# Jaakko Juteini ja hänen kirjallinen toimintansa

## v. 1840, jolloin hän julkaisi kaksi verraten huomattavaa runotuotetta,

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/jaakko-juteini-ja-hanen-kirjallinen-toimintansa-13565/index.md

siihen nähden, näet, että hän jo oli vanha. Vasta lehden 41 n:ossa oli »Höyry-laiwa Wiipurissa 1839»[198] aika reipas ja sievä laulu, jossa on 8 säkeistöä ja jota ei suinkaan tarvitsisi hävetä missä laulukokoelmassa tahansa, sekä 50 n:ossa »Nuijasota Suomessa 1597», kuusimitalle rakennettu kertova runo. Muuten näkyy vuosi 1840 jo olevan perin köyhä Juteinin runoista ja v. 1841 samoin, ainakin runoina huomiota ansaitsevammista.[199] Neljä näiden kahden vuoden runoista esittävät jonkin tapauksen Juteinin elämästä. Runopätkä »J----n wanha kynä-weitsi tauluun liitettynä 1840» on sinä vuonna viimeinen avustus lehdelle kaikkiaan 4:stä ja se kertoo, miten Juteini panetti tauluun lasin alle kynäveitsen, jolla yli 26 vuotta oli terotellut itselleen hanhensulkia sihteerivirkansa kirjotustöitä varten, mutta nyt »vanhat, vailla wiran töitä, lewon löysiwät molemmat». Seuraavan vuoden avustuksista kiintyy huomiomme ensiksi sellaiseen runonotsakkeeseen kuin: »Herran Tohtorin Lönnrot'in tuldua Wiipuriin 27 p. Toukokuuta 1841»; runossa mainitaan Lönnrot arvotusten, sananlaskujen, runojen ja laulujen kerääjänä ja lisätään, että Wiipurissa on »joka suomalaisen sydän syttyneenä händä kohtahan kohoillen». Saman vuoden tuote on myös »Tanssi-Laulu». 10 vuoden vanha tapahtuma, josta luultavasti jo silloin, kun se tapahtui, oli syntynyt runo, esitetään sitten kolmessa lyhyessä eri runossa; otsake kuuluu: »Kivi-piirros Suomen Kirkolle Wiipurissa 1831». Runoissa sanotaan vanhan »manasterin muutetun» Ruotsin vallan aikana »temppeliksi», josta nyt oli »kirkko kaunistettu» ja »uskolle uudistettu». Yhtä vanhan tapauksen kertoo Juteini viimein runossa »Wanha muiste», jonka otsakkeeseen 1856-vuoden painoksessa on lisätty: »koska suomen kirkkoa Wiipurissa toistain rakennettaissa 1831 etelä puolella muurin sisään suljettuina ihmisen raajat löydettiin». 8-säkeisessä runossa Juteini otaksuu ensin, että »harhailewa kanssa-welji» oli muinen kauheaksi kostoksi »synnin syystä surkeasti kirkon seinään suljettu» ja siten haudattu elävänä. Mutta viivanalaisessa hän lisää: »Taitaisi niingin olla, että joku, waliten pyhitetyn paikan, on suonut ruumiinsa kirkon seinään suljettaa.»

Vuonna 1856 painetussa Jak. Juteinin Kirjojen I osassa olevista muutamista runoista, joita ei ole julaistu Sanan Saattajassa Wiipurista, opimme tuntemaan muutamia henkilöitä, joiden kanssa Juteini oli vuosien 1835 ja 1847 välillä joutunut tekemisiin. »Kynäyksessä Yli-Opettajan ja Tähti-miehen Herran Sjögren'in Muisto-kirjaan 1835» ylisti Juteini tätä etevää suomalaista tiedemiestä ja akatemikkoa seuraavin sanoin: »Weljeni wakainen! taiwahan tasainen kunnias Suomesta kuumoittaa, arwoas alati ilmoittaa». Kaksi vuotta myöhemmin oli Juteini tilaisuudessa tutustumaan kuuluisaan saksalaiseen »nuotittajaan» Kaufmann'iin ja kirjottamaan neljä säettä hänenkin »muistokirjaansa». Seuraavana vuonna juo Juteini neljäsäkeistöisen, kaunissisällyksisen »Muisto-maljan Herran Tohtorin, Pispan ja Tähti-kunnan jäsenen Ottelinin lähteissä Wiipurista 1838». Ennen mainitun »Höyry-laiwa Wiipurista 1839» nimisen runon viimeisessä säkeistössä taas Juteini tutustuttaa meidät neljään etevään, hänen aikuiseen viipurilaiseen kauppiaaseen: »Rosenjus, Seseman, Hakmanni, Heino», joista ainoastaan Hackmann'in suku enään on edustettuna Viipurissa. Heinon »vihkimysjuhlaankin» hän näkyy v. 1847 kutsutun, jolloin hän on kirjottanut ja ehkä häissä lausunutkin seuraavan pienen, soman runon: »Etsien hywässä elämän wettä maistakat suosion maljasta mettä, jonga nyt rakkaus riemulla tuo, ja onni tarjoten teillekin suo.»

Nähtävästi on eräs ranskalainen oppinut, joka on Juteinin Wiipurissa näihin aikoihin tavannut, pyytänyt häneltä suomenkielistä kirjotusta, koska on syntynyt vielä kolmaskin »Kynäys Oppineen Waeldajan Parisista Herran Gaimardin Muisto-kirjaan 1839». Kynäilyn nimi on »Sangarin hauta Helenan saaressa» ja sen alla on lyhyt runo Napoleon'ista, joka on 8 säkeestä 11:ksi laajennettu pieni runo, alkuaan v. 1824 painettuna Wiburgschen Wochenblatt'in 25 n:on lisälehteen ja sitten myös v. 1826 Runon Tähteisiin. V. 1840 vaiheilla Juteini yrittää puoskaroida ja auttaa hammastaudista »Pekkoa Parkalasta» voiteella, jonka latinaisen reseptin ja suomalaisen käyttöneuvon hän Pekolle kirjottaa, mutta runosäkeissä osottaa reseptin kera apteekkiin. Parkalan Pekko oli »vaatinut tietoa hammas-taudin woiteesta». Ja hän näkyy olleen Juteinille tuttu runoniekka; sillä Juteini alkaa runonsa sanoilla: »Rakas, runsas runoniekka, Pekko paras Parkalasta!» Vuonna 1841 Juteini on tavannut »Suomessa waeldajan, Herran Regulin», joka »kuuluisana kulkewainen» on »uusi weikko _Ungerista!_» Muistorunossaan hänelle hän vielä sanoo: »Näöstäsi nähtäwästi olet Suomen sukulainen». Teemme sitten pitkän hyppäyksen ajassa, aina vuoteen 1847, ennenkun taas tapaamme taipaleellamme Juteinin runon, joka vasta tällöin oli kirjotettu, »Endisen Lehtorin, Herran Rowastin _Alopaeuksen_ lähteissä Wiipurista Juwan Pitäjääseen Kirkko-herraksi.» Runo on lyhyt, 14 säettä, mutta varsin sydämellinen. »Kauppa-Kirjaajan Herran Aatami Wilken Hauta-piirros 1847» on sangen kunnioitusta herättävä viipurilaista koulunperustajaa kohtaan. Koruton runo kuuluu: »Tawaroilla tallellansa Wilkke wielä kuollessansa pyysi kansan kaswatusta, suomen kielen suojelusta, autti muita ainiaan, kulki itse kunniaan.»

Näyttää siltä kuin mainittu vuosi 1847 olisi ollut viimeinen, jolloin hän enää mitään uutta kirjotti, koska löytyy pieni runo, jonka nimenä on »Runo-weitsi taulusta 1847» ja jossa luemme: »Kuin on weitsi kuluneena, miehen mieldä palwelleena kauan työssä kandeleen, niin on huono halwenneena, pännän päitä leikanneena laulun lainen lauhtuneen.»

X.

JUTEINI KUNNIANSA KUKKULOILLA.

Jos edellämainitut ikävät tapaukset vuosilta 1827 ja 1828 olivat omiansa masentamaan Juteinin mieltä, oli sen sijaan niin suuri se kunnia, jonka Yliopistomme riemujuhlassa vuonna 1840 filosofinen tiedekunta hänelle osotti, kun se hänet seppelöi kunniatohtoriksi,[200] että se monin verroin korvasi ja saattoi varjoon tuon vanhan häpeän. Ja kunnianosotus oli sitäkin huomiotaherättävämpi, kun ei Juteini ylioppilaaksi tultuaan ollut suorittanut mitään tutkintoa Yliopistossa. Tästä seikasta merkki A. A(hlqvist) huomauttaa esitelmässään Litteraturblad'issa v:lta 1852 sekä väittää sitä »tavattomaksi tunnustukseksi Juteinin suomalaisille harrastuksille». Kuitenkin hän sentään olettaa kunnianosotuksen osiksi johtuneen Juteinin ruotsiksi suoritetusta kirjailemisesta.[201] Ja sen mekin uskomme, ajatellen silloin hänen laajanlaista kielioppiaan, johon hän oli liittänyt myös runo-oppinsa ja »Kritiikkinsä lainakirjaimista». Mutta Anteckningar-kirja ei meidän nähdäksemme, kuten aikaisemminkin jo on käynyt esityksestämme selväksi, ole sitä aiheuttanut; sillä jos niin olisi ollut laita, niin Juteini siitä jossain varmaankin jollain tavoin huomauttaisi, tuntien tätä asianlaitaa silloin jonkinlaiseksi »lohdukkeeksi» ja »hyvikkeeksi» aikaisemmista kärsimyksistänsä, jotka Anteckningar-kirjaa koskevasta oikeudenkäynnistä johtuivat. Sen sijaan on hänen kielioppinsa epäilemättä aikoinaan ollut arvossapidetty ja voinut etupäässä juuri olla syynä edelläesittämäämme kunnianosotukseen; tämän päätämme paitsi »Kallaveden» vuonna 1846 antamasta arvostelusta jo siitäkin, että sekin erikoisesti mainitaan suomenkieltä koskevan kirjallisuuden joukossa saksalaisen professorin Friedr. Rühs'in Suomea ja sen kansaa esittävässä siinä historiateoksessa, jonka Arwidsson oli kääntänyt ruotsiksi (Kts. siv. 81 teoksessa: »Finland och dess invånare. Af Friedr. Rühs. Öfversättning. Andra Upplagan, tillökt och omarbetad af Adolf Ivar Arwidsson. Andra Delen. 1827»). Kuitenkaan emme tahdo kieltää Juteinin suomenkielisenkään kirjailijatoimen merkitystä oppineen maailman silmissä; sillä juuri mainitussa teoksessa esitetään lukijalle sivulla 80 myöskin hänen Uudet Sanan Laskunsa ja Valittuja Suomalaisia Sananlaskuja, ja sivulla 83 luetaan vielä eräs lauselma, joka suomennettuna kuuluu: »Sitäpaitsi on Jak. Judén julkaissut suuremman määrän erilaatuisia pieniä kirjasia». Ja luonnollistahan on, että häntä Renvall'in rinnalla kunnioitettiin nykyisen oikeinkirjotuksemme niin sanoaksemme isänä. Heistähän sanoo meidän päivinämmekin prof. Setälä: »Nykyisen kirjoitustavan varsinaiset toimeenpanijat ovat kuitenkin Judén (Juteini) ja Renvall» (Kts. Yhteissuomalaisten Klusiilien historia siv. 177. Vertaa saman teoksen siv. 11). Mutta tämä jo viittaa tieteellisyyteen; ja että v. 1840 Suomen yliopistopiireissä oppineisuutta osottavan työn rinnalla olisi erikoisesti tahdottu antaa »tunnustusta suomalaisille harrastuksille» sellaisinaan, sitä emme kernaasti ottaisi uskoaksemme, vaan pidämme tätä väitettä Ahlqvist'in todistamattomana olettamuksena ylioppilaana kirjottamassaan esitelmässä; tosin Ahlqvist--ohimennen sanoen--sitä, julkaistessaan oli ollut sellaisena jo 8 vuotta, mutta näistä vain 6 viimeistä omistanut yliopistollisilla tutkimuksille, joiden hedelmänä seuraava vuosi kyllä tuotti filosofian kandidaattiarvon.

Riemujuhlan jälkeisenä aikana näemme, että se uusi suomalaisuuden herätys, jonka Snellman'in julkaisema aikakauslehti Saima sai aikaan, niin suuresti innostutti vanhaa Juteinia, joka jo oli yli 60 vuoden ikäinen, että hän v. 1844 painatti uudelleen omatekoiset sananlaskunsa, kuitenkin koko joukon lisäiltyinä, ja tavattoman suuren määrän pieniä, sieviä runopätkiä yhdessä kirjassa nimellä »Sanan Laskun Koetuksia ja Runon Tähteitä» sekä toisenkin pienemmän kirjan »Lauseita Jak. Juteinin Kirjoista».[202] Paitsi näitä hän vielä samana vuonna julkaisi painosta suuren joukon--koko 22 numeroa--pieniä, ainoastansa puolen arkin kokoisia, 8-taitteisia kirjasia, jotka sisältävät suurimmaksi osaksi runoutta, mutta jokunen myöskin proosaa.[203]

Kuten esityksemme alkupuolella näimme oli Juteini v. 1815 julkaissut pienen kokoelman, ainoastaan puolen painoarkkia 8-taitteista kokoa, omatekoisia sananlaskujaan. Jo v. 1817 uusi painos sisälsi niitä kaksi kertaa enemmän eli täyden painoarkin 8-taitteista kokoa, luvultaan 148 kappaletta. Ylläesittämiämme »Sanan Laskun Koetuksia», jotka muodostivat kolmannen painoksen näitä hänen sepittämiänsä sananlaskuja, oli jo 34 sivua eli 255 kappaletta. Kun ne sitten neljännen kerran painettiin v. 1858, ei niiden lukumäärä ollut lisääntynyt enempää kuin viidellä ja teki siis silloin kaiken kaikkiaan 260 sananlaskua. Tässä viimeisessä painoksessa ne käyvät »Ajatuksen Alkeitten» nimellä, vaikka muodostavat aivan saman kokoelman kuin 1844-vuoden painoksessakin: sillä tuon pienen lukumäärän lisäyksen ohella niissä näkee vain jonkin aivan pienen ja mitättömän muutoksen, joka ei aina tiedä parannustakaan. Niin esim. v. 1844 eräs sananlasku kuuluu: »Haittana on huoli häissä, kiwi kengässä kiwuksi»; mutta v. 1858: »H. o. h. h., kipu kieldona ilolle». Edellinenhän kuulostaa oikein Suomen kansan sananlaskulta; jälkimäisestähän on osiksi tuo kuulakas selkeys kadonnut. Jokunen näistä 1844-vuoden sananlaskuista on sattuva ja hauskakin. Monias vaikuttaa lystikkäästi; niinkuin esim: »Kaunis ombi kallon halla, jos ei jähdy järki alla.» Eiköhän tuosta kaljupäät saane lohduketta, jos muuten tietävät ansaitsevansa arvonantoa!

Näiden Sanan Laskun Koetusten yhteyteen painettuja »Runon Tähteitä» ei saa mitenkään sekottaa v. 1826 julkaistuihin Runon Tähteihin. jotka olivat täydellisiä runoja ja lauluja ja joista useimmat olivat jo ennen olleet »Wiburgschen Wochenblatt»in lisälehdessä painettuina, kuten aikaisemmin on selvitetty. Sillä nämä v. 1844 painetut »Runon Tähteet» olivatkin oikeita »runontähteitä», runopätkiä, jotka olivat ainoastaan muutaman säkeen pituisia--muodostaen tosin kokonaisuuden, pienen runon, mutta pienen pienen--ja varustetut alku- ja toiset loppusoinnullakin. Niiden lukumäärä oli--voipi huoleti sanoa!--suunnattoman suuri; sillä se lähentelee 600. Vaikka 1858-vuoden painoksesta on jokunen määrä 1844-vuoden painoksessa löytyvistä jätetty pois (niin että esim. 1858-vuoden painoksen 20 alkusivulta puuttuu 8, mitkä vielä löytyvät 1844-vuoden painoksen vastaavilla 26 sivulla), niin on niitä siinä sittenkin vielä 562 kappaletta. Milt'ei muuntamatta ovat ne myös painetut v. 1858. Näissä Runon Tähteissä on tavattoman monta kauniisti ja sattuvasti lausuttua ajatusta sekä olisi mielestämme sula voitto sivistykselle, että niitä sopivissa kohdin ruvettaisiin käyttämään »mottoina» kirjotuksille tai ainakin että ne saisivat päästä »deviisien» (useasti huonosti tekaistujen parin säkeisien runopahaisten) tilalle, joita tapaa sokurileivoksiin käärityissä papereissa ja joiden tarkotus nähtävästi on perhejuhlissa kohottaa tunnelmaa.[204]

Esimerkkinä näiden Runon Tähteiden joukossa olevista runollista tunnetta ja henkevyyttä sisältävistä pikku runoista mainittakoon seuraava mietelyriikkaan kuuluva säkeistö suvaitsevaisuudesta:

»Joka järwi jäätä wailla kuwan andaa auringosta, waikka waan on auringoinen yksi aina ylähällä. Juuri näin nyt Jumalansa kuwailewat uskokunnat kukin sielussa sulassa.[205]

Vakavan totuuden sanoo seuraava:

»Kuningas on kungin turva, kukin turwa Kuningaalle waldakunnassa wapaassa.»

Lystikkäällä tavalla ilmottaa seuraava Runon Tähde totuuden:

»Hyvä lapsi lauhkeaugin neuwon älyää äkisti, waan ei paha pauhatengan, jos ei paita pamahtele.».[206]

Vieläkin yhden sukkelanlaisen esitämme lukijalle. Se pilkkaa kirjailijain tapaa esipuheessa puolustaa, jopa miltei kiittääkin omaa teostaan:

»Kerskaten ja kehumalla esipuhe ensin tehty kiitokseksi kirjaiselle muistuttaapi kuinga kukko siiwin suotta paukutellen, kaaristellen kaulahansa laulunsa on laskewainen warsin vanhalla tavalla.»

Loppusoinnullisista otettakoon tähän vain seuraava lyhyt »Tähde»

»Miehien kilwalla käänellen (!) muldaa pellolda perivät kallista kuldaa.».[207]

Mainitsimme jo edellä, että Juteini v. 1844 vielä julkaisi 22 numeroa puolenarkin kokoisia, siis hyvin pieniä 8-taitteisia kirjasia, joita nähtävästi oli tarkotus myydä kuljeskelevien kirjasten kauppaajain kautta, samalla tavoin kuin arkkiveisujakin. Näihin hän painatti ennen julkaisemiaan runoja, lauluja tai virsiä sekä johonkuhun proosakappaleitakin Tutkinnon Aineistaan (N:o 17) ja kokoilemiaan »Seka-Sanomia» (N:o 18). Mutta näkyypä tuo vanhus vielä saaneen aikaan uusiakin runotuotteita, niinkuin näissä vihkosissa osottavat sellaiset kuin esim. kaunis virsi »Kuolemattomuus», eläinsuojelusta tarkottavat runot »Jäniksen valitus syksyllä», »Hewoisen huokaus Luojalle», »Kannustajat» ynnä joku muu. Todisteena siitä, että Juteini vielä näin vanhana verraten kaunista saattoi luoda, esitämme tässä äskenmainitun virren:

Kuolemattomuus

Niinkuin sen toiwo todistaa ja usko warsin wahwistaa ei haita hauta meitä. Waiwat waan woitetaan; kalma kungin wangitungin paulat päästää, sielun säilytetyn säästää.

Nyt kuljeskellen kuolemaan ja tullen tääldä tuonelaan juon wirwoitusta wielä; autuaan aamun saan, koska kerran huuto Herran korwin kuullaan tuonen tieldä jälle tullaan.

Siis syy on syitä estämään, pyhyyttä aina pyytämään matkalla maailmassa. Hyödyttäin nöyrä näin laihon lailla, waikka wailla, kaswun kandaa, joka arwon jalon andaa.

Jo ennen mainittuun »Lauseita» nimiseen teokseen on Juteini ottanut runon »Kiitos-Uhri ALEKSANDERILLE I:selle», kauniin »Laulun Suomelle», runon »Muisto-Patsas Suomesta ALEKSANDERILLE I:selle», »Laulun Rauhan Ruhtinaasta», »Runon Pohjan Sodasta, Aljettu Wenäjässä ja Päätetty Parisissa Yhteiseksi rauhaksi» sekä »Kiitos-weisun rauhasta», kaikki meille ennestään tuttuja julkaisuja. Mutta mikä tässä kirjassa enin herättää huomiota, on alkusanaseksi tarkotettu 3 ja 4 sivuilla oleva kirjotus »APOLOGIE för Återtagen afsägelse från författareyrket».

Annamme Juteinin tässä esittää »puolustuksensa» (Apologie).

»Hemsökt om hösten år 1827 med en för mig vådlig riktning af angifvelse, som, föranledd af min då utgifne och följande året förbrände Brochure med rubrik Anteckningar af tankar i varianta ämnen, antydde förbrytelse emot skrif- och tryck-friheten i Finland, har jag i en förkrossad sinnesstämning användt qvarlefvorna jämväl af mina öfriga emellan tjensteomsorger uppkomna ströskrifter till bränneoffer, och låtit undfalla mig afsägelse från författareyrket, hvarigenom jag äfventyrat min välfärd. Men som jag medelst Hans Kejserliga Majestäts nådiga Utslag af den 21 October 1831 blifvit ifrån detta åtal slutligen med allone frikänd, utan att mitt frikännande grundats å sådan förhastad botfärdighet, och jag, vid numera återvunnet lugn, såsom en verkan af den allt helande tiden, vågar anse en fruktlös tystnad, döljandet äfven af ett ringare pund, för ett felsteg; så finner jag mig anmanad, att nu, efter utverkadt afsked ifrån tjensten och derigenom yppad ledighet till tidsfördrif, låta min vingskutne (!) finska Pegasus återse dagsljuset.

Häfvandet af min förenämnde afsägelse torde sålunda vara nog väl motiveradt, då dessutom kärleken till modersmålet uppväger all vidare betänklighet dervid, och härtill ännu kommer känslan af gammal finsk tacksamhet emot en välgörande, redan till evigheten hädan gången, men i minnet oförgänglig hög monark». (Kun minua kohtasi syksyllä v. 1827 minun vahingottamistani tarkottava ilmianto, joka, johtuneena minun silloin julkaisemastani ja seuraavana vuonna poltetusta kirjasestani Anteckningar af tankar i varianta ämnen, viittasi rikkomukseen sanan- ja painovapautta vastaan Suomessa, olen minä murtunein mielin käyttänyt myöskin jätteet muista virkahuolten lomassa syntyneistä lentokirjasista polttouhriksi, ja olen tullut sanoneeksi luopuvani kirjailijatoimesta, jonka kautta olen saattanut oman onneni vaaranalaiseksi. Mutta koska minut Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollisen ratkaisun kautta, päivätty 21 päivänä lokakuuta 1831, on vihdoinkin kokonaan julistettu vapaaksi tästä syytteestä, ilman että minun vapauttamiseni olisi perustunut sellaiseen ajattelemattomaan katuvaisuuteen, ja minä, nyttemmin saavutettuani jälleen mielen rauhan, kaikki parantavan ajan vaikutuksen tuloksena, uskallan pitää turhaa vaitioloa, vähäisemmänkin leiviskän kätkemistä, hairahduksena; niin tunnen minä itseni kehotetuksi antamaan nyt siipeenammutun suomalaisen Pegasukseni taas nähdä päivänvalon, saatuani eron virastani ja sen kautta ilmestyttyä joutoaikaa ajanvietteeseen.

Edellämainitun luopumukseni peruuttaminen lienee siis tarpeeksi hyvin perusteltu, kun sitä paitsi rakkaus äidinkieleen sen ohessa poistaa kaiken enemmän epäröimisen, ja tähän vielä tulee vanhan suomalaisen kiitollisuuden tunne hyväntekeväistä, jo ijäisyyteen mennyttä, mutta muistista katoamatonta korkeata hallitsijaa kohtaan.)

Kuu suomalaisen kansallishengen toinen heräys tapahtui, tarttui Juteinikin kynään sen valtaamana, kuten kirjotus »Pari sanaa suomeksi 1844» todistaa. Kirjotus on siksi merkillinen, että kannattaa siihen tutustua. Siinä hän sanoo: »Näihin aikoin on aljettu enemmän kuin ennen puhumaan suomen kielestä, jota moni moittaa, useambi kiittää, niin että jo kuitengin on tullut tutkindoon sen sopiwaisuus yhteisille klrjallisuuden töille. Tätä yksi toiwoo Suomalaisten hywäksi, tietäin oman kielen olewan kullekin kansakunnalle walistuksen ja onnen wälikappaleen, ja toinen pelkää Suomessa asettunetten Ruotsalaisten puolesta. Mutta sekä toiwo että pelko owat tässä molemmat kyllä puolinaiset. Edellisen täytyy siihen tytyä, että tämä kieli, sitte kuin se maan osain laweuden tähden ja lähemmän kanssakäymisen puutteesta kansan kesken on erinäiseksi tullut, ja nyt ei missäkän maan paikassa ole virheistä vapaana, ei suingan yhteiseksi kirjoituskieleksi nykyisessä tilassansa wielä hywin kelpaa, niin kauan kuin kirja-miehet sitä eri-tavalla, kukin oman puheensa parren mukaan ja siihen tutkimata tottuneena, ilman yhteyttä kirjoittawat. Ei kuorma kulje matkan päähän, jos ei wetäjät yhtä pidä. Taas jälkeinen, joka luulee siitä wääryyttä maan Ruotsalaisille tapahtuwan, jos suomen kieli wiimeingin wallan saisi ja arwoonsa ylennettäisi, muistakon eniksi, että wirka-miehet täällä kyllä kauan sengin jälkeen ruotsin kielen osaawat, ja että se rasitus Ruotsalaisilda poistuu, jota Suomalaisilda tähän asti on kärsitty, koska ei kaikki palkan ottajat ja syöjät Suomen leipää ole suomea ymmärtäneet eikä huolineet ymmärtää. Toiseksi, ja sitte kuin muutos tapahtuu, on hänellä se lohdutus, että wiisas ja armollinen Hallitus woi asettaa ruotsin kielessä tarkasti koetellut wirka-miehet niille maakunnille, joissa se kieli on tawallinen, ehkä hekin suomeksi työnsä toimittavat. Näin on kaikki aiwan oikein; waan ei ollut muinen niin oikein, kuin ei waadittu wirka-miehildä suomen kielen oppia suomalaisen kansan hyödyksi, jonga luku on meillä suurin muiden suhteen. Ei ole siis Ruotsalaisillamme ensingin syytä näissä asioissa wääryyttä walittaa, eikä Suomalaisilla, ehkä owat maan alkuasujamet, suurta toivoa, ennen kuin he kielensä moninaisen murteen parandawat ja auttawat sen kirjalliseen yhteyteen, selwistäin meille puhtaan ja suloisen kirjakielen omalle perustuksellensa, niin että lapsemme woisiwat joskus laulella:

Kauan on jo Suomen kansa ollut wailla onneansa walistusta waljennetta, kanssa kielen karttunetta; mutta nyt on muuttuneena aika, toiwo alkaneena, että riemu rinda-päällä nähtäwänä on mailla näillä; nyt on kohta koto-kieli selvä niin kuin miesten mieli, walmis walistuksen töille, sielun, hengen sikiöille.

XI.

YLEISKATSAUS JUTEININ KIRJAILIJA TOIMEEN.

1. _Juteinin runous_. Niinkuin jo edellisestä olemme nähneet, oli Juteini sisäisestä halusta pakottunut runoilemiseen. Yleensä runottomana aikana maassamme hän tarttui Väinämöisen kanteleeseen ja lauloi ilmoille ilojansa kansansa kunnosta ja äidinkielensä suloisuudesta, surujansa kaikellaisesta raakuudesta ja kehnoudesta, missä niitä vain vielä ilmeni, sekä suomenkielen sorretusta asemasta ja aivan yleisestä halveksimisesta; hän lauloi, hän loihti sydämensä syvyydestä kumpuilevaa rakkauttansa kansansivistyksen hyväksi, hän oikein raivostui laulamaan vihaansa ja kirousta sille, joka heikompaa sorti; sanalla sanoen: hän ihaili hyvettä, kaikkea jaloa ja hyvää, joka voi hänen kansaansa nostaa alennuksen tilasta ja kohottaa sivistykseen muiden sivistyskansojen rinnalle, sivistykseen, johon hän itse oli kansan »syvistä riveistä» noussut.

Ett'eivät Juteinin työ ja ponnistukset runollisella alalla kuitenkaan aina onnistuneet, ett'eivät toiset hänen runoistansa meistä tunnu huvittavilta eikä siis nautittaviltakaan, siihen saanemme hakea syitä monesta seikasta, mutta erittäinkin siitä, ett'ei suomenkieltä silloin vielä oltu kirjallisesti käytetty runoudessa muuta kuin hengellisessä; toiseksi hän nähtävästi ei hyväksynyt Porthan'in »De Poësi Fennicassa» antamia ohjeita, jotka tämä oli määritellyt tutkimustensa tuloksina Suomen vanhaa runomittaa varten, vaan hänellä oli aivan omat sääntönsä tällä runoillessaan, kuten näemme hänen runo-opistaan »Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten».[208] Ja kolmanneksi ei hänessä useissa tapauksissa ollut riittävää mielikuvitustakaan sekä korkealle ihannemaailmoihin pyrkivää henkeä, jotka ovat välttämättömän tarpeellisia lyyrilliselle runoilijalle ja varsinkin sellaiselle kuin Juteini, joka usein yritti muillakin lyriikan aloilla kuin tunnelyriikan. Hänen kertovaa laatua olevissa runoissaan taas ei neljänneksi tapausten lukuisuus ja esityksen vilkkaus ole riittävä, jos ankarasti näitäkin arvostelemme. Sitä paitsi on meidän viidenneksi huomauttaminen, että hänen tavaton taitonsa loppusoinnun sepittäjänä ja nähtävästi siitä johtunut halu täydellisen loppusoinnun käyttämiseen taiderunoudessa useinkin ovat liiaksi vetäneet hänen huolellista huomiotansa puoleensa tietysti esityksen sisällyksen tappioksi.[209] Ja vihdoin hän kuudenneksi ei myöskään suuresti ole pitänyt lukua runoaiheittensa huolellisesta valinnasta, joten tietysti on käynyt vaikeaksi, uskallammepa sanoa miltei mahdottomaksikin niistä luoda mitään ihanteellisia kuvia, oikeita taideluomia.

Vaikka me siis Juteinin arvostelijoille myönnämmekin, ett'ei useissa hänen runoistaan ole oikeata tenhoa, lumoavaa kuvausvoimaa, niin on sitä toisissa, jos niitä arvostellaan myötätuntoisuudella ja ymmärtämyksellä, ja asettumalla Juteinin aikalaisten kannalle. Mainitunlaista tenhoa tahtoisimme väittää toisissa hänen runoistaan olevan, etenkin niiden aikaisimmassa muodossa, runovihkojen ensimäisissä painoksissa, joissa ne nähtävästi esiintyvät sellaisina, kuin ne ovat lähteneet suoraan runoilijan runosuonesta. Niitä vieläkin varsin mielellään lukee, vaikk'ei niistä ole olemassa oikein onnistunutta valikoimaa nykyaikaisessa, nautittavassa asussa. Sellaisista olemme edellisessä painattaneet useita näytteitä ja toisiin vain viitanneet. Viimeisten väitteittemme tueksi--samoin kuin senkin, että Juteini oli närkästynyt kielellisestä sorrosta sekä siitä johtuneesta ymmärtämättömyydestä antaa arvoa omalle kielelleen--otamme tähän vielä muutamia otteita m.m. hänen kertovasta runostaan Lähtö-Laulu, jonka olemme jo ennen maininneet v. 1819 ilmestyneeksi:

»Kansa kylmä-kiskoisena ylen katsoo koto-kielen, puheen parren puhtahamman, johon jääpi suljettuna joukon viisaus, valistus, niin kuin sato siemenehen, laiho juurtuva jyvähän.

Missä taikka millä lailla ombi Suomi siemenensä, kielen siemenen kotoisen kasvon kautta kartuttanut silitellen sanat suuret kaunistellut kandeleelle kunniaksi luonnon luojan, kirkkauden kiitokseksi, mainitamme mainioita kaiken kansamme seassa.

Kalliolle kallis kieli, siemen kielen suloisimman kylvetty on kuivamahan, katoamaan kansan luona, muuttumahan muistossamme muiden kielden mukaiseksi, että Suomen suuret sanat ovat oudot omaisille, vierahat ja virheelliset, joit' ei tunne tuttavatkan murteen tähden moninaisen, tähden turmellun näkönsä.

Katsos, moni _huono Herra_ häpeääpi hävytöinä taitoansa tavallista, että osaa oikeasti, niin kuin moni meikäläinen, kiellä kaunista puhua. Moni tyhmä talon-poika, suuta väärin väännistellen, tahtoo olla taitavambi muita miehiä kylässä, kiskoo kielensä kapulan poikki puolin poskillensa, että saisi puheen parren käändymähän karkeaksi, sanat selvät saastumahan vendo-vierasten vioilla.

Viisas, vanha Väinämöinen, Laulu-Jumala jalombi! näin on laatu Suomen lasten, tapa, tundo turmelduna. Kerran tosin _katoaapi sekä kieli että kansa, jos et_ auta armos kautta, tule turvaksi pikemmin, _herätä Herraingin luona rakkautta rehellistä kohden kieldä kallihinda, kohden kansaamme kotoista_.[210] Voimas kautta, Väinämöinen! tulisesta taivahasta luja vaikutus lähetä, niin kuin nuoli Ilmarisen,[211] herättämään huolettomat muukalaiset tällä maalla, oman kansan kasvattamat, unhotuksensa unesta, pelastamaan paatuneetkin oman onnen orjuudesta, että aina ja enemmin kukin etsis' yhteyttä, hyödytystä ja hyvyyttä, eikä hylkäis' hyvää kieldä, miesten kieldä miehuullista-- miehuullista, merkillistä, kansan väli-kappaletta valistukseen vaeldaissa. Miss' on kieli keveämbi, sopivambi, suloisembi, kuin on kieli Suomen kansan? ehkei konnat, kaihi-silmät, tunne päivää paistehesta, eikä sanain sileyttä niiden nuotista havaitse; kalvehessa kulkevalla silmä-terät ovat oudot, kirkkautta katsellessa näkö pimenee peräti.

Totisesti toinen aika, toinen meno, toinen mieli oli muinen Suomen maassa ennen esi-isillämme, koskas, vanha _Väinämöinen!_ Valda-kunnassas vaelsit villa-vaippa hartioillas, kallis kandele kädessäs, jotas aina joka kerta, kumautit kuuluisasti koska oli kansan luona joko ilo taikka itku; sinä lauloit laupiaasti, lepytellen lohduttelit, ilon enensit elossa. Aina laulaissas lujasti leukas liikkui lembeästi, pääs ja partas järisivät, paadet paukkuivat kovemmat kallioilla kaljamilla, randa-kivet rakoilivat, kajahteli ilman kansi, pohjan porttikin tärisi. Hyödytyksen hyvän tähden soitit sinä kandeletta, ilahutit ihmisyyttä, itkit itsekin ilosta, että kyllä kyyneleitä, linnun munan muotoisia, kaseammat karpaloita, vieris silmistäs sinungin, vuoti maahan mandereelle läpi viiden villa-vaipan, kautta sarka-kauhtanasi, niin kuin kallis aamu-kaste runon kuivalle kedolle. Silloin kansan kovemmangin, kuullellessa kandelettas, suli sydän suosioksi, mieli muutettiin medeksi; itse vedengin Emändä riensi randaan riemuisesti, rinnoin ruohoille rojahti, linnut siivin sipsuttivat yli pääs ja ymbärilläs, kurkotellen, kotkotellen nokka kotkangin norisi, pirahteli pienen linnun; meren peikot, metsän pedot, murha-töihin mieldyväiset, taukosivat tappamasta, raatelemasta rumasti. Kondiot ja karva-hassut-- karva-hassut hallavammat, kaikki pedot pahimmatkin, kallistellen korviansa, kuroittivat kurjan kaulan, kita auki kiskottuna, josta valui veri vielä, kuuldelemaan kuminata, sitä soittoa suloista, jok' on tuotu taivahasta lisäilemään lohdutusta, kutsuttu korkeudesta enendämään iloamme. Silloin soiton helinässä, tassutellen tasaisesti, kouri maata korven poika koveroilla kämmenillä, käyden taka-käpälöillä karhu aidalla kavahti. Silloin kannot ja kivetkin tepersivät tandereella, lehdet puissa liehuttivat, oikenivat oksat väärät, ruohot maassa riemastuivat, liikkui luondokin ilosta.»[212]

Miten kuulakan kirkkaat ovatkaan kaikki tässä esittämämme säkeet! Eikä tarvitsisi rajottua näihin, jos haluaisimme tällaisia säkeitä enemmänkin esittää sekä tästä että muista Juteinin kertovista runoista! Mutta riittäköön! Sen sijaan on syytä tutustua vielä muutamiin hänen uudemmalla runomitalla sepittämiinsä lauluihin, joista esim. seuraava Lähtö-Lauluun liittyvä kuuluu mietelyriikkaan ja on sangen soma ja sujuva:

»Sovindo-Laulu.

Rauhan, riemun runsas valo olkon meillä osana, kosk' on sodan, surman palo kadonnut ja kaukana,-- virittäkön viisautta, vahvistakon vapautta nyt ja aina edespäin, elon keinot enendäin.

Sovinnoll' on suloisuutta, riita rinnat raatelee; veljen', vältä kavaluutta, vaino tunnon turmelee. Jätä vihat, heitä vainot, heitä riidat, rumat, kainot, syngeyteen syvyyden, pimeyteen pahuuden.

Ah! ett' olis' onnen tiellä suosiohon Suomessa aina portit auti (!) vielä säätyemme seassa; sillä kerran korkeudet, luonnon pohjat, laveudet, niin kuin ne nyt näkyvät, silmistämme siirtyvät.

Rinda, hyvän rakastaja, jossa pyhyys palaapi, ombi onnen ammendaja, hyödytystä halaapi. Sovindo on hyvä hetki, rehellisyys paras retki, joka iloon johdattaa, vanhanakin virvoittaa.

Valistuksen viritessä paetkon jo pahennus, hyvän suondo, syttyessä, olkon tunnon ojennus, että kävis' koittavainen ylös päivä paistavainen iloksemme iäti, autuudeksi alati.

Suosiossa maa ja mulda lisää onnen laihoa. _Ilmarinen!_ iske tulda, välähytä valoa. Soita, soita, _Väinämöinen!_ jo nyt lepy, _Joukkavainen!_ käyden käsi kädessä ystävyyteen yhdessä.»

Saman luontoinen on Äidin sydän-niminen hieno ja syviä tunteita osottava laulu, jonka kolme ensimäist säejaksoa kuuluvat:

»Syvembää ei salaisuutta syngeyskän synnytä, suurembaa ei suloisuutta koko luondo käsitä, kuin on kungin syndymä, äidin sydän syttyvä.

Rikas ombi äidin rinda synnyttäissä sikiän, jaa, sen suhteen halpa hinda ombi kullan kiildävän: heikkokin ja hembeä lapselle on lembeä.

Tunne tuosta kuolevainen, onnen osa äidillä, kuin on lapsi kuuliainen iän pienen päivillä: siitä sydän suloinen, rakas ombi riemuinen.»[213]

Tunnelyriikkaan kuuluvista Juteinin lauluista on usea hyvin onnistunut ja niistä hän v. 1819 julkaisi valikoiman, johon otti muutamia muitakin lauluja, niinkuin ennen mainitsemamme: »Eläkön armias», »Kesti-Laulun», »Juoma-Laulun» y.m.. Kokoelman parhaita on ennen esittämämme »Laulu Elämän nautinnosta», »Pojan Laulu Tytöllensä», »Laulu Rakkaudesta» ja »Naima-Laulu». Kaikilla näillä on kyllä oma sulonsa, mutta painatamme tähän vain »Pojan Laulun Tytöllensä» ja Juteinin myöhemmällä ijällä (v. 1835) syntyneen sievän, eloisuutta uhkuvan »Menestys Suomessa»,[214] joka on otettu hänen koottuihin teoksiinsa ja kuvaa elämän suloisuutta rakkaassa isänmaassamme. Pojan Laulu Tytöllensä on alkuaan ollut kokoelmassa »Ajan Viete»[215] ja kuuluu:

»Tule tänne, tule tänne, tyttö toivovainen, onnen aika ombi meillä aivan ihanainen: rind' on rakas minulla, sydän sula sinulla.

Ikävä on yksinänsä olo maamme päällä, kumppanita kuljeskellen turha kaikki täällä; tule tänne, tuttavan', jota ratki rakastan.

Sydämessä suloisessa, armas ystäväisen' kannan minä sinun kuvas kauan kestäväisen; rindas on kuin rakkaus, nimes huulden huvitus.

Minun majan ombi tuolla tosin matalainen, mutta sydämen' on täällä varsin sulavainen; mesi-marjat kasvavat majan luona makeat.

Koivistokin siellä kaunis ombi kasvavainen, jossa ilo aldis meille ain' on ihanainen; onnen vesat venyvät lumessakin leveät.»

»Menestys Suomessa.

Kyllä on Suomessa luminen luondo, vaan hyvän suondo riemulla rindoja lämmittää. Kulkekon talvella kylmänä kuukin lämmin on luukin kuin veri ystävät yhdistää.

Kesällä leikkivät linnut ja karjat, makeat marjat varsista valmiina taitellaan; kedolla kestävät lapset ja laumat, pellolle aumat korkeat, laveat laitellaan.

Miehiksi nousevat poikamme norjat, suorat ja sorjat, miehinä mieldänsä kiitellään. Pienestä pijasta paisuupi nainen, jaa, saman lainen kuin marja kukasta viljellään.

Naitavan neitoisen lembeä laatu, simasta saatu, aina on sulava suosioon. Ei ole elämä onnea vailla Suomengan mailla; avoina ovi on nautindoon.»

Niinkuin jo yllä esitimme on Juteini monen monituisen tällaisen hauskan ja onnistuneen runon ja laulun rinnalle runovihkoihinsa sepittänyt tai --voisipa milt'ei sanoa--»laatinut» sangen proosallisia kappaleita runomuotoon, tuo muoto kun on niin täysin ollut hänen vallassaan. Niistä emme silloin tietenkään tapaa sitä miellyttävyyttä, sitä lumoavaa voimaa, kuin äsken esittämissämme on, emmekä siis voi antaa niille samaa arvoakaan, ne kun useastikin--etenkin kertovaiset runot-- ovat pitkäveteisiä ja toisin paikoin lapsellisen yksinkertaisia; niissä ei muuta kuin aniharvassa kohdin vallitse ylevää mielikuvitusta, eikä lukija niitä lukiessansa voi ihailla runon sankaria, vaikka hyväntahtoisuudesta sitä koettaisikin. Sellaisten joukkoon lukisimme pitemmistä kertovaisista runoista »Muisto-Patsaan Suomessa», suurimmaksi osaksi »Runon Pohjan Sodasta», »Nuija-sodan Suomessa», »Sangarin Sionissa» ynnä jonkin muun. Juteinin pienemmistä runoista ja lauluista tuskin tarvinnemme esimerkkejä esittää, sillä niitä on kosolta.

Pääsyynä tähän epäonnistumiseen runoilussa, niin ett'ei meidän päivinämme enää voida useastakaan tällaisesta runosta nauttia, on varmaankin, kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet, ollut se, että suomea niin perin vähän oli ennen Juteinia käytetty maallisessa runoudessa[216] ja yleensä kirjallisesti: mutta eipä myöskään suuresti voi kummeksua sitä, ett'ei Juteini ole ihanaa runoa saanut syntymään aiheista sellaisista kuin esim. »Rupuli» (kirjotettu jo »Ruotsin vallan aikana», siis hänen ylioppilasvuosinaan), »Vilutauti», »Pullo», ja jo ennen mainitut »Kuohari», »Hulivili» y.m.m.

Koska juuri edellä on kielenkäytöstä puhe, sopii meidän tässä yhteydessä mainita, että Juteini varmaankin olisi voinut saada aikaan jotain erikoista ja etevääkin runollisella alalla, jos hän olisi tarkemmin tutkinut kansanrunouttamme, joka oli jo hänen päivinään samoin kuin meidän aikanamme täyteläistä, tosirunollista ja kaunista sekä tietysti käytti kieltä erinomaisesti, ja jos hän lisäksi olisi käyttänyt hyväkseen Porthan'in mainioita tutkimuksia kansanrunoudesta teoksessa »De Poësi Fennica».

Näin mielestämme uskallamme väittää, sillä Juteini oli aikansa etevimpiä suomen kielen käyttäjiä, ehkä etevinkin--hänhän oli syntyperältään suomalaisesta kodista, ja hänestähän G. Renvallkin sanakirjansa alkulauseessa mainitsee, että »Secretarius Wiburgi urbicus Jac. Judén» oli »linguae Finnicae cultor nostri temporis dexterrimus.» Hänelle ei sen vuoksi Kalevalan runomitan oikea käyttäminen olisi pitänyt olla vaikeata, jos hän olisi sen todellisen luonteen tuntenut, tai--ehkäpä on varovaisinta sanoa--jos hän olisi Porthan'in ohjeita hyväksynyt.

Mutta syytös, ettei Juteini Porthan'in runo-opin neuvoja noudattanut eikä yleensä Suomen vanhaa runomittaa varten siinä määriteltyjä sääntöjä tarkannut, vaatii myöskin todistelua, koska Juteinin nimellä suomalaisen kirjallisuuden historiassa on kunnioitettu sija. Pääsisimme tosin vähemmällä vaivalla vain viittaamalla prof. Ahlqvistin tutkimuksiin julkaisussa »Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta», jossa hän sanottua asiaakin pohtii, mutta ei liene syytä jättää esitystämme tässä suhteessa vajavaiseksi.

Juteini, näet, hyvin usein tekee virheen sitä suomalaisen kansanrunon sääntöä vastaan, _ett'ei pidä pääkorollista lyhyttä tavua käyttää nousuna edempänä ensimäistä runojalkaa_. Hän rakentaa runonsa tavallisesti niin, kuin lukija on näkevä runosta: »Suomen Kielestä elli Sana-Armeijan Kokous Perustus-suomeksi», josta aiempaan esitykseemme olemme lainanneet kokonaista 19 säettä keskeytymättömässä jaksossa sekä kursivoineet ne tavut, joista mainitun virheen löytää. Näistä 19 säkeestä on ainoastaan 6 sanotussa suhteessa virheetöntä, jota vastoin kaikilla muilla on joko yksi taikka kaksi sellaista virhettä. Ja tällaisia säkeitä on hänen Kalevala-runomittaisissa runoissaan ylen runsaasti.

Toinen virhe, jonka Juteini myöskin tekee, vaikk'ei niin usein kuin juuri mainittua, on oikeastaan sama kuin edellinen, mutta sopii mainita tässä erittäin, »De Poësi Fennicassa» kun, näet, on erikoinen neljäs sääntö, joka kieltää asettamasta säkeen loppuun kaksitavuiaia sanoja, joiden molemmat tavut ovat laajuudeltaan lyhyitä. Esimerkkeinä mainittakoon vain seuraavat säkeet:

»Kuivakon jo kurja _käsi_.»

»Sekä suuri Saksan _sota_.»

»Jonga perustus ei _petä_, nuljahtele nurkka-_kivi_.»

Mainittua »De Poësi Fennican» neljättä sääntöä vastaan Juteini tekee vielä muitakin virheitä, jotka tosin eivät ole suuria eivätkä aina nykyisen kehittyneemmän runo-opin kannalta virheitäkään. Näihin kuuluvat laajuudeltaan lyhyitten kolmitavuisten sanojen käyttäminen säkeen lopussa. Tätä kuitenkaan ei ole virheeksi katsottava, sillä sellaisia säkeitä löydämme Kalevalastakin, Erään toisen virheen suhteen sanottua Porthan'in runo-opin neljättä sääntöä vastaan joudumme myöskin epäilevälle kannalle onko sitäkään oikeastaan virheeksi katsottava, kosk'ei sitä Kalevalassa karteta ja koska sitä runoilussa lieneekin milt'ei mahdoton välttää, vaikk'ei se oikeastaan hyvään runoon sovi. Tarkotamme sen säännön syrjäyttämistä, että runo rakastaa pitempiä sanoja säkeen loppupuolella. Selvyyden vuoksi liitämme tähän »De Poësi Fennican» neljännen säännön: »Olletikin pitää runoilijan sovittaa sanansa niin, että viimeisen edellinen tavu säkeessä (s.o. viimeisen jalan nousu) on pitkä, sillä laulettaessa viipyy laulu tällä tavulla kauimmin. Kuitenkin voivat sellaiset sanat, joissa on neljä tavua eli useampi, sovelijaasti seisoa säkeen lopussa, myöskin vaikkapa viimeisen edellinen tavu olisikin lyhyt ja sen edellinen pitkä, sillä syrjäkorko (euphonicus) viimeisen edellisellä tavulla antaa sille kumminkin tarpeellisen pituuden. Ja tässä kohdin muistetaan, että runo rakastaa pitempiä sanoja säkeen loppupuolella.»[217]

Tämän yhteydessä on meidän vielä mainittava muutamia puutteellisuuksia, jotka ovat havaittavissa Juteinin runoissa. Hän, näet, ei ylimalkaan sanottavasti tahi ei ainakaan riittävässä määrin toista samaa ajatusta eri sanoilla, s.o. hän ei käytä paljon kertoa eli parallelismia, kuten jo aikaisemminkin olemme huomauttaneet. Tämä mitä tulee yksinkertaiseen kertoon. Mutta vielä vähemmin löydämme hänen runoistansa puolisäkeisiä kertopareja, joita kansanruno viljelee.

Viittasimme aiemmin jo erääseen Juteinin kuusimitan vikaan, mikä on aivan yleinen Juteinin muissakin runoissa. Samasta seikasta huomauttaa jo prof. Ahlqvist ronous-oppinsa 40 sivulla. Asia koskee liikanaisen alkusoinnun käyttämistä, johon Juteinin on houkutellut hänen tavaton kykynsä helposti löytää soinnullisia sanoja, niin hyvin alku- kuin loppusoinnullisia. Etenkin alkusoinnun käyttämisessä hän menee sopivaisuuden rajan yli, sillä usein tapaamme kolme, jopa neljäkin samalla äänteellä alkavaa sanaa säkeestä. Esimerkkeinä mainitsemme muutamia säkeitä:

»Vaivutettu vieras valda.»

»Jännittävät--joutsen jäykän.»

»Kansa-kunnat kaukaisetkin.»

»Leipsin laajan laitumella joukot jalot juondehissa.» »Koska kukin kansa-kunda.»

(Ter!) »Näin nyt näändyi Napoleon.»

»Kätki kannella kalatkin, koski kasvoin, kylmäs kynttä.»

»Sekä suuri Saksan sota.»

»Kerran kohen koto-kieltä.»

»Moitin minä maani miestä.»

»Saa se siellä selvän muodon». j.n.e.

Esitetyt säkeet riittäkööt todistamaan äskeisen huomautuksemme todenperäisyyttä. Kun lukija runoa lukiessa tapaa tällaisia säkeitä, vetää liikanainen alkusointu hänen huomionsa puoleensa, niin että sisällys jää sivuasiaksi, joka tietenkään ei ole ollut runoilijan tarkotus.

Mikä myöskin vaikuttanee, ett'ei Juteinin runo aina ole niin nautittavaa, kuin kansanruno on, on se, ett'ei hän ole runoillessaan käyttänyt »runojen kieltä», joka johonkin määrin eroaa kirjakielestä.

Sanoimme aikaisemmin, että Juteinilla runoillessaan Suomen vanhalla runomitalla oli aivan omat sääntönsä, jotka poikkesivat »De Poësi Fennicassa» annetuista ohjeista. Niitä tulisi meidän tässä sen vuoksi hieman tarkastaa:

Huvin vuoksi ensin huomautettakoon, että Juteini ennen mainitussa runo-opissaan »Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten», puhuessaan suomalaisen runouden nimestä (»Om Finska Poesiens namn»), vielä uhraa fennofiilien »vertailevan» kielitutkimuksen alttarille. Hän puhuu erilaisista laulun nimityksistä ja määrittelee erittäin hyminä sanan merkityksen seuraavasti: »Hyminä, hiljainen enimmin nenästä kuuluva jymy eli ääni, joka sana monien yhtäläisyyksien takia kreikan ja Suomen kielissä myöskin lienee johdannainen »hymn» sanasta, joka merkitsee ylistyslaulua».[218]

Mainittuaan otsakkeen alla »Om Runrimmets natur» (runon soinnun luonteesta), miten suomalaisten vanhoissa runoissa vähintäin kaksi sanaa säkeessä »alkaa samalla kirjaimella, jonka takia niitä on helpompi muistaa, kun toinen sana joka rivissä ikäänkuin vaatii toisen», Juteini lisää, että nämä samoin ääntyvät äänteet »oikeutta myöten ovat runojalkojen alussa».--Miten erehdyttävä tämä vaatimus on, huomaa heti sellaisesta Kalevalan mallisäkeestä kuin: »Miele/ni mi/nun te/kevi». Juteini ei itsekään tarkoin voi tätä noudattaa, vaan kirjottaa usein tähän tapaan: »Vaati/onnel/da o/sansa».

Samassa luvussa Juteini vielä sanoo »runon olevan suomen kielen tavallisen ja sen luonteelle sopivimman runolajin, muodostuen kahdeksasta tavusta, jotka jakautuvat neljälle runojalalle, ja muodostavan, varsinaisen kertovan runomitan». Tämän jälkeen hän neuvoo »vaihteluna runotyylissä», ja kun tahtoo »esitykselle antaa suuremman painon», käyttämään n.s. »meleerattua runoa» eli sitä tapaa, että lisätään säkeen alle »nelitavuinen täyte» tai »puoli säettä», joka on alkusoinnillinen loppupuoliskolle edellistä säettä tai loppusoinnullinen edellisen säkeen viimeiselle runojalalle, jos se on eri sanana; seuraava säe silloin päättyy kolmitavuiseen sanaan. Esim.:

Pohjan poika Suomalainen vasta työllä, toimellansa taitavalla vaati onnelda osansa.

Tai

Siitä sulle, rauhan luoja, levon suoja kiitos kaikkukon kylissä?[219]

Niinkuin lukija heti huomaa, on tämä jo taiderunoa eikä enää Suomen vanhaa runoa. Mutta Juteini sanookin nimenomaan, että tätä lajia koristetta ei sovi käyttää säännöllisesti suomalaisessa runossa.

Porthan'in ohjeista poikkeaa Juteini siinäkin, että hän arvelee hyväksyttäväksi sellaisen säkeen, joka muodostuu yhdestä ainoasta sanasta; ja tällaisen säkeen kauneutta kohottaa muka se, että muutamat tavut ovat soinnullisia.

Että Juteini halusi karttaa sananjakoa runossa, jota taas Porthan puolsi, näkyy seuraavasta lausunnosta luvussa Runon rakeenteesta (»Om Runans mekanik»): Kun ensimäinen sana on kolmitavuinen, toinen kaksi ja kolmas kolmitavuinen säkeessä, niin sellainen runonsäe kyllä käy laatuun, mutta on sellaisia harvoin käytettävä; sillä tässä asemassa tulee joka sana jaetuksi, kun niiden tavut ovat jaettavat runojalkoihin, mikä (seikka) tekee säkeen raskaaksi, aina sitä myöten kuin on suuri lukumäärä sanoja, mitkä eivät luonnostaan sovellu säkeen tahtiin, erittäinkin jos kaksitavuisen sanan edellinen tavu on painollisempi------. Sitä paitsi eivät sanojen (alku-) soinnut tässä koskaan sovi runojalkojen soinnuiksi, mikä on pääasia ja muodostaa poljennon säkeessä.[220]

Jos sananjakoa ei voi karttaa, niin tulee sanojen järjestyä niin, että joka runojalka sanajaossa muodostaa trokeen. Kaksi- ja nelitavuiset sanat ovat sopivimmat ja soinnukkaimmat runoihin. Jos sellaisia sanoja käytetään ensimäisessä ja toisessa säkeessä ja niihin liitetään kolmas ajatusta täydentämään, mikä säe on muodostunut kaksitavuisesta ja kahdesta kolmitavuisesta sanasta, joista viimeisen sanan keskitavu on painollinen (s.o. pitkä joko positsioonin tai vokaalin kautta), niin ei säkeiltä puutu soinnukkuutta, esim.

Kohta koitti onnen päivä ihanainen ihmisille, riemu ruskoitti enemmän.

Kun Porthan sanoo, ett'ei säe saa päättyä yksitavuiseen sanaan, niin Juteini on sitä mieltä, että se joskus, vaikka »harvoin», voi tapahtua; yksitavuisten sanojen »lausunta on silloin ainakin oleva sangen lyhyt, niinkuin: _se_ ja _jo_, ei suinkaan niinkuin: _me, te_ ja _he_,[221] tai _on_, kun konsonantti seuraa».

Vielä Juteini varottaa alottamasta säettä samallaisella tavulla, kuin edellinen päättyy lauseissa, jotka ovat lähemmässä yhteydessä tai ilman välimerkkiä; sillä muuten muuttuu siirto säkeestä toiseen yksitoikkoiseksi. Jopa sitä on kartettava sanojen välisissä suhteissakin.

Esityksen tekee voimakkaammaksi se, että uusitaan seuraavan säkeen alussa edellisen tärkein sana, tavallisesti viimeinen, joka siihen soveliaimmaksi katsotaan, esim.

Turha työksi tyhmän sota-- sota surkeus sukumme.

Tätä uusittua sanaa voi joskus seurata toinenkin, esim:

Sulla on nyt suurin voima-- suurin voima, vahvin valda.

Juteinin mielestä on vielä seuraavat kaikessa kirjotuksessa tavalliset seikat runoillessakin huomioonotettava: 1:o Kun tahtoo tehdä kertomuksen eloisammaksi, esitetään presensissä jo tapahtuneita tapauksia, johon esimerkkejä kyllä löytyy. 2:o Usein käytetään yksikköä, vaikka ajatus lauseessa tähtää useihin tai kokonaiseen sukuun, esim.: Ihminen on siitä laadusta, jolla tarkotetaan koko ihmiskuntaa. 3:o Antaakseen enemmän merkitystä esitykselle, muodostetaan myöskin silloin tällöin monikkomuotoja sanoista, joilla oikeastaan voi olla ainoastaan yksiköllinen merkitys, esim.: iäisyydet, ajat etc.

Tällaisista säännöistä ja niiden mukaisesta menettelystä runoillessa ei Porthan eikä Kalevalakaan tiedä mitään.

Seuraavat Juteinin huomautukset runon rakenneoppiluvussa ovat ehkä vielä erikoisuutensa vuoksi tässä esitettävät: »Muuten on taiteen muodostamia kauneuksia, kuten etenkin sanan uusimista, käytettävä harvoin, ainoastaan erittäin tärkeissä asioissa.» Runo on somnukkaampi ja helpompi muistaa, jos käyttää sekä alku- että loppusointua. Näiden takia ei kuitenkaan pidä ikävällä tavalla typistää sanoja tai yleensä kieltä eikä jättää »naivia» lausetta käyttämättä loppusoinnun takia; tämä koskee etenkin runoa, jonka säkeissä on pieni määrä tavuja. Ja jos käyttää alkusointua myöskin muullaisessa runoudessa kuin suomalaisessa runossa, niin voi loppusointua mielin määrin olla käyttämättä, niinkuin muissakin kielissä. Sitten Juteini lisää: »Mutta minun täytyy tässä tunnustaa: laulukappaleissa, joissa on useita säkeistöjä ja jotka ovat muodostetut muiden kansojen laulutaiteen mukaan, on sangen vaikeata, ja milt'ei mahdotonta, ell'ei silloin tällöin joko tapa ylevänlaista ajatusta, tai pilaa kieltä, loppusoinnulla, ja vielä vaikeampaa kummallakin soinnulla, aivan tarkoin, vääntämättä sanoja, saada sopimaan joka tavu runomittaan kaikissa vastaavissa säkeissä, nimittäin: aina voida löytää niille soinnullisia sanoja. Niin erilaisia ovat suomenkielen tavallisesti pitkät sanat tavukorkonsa puolesta. Kuitenkin on tärkeätä, että etenkin laulettaviksi tarkotetuissa kappaleissa valitaan sanat niin, että tavu-korko niin paljon kuin mahdollista sopii laulun tahtiin.»[222]

Yleensä hyvänä suomen kielen käyttäjänä ja omatessaan todellisen runosuonen ei Juteinilla tunnu olleen vähintäkään vaikeutta runon rakentelussa kielen puolesta. Sen vuoksi hän runo-opissaan myös näyttää olevan sangen vaativainen kielikäytön suhteen eikä runoilijoille myönnä tässä suhteessa suuriakaan »vapauksia». Alottaessaan lukua näistä vapauksista hän on sangen ankara sen suuntaisiin nähden, joita aikaisemmin Petraeus ja Martinius kieliopeissaan olivat puoltanet tehdäkseen runoilemisen suomen kielellä helpoksi. Juteini sanoo sanotussa kohdassa: »Liiaksi runoudessa typistellä kieltä, ilmaisee runoilijan heikkoa ja harjaantumatonta kykyä. Mutta ei mikään enemmän runouden arvoa alenna, kuin pakottaa säkeeseen sanoja, etenkin vain soinnun (»rimmets») takia.» Sitten hän kuitenkin luettelee koko joukon vapauksia, joita hän ei itse sentään runoillessaan myöhemmin paljon käytä. Yksi tällainen vapaus, jommoista emme muista hänen omissa runoissaankaan tavanneemme ja jota nähdäksemme ei Porthankaan hyväksynyt, on, että runossa voi käyttää pakeneen, anoon j.n.e. pakenemaan- ja sanomaan-muotojen sijasta. Lähes kuusi sivua sanallisia runonvapauksia esitettyään hän lopussa varottavasti sanoo: »Mutta näitä vapauksia on viljeltävä säästeliäästi; sillä ne ovat aina vahingoksi kielelle. Kielentaitava runoilija niitä tuskin tarvitsee, tai niitä niin vähän käyttää, kuin jokaista muutakin pahaa, vain karttaaksensa suurempaa».

Runo-oppinsa luvussa Laulutaidosta Juteini aivan vähän selvittelee suomalaisen runon sävelmää sen muunnelmineen, koska hän sen olettaa, kuten hän sanoo, kansallisena yleisesti tunnetuksi. Hän arvelee runon sävelmän kuuluvan kauneimmalta kahdella äänellä, kun jälkimäisellä, vähän yleinmällä äänellä, ikäänkuin vastataan, edelliseen. Tämä tapahtuu niin, että siinä aina uusitaan sama säe. Myöskin voidaan vaihtelun vuoksi joka toinen rivi eli säe vastauksena uusia. Nähtävästi oli Suomen kansan runojen laulaminen Juteinin aikana vielä aivan yleiseen tapana, koska hän olettaa runon sävelmää kansallisena tunnetuksi. Epäilemättä hän samalla sävelmällä on ajatellut omat kansanrunomitalla kirjotetut runonsakin laulettaviksi. Mutta hänellä on ehdotus edellämainitun uusimisen välttämiseksi vastauksena. Hän luulee laulaessa syntyvän enemmän viehätystä, jos »vastaaja» laulaa joka toisen tai joka kolmannen säkeen, minkä hänestä silloin tulee päättyä kolmitavuiseen sanaan, kuten:

Tukela on tuonen woima synnin orjalle elossa.

Tai:

Tukela on tuonen woima kuolon kowan kolkuttaissa synnin orjalle elossa.

Jos molemmat nämä viimeiset säkeistölajit asetetaan määrättyyn järjestykseen kautta koko runon, voitaisiin epämääräisyyttä tavallisessa runosävelmässä osiksi välttää, esim.

Minä laulan lapsilleni ihmisyydestä ilolla, jolle omhi onni suotu, toiwo, täyte puutostengin, waiwan woiteeksi warottu.

Ilo, riemu ruskoittiwat onnen aamulla alusta. Isä, äiti ensimmäinen, wanhembamme wakaisimmat, tunsit onneksi olonsa.

»Viimeisissä säkeissä on tahtia korotettava asteettain, mutta reippaasti, tai ikäänkuin hetkuttain,[223] nimittäin kolmannessa enemmän kuin toisessa. Mutta jos säkeistön muodostaa vain kaksi riviä, niin pitää jälkimäinen koko painon». Näiden ehdotusten ja järjestelyjen mukaanhan toki runosta muodostuisi jonkillaista taiderunon tapaista.-- Säe, joka kuuluu toiseen lauseeseen kuin edellinen, ei kelpaa vastaussäkeeksi laulaessa. Eri lauseen muodostava säe on siis aina erikseen uusittava vastauksena laulaessa. Runo-oppinsa lopussa Juteini puhuu vielä sananlaskuista,[224] koska, kuten hän sanoo, »ne osiksi ovat kokoonpannut soinnulla» (med rim). Ne hän jakaa: »varsinaisiin», »vähemmän varsinaisiin» ja »epävarsinaisiin» (oegentliga). Niiden luonnetta hän myös esittelee.

Juteinin runoudesta tässä puhuttaissa sopii myös selvitellä hänen suhdettaan runoilijaesikuviinsa Franzén'iin ja Bürger'iin lyyrikkona ynnä mahdollisesti myös Anna Maria Lenngren'iin satiirikkona sekä muuten kaunokirjailijana yleensä ainakin saksalaiseen Jean Paul'iin, eli, niinkuin hänen täydellinen nimensä kuuluu, J.P. Fr. Richter'iin, mutta mahdollisesti ja luultavastikin myös ruotsalaisiin J.H. Kellgren'iin sekä muihinkin Kustaa III:nnen aikuisiin ja sitä seuraavankin ajan kirjailijoihin; sillä selvää on, että hän yleensä on niiden teoksia tuntenut. Muuta tuskin voi odottaa Porthan'in ja Franzénin oppilaalta sekä »valistusajan» mieheltä maassamme yleensä.

Niinkuin siihen jo aikaisemmin Juteinin elämänvaiheita esittäessämme viittasimme, on selvän selvää, että hänellä on ollut Franzén'in hauskat, mutta kohtuutta juomatavassa vaativat juomalaulut mielessään kirjottaessaan samannimisiä laulujaan ja ehkäpä Lenngren'in pistävät satiiriset runot omia »Pilakirjoituksiaan» tekaistessaan. Ell'emme uskaltaisikaan väittää, että Juteinin runotar rakkauslauluissa-- pelkästään niiden sisällystä silmälläpitäessämme--on suoranaisesti sukulaisuussuhteissa Franzén'in viattomaan ja rakkaudesta ylen ylevästi ajattelevaan runohenkeen, vaikka Juteini sitä epäilemättä on oikein ihanteellisena ihaillut, niin hän meistä eroottisissa lauluissaan ja runoissaan sen sijaan ilmeisesti on paljonkin sukua Bürger'ille, tuolle muotovalmiille saksalaiselle klassikolle, jota tunnustetaan aivan yleisesti »yhdeksi Saksan suurimmista lyyrikoista», vaikkakin myönnetään, että Bürger'in suhteen Schiller'in väite, että häneltä puuttuu ihanteellinen käsitys rakkaudesta ja kauneudesta, ei ole kokonaan epäoikeutettu. Mitä taas tulee runon muotoon, niin on Juteinilla se vallassaan yhtä hyvin kuin Franzén'illa ja Bürger'illäkin, ell'emme ota lukuun lauluihin nähden sen suurempaa vaihtelevaisuutta ja moninaisuutta. Että Schiller'in äskenmainitulla väitteellä Bürger'iin nähden, joka jonkun aikaa kuten tunnettua eli kaksinnaimisissakin kälynsä Auguste Leonhart'in (»Molly'n») kanssa vaimonsa Dorette'n suostumuksella, on jonkun verran perää, todistaa meistä esim. hänen muotokauniit runonsa »Golkondan kuningatar», »Lenardo ja Blandine» y.m., joissa on rakkaudella monessa kohden varsin aistillinen, jopa hekumoiva ja lihallinen sävy. Kun Juteinilla nähdäksemme Bürger on ollut runoilijaesikuvana ainakin aikaisempina, vuosina, niin ei ole ihmeteltävää, että hän hekumallisuudesta puhtaampienkin rakkauslaulujen rinnalle on luonut rivon runon »Hulivili», vaikka hän sillekin on opettavaisen leiman tahtonut antaa loppuun liitetyllä varotuksella. Mutta kouraantuntuvampikin todistus on meillä siitä, että Bürger on Juteinille hyvin tuttu. »Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen» kirjansa erääseen kirjotukseen »Om våld emot djuren» (Väkivallasta eläimiä kohtaan) Juteini, näet, lainaa neljä säettä eräästä Bürger'in runosta »Der wilde Jäger».[225] Säkeet kuuluvat:

»Lasz ab, lasz ab von dieser Spur! Entweyhe Gottes Freystatt nicht! Zum Himmel ächzt die Creatur Und heischt von Gott dein Strafgericht».

Tämä runo, »Der wilde Jäger», on muuten nähdäkssemme ainoa Bürger'in runoista, mikä tavallaan eläinsuojelusajatuksen sisältää, koska siinä »villiä» eli »hurjaa metsästäjää», erästä »Wild- und Rheingraf»ia, ensin varottaa pyhäpäivänä lähtemästä jahtiin hänen oikealla puolellaan oleva ratsastaja, »hyvä enkeli». Vasemmalla puolella oleva taas vain kehottaa ja ollen luultavasti hänen intohimonsa voittaa joka kerta kehotuksillaan »Wildgraf»in, niin että tämä tekee sunnuntai-metsästysretkellään vain pahoja tekoja, huolimatta ensinkään hyvän enkelin uusiintuvista varotuksista. Niinpä esim. sittemmin, kun metsästykseen mentäissä valkoinen komea saksanhirvi etsii erään talonpojan viljavainiosta suojaa sekä talonpoika sen takia nöyränä rukoilee, ett'ei hänen viljaansa, hänen, köyhän miehen, »hien» ja työn tulosta tallattaisi, yhtyen talonpojan anomukseen tuo hyvä enkeli taas varottaa kreiviä väärin tekemästä; vielä kolmannen ja neljännenkin kerran kieltää oikeanpuolinen ratsastaja »villikreiviä» väkivallan töistä, kun häntä eräs paimen polvillaan pyytää armahtamaan hänen karjalaumaansa, johon hirvi on paennut, ja kun sitten vielä eräs pyhä erakko, jonka metsän keskellä olevaan »Jumalanmajaan» »otus» on piiloutunut, lempeänä ja kauniisti esiintyy kreiviä viimeistä kertaa varottaen vetämästä Jumalan tuomiota ylitsensä Juteininkin kirjaansa lainaamilla ylläesitetyillä sanoilla. Kreivi ei kuitenkaan tottele näitä, vaan noudattaa vasemmanpuolista neuvojaansa; ja silloin seuraa tätä viimeistä tottelemattomuutta hirvittävä rangaistus, »Jumalantuomio» toteutuu.

Saksalainen kuuluisa kirjailija Jean Paul Richter on nähdäksemme monessa suhteessa ollut Juteinin kirjailijaesikuvana. Juteini kyllä ei hänen kirjotuksiinsa viittaa muuta kuin yhdessä ainoassa paikassa, ja sen hän tekee Anteckningar-kirjassaan, mutta monet merkit meistä viittaavat siihen, että hän Jean Paulin tuotantoa on ihaillut ja tahtonut olla niin sanoaksemme toinen Jean Paul, joskin suomenkielinen. Tätä todistaa esim. se, että Jean Paul on satiirikko ja monessa kaunokirjallisessa tuotteessaan sangen hauska humoristi oikein ranskalaisen »Aufklärung»in malliin. Sitähän Juteinikin yrittää paitsi runomuotoisissa »Pilakirjoituksissaan» myöskin muutamissa suorasanaisissa kynäilyissään, niinkuin esim. »Pila Pahoista Hengistä» ja »Perhe-Kunda. Pila-Kirjoitus Epä-Luuloista» osottavat. Jean Paul on kasvatusta harrastanut erittäinkin Levanassaan, mutta hän on kokemuksiaan alkuopetuksenkin alalla sovittanut käytäntöön aapisentapaisessa julkaisussa, jonka löytää hänen kootuista teoksistaan. Olojen pakosta oli Juteini jonkun aikaa kasvattajana, niinkuin Jean Paulkin; mutta varmaankin sisällinen halu hänet myöhemmin sai julkaisemaan kasvatusopillisia »neuwoja» ja »Lasten Kirjan», kuten hänen esikuvansakin oli tehnyt. Jean Paul oli viisaustieteellisiä opintoja harjottanut ja julkaissut filosofisen kirjansa »Clavis Fichtiana», jossa hän Fichten aatteita yleistajuisesti selvittelee; Juteini on myös joukon filosofisia kirjotelmia julkaissut. Jean Paul'in opetuksen yhtenä juonena oli, niinkuin W. Rein'in pedagogisesta encyklopediastakin näemme, opettaa lasta jo koko aikaisin esittämään »Witzejä», s.o. elämänviisautta sisältäviä iskulauseita (»Bildung zum Witz», niinkuin »Levanassa» sanotaan). Tällaisia mietelmiä on Jean Paulin kootuissa teoksissa useissa kohdin paljonkin: väliin »Polymeter'in», väliin »Impromtü's» nimisinä, toisinaan taas ollen otsikon alla: »Vermischte Gedanken», tai »Meiner abgerissener Gedanken», »Meiner abgerissener Einfälle» tai ilman otsaketta. Elämänviisautta pyrkivät Juteininkin »Sananlaskun Koetuksia ja Runon Tähteitä» nimisen kokoelman mietteet esittämään, samoinkuin hänen koottuihin teoksiinsa lisäksi kerätyt vakavat »Piirroksia» ja »Ajatuksia» sekä hilpeämmät »Hupailemia» nimiset mietelmät. Juteinin ajatelmat ovat enimmäkseen runopukuisia, kun sen sijaan Jean Paul'in ovat järjestään suorasanaisia. Mutta tapaamme Juteinin filosofisista teoksista suorasanaisiakin.

Vaikka myöhemmin esityksessämme eri luvussa on tarkotuksenamme tarkastaa Juteinin filosofisia mielipiteitä, jolloin luonnollisesti samalla tulee erikoisesti puheeksi hänen filosofinen tyylinsä, niin sopinee tässä, kun hänen kirjailijaesikuvistansa kerran puhe on, ohimennen mainita, että hänellä filosofisissa kirjotelmissaan lähinnä tyylillisenä esikuvana luultavasti on ollut Kellgren, kuten Aarne Anttila huomauttaa kirjotuksessaan »Juteini filosofina».[226] Salaman tavoin iskevä esitystapahan muuten oli valistusajan kirjallisuudessa yleinen. Eipä sen vuoksi siis ihme, jos Juteinikin vielä sen ajan miehenä sitä jonkun verran matki etenkin filosofisissa kirjotelmissaan.

Kirjassaan »Kasvatusopilliset virtaukset ja koululaitoksen kehitys Suomessa vuosina 1801-1843» Jaakko Pärssinen sivuilla 188, 396, 443-448 ja 476 ensin ohimennen kertoo Juteinin kirjallisesta toiminnasta Viipurin sanomalehdessä Wiburgs Wochenblatt ja sitten mainitsee miten Viipurin kymnaasin kirjastossa oli »oppilaille ja opettajille suomenkielistäkin Juteinin julkaisemaa kirjallisuutta, kuten Ajan viete, Uusia sananlaskuja, Tutkinto kuolevaisuudesta, Pila pahoista hengistä, Huvitussanomia., Uusia lauluja, Lähtölaulu, Valittuja sananlaskuja», mutta myös että tätä kirjastoa vahingoitti tulipalo v. 1834, jolloin siellä myös oleva Juteinin kielioppi sekä edellä luetellut kirjatkin paloivat. Sitten hän (Pärssinen) vielä suhteellisesti laajasti selostaa Juteinin pieniä kirjasia: »Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle» sekä »Puhe Lapsen kaswatuksesta». Ja lopuksi hän tekee johtopäätöksiä siitä, mitä vaikutuksia Juteini on saanut uudemmista pedagogisista virtauksista, mitä suuntaa hän edustaa: Juteini on muutamassa suhteessa »varsin lähellä valistusfilosofiaa» ja Rousseaun oppia sekä (näiden yhteismuodostumaa)[227] filantropinismia ynnä Ewald'in käsityskantaakin huolimatta siitä, että hänen kirjotuksistaan tapaa mielipiteitä, joita Kant ja Fichte sekä heitä seuraileva Herbart ynnä Suomessa Viipurin kymnaasin yliopettaja G.K. Girgensohn edustavat. Nähdäksemme Pärssisen käsitys on myöskin se, että näiden (paitsi luonnollisesti Girgensohn'in) aikaansaamat henkiset virtaukset Ruotsin kautta tunkeutuivat maahamme. Saanemme Juteinin kasvatusopillista kantaa koskevia seikkoja lähemmin käsitellä kirjamme II:ssa osassa.

Kun Juteinin runoutta tavalla tai toisella koskevaa tässä luvussa pääasiallisesti olemme tutkistelleet, johdumme vihdoin kysymyksiin: onko Juteinin runoelmia paljonkin levinnyt ja keihin niiden vaikutus on ulottunut?

Arvostellessaan Juteinin kirjailijatointa teoksessaan Suomalaisen Kirjallisuuden Vaiheet sanoo J. Krohn sivulla 216 kahden vierekkäisen. kappaleen alkusanoissa näin: »Juteinin runoelmia, niinkuin hän usein valittaa, ei ostettu paljon», ja »hänen kirjansa ylipäätään eivät ole voineet paljoa vaikuttaa kansaan». Mutta olemme Juteinin kirjoista turhaan etsineet edes yhtä sellaista »valitusta», ettei hänen runoelmiaan »ostettu»; ja tietysti on silloin vielä mahdottomampi löytää »useita». Luulemmekin väitteen olevan ainoastaan otaksuman, joka ehkä on johtunut aikaisin kirjotetusta, Juteinin »leivättömyyden» aikuisesta runosta »Runolaisille», missä puhutaan runoilijain ohdakkeisesta tiestä; ja mahdollisesti on tuo olettamus myös voinut aiheutua v. 1820 painetusta Huilun Humina runosta, jossa taas parissa kohden kerrotaan ajasta, jolloin Juteini vielä oli »onnen outo poika-puoli», vastoinkäymisiä kokenut, nuori ja otaksuttavasti silloin vielä köyhä runoilija. Mutta tahtoisimme kysyä: milloinka maassamme ylimalkaan runoilijain--ja miks'ei sanottaisi kirjailijain yleensäkin! --alkutaival ja vieläpä useimmissa tapauksissa koko elämänpolkukin on ollut muuta kuin ohdakkeinen ja köyhyyden katkeroittama. Suurtakaan eroa ei luullaksemme ole nykyisyyden ja menneisyyden välillä siinä kohden. Mutta tämä kaiketi ei vielä tiedä sitä, ett'ei heidän kirjansa olisi mennyt kaupan, vaikk'ei tietysti näin nuoressa sivistysmaassa suuria painoksia niistä uskalleta ottaa. Ja mitä erikoisesti Juteinin teoksiin tulee, niin ovat nähtävästi--päinvastoin kuin mitä Krohn on olettanut--hänen kirjastensa (runoja sisältäväinkin) ensimäiset painokset yleensä kyllä loppuunmyydyt; siitä on meillä mielestämme todisteita, suoranaisiakin hänen myöhemmältä ikäkaudeltaan, mutta myöskin välillisesti todistavia aikaisemmilta ajoilta. Mitäpä muuta merkitsee esim. se, että kaikki hänen tärkeämmät runonsa ensimäisestä runovihkosesta ovat ainakin kolmesti painetut, lukuunottamatta runoa Turun uuden Akatemian rakennuksesta, joka on vain kahdesti julkaistu. Samoin on yleisölle kolmesti tarjottu luettavaksi useimmat vuosina 1815 ja 1816 julkaistuissa runovihkoissa olevat runot, sellaiset kuin Muisto-Patsas ja siihen liittyvät kaikki kolme laulua, Laulu Suomessa, Wenäläinen lauluineen ja Kiitos-Uhri; muut kahdesti. Nimissä on joku muunnos ja sisällyskin on osiksi muuntunut. Laulu Elämän Nautinnosta on tietääksemme kuudesti painettu. Näytelmäntapaista runoelmaa Pila Pahoista Hengistä on otettu aikaisemmin kaksi painosta ja sitten kolmannen kerran vielä painatettu koottuihin teoksiin. Kysymme sen vuoksi vielä kerran: Mitäpä muuta merkitsee tuo kaikki, kuin että runoelmilla on ollut sen aikuisiin oloihin nähden menekkiä?! Toinen asia on sitten, jos kysytään painosten suuruutta ja siitä johtuvaa runoteosten leviämismahdollisuutta. Tätä kysymystä tahdomme pohtia vasta vähän myöhemmin. Nyt on meidän ensin esitettävä edellä lupaamiamme suoranaisiakin todisteita vielä Juteinin runotuotteitten menekistä. Sanan Saattajassa olevassa Juteinin elämäkerrassa v. 1840 (Kts. Liitteitä) sanotaan: »J----n kirjapainosta ilmauntuneita toimituksia ei ole enä kirja-kauppioilla eikä hänellä itsellä». Tämä lause nyt ilmeisesti todistaa, että v. 1840 _kaikki_ Juteinin siihen asti painosta julkaisemat _teokset, siis runoelmatkin, olivat loppuunmyydyt_. Ja että hänen kirjoilleen arvoakin annettiin ja niillä niin ollen silloin oli tilaisuutta vaikuttaa lukijoihinkin, joihin on luettava varmaan rahvaanmiehiäkin--jos Krohn »kansa» sanalla juuri rahvasta tarkottaa--, siitä on todisteena samassa elämäkerrassa vähän aikaisemmin esitetty näin kuuluva lause: »----hän (Juteini) ei ole ainoastaan toimellisuudensa suhteen viran toimituksissa ansaitun arvon voittanut kaikilta meidän kaupungin asujamilta, vaan myöskin monelle ja opäilemätä vielä usiammalle, Suomen kielen ystävälle mahtaa olla vanha tuttu ja rakas sieluheimo Suomen kieltä ja kirjallisuutta kunnioittavien kirjoitustensa ja toimitustensa kautta,----». Ja A.J. Sjögren sanoo v. 1821, että suomalaisen kirjallisuuden suhteen erittäin ansiokas Juteini on suomalaisen talonpoikaissäädyn sivistämistä uutterasti edistänyt kirjailijatoimellansa.[228] Että kansa, itse talonpoikainen väestö, Juteinin teoksia luki ja, kuten jo edellä väitimme, itse asiassa niitä arvossa piti, sitä todistaa vielä seuraava P. Päivärinnan lausunto syntymäpitäjänsä maallisesta kirjallisuudesta hänen nuoruutensa aikana, vaikk'ei hän itse ikämiehenä, ja kirjailijana mainitsemaansa Juteinin kirjaa enää sivistävänä pitänyt. Tähän lausuntoon jo siv. 12 viittasimme toista tarkotusta varten ja se kuuluu: »Ainoat kirjat siihen suuntaan (edellä puhutaan sivistyttävästä maallisesta kirjallisuudesta) lienevät olleet siihen aikaan: Jutén'in »Pila pahoista hengistä» ja »Hoberg'in äijä», jotka jokainen osasi ulkoa».[229] Samansuuntaisen tiedon Lopelta juuri mainitusta Juteinin kirjasta antoi tämän kirjottajalle kerran eräässä suullisessa keskustelussa myöskin prof. Setälä ylioppilasajaltaan, johon tietämään jo viittasimme samalla kertaa, kuin Päivärinnan tiedonannosta puhuimme, vaikka tätäkin tietoa käytimme silloin todistaaksemme, että Juteinin nimi aikoinaan oli tunnettu ympäri koko Suomen niemen. Vielä viidennenkin todistuksen kansan arvonannosta, mutta tässä tapauksessa Juteinin kirjasiin nähden _yleensä_, luemme merkin A. A(hlqvist'i)n jo ennenmainitusta esitelmästä 1852-vuoden Litteraturblad'issa. Siinä sanotaan, näet:»----(Juteini) on julkaissut joukon kirjotuksia, varustettuina moninaisilla nimityksillä, joiden sekä sisällys että ulkonainen asu ilmaisevat, että ne ovat aijotut kansalle. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt niitä tulemasta tunnetuiksi ja arvossa pidetyiksi myöskin säätyläishenkilöitten keskuudessa, joista moni silloin vielä osotti myötätuntoisuuttaan samalle kirjallisuudelle kuin kansakin eikä voinut siihen määrin, kuin nykyisin on laita, tyydyttää lukuhaluansa ulkomaisella kirjallisuudella. Tämä seikka, että Judén'in kirjoja levisi myöskin maan sivistyneemmän väestön keskuuteen, hankki hänelle myös sen _yleisen arvonannon_,[230] minkä hän kirjailijana on osakseen saanut.----».[231] Vähän aikaisemmin sama merkki sanoo samassa esitelmässä vieläkin suoranaisemmin Juteinin (sekä Gottlund'in ja Korhosen) _vaikutuksestakin kansaan_, että he ovat ennen muita kirjailijoita huomiotaherättävällä tavalla vaikuttaneet osiksi _kansaan_[230] sivistävästi, osiksi _sivistyneihin_[230] kansallistunnetta eloonherättävästi ja kohottavasti. Ehkä kaikkein pätevimmät todistukset Juteinin laulujen arvokkuudesta olemme kuitenkin säästäneet tähän viimeiseksi. Todistukset ovat J.V. Snellman'in ja lukija löytää nekin Litteraturblad'ista (v:lta 1856) siv. 368 ja (v:lta 1858) sivv. 447, 448. Ne kuuluvat: »Juteinin lauluja laajalti maassamme tuntee, lukee ja laulaa--Suomen kansa, vaikka niitten tekijän sivistyneitten enemmistö tuntee vain nimeksi»;[232] sekä »myöskin on tunnettua, että Juteinin kirjotukset, levinneinä arkkikirjallisuutena, ovat saavuttaneet sangen laajan lukijakunnan rahvaan joukosta eivätkä varmaankaan ole olleet vaikuttamatta sen älylliseen ja siveydelliseen sivistykseen. Ei yhtä sadasta niitä, jotka maailmassa loistavat ylhäissukuisuudella, viroilla, arvonimillä ja ritarimerkeillä, voida verrata vaatimattomaan maistraatinsihteeriin Viipurissa, eikä yksikään noita samoja äskenmainittuja ole saava nimeänsä säilytetyksi samallaisessa kiitollisessa jälkimaailman muistossa.»[233]

Mitä tulee Juteinin runoelmien painosten suuruuteen ja niiden siitä johtuvaan leviämismahdollisuuteen, emme me tunne hänen alkuperäisten runovihkostensa painosten kappalemäärää. Mutta hänen ruotsiksi kirjottamansa Anteckningar-kirjan painoksen suuruus on meillä tiedossa samoin suunnilleen myös hänen koottujen teostensa, sekä sekin, että painos ruotsiksi painettuja »Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten» ja »Kritik öfver Lån-Bokstäfverna uti Finska Språket» oli pieni (»obetydlig»).[234] Juteinin koottujen teosten painoksesta tiesi ennenmainittu ent. kirjakauppias Howing sanoa, että 1856-vuoden painos Jak. Juteinin Kirjoja oli 500 kappaletta, 1857-vuoden »luultavasti 200» ja »viimeiset 200 kappaletta».[235] Anteckningar-kirjaa painettiin vain 250 kappaletta, niinkuin jo edellä selvisi. Teoshan kuitenkin olikin selvästi tarkotettu vain sivistyneitä varten, päättäen sekä sen kielestä että yleensä vaikeatajuisemmasta sisällyksestä. Kansalle tarkotettuja teoksia taas (juuri noita runoelmia sisältäviä kirjasia) otaksuisimme painetun paljoa enemmän, kuitenkin huomioonottaen että yleensä kestävä painopaperi, jota kauttaaltaan olemme Juteinin kirjasissa tavanneet, tietenkin oli siihen aikaan suhteellisesti kallista niinkuin painatuskin. Jos siis saanemme olettaa, ett'ei näitäkään, kansalle, näet, tarkotettuja kirjasia, painettu niin suuria painoksia kuin meidän päivinämme huomattavain kaunokirjailijain teoksia, niin ei meillä kuitenkaan liene syytä luulla, että yleensä lukutaitoinen Suomen kansa olisi niitä paljokaan vähemmän lukenut tai toisten ääneen lukiessa kuulemallakin niiden sisällyksen omaksunut, kuin mitä nykypäivinä itse rahvaassa parempien kirjailijaimme teosten suhteen tapahtuu. Sjögren'in, Sanan Saattajan, Ahlqvist'in, Snellmanin. Setälän ja Pietari Päivärinnan edellä esittämämme lausunnot ovat meistä takeena siitä.

* * * * *

Niinkuin edellisestä jo on selvinnyt, oli Juteini sangen tuottelias runoseppä; tuleva tutkimus on luullaksemme osottava, että hän sekä runoissaan että muissakin suomenkielisissä kirjotelmissaan on osottautunut myöskin onnistuneeksi _sanasepäksi_ ja että saamme häntä kiittää monesta sattuvasta alkuperäisesti suomalaisesta sanasta,[236] ainakin sellaisesta, jonka ensimäisenä hän on kansankielestä siirtänyt kirjakieleen, mutta epäilemättä myöskin hänen itsensä muodostamasta. Myöskin meille meidän päivinämme oudonlaisia mytologisia sanoja voimme Juteinin kielestä tavata koko paljon, etenkin hänen runoistaan. Pariin sellaiseen viittaa Setälä tutkimuksessaan »Studien aus dem Gebiet der Lehnbeziehungen» (v. 1912) sivv. 24 ja 34 s., ja Virittäjässä v. 1911 merkki K. N(ieminen). sivv. 61 ja 62 luettelee eräitä poimimiansa sanoja J. Juteinin runoista sekä selittelee useampien merkitystä Lönnrot'in sanakirjan avulla. Nämä sanat K.N. on esittänyt »näytteeksi, että Juteinin kielestä voitaisiin ehkä saada poimintoja, jotka valaisisivat mytologistenkin sanain käyttöä ja merkityksiä».[237]

Kun tässä kerran Juteinin kielestä puhe on, sopinee tähän myös liittää hänen kirjoistaan poimituista sanoista tehty luettelo, joka sisältää nykyisestä kirjakielestä eroavaisimmat sanat--olkootpa ne sitten nominativissa taikka jossakin muussa sijassa, presensin 1 personassa tahi jossakin muussa verbimuodossa. Luettelo on myöskin selittävä näiden sanojen merkitykset. Kuitenkaan emme ota niitä lukuun, jotka ennen mainittujen sääntöjen takia poikkeavat nykyisestä kirjakielestä, emmekä niitäkään, jotka arvelumme mukaan ovat painovirheen kautta erilaisiksi muodostuneet.[238]

Juteini. Nyk. kirjakieli.

Aiwoi = aikoi. aiwoituksemme = aikomuksemme. aiwuissa = aivoissa. aldis = alttiiksi; alttiit. alennessa = aletessa. ales = alas. alensa = allensa. allo = aalto. Jos kaksi samanlaista vokalia nykyään merkitään sanan ensi tavussa eli se siis on pitkä, niin J. usein lyhentää tuon tavun poistamalla toisen vokalin. ambuan = ammun. ambusi = ampui. andakon = antakoon. J. lyhentää myöskin aina imperativin oo:n o:ksi ja öö:n ö:ksi. aroistaapi = aristaapi. awoina = avoinna. Tässä on huomautettava, että J. sietää -ime päätteisten adjektivien nominativista muodostetussa essivissä ainoastaan yhtä n:nää; sama on karitivisten adjektivien essivin laita, esim. awutoina = avutonna. Ehkän = ehkä + 1 pers. typist. suff. elli = eli. empä = enpä. N muuntuu aina m:ksi p:n edellä ja p vuorostaan taas b:ksi, niinkuin esim. sanassa ombi; mutta empä-sanassa J. ei ole sääntöään seurannut. enemmäldä = enemmän, enempää. enin = (luult.) enimmiten. ensimmäldä = ensin, ensinnä. ensingän = ensinkään. J. lyhentää alinomaa liitepartikkeleita -kaan ja -kään poistamalla toisen vokaalin. että ei = ettei. etuutta = etua. Hara-huuli = (luult.) haarahuuli, jänis. Samoin esimerkki ensi tavun lyhentämisestä. hedelmöitkäi = hedelmöitkää. Päätteet -kai, -käi ovat saaneet -kaa, -kää-päätteitten sijan imperat. mon. 2 personassa. hulluudena[239] = hulluutena. Kahden samallaisen (eli siis pitkän) vokaalin jälkeen J. välistä panee d-äänteen t:n asemasta, jos lyhyt vokaali seuraa. huojistaa = huojentaa. Ilme = ilmi. iäinen = ijäinen. iän-kaikkisuudesta = ijäisyydestä. Jokuu = joku (murt.). juljistettu = julistettu, julaistu. L:n jälkeen i väliin paisuu ji:ksi; esimerkkejä vielä tähän on velji = veli; seljitti = selitti, selvitti. juotsinensa = joutsinensa, jousinensa. jälle = jälleen. Kaitsialda = kaitsijalta. Tekijän päätteestä J. antaa j:n kadota -i ja -e-päätteisistä vartalosanoista, mutta -e muuntuu kuitenkin ensin i:ksi -e-päätteisissä. kallaiseksi = kaltaiseksi (murt.). kamoittaa = kammottaa. Väliin hän antaa vartalon alkupuolella kahdesta samanlaisesta kerakkeestakin toisen kadota (siis: pitkän lyhetä). kansakundahin = kansakuntain. H äänteen J. usein pistää kahden vokaalin väliin viime tavussa, sekä monik. 1 genetivissä, nk tässä tapauksessa, että yksikön partitivissä, esim. valdaha = valtaa. Olemme ennen jo puhuneet tästä h:sta ja silloin viitanneet Vhaël'in kielioppiin. kasvoin = kasvoihin. kaswoen = kasvojen. Mon. illativissa ja 2 genet. J. joskus taas jättää pois päätteitten kerakkeet, h:n ja j:n. Vielä esim. sikoin = sikoihin. katsokat = katsokaat. Mon. 2 p:n imperativin pääte -kaat, -käät lyhennetään aina -kat, -kät-päätteiksi. kihdyttäissä = kiihdyttäissä. kihoittaapi = kiihottaa. Taas esim. siitä, mitenkä J. usein ensi tavussa lyhentää pitkän vokalin. kiinitti = kiinnitti. Taas esim. toisen kerakkeen katoamisesta sanan vartalosta, kun siinä on 2 samanlaista. kuins = kuin + typist. sinä l. sä. kuljeskiipi = kuljeksiipi. kustä = kusta. Seuraava sana on sattunut alkamaan ä:llä. Laimiin = laimin. laksot = laaksot. Taas esim. ensi tavun lyhentämisestä. leijoni = leijona. lieska = liekki (murt.). lietsari = saattaja, opas (murt.). lijan = liian. Kahta i:tä J. ei mielellään käytä vierekkäin, kun vokali niitä seuraa, vaan muuntaa jälkimäisen i:n j:ksi; esim. pijasta = piiasta. lijoista = ilkeistä. luolda (luult.) abl. sanasta luo = luota. lämpymänä = lämpimänä. löynynee = löytynee. Mahdata = mahdeta. miitteleepi = miettiipi. mitän = (luult.) mitä + minä tai mitä + nyt. moittaa = moittii. moitettiin = moitittiin. mureeksi = murheeksi. mängäi = menkää. Ojennustie = oikotie. onnesti = onnistui. otrista = ohrista. Perehet = perheet. pidembää = pitempää. pikuuden = piikuuden. Taas esim. siitä, kuinka hän lyhentää pitkän vokaalin ensi tavussa. pisareet = pisarat = kyyneleet. pojes = pois. purta = purra. purten = purren. J. ei yleensä assimileraa t:tä r:ksi r:n jäljessä. puumulia = puuvillaa. pääsnyt = päässyt. Hän ei myöskään assimileraa n:ää s:ksi s:n jäljessä; syösnyt = syössyt. Rindu-luin = rinta-suin = vastapäätä. Olisimme halukkaita otaksumaan, että u sanassa luin on vaikuttanut a:n muuntumisen u:ksi sanassa rinta. Saakais = saakaa = ottakaa. saalita = saaliita. sarannot = saranat. sauvun = savun. semmengin = semminkin. sialla = sijalla. siaan = sijaan. siivistystä = sivistystä (murt.) sioitti = sijotti. suomuus = suonto. suurennut = suurentunut. säätettiin = säädettiin. säättänyt = säätänyt. Taindiomaksi l. taindiotoimaksi = tainnottomaksi. taiten = taitaen = taitavasti. II inf. instr. J. ylimalkaan muodostaa panemalla -en-päätteen typistyn. vartaloon tieten = tietäen. toinansa = toisinansa. tyvenään = tyveneen. työllähämbi = työläämpi. täytyvät = täyttyvät. Urho = uros. uunna = uutena. Waldikat = valtikkaat. wamba = vamma. vapa-sukuisten = vapaa sukuisten. warahin = varhain. waremmin = varhemmin, varhaammin (murt.) warteni = vartaloni. wierillekin = läheisyyteenkin. wiljemmäldä = koso(mma)lta. välein = väleen. Ylenpaldisuus = ylenpalttisuus. ylpäilee = ylpeilee. Älkä = älä.

Lauseita, jotka eroavat nykyajan kirjotustavasta, löytää sellaisia kuin esim.:

Alkaa lahomaan = alkaa lahota. Ei händäkän haittaa = ei haita häntä. eikö lienee = eikö liene. en taida me muuta ajatella = emme taida muuta ajatella. että hänen piti riemun tuhlaamaan = että hänen piti tuhlaaman (l. tuhlata) riemun. Hän meni siis metsään luulossa ei vielä synnyttämään = hän meni siis metsään luullen ei vielä synnyttävänsä (l. ettei vielä ssynnyttäisi.) Jolle asia näytti pimeäksi = jolle asia näytti pimeältä. Siunaten ruoka istukai päin pöytään = siunaten ruoan istukaa pöydän ääreen. Vaille paremman tietoa = parempaa tietoa vailla. woidaan estettää = voidaan estää. Älkä sinä luulko = älä sinä luule.[240]

* * * * *

Juteinin elämänvaiheita esittäessämme huomautimme, mitenkä hän sai runokokeistansa hyvän arvostelun runoilija Franzén'ilta. Tämän mielestä näytti hän »omaavan todellista kykyä runoiluun». Hän oli esittänyt Franzén'ille »useita Suomalaisista runotuotteistaan», varmaankin useimmat, ehkä kaikkikin vihkosessa Kirjoituksia samana vuonna 1810 julkaisemistaan 22 runosta ja niiden lisäksi nähtävästi vielä m.m. Suomen Laulun (Katso Liitteitä), jonka iloluontoisen isänmaallismielisen hymnin Suomalaisen kunniaksi hän v. 1816 julkaisi painosta uudessa muodossa Suomalainen nimisen runon yhteydessä. Hän, näet, jätti siitä pois neljä lystikkäintä säkeistöä, antoi neljälle jäljellejääneelle uudistamalleen vakavalle säkeistölle uuden nimen Laulu Suomessa ja sai siten syntymään tuon yleisesti suositun laulun, tunnettu ensimäisen säkeistön sanoilla: »Arvon mekin ansaitsemme». Tämän jo siis noin sadan vuoden vanhan laulun säkeitä sanoo vielä meidän päivinämme runoilija Eino Leino »liikuttaviksi, patriarkallisiksi», joissa »Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on enemmän keskittynyt itse kansaan» kuin maahan ja sen ihanaan luontoon. Sen ohella Eino Leino tunnustaa runon olevan siitä merkillisen, että isänmaallinen tunne siinä esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin »Maamme»-laulussa, vaikka se onkin niin paljon ennen sitä kirjotettu. Ja hän väittää vielä, että se (Laulu Suomessa) puhtaasti suomalaisena isänmaallisena hymninä (Kallion Oman maan ohella, jossa taas runollinen ihailu kohdistui maamme luontoon) aivan erinomaisesti olisi sopinut kansallislauluksemme, jonka ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi voinut Flora-juhlassa v. 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa.[241] Vuonna 1910 julkaisemassaan Suomalaisen kirjallisuuden historia-nimisessä teoksessa Eino Leino myös mainitsee, että sanottu Juteinin »laulu ja Luonnon suuret (pitää tietenkin olla: suuren!) lapsukaiset» ovat hänelle ikuisen muistomerkin suomalaisen taiderunouden pyhäkössä pystyttäneet, vaikkapa hänen »pääasiallinen tuotantonsa tosin lienee kansaa-valistavaan kirjallisuuteen luettava», tarkottaen sillä etupäässä hänen runouttaan. Ja luullaksemme J. Krohn'in vaikutuksesta Eino Leino yleisarvostelussaan sanoo Juteinia järkeileväksi, ratsionalistiseksi hengeksi. Tästä viimeisestä arvelusta huolimatta tuntuu kuitenkin edellisistä Eino Leinon lausunnoista siltä, kuin hän antaisi Juteinille runoilijana kylläkin tunnustusta.

Jos sitten kolmanneksi tarkastelemme August Ahlqvist'in arvostelua Juteinin runoudesta jo ennen mainitussa esitelmässä v:lta 1852, niin hän alussa puhuu uranuurtajista kansallisrunouden alalla, varottaen tuomitsemasta kirjailijoita, jotka ovat esiintyneet aikana, jolloin luonnonrunouden kaiku vasta hiljan on tauonnut ja laulun alue on muuttunut taistelutantereeksi erilaisille aineksille ja voimille, koska vieraat katsantotavat ja uudet muodot koettavat saada jalansijaa kansallisrunouden pyhäkössä. Tällöin tehdään moni epäonnistunut koe, syntyy moni muodoton luomus, jopa voidaan sanoa, että milt'ei kaikki, minkä sellainen alkava aika runoudessa synnyttää, on »hallaista tai muuten vähemmän kaunista». Vaikkakaan tällaisen ajan kirjailijain kirjallisesta tuotannosta jälkimaailma ei voi nauttia, niin on se kuitenkin muodostanut täyteaineksen siihen suureen kuiluun, joka luonnon- ja taiderunouden erottaa toisistaan, sekä sen pohjan, jolle onnellisemmat nerot sittemmin nostattavat laulun temppelin. Ja vähän edempänä Ahlqvist arvelee Juteinin runottaren pääominaisuuden olevan tyyntä ja selkeää järkevyyttä. Hänen päämääränänsä ei ole kauneus, vaan mieluummin hyvyys, ja harvoin hän antaa mielikuvituksensa kohota jokapäiväisyyttä korkeammalle. Sitä vastoin on hänen varsinainen alansa alemmat runouden lajit, pilkka- ja opetusrunous, joissa mielikuvituksen ja kauneudenaistin toiminta on vähempiarvoinen ja järjen sen sijaan vallitsevana. Hänen pilkka- ja opetusrunonsa huokuvat lämmintä totuuden- ja isänmaanrakkautta, oikeudentuntoa ja uskonnollista mieltä, ja vaikka hänen pilkkarunonsa kärki »ei ole niinkään harvoin tylsänlainen», miellyttää tuo alkuperäinen ja useimmiten hyvälaatuinen sävy miltei aina hänen lukijaansa, etenkin tämä täytyy tapahtua lukijalle kansasta, jonka naurettavien puolien ja ennakkoluulojen kimppuun hän käy sen omalta kannalta. Ja vieläkin edempänä Ahlqvist sanoo taas, että monet hänen opetusrunoistaan ovat erinomaisia jalojen ajatustapojen takia, joita niistä löytää, useat uhkuvat lämmintä isänmaanrakkautta, niinkuin yleisesti pidetty laulu: _Arvon mekin ansaitsemme_, toiset taas ovat syvemmin uskonnollisia ja lähentelevät virttä, kuten laulu _Kirkkotarha_. Lopuksi Ahlqvist on sitä mieltä, että Juteinin runomitta on yleensä moitteetonta, ja hänen kielensä on joskus epämääräistä, mutta harvoin typistettyä ja aina sujuvaa ja selvää. Niinkuin näemme: Paljonkin tunnustusta siis uranuurtavalle taiderunoilijalle, varsinkin opettavaisen runouden alalla!

J.V. Snellman'in arvostelut Juteinin runoudesta ovat Litteraturblad'in kolmessa vuosikerrassa: vuosina 1856, 1857 ja 1858. Niissä hän arvostelee vuosina 1856 ja 1857 ilmestyneitä Jak. Juteinin Kirjoja sivuilla 366-368, 329 ja 93. Ja vuonna 1858 painetut osat VI-IX samojen »kirjojen» jatkoa arvostellaan saman aikakauskirjan lokakuun vihkossa N:o 10 samana vuonna sivuilla 446-448, mutta nimimerkkiä ei tämän kotimaisen kirjallisuuskatsauksen lopussa ole, jonka katsauksen yhtenä arvostelevana osana sanottu kyhäelmä on. Kuitenkin tuntuu sekä sisällys ylimalkaan, edellisiä arvosteluja suurimmaksi osaksi uusivana, että kirjotustapakin ja vielä jokunen viittauskin edelliseen kirjotukseen osottavan, että tämäkin arvosteleva kirjotus on lähtenyt Litteraturblad'in silloisen päätoimittajan taitavasta kynästä ja siis olevan sekin Snellman'in. Ensinmainitussa arvostelevassa kirjotuksessa, Litteraturblad'issa vuodelta 1856, on tarkimmin Juteinin runoutta tarkasteltu, ja tämän tarkastelun tuloksia tahdomme tässä esittää.

Ensin huomauttaa Snellman ohimennen, että »hän (Juteini) on vaeltanut rauhaan täältä tuo vanhus, joka puolivuosisataa aikaisemmin oli laulanut ensimäisiä suomalaisia laulujaan, ja jonka rakkaimpana askaroimisena vielä hänen elämänsä iltana suomalaisen laulun harjotteleminen oli». Sitten seuraa lause, josta selviää, että Juteini vanhoilla päivillään, niinkuin me jo ennenkin olemme kertoneet, kokoili, järjesteli, muunteli ja kirjotti uutta, hänen kuolemansa jälkeen julkaistavaksi. Nämä kootut teokset olivat nyt päässeet julkisuuteen. Ensimäinen osa sisälsi vakavia lauluja sekä kansan- että uudemmalla runomitalla. Ja myöskin toisessa on kylläkin niin vakavia kappaleita, jott'ei niitä juuri voi kutsua leikillisiksi tahi lystikkäiksi. Ja niidenkin joukosta, jotka voitaisiin lukea jälkimäisiin, kuuluu harva hauskoihin. Tuskin iloisimmat saavat lukijassa hereille hiljaista hymyä. Huomaa selvästi, että Juteini tahallaan on hyvin varovainen, niin että hän otsakkeesta »Leikki lauluja» on etsinyt puolustusta ei ainoastaan lauluille, joiden aineesta laulaminen voitaisiin katsoa vanhan miehen arvoa alentavaksi, esim. viinistä ja rakkaudesta, vaan myöskin jokaiselle vapaammalle käsitykselle mitä vakavimmista asioista. Monesta kohdin vilahtaa näkyviin luonnostaan iloinen luonne; mutta on selvää, että laulaja, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, on sen purkauksille pannut lujia salpoja. Lukiessa vakavia laulujakin saa usein vaikutelman niiden pakonalaisuudesta. Ja sille, jolla esittäjän (J.V. S:n) tavoin on ollut tilaisuutta kuulla tuon vapaamielisen ja vielä myöhäisessä vanhuudessaan hilpeän ja iloisen miehen puhuvan, on tämä kokemus näyttävä todeksi sen, minkä laulujen lukeminen ainoastaan antaa aavistaa. Häntä olikin kohdannut sellainen tässä maassa ainoalaatuinen varotus, että eräs ruotsalainen, hänen kädestään lähtenyt kirjallinen esitys oli laillisen oikeudenkäynnin ja tuomion nojalla poltettu.[242] Esittäjän (J.V. S:n) mielipide on sen vuoksi se, että toisenlaisten yksityisten ja yleisten ulkonaisten olosuhteitten vallitessa Juteinin laulut olisivat olleet jotakin paljoa enempää, kuin mitä ne nyt ovat.

Snellman jatkaa: Runoilijalahjaa sanan korkeimmassa merkityksessä ei voida myöntää Juteinin omanneen. Hänen laulunsa on siihen liiaksi mietiskelevä ja tarkotuksellinen. Mutta hän _onnistuu usein erinomaisen hyvin laulunesittäjänä, ja olisi epäilemättä onnistunut vielä useamminkin, jos hän olisi antanut mielikuvituksensa toimia vähän vapaammin ja laulanut täysin arastelematta ilmoille sen, minkä jo luulee olevan hänen huulillaan. Myöskin ulkopuolella laulurunoutta on hän[243] kirjottanut suomalaisessa runoudessa harvinaisen kauniita lyyrillisiä kappaleita. Nuoremmille laulajille tuntemattomalla keveydellä liikkuu hän kaikellaisissa runomuodoissa, luullaksemme sellaisissakin, joita ei tavata kellään muulla_.[244] Tämän perästä Snellman huomauttaa, että tähän »esteettömään liikuntoon» (kaikennäköisissä runomuodoissa) on pääasiallisesti syynä se, ett'ei Juteini luultavastikaan ole ottanut tarkemmin selkoa niistä kahleista, joista sidotuksi nuorempi sukupolvi on joutunut omaksumansa konstikkaan, vanhan kansanrunon mukaan muodostaman runomitan kautta. Mutta, jatkaa Snellman eräässä seuraavassa kappaleessa, _Juteinin laulun eivät kuitenkaan muodosta ainoastaan runomittaiset tai soinnilliset mietelmät. Sitä tekee eloisaksi moni mielijohde ja sillä on usein runsaasti määräyssanoja, kuvia ja vertauksia, mutta yksinkertaisia ja luontevia_.[244] Ja vieläkin etempänä Snellman väittää, että Juteinikin toisinaan, samoinkuin Kalevala ja hänen (S:n) aikansa kansanrunonkirjottajat vanhalla runomitalla kirjottaessaan, unohtaa kaiken muun runopuvun käytön paitsi runomitan, samoin kuin myöskin hänen lyyrillisissä kappaleissaan tapaa kohtia, joissa yhtenäisyys ei vaatisi juuri niitä sanoja, mitkä siinä kyllä tekevät itse runomitan ja soinnun virheettömiksi. Mutta kuten edellä mainituista esimerkeistä voidaan nähdä, _on hänen runorakentelunsa tavattoman sujuva eikä hänen kykyänsä keksiä sointuja tapaa_, niin pitkälle kuin Snellmanin tuntemus ulottui, _kenessäkään muussa suomalaisessa runoilijassa. Hänen kielensä on puhdasta ja rikasta_,[244] vaikka hän oikeinkirjotuksessa pysyttelee lähemmin »raamatun suomessa» eikä ole omaksunut uudenaikaisen suomen sanoja ja lauseparsia.

Mainitessaan Jak. Juteinin Kirjojen 3:nnen ja 4:nnen Osan ilmestymisen Snellman kertoo, että niissäkin olevien laajempien runojen sisällys enimmäkseen on opettavaista, kehottaen isänmaalliseen henkeen ja lauluun, rauhalliseen ja siveään elämään j.n.e., myöskin lempeään mielenlaatuun lähimäisiä ja eläimiä kohtaan. Viimemainitussa suhteessa, kun oli kysymyksessä kotieläinten hellä kohtelu, oli, näet, Juteini jalo kiivailija, ja, sanoo Snellman, hän lienee joskus,[245] kun eivät suusanalliset huomautukset auttaneet, pahoinpidellyn eläimen puolesta kostanut sen kiusaajalle.[246]

Jo v. 1881 painetussa »Kymölän seminarin opettajain albumissa I» on merkki K. R(aitio) sivuilla 77-96 julkaissut Jaakko Juteinista esitelmäntapaisen kirjotuksen, joka näkyy arvosteluissaankin perustuvan J. Krohn'in esitykseen[247] Biografisessa Nimikirjassa sekä Ahlqvist'in huomautuksiin hänen runousopissaan. Tästä syystä, ja jos ne (Raition arvostelut) vielä, kuten mahdollista ja luultavaakin on, myöskin nojautuvat Snellman'in edelläesittämiimme lausuntoihin Litteraturblad'issa, emme tässä rupea niitä selostamaan; mainitsemme vain sen, minkä Raitio esittää uutta ennen esitettyjen tietojen lisäksi, että, näet, »Juteinin muista (juuri edellä on kerrottu laulun »Arvon mekin ansaitsemme» käyneen Suomen kansalle rakkaaksi) monilukuisista lauluista ovat jotkut muutkin vielä tänään suosittuja. Niin muutamat lastenlaulut, esimerkiksi »Lapsi olen laulavainen», »Älä itke äitini» ja »Isän ja pojan laulu». Tähän Raitio vielä lisää: »Laulu »Elämän nautinnoista» (tulee tietenkin olla: nautinnosta!) oli aikanaan hyvin rakastettu», sekä kiittää omasta puolestaan sitä hyvänä runona ja painattaa sen esitykseensä kokonaisuudessaan Jak. Juteinin Kirjoista.

Biografisessa Nimikirjassa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Vaiheet nimisessä teoksessa Julius Krohn arvostelee Juteinia runoilijana osittain samoin kuin Snellman, mutta osiksi myöskin paljoa ankarammin. Krohn sanoo jälkimäisessä teoksessa: »Niinkuin hänen teostensa luettelosta ja parista esimerkistä on näkynyt,[248] oli Juteinin runotar pääasiallisesti opettavainen. Se enimmiten saarnasi hyviä tapoja ja taisteli turhia ennakkoluuloja vastaan. Yhtähyvin ei se ollut mikään yksivakainen itkusuu, vaan salli leikkiäkin toden vaiheella, salli viatonta iloa, vaikkapa oluthaarikan ja viinalasinkin ääressä, hyväin ystäväin seurassa. Ja opetuksissansa, saarnoissansakin se kaikkein mieluimmin aina käytti aseinaan pilkan teräviä nuolia. Näissä pilkkarunoissaan ei Juteini säästänyt ketään, milloin tuomaria tokaisi, milloin pisti pappiakin.» Ja toisessa kohtaa: »Todellista runoniekkaa hänessä ei ollut: pikemmin oli hän luotu filosoofiksi ja puhetaituriksi. Suorasanaiset kirjoituksensa------ovat hyvin miellyttävät lukea, sen puolesta että niissä ajatus ilmautuu hyvin omituisessa, välähdyksen tavoin valaisevilla vertauksilla kaunistetussa muodossa. Mutta runoelmissa sitä vastaan on äly liiaksi yksinvaltiaana.» Ja sitten taas vähän myöhemmin Krohn edelliseen vielä lisää: »------hänen runoelmansa enimmäkseen ovat runomittaan puettua proosaa, vaikka kyllä innokasta, kuvilla ja vertauksilla koristettua proosaa. Aine niissä on enimmiten aivan ajatteellinen, filosoofinen, ja opettavainen tarkoitus silmäänpistävä. Niinkuin olemme nähneet, ilmautui tämä opettavainen tarkoitus alussa paraiten pilkan muodossa. Se oli usein kehoittavinansa pahaan tapaan, tehdäksensä sitä oikein naurettavaksi ja inhoittavaksi. Muutamat näistä pilkkarunoista ovat jokseenkin onnistuneita. Mutta ylimalkaan ei Juteinin pilkka kuitenkaan ollut oikein terävä; sen kärki oli useimmiten tylsänlainen. Myöhempinä aikoina ei hän enää kirjoittanutkaan mitään pilkkarunoja, vaan antoi opetuksensa aivan yksivakaisessa muodossa. Seurauksena Juteinin runottaren filosoofisesta, opettavaisesta luonteesta oli myös sen taipumus lyhyihin aforismeihin ja epigrammeihin.»

»Runoissansa on Juteini sotinut kaikkia paheita ja pahoja tapoja vastaan, mutta useimmin ja innokkaimmin moitti hän aina näitä kolmea: omanvoiton-pyyntöä, taikauskoa ja eläintenrääkkäystä. Omanvoiton-pyynnön syyksi hän luki senkin, että ylhäiset säädyt Suomessa olivat hylänneet kansan kielen. Uskoa taikoihin ja kummituksiin pilkkasi ja moitti hän yhtenään ja ylimalkain ei hän uskonnonkaan suhteen sallinut sokeaa, ajattelematonta uskoa.»

»Toinen puoli Juteinin runoilijaluonteessa on lapsellinen, viaton iloisuus. Yksi hänen periajatuksiansa oli, että tässä mailmassa hyvää ja pahaa on tasan, ja jos jälkimmäistä toisinaan tahtoo ollakin enemmän, niin pitää tyytyväisyydellä ja toivolla jälleen saattaa vaaka tasapainoon.»

»------Muutamat (Juteinin runoista) ovat levinneet ympäri koko maan ja tulleet kansan yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun runoilijainme teokset tähän asti. Semmoisia ovat varsinkin _Suomalaisten laulu Suurelle Ruhtinaalle, Laulu Suomessa (Arvon mekin ansaitsemme)_ ja _Laulu elämän nautinnosta_, jotka aikanaan olivat lauletut ja rakastetut, niin avaralta kuin suomenkieli kaikui.»

»------Yhdessä kohdin Juteinin kirjallinen vaikutus on ollut silminnähtävä ja suuri, nimittäin siinä että hän herätti talonpojissamme kansallistunteen, näyttäen monessa runoelmassansa, että Suomen kansa ei olekaan se halpa, mitätön rahvas, jona sitä on pidetty, vaan että »Arvon mekin ansaitsemme». Myöskin oli hän melkein ainoa, joka ennen vuotta 1844 suomenkielellä katkerasti moitti maassamme vallitsevaa muukalaisuutta kielen suhteen ja innokkaasti vaati suomenkielen koroittamista valtakieleksi. Sen ajan suomalaisissa sanomalehdissä näkyy tosin joskus joku ainoa kirjoitus tästä aineesta, mutta ne harvatkin ovat erinomaisen miedot ja varovaiset. Sentähden sopinee pääasiallisesti Juteinin ansiona pitää, että jo kolmansilla kymmenillä kieliliikkeen ensimäinen alku ilmausi talonpojissakin, niinkuin näkyy tunnetusta Korhosen runosta.»

Kun vertaa näitä arvosteluja keskenänsä, huomaa heti, että Julius Krohn on ylipäänsä nojannut Snellman'iin. Juteinin laulu on kummankin mielestä liian ajatteellinen ja tarkotuksellinen. Ja enimmin hänen runoelmistaan tapaa opettavaisia, jota mieltä Ahlqvistkin oli ollut. Mutta kun Snellman antaa Juteinille runoilijana yleensä tunnustusta, joskin hän siirtää hänet niin sanoaksemme toisluokkaisten kykyjen joukkoon, niin Krohn hänelle ei sitäkään tunnustusta suo, sanoo hänen vain erinäisissä pilkka-runoissa ja muissakin runoelmissa jotakuinkin onnistuneen ja luetteleekin niistä toisia, joiden ilmottaa tulleen »kansamme yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun runolijamme teokset tähän asti».--Snellman pitää tosin, ettei voi tunnustaa Juteinilla olleen runoilijalahjaa sanan korkeimmassa merkityksessä, mutta hän onnistuu usein erinomaisen hyvin laulujen laulajana ja olisi epäilemättä sen tehnyt vieläkin useammin, jos olisi antanut vapaamman vallan mielikuvitukselleen ja laulanut täydestä sydämestään sen, minkä jo luulee ikäänkuin olevan hänen huulillaan: ja Snellman esittää Juteinin lyyrillisistä runoista myöskin näytteitä, joita hän ei enää lue laulurunoihin kuuluviksi ja jotka kuitenkin ovat suomalaiseen runouteen kuuluvina harvinaisen ihania. Joka kirjottaa suomalaista runoa, sellaista kuin Juteinin tunnetussa laulussa. »Arvon mekin» tai »Luonnon suuren j.n.e.», voi, jos sisällyskin on arvokasta, katsoa lahjottaneensa isänmaalliselle kirjallisuudelle katoamattoman lahjan. Krohn taas väittää, ett'ei Juteinissa todellista runoniekkaa ollut, vaan että hän pikemmin oli luotu filosofiksi ja puhetaituriksi; hänen runoelmissaan on äly liiaksi yksinvaltiaana; ja luultavasti hänen suurin ja tiettävästi pysyväisin ansionsa oli siinä, että hän viime vuosisadan alkupuolella esiintyi kansallisena herättäjänä.--Snellman'in mielestä Juteinin laulua eivät muodosta ainoastaan ranomittaiset tai luppusoinnulliset mietteet, vaan sitä elähyttää moni mieleenjohtunut kaunis ajatus, ja sillä on usein ylen runsaasti määräyssanoja, kuvia ja vertauksia, mutta yksinkertaisia ja luontevia. Ja joskin täytyy tunnustaa, että hänen kykynsä helposti keksiä sointuja--jonka vertaista suomenkielistä ei toista löytyne--ja sujuvasti käyttää, runomitallista kieltä ovat toisinaan häntä houkutelleet runon pukuun pukemaan kaikenkaltaista yksitoikkoista, jokapäiväistä prosaa, etenkin kun hän Suomen vanhalla runomitalla kirjottaa, mutta joskus myös lyyrillisissä kappaleissa, niin on toiselta puolen hänen runonmuodostuksensa harvinaisen sujuvaa ja luontevaa sekä hänen kielensä puhdasta ja rikasta. Krohn taas katsoo puolestaan Juteinin runoelmain enimmäkseen olevan runomittaan puettua prosaa, vaikka kylläkin innokasta, kuvilla ja vertauksilla koristettua, eikä hän näytä tekevän eroa Juteinin vanhalla runomitalla ja uudenaikaisemmilla kirjotettujen runojen välillä. Tämä hänen viime mielipiteensähän menisi muuten milt'ei yhteen Snellman'in juuri edellä selostamamme esityksen kanssa, jos tuo Krohn'in käyttämä »enimmäkseen» sana hänen esityksessään saisi tarkottaa samaa kuin sana »toisinaan» referaatissamme Snellman'in mielipiteistä. Mutta sitä se ei kait tehne, ja silloin ei Krohn myöntäne hyvän runoilijan arvoa ja kunniaa Juteinille.--Omat mielipiteemme Juteinin runoudesta on lukija jo tämän luvun alkupuolella nähnyt. Siinä esittämämme todistelun perusteella, samoin kuin juuri kertomamme Snellman'in arvostelun nojalla sekä vielä Ahlqvist'in antaman tunnustuksen johdosta uranuurtavalle taiderunoilijalle, voinemme hyvällä syyllä väittää, että Franzén oli täysin oikeutettu 29-vuotiaalle runoilevalle Juteinille antamaan tuon ennen mainitsemamme hyvän todistuksen, jossa hän tunnusti Juteinin omaavan todellista kykyä runoiluun sekä että hän suomenkielessä oli hankkinut itselleen tavattomat tiedot ja taidon. Huolimatta siis siitä, että J. Krohn ymmärtääksemme ei hyvän runoilijan kunniaa Juteinille myönnä eikä runoilijalahjojakaan sanan varsinaisessa merkityksessä tunnusta hänellä olleen, vaan tuntuu pikemmin pitävän häntä vain jonkinlaisena riimi- ja säeseppänä, joka tosin joskus on onnistuneenkin runon kirjottanut, täytyy meidän noihin muihin arvostelijoihin vedoten väittää Juteinin olleen hyvän runoilijan, joskaan ehk'ei ensiluokkaisen, ja runoilijalahjoja hänellä oli, jos kohta osiksi olosuhteet ja tietysti monet vaikeudet, jotka hänellä ensimäisenä varsinaisena suomenkielisenä taiderunoilijana oli voitettavana, estivät häntä kehittymästä niin, kuin hän suotuisammissa suhteissa olisi voinut. Myöskin olisi hänen kootuille runoilleen ollut eduksi hyvin paljoa ankarampi valinta, kuten 1858-vuoden Litteraturblad'in arvostelukin arvelee. Ja mekin olemme jo ennen viitanneet siihen, että Juteinin runoista voitaisiin saada aika hyvä valikoima, josta saattaisivat meidän päiviemmekin ihmiset nauttia, kun se julkaistaisiin ajanmukaisessa asussa.

Näin olemme Juteinin elämänvaiheita esittäneet ja sen jälkeen tarkastelleet hänen vaikutustansa maassamme kirjallisella toiminnallaan, etenkin runoilijana. Olemme nähneet, ett'ei tuo iloinen ja hilpeäluontoinen mies tosin ollut loistavassa yhteiskunnallisessa asemassa, ei hän ollut maamme mahtavia ja siinä mielessä suuria. Eikä hänen suuruutensa runoilijana ja kirjailijana yleensäkään tietysti vedä vertoja maamme runoilijaruhtinaille ja kirjallisuuden sankareille, sellaisille kuin Runeberg'ille, Topelius'elle ja Aleksis Kivelle. Mutta suuruutta hänessäkin oli, ja suuria sai hänenkin isänmaallinen kirjallinen toimintansa aikaan, mitkä ehdottomasti vaativat meidän syvintä kunnioitustamme ja ihmettelevää ihailuamme. Hänessä oli se suurta, että hän sitkeästi totuutta etsi, totuuteen ja tietoon pyrki ja niitä julisti kansaansa valistaakseen, huolimatta häväistyksistä, vastoinkäymisistä lannistumatta. Ja suuria sai hän isänmaallisella kirjallisella toiminnallaankin aikaan. Paitsi ett'ei se sellaisenaankaan silloisissa oloissa suinkaan ollut eikä vieläkään ole mitätön (ajattelemme tässä varsinkin koko suurta määrää onnistuneita runoja), niin olivat Juteinin suomalaista mieltä uhkuvat kirjaset kansallistunnettamme herättämässä niin säätyläisissä kuin rahvaassakin aikana, jolloin suomalaisuutta, rakkautta suomen kieleen oli tuskin nimeksikään, joskopa juuri ensinkään, ja jolloin Suomessa muuta sivistystyötä kuin hengellistä välitti kansan suurelle enemmistölle muukalainen kieli. Että kansanmiehet nyt alkavat herätä, vaatia kielelleen oikeuksia sekä sitä runoiluun käyttää, siitä kertoo meille Paavo Korhonen. »Otava»nsa esipuheessa tunnustaa taas Kaarle Aksel Gottlund, yksi sivistyneiden edustajia, saaneensa herätteitä Juteinilta runoilemaan suomeksi. Jo poikana Elias Lönnrot lauloi Juteinin lauluja[249] ja tämän kirjat sekä R. von Becker'in Turun Viikkosanomat ne ensin hänessä halua herättivät äidinkielensä viljelemiseen.[250] Suuria täytyy meidän myöskin väittää Juteinin saaneen aikaan sillä, että hän kirjotuksisssan käytti suomen kieltä--ja käytti sitä hyvin-- aikana, jolloin ei juuri kukaan muu sitä maallisessa kirjallisuudessa tehnyt. Samalla kun nämä hänen kirjotuksensa herättivät nukkunutta kansallistunnetta, levittivät ne valistusta, yrittäen juurruttaa pois kansasta ennakkoluuloja, taikauskoa ja huonoja tapoja sekä kylvää siihen tosisivistyksen siemeniä. Sen vuoksi voimme täydellä syyllä yhtyä J.V. Snellman'iin, kun hän sanoo, että »Suomen kirjallisuudenhistoria on kiitollisena säilyttävä Juteinin muiston»[251] ja toisessa kohdassa: »Tämän nimen on hän (Juteini)--- häviämättömästi piirtänyt Suomen kirjallisuus- ja sivistyshistoriaan.» [252]

KIRJALLISUUSLUETTELO.

A) Juteinikirjallisuutta:

1804. 1. _Åbo Tidning_, N:o 26, d. 31 Mars 1804. Edesmenneen muistoxexi. Hämäläinen.

1810. 2. _Kirjoituksia Jak. Juteinilda_. Ensimmäinen O ja... TURUSSA Painettu Frenckellin Kirjapainossa Wuonna 1810. 3 a. 8.

1813. 3. _Suomalaisten Laulu Suurelle-Ruhtinaallensa_. (på ton af Folksången.) Painettu lehdessä Åbo Allmänna Tidning. No 8. Tisdagen den 19 Januarii 1813.

1814. a. _Suomalaisten Laulu Suurelle Ruhtinaallensa_. Weisatan kuin: Bewara, Gud, wår Kung. Ur Åbo Tidning. Turusa 1814, Prändätty J.C. Frenckellin tykönä. 1-1/4 a. 8.

1815. 4. _Muisto-Patsas Suomessa ALEKSANDERILLE I Keisarille ja Suurelle Ruhtinaalle_. Koetus Jac Juteinilda. TURUSA, 1815. Painanut J.C. Frenckell ja Poika. 1-1/4 a. 8.

1815. 5. _Uusia Sanan Laskuja_. Jak. Juteini. Wiipurissa, Walmistettu A. Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1815. 1/2 a. 8.

1817. a. _Uusia Sanan Laskuja_. Toinen Parannettu ja lisätty ulos-ando Jak. Juteinilda Wiipurissa. Painettu And. Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1817. 1 a. 8.

1816. 6. _Suomalainen_, elli _Runo Ahkeruudesta Suomessa_. Jak. Juteini. Wiipurissa, Walmistettu A. Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1816. 2 a. 8.

1816. 7. _Wenäläinen_, elli _Runo Pohjan Sodasta_, Aljettu Wenäjässä ja Päätetty Parisissa Yhteiseksi Rauhaksi. Jak. Juteini. Wiipuriswa, Walmistettu A. Cederwallerin Kirja-painossa vuonna 1816. 2 a. 8.

1816. 8 _Waikutukiia Suommalaisen sydämessä_. Jak. Juteini. Wiipurissa, Painettu A. Cederwallerin tykönä vuonna 1816. 1 a. 8.

1816. 9. _Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle_. Jak. Juteini. Wiipurissa, ----Kirja-painossa wuonna 1816. 1 a. 8.

1816. 10. _Lasten Kirja_. Koetus Jak. Juteinilda. Wiipurissa, Walmistettu A. Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1816. 1-1/2 a. 8.

1819. a. _Lasten Kirja_. Toinen paino, jonga on Parannettuna ja lisättynä ulos andanut Jak. Juteini. Wiipurissa, Painettu And. Cederwallerin tykönä vuonna 1819. 3-1/4 a. 8.

1826. b. _Lasten Kirja_. Kolmas Paino,----Parannettuna toimittanut Jak. Juteini. Wiipurissa A. Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1826. 1-5/6 a. 12.

1816. 11. _Pila-Kirjoituksia_. Jak. Juteini. Wiipurissa, Painettu A. Cederwallerin tykönä vuonna 1816. 3-1/2 a. 8.

1816. 12. _Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten_ af Jac. Judén. Wiborg. 1816. Tryckt bos And. Cedervaller. 2-1/2 a. 8. Jälkipuhe Kirjoittajalle (suomeksi). Elmgren'in mukaan: 2-3/4 a. 8. (Eroavaisuus ehkäpä »Jälkip:sta» johtunut!)

1816. 13. _Kritik över Lån-Bokstäfverna uti Finska Språket_ af Jac. Judén. Wiborg. 1816. Tryckt hos And. Cedervaller. 1-3/4 a. 8. Lopussa: Suomen kielestä, elli Sana-Armeijan Kokous, Perustus-fuomeksi. »Koska minä koulun kautta».

1817. 14. _Lausumisia, ja muita Wakaisia Runo-Kirjoituksia_. Jak. Juteini. Wiipurissa. Painettu And. Cederwallerin tykönä, wuonna 1817. 2 a. 8.

1$17. 15. _Jak. Juteinin Wilpittömiä Kirjoituksia_. Wiipurissa. Painettu A. Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1817. 1 a. 8.

1817. 16. _Ajan Wiete_, elli _Moninainen Runo-kokous_. Jak. Juteini. Wiipurissa, Ulos annettu And. Cederwallerin Kirja-painosta, vuonna 1817. 3-1/4 a. 8. Elmgr. muk. 3 a. 8:o.

1817. 17. _Puhe Lapsen kaswatuksesta_. Siweys ja Jumalan tundo onnen tuowat. Jak. Juteini. Wiipurissa. Painettu A. Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1817. 1 a. 8.

1817. 18. _Tutkinnon Aineita_. Jak. Juteini. Wiipurissa. Painettu A. Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1817. 1-1/2 a. 8.

1817. 19. _Tutkindo Kuolewaisuudesta_. Elämän toiwo Kuolemangin woittaa. Jak. Juteini. Wiipurissa. Painettu A. Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1817. 3/4 a. 8.

1817. 20. _Perhe-Kunda. Pila-Kirjoitus Epä-Luuloista_, Kolmessa Osassa, Jak. Juteinilda. Wiipurissa. Painettu A. Cederwallerin Kirja-painossa vuonna 1817. 2 a. 8. Elmgr. muk. 1-1/8 a. 8:o.

1817. 21. _Pila Pahoista Hengistä_, Kolmessa Kanssa-puheessa, Uskon Wahwistukseksi. Jak. Juteini Wiipurissa, Ulos annettu And. Cederwallerin Kirja-painosta wuonna 1817. 1-1/8 a. 8.

1827. a. _Pila_----Juteini. Toinen Ylöspano. Wiipurissa,----A.---- 1827. 1 a. 12.

1818. 22. _Försök till Utredande af Finska Språkets Grammatik_. Jac. Judén. Wiborg, Tryckt hos And. Cederwaller, 1818. 10 a. 8.

1818. 23. _Walittuja Suomalaisten Sanan laskuja_, Jotka on kokoillut ja ulosandanut Jak. Juteini. Wiipurissa. Painettu And. Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1818. 5-1/2 a. 8.

1819. 24. _Uusia Lauluja Perustus-kielellä_. Walitut Jak. Juteinin Teoista. Wiipurissa. A. Cederwallerin Kirja-painosta annettu wuonna 1819. 1-1/2 a. 12.

1819. 25. _Huwitus-Sanomia_, jotka on kokoillut Jak. Juteini. Wiipurissa And----1819. 1 a. 12.

1827. a. _Huwitus-Sanomia_,----kokoillut Toinen Ylöspano. Wiipurissa----Kirja-painosta annettu----1827. 1 a. 12.

1819. 26. _Kummituksia_, elli _Luonnollisia Aawis-Juttuja, Walistuksen lisäksi_. Lyhykäisesti ja vapaasti Saksan Kielestä Suomeksi tulkitut J. J-------da. Wiipurissa And. Cederwallerin Kirja-painosta annettu wuonna 1819. 2 a. 12. Elmgr. muk. 1-1/3 a. 12:o.

1819. 27. _Neuwo-Kirja_, elli _Lyhykäinen Oppi Hywiin ja Siiwollisiin Ihmisten Tapoin; Nuoruudelle_. Toinen Paino, jonga on parannettuna toimittanut Wanha Suomalainen. Wiipurissa And. Cederwallerin Kirja-painosta annettu wuonna 1819. 1-3/4 a. 12. (Uusi, kielen puolesta korjattu laitos toisen henkilön v. 1760 julkaisemaa kirjaa).

1819. 28. _Lähtö-Laulu_, elli _Hyvästi-Jättö Wäinämöiselle_. Jak. Juteinilda. Annettu Wiipurissa A. Cederwallerin Kirja-painosta wuonna 1819. Tähän liittyy: Min Öfwertygelse_, eller _Reflexion om Fritänkeri_. Yhteensä: 2-3/4 a. 8.

1820. 29. _Huilun Humina_, elli _Takaisin Tulo Wäinämöisen Hywästi Jätöstä_. Jak. Juteini. Wiipurissa, Annettu And. Cederwallerin Kirja-painosta wuonna 1820. 3-1/4 a. 8. Elmgr. muk. 3 a. 8:o.

1824. 30. _Nimi-Päiwä_, elli _Hywä Elämä Howissa, jonga on kirjoittanut joutilaana Jak. Juteini. Wiipurissa, And. Cederwallerin Kirja-painosta wuonna 1824. 1-1/6 a. 12.

1824. 31. »Beilage zum Wiburgschen Wochenblatt» sisälsi sinä vuonna 25 numerossa Juteinin aivan uusia runoja, kaikkiaan yli 30 kappaletta. Luettelemme ne tässä (n:o tarkottaa W. Wochenblatt'in numeroa): N:o 9. _Lähetys-Kirja hekumaiselle Tytölle_. N:o 10. _Elämän vaikeudesta_. N:o 11. _Haudan kaiwajan Laulu_ ja _Ensimmäinen Rikos_. N:o 12. _Luotuen Arwo_. N:o 14. _Kirkko-tarha_ ja _Tähdein syndy_. N:o 15. _Neuwoksi Herran elämässä_ ja _Siunaus_. N:o 17. _Elämän muoto_. N:o 20. _Toiwo_. N:o 22. _Ystäwyyden Muisto-merkki Appellöwille_, j.n.e. N:o 23. _Äidin helma_. N:o 24. _Sairaan Laulu_. N:o 25. _Hauta-Piirroksia_ (4 kpl.) ja _Napoleon'in hauta_. N:o 27. _Luonnon kurjuus Luojata_. N:o 29. _Luondo hywä lapsillensa_. N:o 31. _Kellon lyöminen_ ja _Ahneelle wanhalle_. N:o 34. _Ihmisen arwo_. N:o 36. _Äidin hartaus_ ja _Sanan laskuja_. N:o 38. _Hupauksia_. N:o 40 _Laulu Ruhtinoille_. N:o 43. _Wiheliäisen Laulu_. N:o 46. _Mieli maan-kulkeudessa_. N:o 48. _Elämän juoksu_. N:o 50. _Wiinan syndy_. N:o 51. _Hautajaiset_. N:o 52. _Wainotun Testamentti_ ja _Tutkinnon aineita_ (4 kpl; hyviä suorasanaisia neuvoja kaikki tyyni.)

1826. 32. _Jak. Juteinin Runon Tähteitä_. Wiipurissa A. Cederwallerin Kirja-painosta, 1826. (F.W. Pipping'in mukaan vain 4 a. 12; mutta Yliopiston kirjastossa olevassa kappaleessa on 96 siv., siis:) 6 a. 12.

1826. 33. _Wiisauden Waellus Maan päällä_. Jak. Juteinin Kirjoittama. Wiipurissa----Kirja-painosta wuonna 1826. 1 a. 12.

1826. 34. _Sangari Sionissa_, elli _Walistuksen Koitto Pimeyden Wallan ylitse. Jak. Juteini. Wiipurissa,----Kirja-painosta 1826. 1-2/3 a. 12.

1826. 35. _Kissan Poika_. Jak. Juteinilda. Wiipurissa,---- Kirja-painosta wuonna 1826. 1 a. 12.

1827. 36. _Laulu Elämän Nautinnosta_.[253] Lauletaan kuin: Poschaluite Sudarina. Wiipurissa, Painettu A. Cederwallerin tykönä; 1827. 1/4 a. 8.

1827. (?) a. _Laulu_----Sudarina. Präntätty tänä (Sic!) Wuonna. 1/4 a. 8.--

1828. b. _Laulu----nautinnosta_. 1/4 a. 8. (vasta lopussa:) Wiipurissa 1828.

1827. 37. _Erhetyksen Waikutus_ elli _lapsen Murha_. Jak. Juteini. Wiipurissa, And. Cederwallerin Kirja-painosta Wuonna 1827. 5/6 a. 12.

1827. 38. _Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen_ af Jac. Judén. Wiborg, hos And. Cederwaller år 1827. 6-1/4 a. 8. Elmgr. muk. 4 a. 12:o.

1832. 39. »Beilage zum Wiburgs Wochenblatt N:o 52» sisälsi »_Awiisin Alku-sanat_», minkä kirjotuksen epäilemättä Juteini on kirjottanut, vaikka alla on Cederwallerin nimi. Kirjotuksen mottona on: »Kielellänsä lindukin laula».

1833. 40. »Sanan Saattajassa Wiipurissa» oli v:na 1833 ja seuraavina vv:na seuraavat Juteinin runot, toiset vanhoja, toiset uusia: »_Laulu Suurelle Ruhtinaalle. Kirkko-Tarha. Talonpojan Laulu. Elämän Juoksu. Kirkon Rakennus Helsingin Kaupungista_ ja _Toinen_ (samasta). _Miehen Arwo. Herran Rukous. Elämän muoto_ ja _toiwo. Julkinen Jumalan kiitos. Huokaus. Yhteinen Siunaus. Usko Jumalaan. Laulu Rakkaudesta. Wartian yö-huuto kellon lyötyä. Wilu-Taudista. Laulu Elämän Nautinnosta. Maljan Juomingi. Sanan Walo. Kunnian Osotus Wäinämöisen Kuwalle Wanhassa Wiipurissa vuonna 1831. Kerjupoika. Uhri Luojalle. Kysymys. Lääkitykset_».

1834. V:na 1834 oli »Sanan Saattajassa» seuraavat runot: _Julistus Jumalan kunniasta. Saarna-Wirsi. Päätös-Wirsi kirkossa. Kehoitus tupakkaa polttamaan. Nuuskasta. Rukouksen jälkeen. Hauta-Piirroksia (6 kppl.) Isän ja Pojan Laulu. Naima-Laulu. Lähetys-Kirja Hekumaiselle Tytölle. Kesti-Laulu. Imatran Koski, Ruokolahden Pitäjässä, Wiipurin Lääniä. Sota-Laulu. Työ ja Ilo-Laulu. Hauta-Piirroksia. Alexanderille I j.n.e. Wiheliäisen wirsi. Wiinasta. Näkö Wiimeisestä Tuomiosta ajatuksen silmillä. Sowindo-Laulu. Laki ja Armo-liitto_.

1835. V:na 1835 oli »Sanan Saattajassa» seuraavat: _Uuden wuoden lahja. Luojan Kiitos. Katumus-Wirsi. Turun ja Oulun Wiikko-Sanomain Muisto_. Sanan Saattajasda Wiipurista. _Tulipalo Wiipurin Linnassa_ kewäillä wuonna 1834. _Wiinan Syndy. Tytywäisyydestä. Laulu_ (»Kyllä on Suomessa luminen luondo, waan hywän suondo riemulla rindoja lämmittää»). _Laulu Suomessa_ (»Arwon mekin anfaitfemme»). _Äidin Helma. Lapsen laulu_ (»Lapsi olen laulawainen»). _Leikki-Laulu Saksan wiinasta ja kaljasta. Neitoisen Laulu Merimiehelle_.

1836. V:na 1836 »Sanan Saattajassa» oli seuraavat: _Keisarinnalle Aleksandralle. Toistain heränneelle Oulun Wiikko-Sanomalle_ Sanan Saatajalda Wiipurista. _Wanhan Pijan Laulu. Laulu Lasten Kirjasia. Mies. Rukous Nuorukaisen haudalla. Järjestä ja Tyhmyydestä. Äidin Hartaus. Lapsen Laulu. Juoma-Laulu. Ihmisen Arwo. Ruumiin Haudalla. Laulu Wiisaudesta. Lapsen Laulu Leskelle. Isän kuoldua. Laulu Lapselle ja Opettajalle Koulusta. Haudan Kaiwaja. Lohdutus kuolemasta. Linnun Pesä. Hautaus-Wirsi. Suosio. Sielusta_.

1840. V:na 1840 oli uudestaan eloon heränneen »Sanan Saattajan» 41 n:ossa: _Höyry-laiwa Wiipurissa_ 1839. Alla: Wsnha suomalainen. N:ossa 46: _Kysymys_. Toistain tehty. Alla: W-S-. N:ossa 50: _Nuija-sota Suomessa_ 1597. N:ossa 51: _J------n wanha kynäweitsi_ tauluun liitettynä 1840.

1841. V:na 1841 oli »Sanan Saattajassa» seuraavat: _Löytö-lapsi. W-S-. _Hopia-häissä_. W-S-. _Wanha ystäwä kaukaa ystäwälle_. W.-S-. _Herran Tohtorin Lönnrotin tuldua Wiipuriin 27 p. Toukokuuta 1841. Tuonelasta tulleen tarina Suomen kielestä_. W-S-. _Elämä_. W-S-. _Palkollisen laulu_. -W.S-. _Tanssi-laulu_. W-S-. _Wanha ystäwä kaukaa ystäwälle_. W-S-. _Kiwipiirros Suomen Kirkolle Wiipurissa 1831_. (Toinen ja Kolmas myös). _Wanha muiste_ j.n.e. W-S-. _Julkinen Jumalan kiitos_, eli Latinaksi Te Deum laudamus.

1844. 41. _Sanan Laskun Koetuksia ja Runon Tähteitä_. Jak. Juteini. Wiipurissa. Cederwallerin Lesken ja Pojan Kirja-painosta, wuonna 1844. 10 a. 8.

1844. 42. _Lauseita Jak. Juteinin Kirjoista_. Wiipurissa Cederwallerin Lesken ja Pojan Kirja-painosta, wuonna 1844. 3-1/2 a. 8.

1844. 43. N:o 1. _Neljä Wirren Koetusta_ Jak. Juteinilda. Wiipurissa-- 1844. Usko Jumalaan. Julkinen Jumalan kiitos, elli _Leksi_ Te Deum laudamus. Kirkko-tarha elli kalmisto. Armon owi.-- N:o 2. _Wiisi Laulun Laitosta_ J. J--da----1844. Laulu Suomelle (Endinen aika). Laulu Suomessa (Arwon mekin ansaitsemme). Menestys Suomessa (Kyllä on Suomessa luminen luondo). Laulu elämän nautinnosta (Luonnon suuren lapsukaiset). Tanssi laulu (Miesten, naisten merkillisten).-- N:o 3. _Hengen Herätyksiä_. Jak. Juteini. Wiipurissa,---- 1844. Huokaus. Katumus-wirsi. Murhe ja lohdutus. Sairaan wirsi. Kuolemattomuus.--N:o 4 Jak. Juteinin _Pieniä Piirroksia. Wiipurissa.----1844. Piirroksia Kirkon Asioissa (nk. Kirkolle. Saarna-tölkille. Alttarille. J.n.e.). Hauta Piirroksia.--N:o 5. _Wakaifia Wärsyn Päitä_ Jak. Juteinilda. Wiipurissa.----1844.--N:o 6. _Leikillisiä Wärsyn Päitä_ Jak. Juteinilda.---1844.--N:o 7. _Kaksi Wakaista Runoa_. Jak. Juteini. Wiipurissa.----1844. Mainio teurastamisesta. Kerju-poika.--N:o 8. _Kaksi Leikillistä Runoa_. Jak. Juteini.----1844. Wilu-taudista. Wiinan syndy.--N:o 9. _Wakaisia Runon Päitä_. Jak. Juteini.----1844. (Esim. »Joka järwi jäätä wailla»).--N:o 10. _Leikillisiä Runon Päitä_. Jak. Juteini.----1844.--N:o 11. Jak. Juteinin _Hupauksia_. Wiipurissa----1844.--N:o 12. Jak. Juteinin _omatekoisia Sanan-Laskuja_. Wiipurissa----1844. Ensimmäinen----kolmas lai.--N:o 13. _Pieniä Runoja_. Jak. Juteinin Kirjoista. Wiipurissa.--1844. Lääkitykset. Ensimmäinen rikos. Waroitus Matka miehistä, Jäniksen walitus sykfyllä. Hewoisen huokaus Luojalle. Kysymys. Kannustajat.--N:o 14. _Huwitus-Lauluja_. Jak. Juteini. Wiipurissa.----1844, Työ ja ilolaulu. Mies. Isän ja pojan laulu. Elämä. Suosio.--N:o 15. _Rakkauden Lauluja_. Jak. Juteini. Wiipurissa----1844. Laulu Rakkaudesta. Naiman neuwo. Naima-laulu. Pojan laulu tytöllensä. Vanhan pijan laulu.--N:o 16. _JuomaLauluja_. Jak. Juteini. Wiipurissa.----1844. Maljan juomingi. Saksan wiinasta ja kaljasta. Laulu syötäissä ja juotaissa. Juoma-laulu. Kesti-laulu.--N:o 17. _Muutama ajatus_ Jak. Juteinin _Tutkinnon Aineista_. Wiipurissa----1844.--N:o 18. _Seka-Sanomia_, Joita on kokoillut Jak. Juteini. Wiipurissa. ----1844.--N:o 19. _Sydämen Sulatuksia Ihmiselle_. Jak. Juteini. Wiipurissa.----1844. Kehoitus armahtamaan kanssa-luotuja. Ihmisen arwo. Luotuen arwo. Linnun pesä.-- N:o 20. _Kissan Poika_. Heikommatkin hengiwäiset, epä-pienet eläwäiset owat Herran heimolaiset, Luojan suuren sukulaiset armon kautta kaswaneina. Jak. Juteini. Wiipurissa.----1844.-- N:o 21. _Markkinat_. Tullen, mennen tiedä ties, ostain, myyden ole mies. Tiedä ties, ole mies. Jak. Juteini. Wiipurissa.----1844.--N:o 22. _Mainioita Suomessa_. Jak. Juteini. Wiipurissa.----1844.--Suomen Puku. Wiipurin pamaus 1495. Nuija-Sota Suomesssa 1597. Kukin 1/2 a. 8.

1856. 44. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Ensimmäinen Osa. Tällä teoksella alkaa Juteinin koottujen teosten sarja, jonka J. itse painattamista varten oli järjestänyt, mutta hänen poikansa hänen kuolemansa jälkeen painoon saattanut, Sen nimi oli: _Kandeleen Kaksoiset_ elli _Laulu ja Runo-Kokous_. Jak. Juteini. Wiipurissa. J. Alfthanin Kirja-painosta, wuonna 1856. 9 a. 8.

1856. 45. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Toinen Osa. _Leikki-Lauluja_ ja _Pila-Puheita_. Jak. Juteini. Wiipurissa. J. Alfthanin Kirja-painosta, wuonna 1856 8 a. 8.

1856. 46. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Kolmas Osa. _Runo-Wihko_. Jak. Juteini Wiipurissa. J. Alfthanin Kirja-painosta, wuonna 1856. 8-1/4 a. 8.

1857. 47. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Neljäs Osa. _Jak. Juteinin Huwitus-Kirja_. Wiipurissa. J. Alfthanin Kirja-painosta, wuonna 1857. _Nimi-päivä. Jutelma Hywästä elämästä Howissa. Wiisauden Waellus Maan päällä. Perhe-kunda. Pila-kirjoitus Epä-luuloista Kolmessa Jaossa. Matkalaiset. Pila Pahoista Hengistä_ Kolmessa Kanssa-puheessa.----Toistain tehty. _Lisäys_ (sisältää useita runoja sekä:) _Runon aineita ja Pari sanaa suomeksi_ 1844. Vastoin tavallisuutta on tässä vihkossa myös lopussa lueteltu »_Paino-wirheitä_». 10-1/4 a. 8.

1857. 48. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Wiides Osa. _Kirja Wakaisissa Aineissa_ ja _Piirroksia_. Jak. Juteini. Wiipurissa. J. Alfthanin Kirja-painosta, wuonna 1857. _Tutkinnon Aineita. Erhetyksen Waikutus_, elli _Lapsen Murha. Tutkindo Uskon Tundo-merkistä. Tutkindo Kuolevaisuudesta. Kehoitus armahtamaan kanssa-luotuja. Tuomarin sanat kansakunnalle Oikeuden istundoa aljettaissa y.m.. 7-1/4 a. 8.

1858. 49. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Kuudes Osa. _Kynä-Kokeita_ ja _Kirja-Kokous_. Jak. Juteini. Wiipurissa. J. Alfthanin Kirja-painosta, wuonna 1858. _Wirsiä. Sangari Sionissa. Lasten Kirja. Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle. Neuwo-Kirja_, jossa on _Lyhykäinen johdatus Tapain siiwollisuuteen_. Wanhasta parannettu. _Puhe Lapsen Kaswatuksesta. Muutama tutkinnon aine lapsen kaswatuksessa. Opettajan alku-sanat lapsille koulusta. Opettajan sanat kuritusta tarwittaissa. 10-3/8 a. 8.

1858. 50. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Seitsemäs Osa. _Ajatuksia_ ja _Hupailemia_. Jak. Juteini. Wiipurissa. J. Alfthanin Kirja-painosta, wuonna 1858. 10-3/8 a. 8.

1858. 51. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Kahdeksas Osa. _Ajatuksen Alkeita_ ja _Runon Tähteitä_. Jak. Juteini. Wiipurissa. J. Alfthanin Kirja-painosta, wuonna 1858. 7-1/2 a. 8.

1858. 52. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Yhdeksäs ja wiimeinen Osa. _Tarina ja Kummitus-Kirja. Suomalaisten Walittuja Sanan Laskuja_. Jak. Juteini. Wiipurissa. J. Alfthanin Kirja-painosta, wuonna 1858. 8-3/4 a. 8.

Jak. Juteinin Kirjoja yhteen sidottuina, joko kahteen nidokseen tai kolmeen: 80-1/2 a. 8. Elmgren'in muk. 79 a.

Valikoimia Juteinin runoista ovat julkaisseet:

T.K. Forstén. _Juteinin eläinsuojelusta_ koskevia.

V(uoritsal)o. _Valikoima Jaakko Juteinin Runoja_. Kuuluu sarjaan: Humoristinen Kirjasto II. Helsingin Kustannusosakeyhtiö 1907. 2-1/2 a. 8. Useita J:n »pilakirjoituksia» on siihen painatettu.

Pseudojuteinilaisen kirjasen on »Suomen Raittiuden seura» kustantanut. Kirjan kieltä tarkastaissa sen helposti huomaa »purjehtivan väärällä lipulla». Kirjan nimilehti kuuluu: »_Eikö tämä ole kekäle, joka tulesta temmattu on_,» Sakarias 3:2. Ruotsinkielestä suomentanut _J. Juteini_. Turussa, Turun Kirjapainon Osakeyhtiö, 1883. Suomen Raittiuden Seuran kustantama, 63 siv. l. siis: 4 a. 12.

Muutamat laulukirjat, kuten Hannikaisen »Sirkkunen» ja »Valistuksen Laulukirja» ovat lainanneet moniaan kauneimpia Juteinin lauluista ja näihin lukeneet ja hänen sepittämäkseen merkinneet laulun Kotomaamme, joka alkaa sanoilla: Täällä pohjantähden alla». Niin kaunis ja muotovalmis kuin tuo laulu onkin, ei se kuitenkaan ole Juteinin teoksista tavattavissa.--Joistakin vakavista julkaisuista olen myöskin tavannut Juteinin erinäisiä runoja, kuten »Jäniksen walitus syksyllä» sekä eräästä pornografisesta pääsiäispilalehdestä »Huliwilin» ja »Juomalaulun».

B.) JUTEINIA KÄSITTELEVÄÄ KIRJALLISUUTTA:

_Biografisessa Nimikirjassa_ oleva J. K(rohn'i)n kirjotus.

_Valvojassa_ 1891. »Jaakko Juteini». Kirjoittanut Julius Krohn. Sivv. 259-277. Sama kirjotus on osiksi toisin järjestettynä teoksessa

_Suomalaisen Kirjallisuuden Vaiheet_. Kuvaeli Julius Krohn. Helsingissä, Suomal. Kirjall. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö, 1897.

Vielä kolmannen kerran on sama kirjotus, hajalle sirotellut kohdat ja joku muukin poisjättämällä, painettu suurteokseen

_Oma Maa_, Tietokirja Suomen Kodeille III Nidos. Kesäkuun 20 päivän kirjotus. Sivv. 662-671. Porvoossa. Werner Söderström Osakeyhtiö. 1908.

_Jaakko Juteini Kirjailijana_. Kirjottanut Kuuno A. Talvioja. Heinolassa. A.G. Wäänäsen Kirjapainossa 1910.

_Valvojassa_ 1913. »Juteinia Etsimässä». Kirjoittanut Kuuno A. Talvioja.

_Valvojan_ helmik. vihossa 1913 siv. 150 on E.N. Setälän kirjotus Juteinin kuvasta.

»_Aika_», 1913. A.V. Koskimiehen kirjotus »Jaakko Juteinin kuva».

_Toukokuun 12 p. 1881_. »Suomalaisuuden ensimmäinen heräys». J. K(rohn).

_Kymölä_. Kymölän Seminaarin Opettajain Albumi. I. Sortavalassa 1881. Sisältää myös kirjotuksen: »Jaakko Juteini». K. R(aitio).

_Litteraturblad_ för Allmän Medborgerlig Bildning, Sjette Årgången. 1852. »Några drag ur Finska litteraturens historia, af A. A(hlqvist). Föredrag, hållet i akad. Läseföreningen den 22 okt. 1852.»

_Litteraturblad_ j.n.e. vuosik. 1856-58. Sisältää arvosteluja »Jak. Juteinin Kirjoista».

_Kallavesi_. 1846. Arvostelu: »Inhemsk litteratur».

_Oppikirja Suomalaisen Kirjallisuuden Historiassa_. Kirjoittanut B.F. Godenhjelm. Helsingissä 1887.

Luettelo enimmistä Juteinin teoksista on myös S.G. _Elmgren'in kirjallisuuden historiassa_.

_Luettelo Suomeksi Präntätyistä Kirjoista_. F.W. Pipping. 1857.

Muut varsin lyhyet esitykset Juteinista sekä pelkät hänen nimensä mainitsemiset monen monessa teoksessa (n.k. E.N. Setälän, K. Raition, Eino Leinon, J.J. Meyer'in, O.A. Kallion, V. Tarkiaisen y.m. m.) sivuutamme tässä.

_Suomi_. Kirjoituksia isän-maallisista aineista. 1863. Sisältää myös Juteinista moniaita tietoja sivv. 223-249 kirjekokoelmassa »_Bref_ ifrån _Gustaf Renvall_ till _Rasmus Rask_, åren 1818-1819.» Meddelade af R.A. Renvall.

Wiborgs Stads Historia. J.W. Ruuth. Tietää myös moniaita asioita Juteinista. Mutta siinä tavattava tieto, että Schröder'in runojen rinnalla olisi »Kanavassa» vuosina 1845-1847 tavattavissa Juteinin runoja, on luullakseni »tuulesta temmattu».

C.) Kirjallisuutta, jota Juteini todistettavasti on käyttänyt, paitsi luonnollisesti G. Renvall'in, R. von Becker'in y.m., julkaisemaa sekä Lönnrot'in Juteinin miehuuden aikana toimittamaa:

Finnland und Seine Bewohner. Friedr. Rühs. 1809. Arvidsson'in suorittama ruotsalainen käännös tästä Rühs'in teoksesta, jota hän Suomea koskevana historiana korjasi sekä paljon laajensi ja jonka hän painatti v. 1827.

G.A. Bürgers sämmtliche Werke. I-IV osaa.

Jean Paul's sämmtliehe Werke. 1-XXXIII osaa.

LIITTEITÄ.

»Anteckningar»-kirjan juttua Viipurin Kämneri oikeudessa koskevia asiakirjoja:

»Vid Kämner Rättens i Wiborg session (År 1827 den 16 Januarii) voro närvarande: Ordförande Justitiae Rådmannen A. Stråhlman, handlanden Nicolaj Seliwerotoff och Guld och Silfver arbetaren Eric Stormgren. (Ja tietysti sitten samat pitkin vuotta, kosk'ei muissa pöytäkirjoissa enää mainita oik:n jäseniä).

Den 13 Sept. 1827.

6 §.

Stadsfiskalen J.A. Krogerus ingaf härå till K:r R(ätte)n följande af Högloft. Kejserl. procurators Embetet i finland till Stadsfiscalen aflåtne

Memorial--Jns.

(Sama, joka tässä myöhemmin seuraa).

anhöll att K.R. ville utsätta »Termin» till företagande af det mål---- han ämnade mot Judén och Cedervaller utföra, i anl. hvaraf

_Beslöts_:

Aktor Krogerus äger till den 18:de dennes kl. X f.m. i förberördt afseende till denne Rätt uppkalla J. & C.

Den 18 September.

§ 10.

Uppå anmälan af Stadfiscalen J.A. Krogerus och uti öfvervaro af Magistrats Secreteraren Hr. Jacob Judén samt Boktryckaren Hr Anders Cedervaller företog K:r R:n nu till åtgärd det af Stadsfiscalen vid sammanträdet den 13:de dennes § 6 anhängigt gjorde mål om ansvars påstående emot------och enär nu protokollet för sedn. sammanträdet uppläst blifvit, samt H:r Secreterarn Judén blifvit anmant att lemna dess förklaring öfver de i Höglofl. Kejserl. proeurators Embetets Memorial anmärkte punkter, erkände H:r secreterarn sig vara författare till ifrågavarande Skrift, men emedan de emot den samme gjorde anmärkningar vore af den beskaffenheten och den vigt att de erfordrade ett moget öfverläggande, så anhöll H:r secreterarn att skrifteligen få bemöta dem och att det Exemplar af skriften hvilket Höglofl. Kejserl. procurators Embetet genom actor tillställt K:r R(ätte)n honom till hjelpreda vid förklaringen måtte lemnas.

H:r Boktryckarn Cedervaller tillkännagaf härå uppå gifven anledning att han från dess Boktryckerie utgifvit alla de skrifter H:r secreterarn Judén författat, och att denne vid hvarje förefallande tillfälle tilllagt Cedervaller hvilken bok borde undergå Censur eller ej; enär H:r secreterarn till trycket lemnat ifrågavarande skrift, har han försäkrat att den ej innehöll sådane ämnen som voro underkastade Censur, samt lofvat ansvara för alla de följder som möjligen kunde drabba Cedervaller, hvilken så mycket mindre genomläst manuseriptet som han af Titeln Anteckningar af Tankar i Varianta ämnen alldrig kunnat ana att den skulle innehålla religieusa ämnen, i anledning af hvilket allt Cedervaller anhöll att njuta sin oskuld till godo. Sedan Hr Magistrats Secreterarn erkänt det han lofvat Hr Boktryckarn C. att vara ansvarig icke för följderna men för alla de böter som kunde drabba honom för ifrågavarande skrifts utgifvande, samt för öfrigt återhemtat sitt förra, tillsades V:de afträda, emedan i R:n

_Beflöts_:

K:r R:n finner skäligt bifalla till H:r secreterarn Judéns gjorda anhållan att skrifteligen få bemöta de emot meranämnde dess skrift gjorda anmärkningar och i grund deraf väckte ansvars påståenden och skall H:r secreterarn i anledning deraf varda försedd med utdrag af protocollet, i följe hvaraf med målets vidare handläggning uppskjutes till den 25 dennes kl. X. f.m. då H:r secreterarn vid vite af 20 D.s.m. äger inlemna den äskade förklaringen och vid samma vite återlemna det K:r R:n inhändigade Exemplar af oftanämde skrift, hvilket nu till honom utlemnas. afs. å ink.--

Den 25:te September 1827.

§ 2.

Enär K:n R:n till vidare åtgärd företog det från sammanträdet den 18:de dennes § 10 härtill uppskjutne mål angående det ansvarspåstående hvilket stadsfiscalen J.A. Krogerus väckt emot Magistrats secreterarn H:r Jacob Judén att hafva författat samt B:n H:r A:s C:r att genom trycket hafva utgifvit en bok under titel Ant. a. t. i V. Ä. som ibland annat innehåller åtskilligt rörande Religion och salighetsläran, framställt på ett sätt som ej öfverensstämmer med den Tro hvartill församlingen i vårt land sig bekänner; infunno sig härvid ej mindre actor Krogerus än tilltalte Judén och Cedervaller, af hvilka den förre till Rätten ingaf det honom till hjelpreda vid förklaringen lemnade Exemplar af ifrågavarande arbete, jemte ett så lydande Dict.--

Jns (Dictamen till Protocollet!)

efter hvilkets uppläsande Actor Krogerus anhöll att detsamma erhålla till påögnande, emedan han i anseende till dess vidlyftighet nu ej vore i tillfälle att gjöra (!) de påståenden hvartill han kunde äga fog, hvarå Vederbörande afträdde, emedan i Rätten

_Beslöts_:

Handläggningen uppskjutes till den 2:dra instundande October. Aktor får Judéns förklaring mot att vid 20 D.s.m. vite återlemna den samt bör då »gjöra» sina slutpåståenden.

Kämner Rätten den 25 Sept. 1827.

2 §.

Dictamen till Protocollet.

Till bemötande och upplysande af de, enligt Högvällofliga Prokurators Embetets förordnande, utaf Herr Stads Fiscalen Adolph Julius Krogerus vid Loflige Kämner Rätten såsom anklagelse-punkter emot mig anmärkta ställen uti det af mig ifrån trycket utgifna lilla arbete under rubrique: Anteckningar af Tankar uti warianta Ämnen, liksom vore de stridande emot den Christna Lärans grundsatser och dogmer, får jag ödmjukast anföra följande:

Något som strider emot vår Trosbekännelse och den rena Evangeliska Läran eller dess höga anda, tror jag mig aldrig hafva skrifvit, så mycket mindre, som sådant högeligen skulle strida emot min egen öfvertygelse derom. Jag har endast antecknat flygtiga tankar, mäst uti Moralfilosofie, utan att deri vela yttra någon stridighet emot den sanna Religionen, som endast af oförnuftet antastas och Satan sjelf röjde dumhet och högmods anda, då han gaf sig i strid med en högre Makt. Uppenb. B. 12 v. 7.

Jag har icke velat yttra någon Religionsstridighet, och finnes uti någon af mina många smärre skrifter något blott till utseende af denna beskaffenhet, så återkallar jag det högtidligen, och öfverlemnar allt till en alfvarlig vederläggning. Jag hoppas, att ett uppriktigt sinne för misstag icke skall stemplas med brottslighet; ty äfven en god åker kan växa ogräs. Jag har aldrig förklenat det vördnadsvärda uti den allmänna öfvertygelsen, jag har endast sökt antasta och efter min förmåga förebygga missbruk och missförstånd, beifra de oriktiga och skadliga begrepp, som fördomen fattat, för att såmedelst afvända den oförnuftiga säkerheten vid utöfvandet af laster.

Förseelse i handlingen kan möjligen finna sin ursäkt uti den menskliga svagheten. Men att söka försvar för denna svaghet, gör förseelsen oförlåtlig, som derigenom får utseende af uppsåtlighet och försvagar principen om det rätta, hvilket dock alltid bör vara vårt rättesnöre, vårt oryggliga syftemål, om ock förmågan dervid skulle vara bristande; ty det är redan en grad i fullkomlighet, att åtminstone i princip erkänna det rätta och sanna. Att söka utvägar till afvikelse derifrån, är vanhedrande och öppnar banan för lasterna,----och endast egen vinning kan då afhålla eller påskynda brottsligheten.

Ledd af uppriktighet och god afsigt vid författandet af den öfverklagade Brochuren, tror jag mig nu kunna upplösa all den förmenta tvetydighet, som blifvit tillagd de till anklagelse deri anmärkta ställen. Sålunda, då jag pag. 21 talar om offer, som de första Christne icke kunde förgäta och som vid Christi ankomst hos Judarne mycket missbrukades, hvilket med uttrycket: _welat muta rättfärdigheten_ åsyftas, menar jag med offrande det materiela och onyttiga, ja skadliga, som Christus sjelf ville afskaffa, och hvaremot han äfven i Templet ifrade. Och sedan Frelsaren uppfyllt sin höga bestämmelse samt uppoffrat sig för menskligheten ansågo, åtminstone efter benämning i Bibeln, desse Christne detta uppoffrande äfven för offer under allegorie af _Påskalamb_, hvilket var ett offerdjur, och troligen förstodo de fleste af dem således ännu icke hemligheten och höjden af Försoningsverket. Sålunda liknades ju Christi död vid offer, och detta har jag kallat _offrets allegorie_.

Menniskorna hafva redan i hedendomen, i de äldre tidehvarven medelst offrande sökt förebygga brottets följder och ansågo offret för en försoning. Derpå har jag syftat med uttrycket: _den förmenta försoningen genom offerblod_, och detta var icke ovanligt ännu vid Frelsarens ankomst. Se der det hvad jag menat; men icke har jag framställt Christi förtjenst såsom en missförstådd allegorie, utan sökt skilja en missförstådd allegorie ifrån Christi förtjenst.

För öfrigt torde hela afhandlingen, der dessa utlåtelser förefalla, bära vittne om sitt rena syftemål, ehuru ideerna genom ord här och der kunnat blifva mörkt och på ett mindre vanligt sätt framställde efter den bildning jag till en stor del mig sjelf förvärfvat. Jag har vid lediga stunder anställt forskningar uti hvarjehanda ämnen. Har jag uti allt icke kunnat hinna till klarhet, må sådant uti upplysningens och tolerancens tidehvarf, för en god afsigt, hellre ursäktas än hårdt bedömmas.

Hvad å pag. 37 uti en, om jag så må kalla det, half filosofisk afhandling _om synders förlåtelse_ anföres om den moraliska sinnesförfattningen, så bestrides dermed ingalunda Christi förtjenst. Deraf hade hellre bordt slutas till sådan mening: att sålänge menniskan är förhärdad i synden och föraktar Christi lärdomar, så länge kan hon icke anses vara Frelsaren tillgifven, icke kunna tillräkna sig Guds välbehag, emedan en slik princip vore likaså försmädlig emot Gud som vådlig för menskligheten. Christus anmanade alltid menniskan till bättring och ödmjukhet. Förlåtelsen för Christi skull, som jag icke har afhandlat, är en skänk ifrån höjden, öfverstigande förnuft och filosofie. Men, för att bestyrka mitt påstående om den nödvändiga sinnesförändringen till bättring, får jag här åberopa Aposteln Pauli ord uti Ebr: 10:26: rörande vådligheten för förhärdade syndare: _0m vi sjelfviljande syndom, sedan vi förstått hafve sanningen, då står oss intet offer igen för synden_.

Uti nyssnämnde afhandling hade ock noten å pag. 40 kunnat anmärkas till anklagelse, emedan jag der anfört att Guds allvetenhet är för hög, att af oss afgörande bedömmas. Svaret derå skulle blifvit: att jag derigenom ingalunda velat förnärma Guds allvetenhet, utan endast hyst misstanka till menniskans förmåga, att kunna omfatta denna hans höga egenskap; ty att tro sig veta hvad Gud vet, är vanvett, emedan menniskan i sådant fall borde vara åtminstone Guds vederlike i vetandet.

Ytterligare å pag. 45, hvad som angår _tro_ i religieust hänseende, menar jag tro hos alla folkslag, utan afseende å någon viss Religion eller Sect, och kallar den endast derföre religieus, emedan hvarje folk har tro om Gud, och Gud visserligen är huvudmålet uti all Religion. Och är deras tro uppriktig i anseende till det högsta Väsendet, så måste den bestå uti själens innerliga tillgifvenhet och förtröstande vördnad för detta Väsende, uti en lefvande visshet om hans välbehag till den förbättrade, dygdiga menniskan. Första början till afhandlingen om tro ger ju redan tillkänna, att jag menat tro i allmänhet, då jag säger: _Få ord finnas i menniskornas språk af mera vigt, och likväl af mera varierande betydelse än tro_. Deremot den sanna tro, som Christendomen förutsätter, och som är högre än den blott historiska, har jag varit för svag att med ord beskrifva, och torde endast med känslan kunna omfattas. Jag anser derföre för obilligt, att ställas till ansvar äfven för det jag icke vidrört.

Slutligen, och hvad som beträffar anförandet å pag. 54 och vidare framåt uti _Betraktelsen om Fritänkeri_, finnes deri den Christna Religions Läran visserligen icke åsyftad. Denna uppsatts är en filosofisk afhandling, skrifven allenast för att söka beslå alla tiders fritänkare, eller för att åtminstone leda deras håg till dygden, ju renare ju bättre, utan inverkan af all egennytta, som de då böra åsidosätta, om ock vissheten om ett lif efter detta, i anseende till deras vankelmod i bevisningen, för dem ej vore absolut. Hvaremot bevekelsegrunden til det goda uti den Christna Religionen, som jag icke afhandlat, är af den högre beskaffenhet, att den i det sublima öfvergår begreppet om dygd, och genom Christus förenar menniskan med Gud, då moral-principen icke mera beror hvarken af egennytta eller icke egennytta, utan det goda i handlingen blir en följd af den rena tillgifvenheten för himmelens och jordens Beherskare, då ock vissheten om salighet är ådagalagd genom tro och kärlek till Christus, äfvensom tro och kärlek utgöra grunden för all Christlig dygd; ty utan kärlek finnes ingen dygd, och utan en dygdig sinnesförfattning ingen kärlek till Gud och hans Utkorade.

Uti omförmälde afhandling har jag icke velat lära någon Christen hvad han tro skall, än mindre förleda honom uti en så grannlaga punkt; jag har endast för en fritänkare sökt stänga fräckhetens och lastens bana, dit han genom vacklande grundsatser lätteligen kan störta, om ej helst dygden skall afhålla honom ifrån förderfvet. Om han i sin blindhet icke kan begagna Christendomenss ljus, är dygden honom dock en ledare genom lifvets chaos, intill dess hans ögon förr eller senare öppnas. Detta öde voro forntidens Filosofer underkastade, innan den Evangeliska Lärans värmande ljusning antändes. Der jag å pag. 54 säger: _Den som är upplifvad af välviljan, så att han äfven utan belöning kan utöfva det goda, hans själ sväfvar öfver sinnlighetens inskränkta synkrets_ m.m.: bör det ingalunda så tagas, som kunde menniskan genom sin dygd sätta sig öfver gudomligheten eller förakta Christi förtjenst; derigenom bleve ju förhållandet upp och nedvändt; genom slikt oförnuft skulle ju äfven dygden förlora sitt värde och menniskans högmod likna Satans vid dess affall. Dygden gör menniskan endast mera förädlad, mera älskansvärd, och liksom qualificerad till sin bestämmelse.

Genom föregående korta och enfalldiga commentarier torde det vara utredt, att jag uti de angifne punkterne af mitt lilla arbete beklagligen blifvit missförstådd, och att de ingenting irrlärigt eller anstötligt innehålla, ehuru de såsom ryckta utur sitt sammanhang derigenom fått ett svårare utseende, hvaremot jag ser mig föranlåten åberopa 5 § uti Kongl: Förordningen af den 26 april 1774, angående Skrif- och Tryckfriheten, der det heter:------_må ingen utom dess bokstafliga innehåll på något sätt draga eller förtyda, utan bör alt hvad deremot icke klarligen strider anses lofgifvit att skrifva och trycka_. Anhållande fördenskull jag, att varda frikänd från klagomålet, rörande bokens innehåll i religieust hänseende. I sammanhang hvarmed ock frågan om dess censur af sig sjelf förfaller, emedan den egentligen afhandlar icke den delen af vår Religion, som angår Läran och våra Christendoms Stycken, utan moralen i allmänhet, och företrädesvis den Christna, som förädlad, byggd på välvilja och kärlek, lyser klart framför alla andra systemer deri. Detta har jag nogsamt uttydt pag. 12: Om grundsatser i moral-filosofien. Och den varma tillgifvenhet, hvarmed jag alltid omfattat denna sköna moral, som jag tror hafva riktat min sinnesstämning, så att jag vågar åberopa all min vidsträckta bekantskap å många orter i landet, att vitsorda om min i menskligt hänseende klanderfria vandel och de grundsatser jag beföljt t.e: under de många år jag befattat mig med barna-undervisning,----denna varma tillgifvenhet säger jag, har ock förledt mig, att till upphöjande af den filosofiska moralen uti mina forskningar understödja densamma genom den Christna, hvarigenom jag kunnat gifva anledning att bli missförstådd. Finnes jag sålunda felaktig, så äger jag tröst endast uti uppsåtets renhet; ty jag önskar menniskans förädling och fullkomnande redan här i lifvet, för att sålunda förberedas till delaktighet uti Frelsarens förtjenst.

Då Gud begåfvade med förmåga, att kunna inse skilnaden emellan godt och ondt, rätt och orätt, gaf han henne jemväl viljans frihet, för att fullkomna sin moraliska skapelse på jorden. Det beror nu af menniskan, att söka antingen sin vidare utbildning eller sitt förderf; ty det moraliska värdet här i lifvet kan icke skapas, det måste utvecklas. Att likväl, utan välvilja och kärlek, ja, uti ett lastfullt tillstånd trakta efter njutning och salighet, är ej öfverensstämmande med den plan Gud oss förelagt, i det han ställt dygden i förvandtskap med sällheten, emedan det annars kunnat vara för honom en stor lätthet, att göra menniskan genast till en himmelens innevånare.

För öfrigt är bokens innehåll bestående af varianta ämnen, uti korta afhandlingar, i hvilket fall jag ansett censuren öfverflödig, emedan skrifter af dylik beskaffenhet sällan finnas dertill befordrade, ehuru de ganska ofta angå theologiska och religieusa ämnen, liksom mitt ifrågavarande obetydliga arbete, deri jag väl här och der anfört de dyra benämningar Gud, Christus och Religion, som annars kunna ofta förefalla uti den måst profana skrift, men ingalunda motsägande vidrört de gällande dogmerna, än mindre förnedrat mig till ovärdigheten af blasfemie. Jag är hvarken atheist eller Religions föraktare, men jag är ock ingen blind anhängare af andras meningar. Det heter uti 1 Thess: 5: 21: _Pröfver allting, och behåller det godt är_.

Boken, som sedan blifvit så mycket missförstådd, och derigenom än framdeles kunde gifva anledning till förargelse, ehuru jag å sista sidan, vid rättelserna, icke otydligen gifvit tillkänna, att mistag deri varit möjliga, vill jag icke begära fri ifrån sequestern, som alla redan blifvit verkställd, åtminstone icke annorlunda, än med det förbehåll, att denna förklaring jemväl tryckes och, till undvikande af vidare missförstånd, hvarje exemplar af boken bifogas; ty jag älskar ordning, lugn och sämja så i enskilt som allmänt afseende. Men jag lemnar sådant till vederbörandes godtfinnande och anhåller endast om mitt befriande ifrån allt vidare åtal, och att jemväl Boktryckaren Herr Anders Cederwaller i följd deraf ej måtte något till last räknas, emedan jag, ehuru sjelf utan afsigt och den ringaste aning derom, allena varit upphof till all den obehaglighet, som genom det utgifna arbetet blifvit väckt, och hvars innehåll han icke tilltrott sig att granska och bedömma, utan rättade sig, som vanligt vid utgifvandet af mina öfriga arbeten, mäst på finska språket, det han icke känner, efter min utsago derom, så i anseende till ämnen som deras utförande. Det skulle smärta mig att vara en orsak till hans ofärd, liksom det redan smärtar mig, att genom det anspråkslösa arbetet hafva vållat så mycket besvär för många värdiga Män uti deras Embets befattning; men hvilket jag, under min krossade sinnesstämning, föresatt mig att framdeles undvika medelst undvikande af ett vådligt författare-nöje, som dessutom vid ganska trägna tjenstegöromål, dem jag icke försummat, genom långvarighet redan skadat min helsa och sånär förvandlat mina ögon till blindfenster. Jac. Judén.

Den 2:dra October 1827.

1 §.

Med föranledande af denne Rätts den 25:te sistlidne September § 2 fattade Beslut uti det af Stadsfiskalen J.A. Krogerus emot Magistrats Secreterarn H:r J. Judén och Boktryckarn H:r Anders Cederwaller anhängigt gjorde mål, emot den förre att hafva författat och emot den sednare att genom trycket hafva utgifvit en bok under Titel »Anteckningar af tankar i Varianta ämnen», som ibland annat innehåller åtskilligt rörande Religion och Salighets Läran framställt på ett sätt som icke öfverensstämmer med den Tro hvartill församlingen i Vårt Land sig bekänner, företog K:r R:n nu sagde mål till vidare handläggning uti öfvervaro af ej mindre Actor Krogerus, än tilltalte Judén och Cederwaller; och återlemnade nu Krogerus den honom till påögnande lemnade förklaringen, jemte det han å Boktryckaren Anders Cederwaller yrkade ansvar för det han utan vederbörande Consistorii granskning genom trycket utgifvit ifrågavarande skrift hvilken onekligen rörde religieusa ämnen, men öfverlemnade den öfriga delen af målet till Domstohlens bepröfvande. Sedan de tilltalte återhemtat sitt förra, och ej vidare tillades, afträdde vederbörande, emedan i Rätten öfverlades till följande

Utslag:

Förevarande mål har K:r R:n under öfvervägande tagit, och funnit att de af författarn till ifrågavarande skrift H:r Magistrats Secreterarn J. Judén pag. 21 och 37 yttrade åsigter och nyttjade uttryck rörande Läran om Christi förtjenst äro så mörkt framställde och så litet öfverensstämmande med den i Vår heliga skrift grundade och i våra symboliska böcker af vår kyrka antagna Lära, att Hr Magistrats Secreterarn sjelf i dess aflemnade förklaring ej kunnat nöjagtigt utreda dem, utan nödsakats tillstå att han »som mäst förtackade sin bildning sig sjelf, icke kunnat hinna till klarhet uti allt» hvarigenom han således sina misstag sjelf erkänner. Vidare har Hr Magistrats Secreterarn pag. 45 framställt sina tankar om tro i religieust hänseende på ett med de af vår församling antagna Lärobegrepp stridande sätt, och har icke genom genom det i sin förklaring uppställda påstående att mena tro hos alla folkslag, kunnat ursägta sig, då Christna Religionen af en stor del af folkslag bekännes, i synnerhet af dem för hvilka boken i hänsigt till Localen och språket måste vara skrifven, och deras tro nödvändigt under denna allmänna Definitionen om religieus tro med inneslutes. Sluteligen äro de pag. 54 uppställda satser om vårt förestående öde i evigheten, om ock som Hr Magistrats Secreterarn förklarar sig, blott philosophiska, ändock genom deras framställning stridande emot Christendomen och Vår Kyrkas Lära. Då således Hr Magistrats Secreterarn Judén i detta arbete icke endast antecknat flygtiga tankar i moralphilosophien, utan å flera ställen inlåtit sig i betraktelser om religieusa ämnen, och framställt dessa på ett sätt som icke är öfverensstämmande med Vår församlings Lärobegrepp, fördenskull pröfver K:r R:n oagtadt Magistrats Secreterarn Judén högtidligen återkallat allt hvarigenom någon Religions stridighet uppkomma kan, då denna återkallelse ej utplånar brottsligheten, som derigenom blifvit begången att han oftanämde Skrift genom trycket utgifvit, skäligt, fälla honom Hr Magistrats Secreterarn Judén att jemlikt 1 § af Kongl. Tryckfrihetsförordningen af den 26 Aprill 1774. böta 300 D.S.M. eller 144. Rub. S:r, till treskiftes, deraf 2 delar tillfaller denne stad och 1/3 del Actor Stadsfiscaln Krogerus, och hvilka vid bristande tillgång böra försonas med 28 dagars fängelse vid vatten och bröd, hvarutom alla Exemplaren af ifrågavarande skrift böra confisceras och förstöras; beträffande åter Boktryckarn Hr Anders Cederwaller, så ock emedan han emot tydliga stadgandet i sednare momentet af nyss åberopade paragraph och kongl. förordning utan vederbörande consistorii tillåtelse genom trycket utgifvit oftnämde skrift som ostridigt angår Vår Lära och Christendomsstycken, fördenskull fällas Cederwaller i stöd af meranämde Kongl. förordning att derföre böta 200 D.S.M. eller 96 Rub S:r likaledes till treskiftes, och hvilka i brist av botum jemväl böra försonas med 28 dagars fängelse vid vatten och bröd. Som å inkallandet af sades hvaröfver S:derne äfvensom Actor gåfvo missnöje tillkänna och fördenskull underrättades att häröfver får besvär anföras uti Högl. Kejs. Åbo Hof Rätt innom 45 dagar härefter, denne dock oräknad och således sikt den 16:de instundande November Kl:n före XII om middagen; etc. etc.

Ank. den 22 nov. 1828.

Wi, Adolph Fredric von Willebrand, President utii Kejserlige Åbo Hof Rätt, Riddare af Kejserlige S:t Vladimirs Ordens Andra Class med stora Korsset och Kejserliga S:t Annae Ordens Första Class; Vice President, Ledamot uti Kejserliga Senaten för Finland, Riddare af Kejserlige S:t Annae Ordens Andra Class; Hofrätts-Råd och Assessorer: Helse Herr Landshöfdingen och Riddaren af Kejserlige Annae Ordens Andra och S:t Vladimirs Ordens Fjerde Class, Välborne, Carl August Ramsay, med Gud allsmäktig vänligen! Af Kejserliga Hof Rättens i dag gifne Utslag på Magistrats-Secreteraren Jakob Judéns, och Boktryckaren Anders Cedervallers besvär uti ett emot dem angifvet mål om brott emot skrif- och tryckfriheten, bifogas härhos ett exemplar, för att tillställas Actor i målet, Stads-Fiscalen Julius Adolph Krogerus, hvarjemte den af Besväranderne hit ingifne borgen för de dem ådömde böter, i afseende å Utslagets befordrande till verkställighet. Herr Landshöfdingen meddelas. Kejserliga Hof Rätten befaller Herr Landshöfdingen och Riddaren Gud allsmäktig vänligen. Åbo, den 19 November 1828.

På Kejserliga Åho Hof Rätts vägnar.

A.F. v. WILLEBRAND. Torsten Molander.

Lofl. Magistraten i Wiborg.

Af. H. K. Åbo Hof Rätts den 19 dennes meddelade utslag på Magistratssecreteraren Jacob Judéns och Boktryckaren Anders Cedervallers besvär uti ett emot dem angifvet mål om brott emot skrif- och tryckfriheten, bifogas härhos ett exemplar, för att tillställas Actor i målet stads-Fiscalen Julius Adolf Krogerus; Och jemte det den af bemälde Besvärande uti H. K. Hof Rätten praesterade borgen för de dem ådömda böter härhor jemväl bilägges, har jag skolat anmoda Tit. att sagda Utslag till Laga verkställighet befordra, samt att i sådant afseende i sinom tid hos mig anmäla, huruvida Judén och Cedervaller låtit sagde Utslag emot sig vinna laga kraft, eller icke, på det, i förra fallet, de confiscerade och härstädes förvarade exemplaren af den utaf Judén författade skrift, må kunna Tit. tillsändas. Wiborg å Ls. den 26 November 1828.

A. RAMSAY. G.C. Ekeblom.

Ödmjukt Memorial!

Vid det Magistraten, till följe af Högvälborne Herr Landshöfdingen och Riddarens Memorial af den 26 dennes N:o 5350, tillställt Actor Stads-Fiscalen Adolph Julius Krogerus dess med Memorialet i sådant afseende, äfvensom till verkställighet, hit ankomna exemplar af Högloflige Kejserlige Åbo Hof Rätts den 19 i denne månad meddelade Utslag, på Magistrats Secreteraren Jacob Judéns och Boktryckaren Anders Cedervallers besvär uti ett emot dem angifvit mål om brott emot Skrif- och Tryckfriheten, hafva jemväl de sistnämnde tillstädes varit och förklarat sig belåtne med Utslagets innehåll, hvarvid ock Magistrats Secreteraren Judén sjelfmant afbördat de Boktryckaren Cedervaller ådömde böterne Nittio sex Rubel Silfver med Tvåhundrade åttatio åtta Rubel Banco Assignationer, hvarföre ock i Räkenskaperne behörigen redovisas skall: hvilket allt Magistraten får hos Högvälborne Herr Landshöfdingen och Riddaren härigenom ödmjukast tillkännagifva. Wiborgs Rådhus den 29 November 1828.

På Magistratens vägnar

PEHR EKMARK. B. Gottf. Sandberg.

Till Lofl. Magistraten i Wiborg.

I anledning af Tit. memorial af den 29 nästvikne November N:o 1370, angående verkställighet af Högl. K. Åbo Hof Rätts den 19 i nämnde månad meddelade Utslag uppå Magistrats Secreteraren Jacob Judéns och Boktryckaren Anders Cedervallers besvär uti ett emot dem angifvet mål om brott emot skrif- och tryckfriheten, har jag skolat anmoda Tit, att nämnda Utslag, i hvad det rörer de confiscerade och härstädes förvarade Exemplaren af den utaf bemälde Magistratssecreterare författade skrift, jemväl till verkställighet befordra, i hvilket afseende sagde Exemplar, utgörande (Etthundrade nittio (190) till antalet, deraf) 163 st. obundna och 27 st. häftade, härjemte till Tit afgå. Wiborg å Ls. den 6 December 1828.

A. RAMSAY G. C. Ekeblom.

I »Förteckning öfver alla de till Wiborgs Rådstuvu Rätt och Magistrat ankomna Bref för år 1828» står: »afs. Decemb. 6 anl. Decemb. 8. L:E:m: rörande verkställigheten af Åbo Hof Rätts Utslag å Judéns och Cederwallers besvär.--(anl. bref n:r 616) Werkstäldt den 8 Januarii 1829». (Tämä on kirjotettu Juteinin omalla käsialalla.)

År 1828. Den 13 December Lördag, närvarande i Magistraten Politiae Borgmästaren Collegii Assessoren och Riddaren Buchman Justitiae Rådmännen Hällström och Öijer samt Politiae Rådmännen Ivanovsky och Zincke.

Protokollet fördes af undertecknad Rådman.

§ 6.

Jemte memorial af den 6 dennes har Herr Landsh:gen i Länet tillsändt Magist:n 163 sty. oinbundna och 27 sty. häftade exemplar af den utaf Magistrats Secret. Judén författade och Confiscerade Skrift med anmodan att i enlighet med höglofl. Kejserl. Åbo Hof Rätts Utslag af d. 19 sistl. November, låta desamma förstöra. Och utfärdades nu ordres för t.f. Stads Fogden Justeraren Andström, att med biträde af Stads Fiscalen Krogerus och Police uppsyningsmannen Strömberg förstörelsen verkställa, samt derom sedan till Magistraten inberätta.

§ 7.

Magistraten åtskiljdes.

In fidem CARL ÖIJER.

Ordres!

Tjenstförrättande Stadsfogden Johan Jacob Andström äger från Magistraten uttaga de uti omstående Memorial omnämnde confiscerade Etthundrade sextio tre stycken obundne och tjugu sju st. häftade Exemplar af den, utaf herr Magistrats Secreteraren Jacob Judén författade skrift, och de samma, i närvaro af Stadsfiscalen Krogerus och Police Uppsyningsmannen Strömberg, genast förstöra, samt om värkställigheten deraf sedermera skyndesammast till Magistraten inberätta, Wiborgs Rådhus den 13 December 1828.

På Magistratens vägnar

PEHR EKMARK. B.G. Sandberg

Sedan Stadsfiscalen Krogerus efter en längre tids sjukdom nu tillfrisknat äro förestående styrckta exemplar i hans och qvartal uppsyningsman Strömbergs närvaro uppbrände: intyga Wiborg den 8:de Januarii 1829. J.J. Andström.

LIITTEITÄ.

I. Turun Hovioikeuden päätös Juteinin valituksiin Wiipurin Kämnerioikeuden langettaman tuomion johdosta hänen kirjastaan »Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen» kuuluu jäljennettynä seuraavasti:

Kejserlige Åbo Hof-Rätts, i Storfurstendömet Finland, Utslag på de besvär, MagistratsSekreteraren i Wiborg Jakob Judén och Boktryckaren Anders Cedervaller anfört öfver Kämner-Rättens i nämnde Stad den 2 Oktober sistlidet år afkunnade Utslag i anledning af Stads-Fiskalen Julius Adolph Krogeri, enligt Prokuratorns i Kejserlige Senaten för Finland honom meddelte befallning, vid Kämner-Rätten utförda påstående om ansvar såväl å Magistrats-Sekreteraren Judén, för det han uti en sagde år ifrån Cedervallers tryckeri i Wiborg utkommen bok, under titel: Anteckningar af tankar i varianta ämnen, af Jakob Judén, hade framställt satser, som vore stridande emot vår rätta trosbekännelse och den rena evangeliska läran, såsom ock å Boktryckaren Cedervaller, för det han utan vederbörande Consistorii tilllåtelse genom trycket utgifvit nämnde arbete, ehuru detsamma i särskilta delar rörde Religionsläran och våra christendomsstycken; medelst hvilket Utslag Kämner-Rätten förklarat Magistrats-Sekreteraren Judén och Boktryckaren Cedervaller om nyssberörde förseelser förvunne, samt fördenskull, med åberopadt stöd af 1 §: uti Kongl. förnyade Förordningen och Påbudet angående skrif--och tryckfriheten, dat. den 26 April 1774, dömt Judén och Cedervaller att böta, den förre Trehundrade daler silfvermynt med Etthundrade Fyratio Fyra Rubel silfver, och den sednare Tvåhundrade daler med Nittio Sex Rubel silfver, af hvilka böter två-tredjedelar skulle tillfalla Wiborgs stad och en tredjedel åklagaren, Stads-Fiskalen Krogerus, eller att, vid bristande tillgång till böternas gäldande, hvardera hållas Tjugu Åtta dagar i fängelse vid vatten och bröd, jemte det KämnerRätten i öfrigt förordnat, att alla exemplar af omförmälte skrift, om hvilkas seqvestrering Prokuratorn vidtagit särskild författning, borde confisceras och förstöras; uti hvilket utslag Magistrats-Sekreteraren Judén och Boktryckaren Cedervaller, på ställd borgen för böterna, utgifven af Kopparslagaren Johan Lydeken och Urmakaren Carl Elfström i Wiborg, om ändring och rättelse anhållit, hvaröfver Stads-Fiskalen Krogerus blifvit hörd och sig förklarat, äfvensom ett exemplar af förenämnde bok blifvit, efter derom vidtagen författning, af Prokuratorn Kejserlige Hof Rätten meddeladt; Gifvet i Åbo, den 19 November 1828.

Kejserlige Hof Rätten har låtit handlingarna i målet sig föredragas, och finner, lika med Kämner-Rätten, ofvannämnda af Magistrats-Sekreteraren Judén författade och af Boktryckaren Cedervaller genom trycket utgifna arbete afhandla, bland annat, äfven sådana ämnen, som angå Religionen och våra christendoms-stycken, och således, enligt den af Kämner-Ratten åberopade §: uti 1774 års Förordning om skrif- och tryckfriheten, icke hafva bordt, på sätt som skett, utan vederbörande Consistorii granskning och tillstånd till tryckning befordras. Dock som Kongl. Majestäts den 6 Maj 1780 utfärdade Kungörelse och Påbud angående Boktryckares ansvar för brott och förseelser emot berörde Förordning stadgar, att alla förbrytelser emot samma Förordning, med undantag af dem, som emot dess 2 §: samt 1 och 2 mom. 3 §: begås kunna, och om hvilka nu ej är fråga, böra stanna Boktryckaren allena till last, så att han skulle komma att beläggas med det i berörde Kungörelse utsatte ansvar, men författaren deremot vara för tilltal och straff fri; alltså pröfvar Kejserlige Hof-Rätten rättvist befria Magistrats-Sekreteraren Judén från allt ansvar i saken, och deremot, såvida Boktryckaren Cedervaller för sin del ej företett skäl till ändring uti Kämner-Rättens Utslag och detsamma icke blifvit af Actor öfverklagadt, låta vid sagde Utslag, såvidt det Cedervaller angår, bero; äfvensom, då Magistrats-Sekreteraren Judén icke klagat öfver Kämner-Rättens yttrande om den i beslag tagna upplagans confiscation och förstörande, utan fastmer en slik åtgärd å sin sida medgifvit, vidare utlåtande derom i Kejserlige Hof-Rätten förfaller.

II. Prokuratorinviraston läheteluettelossa vuodelta 1827 on useita kirjeitä, jotka koskevat Juteinin kirjaa Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnens ja joista tähän painatamme seuraavat kolme jäljennöstä sekä lyhyesti mainitsemme muiden sisällyksen:

Till Landshöfdingen i Wiborg Riddaren af s:t Annae Ordens andra och s:t Wladimirs fjerde Class August Ramsay, att med seqvester belägga ett ifrån Boktryckeriet i Wiborg utkommet arbete.

Hörsamt memorial.

Ifrån A: Cedervallers Boktryckeri i Wiborg har, innevarande år, utkommit ett arbete, under titel: Anteckningar af Tankar i varianta ämnen, af Jac: Judén 99 sidor in 8, som, ibland annat, innefattar åtskilligt rörande religions och salighets läran, framställdt på ett emot vår trosbekännelse stridande sätt, och som, i allt fall, enligt Författningarne, bordt, innan tryckningen, af vederbörande Dom Capitel granskas, men hvilket likväl icke skedt, och hvarigenom ej mindre författaren, än Boktryckaren, gjort sig till ansvar skyldige. Jemte det jag derföre nu anbefallt Stads-Fiscalen Krogerus att målet emot dem i laga ordning utföra, har jag ansett alla exemplaren af ifrågavarande arbete genast böra indragas och med seqvester beläggas, intill dess Domstoln sig sluteligan yttrat; och får jag altså, i stöd af 8 §: uti Kongl: Instructionen af den 23 Februarii 1802 anmoda Herr Landshöfdingen och Riddaren, att efter inhemtad underrättelse om upplagans storlek, med möjligaste första låta berörde seqvester sålunda verkställa, att ej mindre de hos Boktryckaren och Författaren befintelige Exemplaren än de som till äfventyrs redan blifvit till enskilde personer inom Länet utdelte eller försålde, varda indragne och, under försegling i förvar satte antingen hos Herr Landshöfdingen, eller å annat publikt ställe, intill dess Domstolen utlåtit sig angående deras confiscation, hvarom påstående äfven kommer att göras.-- Om hvad Herr Landshöfdingen härvid tillgör, anhåller jag att blifva underrättad, såsom ock om antalet af de exemplar, hvaraf upplagan, enligt Boktryckarens och Författarens uppgift, bestått, samt huru många som kunnat öfverkommas och med den begärdta seqvestern beläggas. Helsingfors, af Procurators Embetet i Kejserl: Senaten för Finland, den 5 september 1827.

CARL WALLÉEN. G.A. Wetterhoff.

III. Till Stads-Fiskalen i W. J.A. Krogerus att vid Kämners-Rätten derstädes tilltala Magistratss. Jac Judén och Boktr. A. C., den förre såsom Författare och den senare såsom Utgifvare af ett, utan föregången Theologisk Censur, tryckt Arbete, kalladt----, hvari åtskilligt rörande Religionen och salighets Läran förekommer.

Memorial.

Under titel af Ant.----har ifrån Boktryckaren A. Cedervallers Tryckeri i Wiborg, innevarande år, utkommit ett arbete, som, ibland annat, innehåller åtskilligt rörande Religion och salighetsläran, framställts på ett sätt som icke öfverensstämmer med den tro, hvartill Församlingen i vårt Land sig bekänner, och hvarvid jag derföre icke kunnat undgå att fästa min Embets uppmärksamhet. Sålunda yttrar sig Författaren pag. 21. »De förste Christne kunde icke med allone förgäta offrandet, hvarmed de velat muta rättfärdigheten----De hafva materialiserat offrets allegori i Christi död till underpant för den förmenta försoningen genom offerblod----Så äfven de följande Christne; i stället för en gudomlig medlare genom den saliggörande läran, och förgätande Skriftens allegorie om det sista stora offret, en allegorie, som torde varit nödvändig för de svaga sinnen i den ännu späda församlingen, hafva de gjort Christus endast till ett lekamligt offer»----hvarigenom läran om återlösningen genom Christi blod och förtjenst föreställes endast såsom en missförstådd allegori; äfvensom samma lära icke otydligen förkastas i afhandlingen om »Syndens förlåtelse» pag. 37 och följ. der endast den moraliska sinnesförbättringen föreställes såsom en möjlig anledning till vinnande af Guds nåd och barmhertighet. I öfverensstämmelse härmed förklaras äfven, pag. 45., Tro i religiöst hänseende såsom »själens innerliga tillgifvenhet och förtröstande vördnad för Gud och en lefvande visshet om hans välbehag med den förbättrade menniskans moraliska tillstånd och uppriktiga framsträfvande uti det goda», då likväl, enligt församlingens lärobegrepp, ingen sann tro utan öfvertygelse om Christi förtjenst och försoning finnes, men hvilken öfvertygeise, enligt ofvannämnde yttrande, icke ingår i Författarens religiösa tro, sådan den har blifvit framställd och vidare yttrar sig pag. 54., der »ovissheten om belöning för dygden» anses »upphöja menniskans moraliska värde» och der, längre fram följande yttrande förekommer: »Den som upplifvad af välviljan, så att han äfven utan afseende på belöning, kan utöfva det goda----hans själ sväfvar öfver sinnlighetens inskränkta synkrets. Han kan, under ljufva förhoppningar, med lugnt sinne föreställa sig idealet af rättfärdighetens domstol inför hvilken de svaga hafva sin tillflygt i barmhertigheten. Han kan i den för menniskan mest kritiska tidpunkt som är döden, med förtröstan nalkas sitt öde i evigheten, då han på ena sidan icke besväras af pretensioner till oförtjent njutning, och på den andra finner sin anspråkslösa tröst i afsigten af sina redliga handlingar, härrörde af grundsatts, derifrån han hvarken för fruktan eller fördelar kunnat afvika. Han emotser sitt instundande öde uti hoppet, emedan bevisningens öfvertygelse är vaklande»----enligt hvilken framställning begreppet om vårt förestående öde uti evigheten således icke äger någon annan grund än en vacklande förhoppning, och menniskan, i dödsstunden, ingen annan tröst än sina redlige handlingar, tvärtemot hvad christendomen i denna del lärer och församlingen, såsom oryggelig trosartikel, antagit.

I anseende härtill och då ofvannämnde jemte flere stycken af ifrågavarande Arbete ostridigt angå Läran och våra Christendomstycken, men Arbetet, sådant oaktadt, i denne del, icke undergått vederbörande Consistorii granskning, eller med dess tillåtelse blifvit utgifvit, har jag härmedelst velat uppdraga Eder, att å Embetets vägnar, inför Kämners Rätten i Wiborg, i laga ordning tilltala magistrats secreteraren Judén och Boktryckaren Cedervaller, den förre såsom Författare och den sednaro såsome utgifvare af omförmålte Arbete, med påstående om det ansvar å dem 1 §: i Kungl: Tryckfrihets Förordningen af den 26. April 1774 utsätter; i hvilket afseende det mig tillhanda komne exemplar af sagde Arbete härhos bilägges: åliggande Eder att målet, efter utverkad stämning till Kämners Rättens åtgärd oförtöfvadt anmäla samt sedan icke allenast om dess slutliga utgång till mig inberätta, utan ock, i händelse af uppskof, hvarje gång målet vid bemälte Rätt förevarit hos mig tilkännagifva (!) hvad deri blifvit tillgjordt och orsaken till uppskofvet. Immellertid (!) anmodar jag nu Landshöfdingen i Länet att genast låta med seqvester under försegling belägga alla exemplar af merberörde Arbete som kunna öfverkommas, och hvilkas confiscation I, vid Kämners Rätten jemväl ägen yrka. Efter slutad rättegång, och sedan behofvet af medföljande exemplar vid Domstolen upphört, bör detsamma af Eder hit återsändas. Helsingfors, af Procurators Expeditionen i Kejs. Senaten för Finland, den 3. sept. 1827.

IV. Till H.E. Herr General-Gouvernouren General-Adjutanten och Riddaren m.m. Zakrewsky, med underrättelse om åtgärd, som i anledning af skriften: Anteckningar af Tankar i varianta ämnen af Jac. Judén, blifvit vidtagen.

I följd af Eders Exellens förliden gårdag till mig aflåtne skrifvelse angående det hos Boktryckaren A. Cedervaller i Wiborg, innevarande år, utkomna arbete, under titel: Anteckningar af Tankar i varianta ämnen af Jac. Judén, har jag genom afgående bref icke allenast anmodat Landshöfdingen i Länet att genast låta indraga och med seqvester belägga alla exemplar af berörde Arbete, som antingen hos Författaren, Boktryckaren eller andre personer kunna öfverkommas, utan ock anbefallt vederbörande Stads-Fiskal att vid Kämners Rätten i Wiborg i laga ordning tilltala Magistrats Secreteraren Judén och Boktryckaren Cedervaller, den förre för innehållet af sagde arbete, i de delar detsamma strider emot vår antagna Christna troslära, och den sednare för det han, utan föregången tillåtelse af närmaste Dom Capitel, der Arbetet, så vidt detsamma angår Religion och Salighetsläran, bordt granskas, detsamma tryckt och utgifvit. Skolandes jag, efter sakens slut, icke underlåta att om utgången deraf till Eders Exellence i ödmjukhet inberätta. Helsingfors, af Procurators Expeditionen i Kejs. Senaten för Finland, den 5 September 1827.

CARL WALLÉEN. G. A. Wetterhoff.

Ennenkun edellämainittu, prokuraattorin kirjelmässä oleva määräys oli saapunut Viipurin maaherralle, oli Juteini lähettänyt, tälle tekemänsä ilmotuksen mukaan, 50 kappaletta teostaan meritse kirjansitoja Holmström'ille Ouluun oululaisen priki Carl Alexanderin mukana, jota alusta johti laivuri Mathias Löthman Raahesta. Prokuraattorin käskystä Oulun varamaaherra tutki asiaa. Mainittu Holmström ei kuitenkaan myöntänyt tilanneensa sanottuja kappaleita mainittua kirjaa, eikä myöskään sellaisia saaneena.--Myös oli Juteini lähettänyt 1 kappaleen kirjaansa Kuopioon kimnaasin opettaja Wegelius'elle, mutta asiasta selkoa otettaissa saatiin tietää, että tämä oli lainannut sen velipuolelleen filosofianmaisteri Fabritius'elle, joka asui Kiteen pitäjässä Kuopion lääniä. Kuopion maaherra sai määräyksen ottaa takavarikkoon sanotun kappaleen. Heinolan maaherra Gustaf Langenskjöld taas määrättiin vaatimaan parooni Wredeltä Anjalassa hänen saamansa 1 kappaleen. Turun maaherran Erik Wallenius'en piti vaatia ja prokuraattorille lähettää Turun läänissä olevat kaksi kappaletta, joista toinen oli Uskelan kirkkoherralle, provasti ja professori Renvall'illa, toinen taas Mynämäen kirkkoherralla, tohtori Rönnbäck'illä. Sen jälkeen kertoo prokuraattori kenraalikuvernööri Zakrewskylle miten Viipurin kämnerioikeudessa oli kirjalle käynyt ja Juteinille tuomio langennut. Kirjeistä saamme myös tietää, että kirjaa oli painettu 250 kappaletta, joista 189 oli saatu takavarikkoon jo v. 1827, jolloin kaikki nämä kirjeet syksyllä vaihdettiin.

V. Protokoll i Kejserl. Senat. Just. Depart. för ÅR. 1831. siv. 2323.

Den 20 October.

»Sedan HofRätts Rådet Winter, som i Åbo Hof Rätt deltagit uti pröfningen af nästföljande mål för sådan jäfvighet uppstigit och afträdt, föredrog Protokolls Secreteraren Lethin i underdånighet.

De besvär Stads Fiscalen Julius Adolph Krogerus, å tjenstens vägnar, i underdånighet anfört deröfver, att sedan Kämner Rätten i Wiborgs Stad, i anledning af Krogeri åtalan, medelst Utslag den 2 October 1827: förklarat, magistrats Secreteraren Jacob Judén vara öfvertygad att hafva, uti en samma år från Boktryckaren Anders Cedervallers tryckeri i berörde Stad utkommen bok, under titel: »Anteckningar af tankar i varianta ämnen af Jacob Judén», framställt satser, som vore stridande emot Landets trosbekännelse, den Evangeliska Lutherska läran, samt förty, och jemte det utlåtande blifvit meddeladt, rörande Boktryckaren Cedervallers ansvar, för det han, utan vederbörande Corsistorii tillåtelse, genom trycket utgifvit nämde arbete, dömt Judén, i stöd af 1 §: uti Kongi. Förnyade Förordningen och Påbudet, angående Skrif- och Tryckfriheten, daterad den 26 April 1774, att böta Tre hundrade Daler Silfver mynt med Ett hundrade fyratio fyra Rubel Silfver, hvarhos Kämner Rätten förordnat att den i beslag tagne upplagan af i fråga varande arbete skulle föstöras; så har Hof Rätten i Åbo, dit målet genom besvär inkommit, efter den omgång handlingarne närmare utvisa, medelst Utslag den 18: September sistlidet år, funnit de af magistrats Secreteraren Judén författade och uti ofvanberörde bok införda afhandlingar, som röra Religionen och Christendomens stycken, icke vara af sådan beskaffenhet, att Judén för de samma gjort sig till ansvar skyldig, kvarföre Hof Rätten upphäfvit Kämner Rättens Utslag, så vidt det samma angår det å Judén yrkade ansvar, samt honom från allt tilltal i målet befriat: Deruti Stads Fiscalen Krogerus om ändring i underdånighet anhållit, i anledning hvaraf Magistrats Secreteraren Judén blifvit hörd och i underdånighet sig förklarat, samt Hof Rätten med affordradt underdånigt utlåtande inkommit.

Läsningen af handlingarne börjades, men dermed hanns ej i dag till slut. Kejserliga Senatens Ledamöter nedgingo klockan Ett.

Den 21 Oktober, Fredag, klockan x: f:m: tillstädeskommo uti Kejserliga Senatens Justitiae Departement: verkelige Stats Rådet Friherre Mellin, Vice Presidenten Avellan, Werkeliga Stats Rådet Edelheim, Stats Råderne Fabritius, Hising och Richter samt Hof Rätts Rådet Winter.

Efter det Hof Rätts Rådet Winter för förut i Protocollet antecknad jäfvighet uti nästföljande mål uppstigit och afträdt, fortfors med läsningen af handlingarne hörande till Stads Fiscalen Julius Adolph Krogeri nästleden gårdag härstädes förevordne underdåniga besvär; och sedan dermed hunnits till slut, yppades skiljaktighet i meningarne Kejserliga Senatens Ledamöter emellan, hvarföre skreds till omröstning, då Stats Rådet Richter först yttrade sig:--Och emedan de uti i frågavarande Bok förekommande afhandlingar rörande Religionen och Christendomens stycken, enligt Stats Rådets tanke, äro så mörkt och otydligt framställde, att af de samma ej kunde slutas till författarens dermed åsyftade mening, samt af Magistrats Secreteraren Judéns inför Kämner Rätten afgifne förklaring öfver de emot bokens innehåll gjorde anmärkningar, syntes som Judén ej haft för afsigt att genom densammas utgifvande utsprida meningar som vore stridande emot den Evangeliska Lutherska trosbekännelsen; ty och då enligt hvad handlingarne i målet utvisade, de utkomne exemplaren redan blifvit förstörde samt någon skada genom bokens utgifvande veterligen icke skett, ansåg Stats Rådet vid sådan beskaffenhet något ansvar eller vidare påföljd för Judén i denna sak ej äga rum, utan komme det Hof Rättens deri gifne Utslag att bero.

Stats Råderne Hising och Fabritius äfvensom Werkelige Stats-Rådet Edelheim instemde hvar i sin ordning uti förestående utlåtande.

Vice Presidenten Avellan deltog ej uti pröfningen af detta mål, såvida Vice Presidenten icke från början öfvervarit läsningen af handlingarne deri.

Werkelige Stats Rådet Friherre Mellin ansåg i frågavarande bok väl vara i mörka och otydliga ordalag författad; men som flere satser deri likväl förekomme, hvilka, enligt Baron och Werkelige Stats Rådets tanke, icke öfverenstämde med Evangeliska Lutherska Religionens lärobegrepp; altså pröfvade Baron och Werkelige StatsRådet rättvist att, med ändring af Hof Rättens öfverklagade Utslag, i stöd af den utaf Kämner Rätten åberopade Förordning, fälla Magistrats Secreteraren Judén att för meranämnde boks utgifvande genom trycket, böta Trehundrade Daler Silfver mynt med Ett hundrade fyratio fyra Rubel Silfver, hvaraf två delar skulle tillfalla Wiborgs Stad och en tredje del Actor Stads Fiscalen Krogerus; och som de af sagde bok utkomne exemplar, redan blifvit confiscerade och förstörde, förfölle vid sådan beskaffenhet utlåtande i denne del. Skolande Utslag i målet, jemlikt fleste rösterne, uppsättas och Actors exemplar deraf Landshöfdingen i Wiborg tillsändas».

VI. Julkaisemme tässä seuraavan »Kertomuksen J. Juteinin elämän vaiheista», joka löytyy N:osta 14 sanomalehteä Sanan Saattaja Viipurista, päivätty 4 päivänä huhtikuuta 1840:

»Edesmänneen Helmi-kuun 17:tenä päivänä pääsi vanhin virkamies meidän kaupungin Magistratissa, Magistratin Sihtieri ja Notarius Publicus Jacob Judén (Juteini), anottuansa, vapaaksi mainitusta virastansa. Koska hän ei ole ainoastaan toimellisuudensa suhteen viran toimituksissa ansaitun arvon voittanut kaikilta meidän kaupungin asujamilta, vaan myöskin monelle ja epäilemätä vielä usiammalle, Suomenkielen ystävälle mahtaa olla vanha tuttu ja rakas sielu-heimo Suomen kieltä ja kirjallisuutta kunnioittavien kirjoitustensa ja toimitustensa kautta,[254] niin tahdomme me, tätä varmaan heitä kaikkia mokomin kuin itsiämme ilahuttavaista sanomaa ilmoittaissa, niille maanmiehillemme tiedoksi, joilla tähän (!) asti ei liene ollut tilapäätä saada häntä tuntemaan, lyhykäisyydessä tiettäväksi saatta hänen elämänsä menon ja vaiheet.

Jacob Judén, isänsä tolo-pojan (!) Heikki Jutilan 6:desta pojasta ja 2:desta tyttärestä ijän suhteen 5:des, syntyi Jutilan perintö-tilalla Rahkoilan kylässä, Hattulan pitäjää 15:tenä päivänä Heinä-kuuta vuonna 1781, tuli kolme kesäkautta kotona paime-poikana oltua 24 p. Elokuuta