Part 10

Kun Törres seuraavana aamuna heräsi, muisteli hän vastenmielisyydellä eilistä iltaa, jolloin hän taaskin oli paljastaa itsensä uudella skandaalilla.

Mutta kun yön usvat olivat vähitellen hälventyneet, ja asiat alkoivat esiintyä oikeassa valossaan huomasi hän suureksi ilokseen ettei mitään vaarallista ollut tapahtunut, ei ainakaan sen pahempaa kuin että koko tapaus pian unohdettaisiin vallattomana kujeena.

Mutta hän vapisi ajatellessaan, kuinka vähällä hän oli ollut nousta morsiusvaunuihin. Hän istui sängyssään ajatellen kauvan aikaa, ja tuli lopulta siihen päätökseen että vaarallisinta naisissa on se että he ovat välttämättömiä. Heidän ollessa mukana ei mikään lasku ole varma ja mukana täytyy heidän olla.

Nyt oli hänellä suunnitelmansa niin selvänä edessään ja niin varmaan päätetty. Monen kuukauden kestäväisyyden ja harkitsemisen kautta oli hän solminut ensimäisen solmun, hän oli saanut aikaan Jessenin kauppaliikkeen ja naimisen, eikä hän itse ollut sittenkään sen pitemmälle päässyt kuin että oli vähällä pilata kaikki.

Ja tämä kaikki naisen tähden, johonka hän itse asiassa oli jo kyllästynyt, ja joka oli ja tuli olemaan hänen, milloin vaan tahtoi. Mutta häveten muisteli hän Jaakoppia, joka oli nurisematta palvellut seitsemän vuotta Rakelin vuoksi.

Tänäpäivänä, ajatellessaan näitä kaikkia, näki hän asiat aivan samassa valossa kuin ennen eilistä päivää ja koko aikana puuhatessaan Jessenin kanssa, nimittäin että oli hyvin mukava saada Katja Thorsen naimisiin tuollaisen vähäpätöisen miehen kanssa.

Hän ajatteli melkein säälillä Julia Krögeriä; ja senhän saattoi hän nyt levollisesti tehdä. Mutta tuo toinen, tuo kaunis eroitettu?... Niin, jospa hän koskaan voisi tulla kostetuksi.

Törres pukeutui, ja yhä enemmän tunsi hän kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka oli viimeisessä silmänräpäyksessä estänyt häntä syöksemästä perikatoon. Sitten otti hän esille kirjansa ja paperinsa, merkitsi vekseleitä ja lainoja, joiden piti piakkoin lankeeman, ja kirjoitti ylös velkojat, joita hänen asioitsijansa päivän kuluessa piti käydä karhuamassa.

Hän tutki kauvan aikaa yhtä kirjoistaan, johonka oli merkitty Cornelius Knudsenin vekseleitä, niin hyvin hänen omiaan kuin yhteisiä Brandtin ja Jessenin kanssa. Paitsi takaussitoumuksia Anton Jessenille oli siellä vielä pari pientä vekseliä, jotka rouva Knudsen oli allekirjoittanut auttaakseen entistä kauppapalvelijaansa.

Hän tuli totiseksi, söi aamiaisensa ja vaipui ajattelemaan laskujaan ja papereitaan. Se saattoi kyllä kestää kauvan, mutta hän ajatteli Jaakoppia ja seitsemää vuotta; _niin kauvan_ ei se missään tapauksessa voisi kestää!

Nyt hän saapui rouva Knudsenin luo vasta pankki aikaan. Puotiin oli tullut neiti Thorsenin serkku, myöskin neiti Thorsen, sitä paitsi eräs toinen nuori nainen ja juoksupoika Reinert'istä oli kehittynyt pumaadatukkainen puotipoika. Kauppaliike oli suurentunut niin että konttoorissa oli aina tehtävää ja Törres oli vähitellen anastanut siellä koko työn, vaikka rouva Knudsen yhä vielä säilytti johtajapaikkansa pulpetin ääressä.

Mutta Törres'in työkyky ja nuoruus tekivät rouvaan yhä paremman vaikutuksen. Hän saattoi joka päivä lähteä konttoori paikalleen levollisena ja kylmänä niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta kumminkin heräsi hänessä hermollista levottomuutta, nähdessään tuon voimakkaan miehen puuhailevan aina läheisyydessään, työskentelevän edestään kuin palvelija, ja tottelevan hänen käskyjään, vaikka hän itse asiassa tunsi olevansa hänen valtansa alla.

Rouva oli nyt joutunut erilleen vanhasta ystävästään ja neuvonantajastaan Gustaf Kröger'istä, tietämättä itse siihen muuta syytä, kuin että se oli tapahtunut Törres'in tähden. Heistä ei ollut tullut vihollisia; eivät he koskaan olleet sanoneet toisilleen pahaa sanaa, mutta he eivät voineet saavuttaa enään tuota toverillista väliä. Kröger oli sitä koettanut, mutta se ei onnistunut; he tunsivat molemmat että siinä oli jotakin käyrää, että heidän välilleen oli tullut jotakin, joka rikkoi suhteen.

Nyt ei enään koskaan tapahtunut että Kröger olisi juossut paljain päin heidän puolelleen juttelemaan, tahi pyytämään allekirjoitusta papereihinsa. Nyt lähetettiin juoksupoika vekseleitä tuomaan ja tämä oli aina kiusallinen hetki, sillä Vold merkitsi ne aina täsmällisen tarkkaan vekselikirjaan, vaikka ne olivat ainoastaan endossementtiä; hän vertaili summia kerta kerralta ja kyseli säännöllisesti joka paperista, oliko se allekirjoitettava.

Ja sen teki hän tavalla, joka loukkasi ja huolestutti rouva Knudsenia. Kerran sanoi hän: noita Brandt'in vekseleitä lisääntyy yhä. Rouva Knudsen säpsähti; hän oli itsekin huomannut tuon alituisen selailemisen vekselipakoissa ja juoksun pankeissa, jota ei hänen miehensä aikana ollut tapahtunut. Mutta herra Vold'illa mahtoi olla oikein, sanoessaan, että niin oli tapana tähän aikaan, ja että Krögerkin teki samoin. Jospa hän kuitenkin olisi kysynyt neuvoa Krögeriltä.

Monasti tähän taloon tultuaan, oli Törres Vold palavalla ihastuksella katsellut tuota hienoa rouva Knudsenia, joka niin suuresti erosi neiti Thorsenista ja hänen toisista naistuttavistaan. Ja olipa aika, jolloin hänen elämänsä päämääränä oli päästä naimisiin rouva Knudsenin kanssa ja hoitaa hänen asioitaan siksi kunnes Brandt oli kukistettu ja kosto täytetty.

Mutta nyt ulottuivat hänen aikeensa paljon pitemmälle, eikä hän voinut antaa naisten itseänsä häiritä. Hän tunsi itsensä levolliseksi ja kylmäksi joka aamu hänkin, mutta myöhemmin päivällä valtasi hänet joskus semmoinen levottomuus, ettei hän voinut löytää muuta keinoa kun mennä alas rantapuotiin kiusaamaan Simon Varhougia hengiltä uusilla muutoksillaan.

Istuessaan pulpettinsa ääressä nojautuneena, niin että saattoi nähdä ainoastaan tuon puhtaan otsan, kiiltävän mustan tukan, tuuheat kulmakarvat ja pehmeät silmäluomet kaareilevain suurien silmien päällä, heräsi hänessä huimaava halu hypätä alas tuoliltaan, ja ottaa rouvan syliinsä. Ja heidän laskiessaan ja järjestäessään uusia tavaroita myöhään iltaan asti, tuntui hänestä yhä vaikeammalta ottaa lakkinsa, sanoa aivan kylmästi hyvää yötä, ja lähteä yksin kotiin valoisana raittiina kevät iltana.

Hädissään keksi hän tuoda ystävänsä pastori Opstadin taloon. Tämä oli siinä suhteessa onnellista että nyt, kun heitä oli kolme, oppi rouva Knudsen tuntemaan ensimäisen puotipalveliansa iloisemmalta ja leikillisemmältä puolelta, kuin mitä tähän asti oli tullut esiin totisissa kauppa-asioissa; sillä tavalla tuli ilma heidän ympärillään keveämmäksi, samalla kuin aika kului ja kauppa laajeni yhä.

Krögerin talossa taaskin elettiin hiljaista elämää. Julialle olivat joulutanssiaiset olleet käännöskohtana vielä suuremmassa määrässä kuin Törres'ille. Hänen ystävättärensä, joka oli johdattanut häntä vapaasen elämään ja rohkeihin mielipiteisiin jotka ainoastaan puolittain soveltuivat hänelle, oli poissa, ja hänen sijaansa oli astunut Jolla Blom tuoden mukanaan sen uutisen, että koko kaupunki oli noussut Juliaa ja hänen isäänsä vastaan.

Sofie täti huomasi, kuinka Julia alkoi tulla yhä kalpeammaksi ja laihemmaksi, että hän veti esille yksinkertaisimmat vaatteensa ja alkoi hakea äitinsä ystävättärien seuraa heidän hyväntekeväisyys-kokouksissaan ja teeiltamissaan.

"Sinä alat kuihtua, Julia..."

"En ole ensinkään sairas, minä vakuutan täti."

"Kyllä sinä olet sairas, ja tiedän hyvin mikä on syynä siihen", sanoi Sofie täti varmasti.

Julia koetti sekoittaa pois puhetta, sillä hän tiesi minnekkä se johtui.

Mutta Sofie täti ei ollut hienotunteinen, vaan sanoi hetikohta avonaisesti:

"Etkö sinä voi unhoittaa häntä?

"Ketä?" -- kysyi Julia vavisten.

"Voi! ... että sinä viitsit teeskennellä minun edessäni! Sinä petit häntä hädän hetkellä", sanoi Sofie täti lämpimästi.

Julia kääntyi pois. Samaa oli Jolla Blom sanonut ja samaa oli hän ajatellut monta kertaa itsekin yksinäisyydessä.

"Mutta voipihan kaikki vielä käydä hyvin", -- arveli Sofie täti. -- "Voittehan te vielä tavata toisenne ja selittää asian."

"Ei koskaan, täti!" -- Ja Julia pakeni huoneesensa.

"Kyllä, joko sinä itse tahi joku muu", -- sanoi Sofie täti itsekseen.

Hänen elämänsä kokemus oli se, että rakkaus oli nuoruuteen kuuluvaa, eikä hän voinut sietää, että kaksi nuorta ihmistä katkeroittivat toistensa elämän, ainoastaan sillä, ettei toinen heistä tahtonut ensimäiseksi sanoa ystävällistä sanaa.

Gustaf Kröger itse oli myöskin menettänyt hyväntuulensa. Hän astui raskaasti rappuja puodin ja asuinhuoneiden välillä, eikä häntä enään huvittanut kenenkään muun seura kuin yliopettajan, jonka kansa heillä oli tapana pelata shakkia totilasin ääressä.

Mutta nämäkin illat olivat paljon muuttuneet. Kröger kuunteli haluttomasti yliopettajan kertomuksia kirjansa edistymisestä ja niin pian kun tämä mainitsi soppakeittolaitosta kansakouluja varten, käänsi Kröger puheen muualle ja alkoi hämmennellä totilasiansa.

Mutta eräänä iltana jotenkin myöhään, kun he lopetettuaan pelinsä, istuivat vielä lämpimiä totilasiaan tyhjentämässä, sanoi yliopettaja suoraan:

"Tämä ei käy laatuun, sinun täytyy kertoa minulle mikä sinua vaivaa, Kröger! Sinua painaa joku asia... Et koskaan enään puhu aikeistasi, rahastostasi."

"Rahastosta?" -- sanoi Kröger epämääräisesti hymyillen; josta yliopettaja tuli siihen käsitykseen, että toti oli ollut liian väkevätä tänä iltana.

Mutta Kröger nousi ylös ja kulki ympäri huonetta ikäänkuin olisi hakenut jotakin huonekalujen takaa, kuunteli ovella ja katseli ikkunasta ulos pimeyteen; yliopettaja tuli yhä levottomammaksi.

"Niin, ei sitä koskaan tiedä missä hän on", sanoi Kröger. -- "Hän saattaa piillä mahdottomimmissakin paikoissa."

"Kuka? -- Ketä sinä tarkoitat?" -- kysyi yliopettaja.

"Hän ... talonpoikaispoika -- verenimijä!" -- huusi Kröger.

"Joutavia", sanoi toinen hymyillen, -- "tuo mieshän on sinut aivan riivannut."

"Niin onkin. Katsos kuinka pitkälle hän on minut vienyt. Täällä kotonamme on hän aikaansaanut skandaalin, jota Julia ei koskaan tule unohtamaan"...

"Sinä liioittelet, Kröger!"

"Jota hän ei koskaan tule unohtamaan. Rouva Knudsenista on hän minut erottanut ja tehnyt tyhjäksi meidän vanhan ystävyytemme. Hän on pakottanut meidät kilpailuun, joka tuottaa häviön meille kummallekin. Hän pakoitti minut ottamaan Jessenin turvakseni, ja nyt otti hän hänet pois, sitä pikemmin viedäkseen meidät kaikki teurastuspenkkiin --"

"Sinä olet hullu, Kröger! Tuo yksi ainoa mies --"

Mutta Kröger jatkoi kovasti liikutettuna:

"Ja pääoma, josta mainitsin, se on menetetty viimeiseen penniin asti. Minä olen ollut pakoitettu haalimaan kokoon sieltä täältä, ylläpitääkseni kauppaliikettä, ja sittenkin menee se alespäin huimaavalla vauhdilla. Jos hänen onnistuu saada rouva Knudsen kieltämään minulta endossementtiä, niin olen minä samassa häviöllä."

"Herra Jumala, onko se totta?" -- huudahti yliopettaja, joka samassa tuli totiseksi.

"Ja minä kuin toivoin tällä liikkeelläni hankkivani rikkautta Julialle ja apua monelle muulle", sanoi Kröger, pudoten raskaasti tuolilleen istumaan.

"Nyt toteutuu varmaankin vaimoni katkera ennustus että minä tulen hävittämään kaikki. Hän tulee olemaan oikeassa, samoin kuin kaikki muutkin -- hän ja koko kaupunki."

Hän lyyhistyi tuoliinsa ja yliopettaja istui äänettömänä, unohtaen sikarinsa. Kaikki hiljeni tuossa vanhassa talossa; kadulta ei kuulunut hiiskaustakaan eikä huoneesta muuta kuin silloin tällöin Krögerin raskas huokaus, haihtuen korkean katon alla, josta vanha enkelinpää kummastellen tuijotti häntä.

Sillä välin oli kaupungilla paljon tekemistä Anton Jessenin ja hänen komean puotinsa kanssa, jonka vertaista ei koskaan ennen oltu nähty, ja joka muistutti pikemmin sivuhuoneilla varustettua salonkia, missä nuori rouva ja kaksi muuta nuorta naista palvelivat yleisöä, ja herra Jessen kulki edestakasin antaen ainoastaan käskyjä ja neuvoja.

Anton Jessen ja hänen rouvansa olivat komea pari ja sopivat hyvin toisilleen. Jessen oli tumman verinen ja kylläksi pitkä näyttääkseen kauniilta pienen vaaleaverisen rouvansa rinnalla, jonka sievä vartalo mustassa silkkileningissä esiintyi erinomaisen edullisena kirkkaassa valaistuksessa kalliitten loistava väristen kankaitten keskessä. Hän punastui helposti ja hänen katseessaan oli aina jotakin varovaisesti hyväilevää.

Hänen oli jo tullut tavakseen hoitaa miestänsä ja estää häntä rasittamasta itseään, sillä sitä ei hän kärsinyt. Jo häitten jälkeisestä päivästä oli vanha rouva Jessen saanut suuret ajatukset miniästään, tavatessaan hänet täysinpukeutuneena kodissaan, sillä aikaa kuin Anton parka, joka oli tottumaton suuriin kemuihin, makasi vuoteellaan päätaudissa nauttien kauravelliä.

Jesseniä tyydytti hänen rauhallinen hellyytensä ja rouva puolestaan oli kiitollinen miehelleen, ettei tämä vaivannut häntä kysymyksillä. Jessen oli taas hänen nuoruutensa unelma: tuo sievä nukkepoika; tuo toinen oli kuin synti, musta ja vastustamaton.

Törres Vold oli pannut toimeen koko liikkeen ja järjestänyt kaikki oman suunnitelmansa mukaan. Herra Jessen oli päättänyt uhrata aikansa kauppatoimille ja lahjojensa viljelemiseen, joita hän nyt varmuudella luuli omistavansa kirjallisella alalla. Hänen tarkoituksensa oli nyt ääneensä lukemalla rouvalleen hyviä ja arvokkaita runoja, kehittää aistiansa ja korvaansa, sekä siten viljellä lahjojansa, jotka niin kauvaksi aikaa olivat saaneet jäädä käyttämättömiksi.

Mutta ennenkuin hän huomasikaan, oli hänen pieni kotinsa muuttunut iloiselle nuorisolle kokouspaikaksi, jossa kyllä paljon huviteltiin, mutta kirjallisuudesta ei mitään välitetty, ja joka ei suinkaan ollut sopiva maanala henkisten lahjojen viljelemiseen.

Hän valitteli tästä rouvalleen ja pari päivää sen jälkeen sanoi Törres Vold sattumalta:

"Tiedätkö Jessen, minua kummastuttaa että sinä, jolla on niin paljon korkeampia harrastuksia, voit tyytyä seuraan, jossa ainoastaan syödään ja nauretaan."

"Kuka on sanonut että siihen tyydyn?" -- vastasi herra Jessen katkerasti, otsaansa pyyhkien.

"Mutta hyvä veli, sinunhan tulee määrätä tapa talossa. Sinun pitäisi keksiä jotakin joka meitä muitakin kohottaisi."

"Anton lukee niin kauniisti", -- sanoi rouva Jessen katsomatta ylös työstään.

"Lukee? Mitä sitten?" -- kysyi Törres hämmästyneenä.

"Varsinkin runoja."

"Ah, mitä sinä nyt siitä puhut?" tiuskasi Jessen.

Mutta Törres ei jättänyt häntä rauhaan ennenkuin sai hänet lukemaan pienen näytteen. Ja vielä samana iltana täytyi Jessenin lukea koko "Terje Vigen" ihailevalle kuulijakunnalle. Siitä hetkestä alkaen käytti herra Jessen kaiken vapaan aikansa yhä uusien runojen oppimiseen; ja niinpiankun joku vaan ehdotteli että kokoonnuttaisiin hänen tahi jonkun muun luo, oli hän heti valmis. Äitinsä oli ihastuksissaan hänen lahjoistaan.

Tällä tavalla kului kevät ilossa ja päivänpaisteessa, ja yhtä varmaan kuin kuukaudet seurasivat toisiaan, yhtä säntillisesti tuotiin vekselit lunastettaviksi, uudistettaviksi tahi muutettaviksi lukemattoman monella tavalla.

Mutta herra Jesseniltä ei puuttunut koskaan keinoja. Ensimäinen rahatulva kaupassa ei täyttänyt ainoastaan hänen kirjojaan, vaan siitä jäi myöskin säästö, joka riitti sekä kalliiseen talouteen, että ensimäisiin vekseleihin. Hän oli varustanut huoneensa täyteen syksyä ja talvea ajattelematta.

Kului kuusi kuukautta ja kaksitoistakin ja vielä kolme lisäksi, vaikka jo vähän vaivaloisemmin. Kauppamatkustajain naamat venyivät. Mutta niitä oli niin paljon. Ainahan sitä sai mitä halusi ja luotto tuli sitä sitkeämmäksi mitä enemmän sitä kiskoi, siksi kunnes pankinjohtaja Christensen eräänä lauvantai iltapäivänä kutsui pankin johtokunnan kokoukseen lukittujen ovien taakse.

XV.

Edellisenä päivänä -- perjantaina -- oli Törres Vold lähtenyt aikaiseen kotiinsa puodista. Rouva Knudsen oli kutsunut hänet illalliselle pastori Opstadin kanssa. Hän oli kiittänyt ajatuksiinsa vaipuneena ja lähtenyt kotiin.

Nyt istui hän suuren paperikasan keskessä joita kosketellessaan hänen kätensä vapisivat; kuullessaan koputuksen ovelle säpsähti hän ja vaaleni.

Mutta ennenkuin hän avasi oven, koetti hän peilin edessä rauhoittaa kasvojansa ja sanoi puoliääneen itsekseen:

"Arvasinhan sen ettei se seitsemää vuotta kestäisi!"

Anton Jessen seisoi ovella vaaleana ja liikutettuna. Hän heittäytyi sohvalle ja huusi epätoivoissaan.

"Tätä en voi kauvemmin kestää."

Törres ei tästä kummastunut, vaan katseli kylmästi vierastansa, tekemättä mitään kysymyksiä.

"Luotin sinuun niin varmasti" -- sanoi Jessen luoden katseensa maahan.

Törres kohotti olkapäitään ja alkoi taas selailla papereitaan. Anton Jessen joutui ristiriitaisten tunteiden valtaan. Hänestä tuntui kuin olisi Törres ollut velvollinen auttamaan häntä, vaan ei tietänyt syytä siihen; hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään pantiksi eli varmuudeksi annettavaa, mutta sittenkin tuntui hänestä kuin hän voisi antaa jotain korvausta avusta, ei voinut sanoa mitä se oli. Vanhat ja uudet vihat kuohuivat hänessä, kun hän lakkaamatta katseli tuota suurta kookasta miestä lampun valossa, kirottujen papereiden keskessä.

"Etkö sinä tahdo auttaa meitä?" -- kysyi hän äkkiä.

"Kyllä, jälestäpäin" -- vastasi Törres levollisesti.

"Jälestäpäin! ... jälestäpäin! ... kiitos paljon!" mutisi Jessen hermostuneena kävellen edestakaisin huoneessa. Hän ajatteli häviötä, häpeää ja pientä rouvaansa, joka tiesi missä hän nyt oli ja mikä oli kysymyksessä, ja odotti nyt häntä vavistuksella kotiin.

"Toisilla ovat asiat vielä pahemmin kuin sinulla, Jessen" -- sanoi Törres.

"Tässä nyt ovat ensiksi takaussitoumukset."

"Jotka sinä olet saanut. Sinun asiasi ovat nyt varmat -- luulisin minä."

"Toivon sen", -- vastasi Törres. --- "Mutta eihän sitä tiedä mitenkä käy, kun vararikot alkavat."

"Tuleeko niitä monta?" -- kysyi Jessen innostuneena.

"En tiedä voimmeko me, voiko rouva Knudsen suoriutua."

"Mutta hyvä veli, summathan ovat vähäiset." --

"Jaa, vähä sinne, vähä tänne! ... jos pankit pelästyvät ensin yhdestä vararikosta, niin -- Sitäpaitsi tulevat kaikki Brandtin vekselit joiden takana me seisomme."

"Gustaf Krögerkö myös?" huudahti Jessen melkein ihastuksissaan.

"En voi tietää mitään, mutta minusta näyttää kuin"...

Mutta Anton Jessen ei kuunnellut häntä, hänen ajatuksensa olivat jo muualla. Hänen häviönsä näytti nyt ihan toiselta, kun se tapahtui yhteydessä suurien arvokkaitten kauppahuoneitten kanssa. Hänen pienet rahasummansa häviäisivät suuriin ja noiden suurten yleisten vararikkojen suojassa hoitaisi hän omaansa ja pääsisi ehkä helposti kaikesta.

"Mutta niitähän on koko joukko" -- sanoi hän.

"Tämä on pula, tämä", vastasi Törres pankinjohtajan äänellä.

"Pula! -- Niin, pula se on", huusi Anton Jessen melkein iloisesti, ja kiiruhti kotiinsa pienen rouvansa luo, viemään tuota ilosanomaa, joka oli melkein parempi kuin apu.

Törres istui vielä hetkisen papereittensa ääressä, ennenkun lähti rouva Knudsenin luo ja saatuaan jo päällystakkinsa ylleen, täytyi hänen palata takaisin kaapistaan ottamaan suuren konjakkiryypyn. Koko tuossa pitkässä suunnitelmassa, jonka ratkaisu nyt oli tulossa, oli yksi ainoa ikävä kohta. Kaikesta muusta saattoi hän iloita, mutta rouva Knudsen --!

Jouduttuaan näin pitkälle ajatuksissaan, oli hänen tapana kuvailla, kuinka hän sitten, kun oli kaiken muun järjestänyt mielensä mukaan, menisi rouva Knudsenin luo ja tekisi jotain hänen hyväkseen tavalla tai toisella. Naimista hänen kanssaan ei hän voinut ajatellakkaan enään konkurssin jälkeen, rahallista apua ei hän myöskään olisi voinut tarjota, sillä se olisi herättänyt ainoastaan epäluuloa ja joutavia puheita. Mutta hän aikoi kumminkin aina tehdä jotakin.

Sillä aikaa kun hän lähestyi hitaasti rouva Knudsenin taloa istui pastori Opstad innokkaassa keskustelussa nuoren lesken kanssa; ja kun hän sisään astuessaan näki heidät yhdessä juolahti hänen mieleensä, että hänen jo ennen olisi pitänyt saattaa heidät yhteen. Nyt oli jo liian myöhäistä, siksi hyvin tunsi hän ystävänsä.

"Yhäkö Jessenin asiat käyvät hyvin?" kysyi pappi keskustelua jatkaen.

"Kyllä minä luulen," vastasi rouva Knudsen; "ainakin toivon sen."

"Ja kumminkin on hän kilpailijanne?"

"Me olemme kaikki kilpailijoita ja kumminkin hyviä ystäviä, eikö totta herra Vold? Me autamme pikku herra Jesseniä kilpailemaan niin hyvin kuin voimme."

"Ei pidä auttaa toista enemmän kuin voi, vaikkapa se olisikin kilpailija", vastasi Törres.

"Te olette oikeassa", vastasi rouva Knudsen ja meni ruokasaliin. He olivat vaan odottaneet Törres'iä.

Hän oli hetkisen epätietoisena. Olisiko hänen pitänyt todistajan kuullen esiintyä neuvonantajana, joka aina varoitti? Sehän olisi ollut naurettavaa näin myöhään, sillä huomenna olivat jo Anton Jessenin vekselit protesteerattavat ja maanantaina olisi jo vararikko yleisesti tunnettu.

Sitten käänsi hän kaikki leikiksi ja nauratti toisia koko illan.

Mutta illalla maata pannessaan tunsi hän omituisen ahdistuksen rinnassaan; hän ei voinut saada mielestään pois ensimäistä yötä Knudsenin talossa, jolloin oli varastanut nuo ensimäiset kymmenen äyriä. --

Varsinaiseen pankin johtokuntaan, joka kantoi palkan Christensenin pankista, kuului kolme herraa: Christensen itse, joka oli koko pankin päällikkö, konsuli With, joka, kadotettuaan vaimonsa omaisuuden Carsten Löfdalin vararikossa, oli hyvien ystäviensä avulla saanut tämän paikan, ja Törres Vold, joka, oltuaan kauvan aikaa varajäsenenä, oli äskettäin kohonnut varsinaiseksi.

Tällä lyhyellä ajalla oli pankinjohtaja Christensen tullut yhä enemmän vakuutetuksi tuon "nuoren voiman" kykeneväisyydestä pikku asioissa. Mutta suurempia ja tärkeämpiä asioita käsiteltäessä oli hänen mielestään yhtä helppo taivuttaa Törres Vold'ia kuin konsuli With'iä, joka sai kiittää häntä paikastaan ja joka sitä paitsi oli jo murrettu mies. Hän antoi sentähden virkaveljensä odottaa hetkisen kokoushuoneessa, ennenkuin astui sisään, vekselipakka kädessä.

"Niinkuin herrat ehkä tietävät, ovat Anton Jessenin asiat arveluttavalla kannalla."

"Hänen vekselinsä ovat varmaan tänä päivänä protesteeratut?" -- kysyi Törres.

"Ei, eivät ne ole; niissähän oli vaan niin pieniä summia; -- tässä ne ovat; -- olen koko ajan odottanut sanaa Jesseniltä."

"Aurinkohan on jo laskenut", -- sanoi konsuli With, katsoen kelloansa. Pankinpäälikkö naurahti konsuli paralle, jonka tahtoi aina esiintyä mahtavana.

"Minä en ota edesvastaukselleni sitä, että vekselit jätetään maanantaihin asti" -- sanoi Törres Vold.

Pankinpäälikkö nyrpisti nenäänsä ikäänkuin olisi tahtonut tutkia ilmaa.

"Pankin ei ole tapana menetellä kiireisesti ja hätäisesti vanhojen asiamiestensä kanssa", -- sanoi hän. -- "Antamalla heille vähän aikaa --"

Törres Vold keskeytti hänet, tarkastaen omia muistiinpanojaan.

"Paitsi pankkia, on tässä kaupungissa kaksi kauppahuonetta, jotka ovat yhteydessä Anton Jessenin kanssa."

"Brandt ja C. Knudsen", -- sanoi konsuli With. Pankinpäällikkö katsahti häneen ja pani sitten rillit nenälleen tarkastellakseen muistoon panoja, jotka Törres hänelle ojensi,

"Sitä suuremmalla syyllä pitää pankin, meidän tapojemme mukaan, osottaa kärsivällisyyttä, kun on suurempia vaikeuksia tulossa."

Toiset vaikenivat; nyt oltiin itse asiassa. Yleisesti tunnettua oli nimittäin, että pankinjohtaja Christensenillä oli myöskin pieni lainaliike osallaan, joka kumminkin aina kun hullusti kävi, näkyi lankeevan pankin osalle; ainakin siirrettiin tappio yhtä tai toista kiertotietä pankkikirjoihin, ennen kuin se oli liian myöhäistä.

Noiden kolmen kauppahuoneen kautta ei hän olisi niinkään vähän kadottanut.

Jo kauvan aikaa oli hän aikonut pelastaa itsensä, mutta aina tähän hetkeen asti arveli hän vielä olevan aikaa siihen.

"Luonnollisesti olen minä jo kauvan aikaa tuntenut nämä asianhaarat", -- sanoi hän mahtavasti, "mutta luulen niinkuin aina ennenkin olen luullut, että ennen kaikkea on koettaminen voittaa aikaa -- eikä menetellä liian hätäisesti, -- vaan koittaa järjestää --"

Hänen suureksi kummastukseksi päästi Törres Vold kuivan naurun ja sanoi:

"Minä vaadin että vekselit protesteerataan viimeistään maanantaina."

Pankinpäällikkö ojensihe. Olisi jo aika masentaa hiukan tuota nuorta voimaa.