, tuo toinen turvatonna.

Ja yht'äkkiä tunsi hän koko luontonsa kohoavan, ajatellessaan että hänen nuoruutensa kaikista mahdottomin unelma oli toteutumaisillaan. Tuo nainen, joka oli ollut ja oli vieläkin yksi noita kaikkein hurmaavampia, ja joka oli ollut niin huimaavan korkealla, hänet oli nyt mahdollista valloittaa; hän tahtoi suudella hänen valkoista niskaansa ja taivuttaa sitä samalla. Ja samalla kun hänessä rakkaus leimahti ilmi tuleen, samassa oli siihen sekaantunut kostonkin tunnetta, juuri niinkuin hän naista tahtoikin rakastaa.

Rouva Steiner oli unohtanut laskunsa ja tunsi itsensä aseettomaksi. Tuo alkuperäinen raaka voima, jota hän jo ennen oli talonpoikaispojassa ihaillut valloitti hänet yhtäkkiä, hän kalpeni kalpenemistaan, kuullessaan toisen puhuvan, hän oli aikonut punnita ja miettiä, mutta nyt tunsi hän kaikki päättyvän sillä että tuo toinen otti hänet puoleksi väkisin.

Useita kertoja olivat muutamat juhlatoimikunnan herrat huolestuneina etsineet kunniavierasta ja samassa aina hienotunteisuudesta vetäytyneet takaisin.

Törres Vold tarttui hänen käteensä ja sanoi: nyt minulla on kaikki, paitsi yksi kaikkein korkein, sallikaa minun nyt viedä teidät niihin huoneisiin, joista te kerran karkoititte minut ulos, niin olemme kuitit -- ja kahden kertaisesti onnelliset. Rouva Steineriä puistutti, mutta samassa lähestyi heitä varovasti pankinjohtaja Christensen.

"On vaikea tulla yksimielisyyteen?" -- kysyi hän hienosti.

"Ei -- nyt olemme me yksimieliset" -- huudahti Törres Vold, ilosta loistaen; -- "eikö totta -- rouva!" -- Rouva oli kohonnut seisaalleen, he seisoivat käsikädessä, hymyilevän pankinjohtajan edessä. Rouva Steiner käänsi päänsä Törres Voldin voimakasta olkapäätä vastaan ja kuiskasi: "Niin olkaamme yksimieliset" --.

Kun hän myöhään yöllä kulki kotiinsa juhlasta, joka oli muodostunut myrskyiseksi kihlajaisjuhlaksi, teki Törres kierroksen, sittenkun oli seurannut morsiantaan hänen asuntonsa ovelle.

Hiljaisessa tyynessä kesä yössä harhailivat tuoksut niityiltä ja kanervikko kankailta kaupunkiin. Törres seisahtui muutamaan kulmaan ja hengitti syvästi ilmaa keuhkoihinsa, ja tuon tutun maaseutu ilman mukana muistuivat hänen mieleensä lapsuuden ja nuoruuden päivät -- ne oli aikoja ne, joita hän ei ollut joutanut viimeisten kiireisten vuosien aikana muistelemaan. Ei hän ollut ajatellut sukulaisiakaan, ja jos joku heistä tuli kaupunkiin, oli hänellä ensimmäisenä huolenaan päästä heistä erilleen.

Mutta tänään koutuivat muistotkin hänen mielialaansa, joka oli niin viehkeä ja onnea täysi, ja hän ymmärsi oikeiksi papin sanat, että Jumala oli hänen työtänsä siunannut. Olihan hänen pitkin matkaa käynyt niinkuin Jaakopin! -- Ja olihan hän nyt noiden seitsemän vuoden kuluttua saanut Raakelinsa, saanut ihanimman Raakelin, minkä yksikään mies voi toivoa omaksensa.

Huoneensa edustalle seisahtui hän, tarkasteli tuota kultakirjamilla kirjoitettua omatekoista nimeänsä, mutta ylhäällä suurissa saleissa ja makuuhuoneessa palasivat hänen ajatuksensa takasin tuohon ihanaan naiseen, noihin ihmetteleviin vieraihin ja hänen omaan kaikkia hallitsevaan voimaansa.

Ja kun hän oli riisuutunut ja mennyt levolle, alkoi hän ajatella lapsiansa ja hän alkoi miettimään mikä olisi pantava esikois pojan nimeksi.

Yhtäkkiä ikäänkuin ilmestyksen kautta sattui se hänen mieleensä ja hän mainitsi sen puoliääneen pimeässä, ikäänkuin kiitollisuudesta.

Jaakoppi -- on nimi. -- Jaakoppi on se nimi, jota hänen poikansa tulisi kantamaan ja itse opettaisi hän poikaansa tätä nimeä kunnialla kantamaan.

_Loppu_.