# Jaakko Jaakonpoika

## Part 8

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/jaakko-jaakonpoika-14349/index.md

Saapuu pienen metsätaipaleen yli taas asutuille vainioille, missä ihmisiä häärii syystöissään. Kaikkialla, mihin silmänsä luo tapaa miehiä auroineen sänkeä nurin kääntämässä. Toisilla pelloilla vielä kuhilaat kyyhöttävät, mutta niidenkin pateilla näkyy ajajia ja kuormainpanijoita. Riihistä kuuluu koneitten jyrinää ja ihmishuutoja. Riihten edustoilla kiertävät hevoset uneksien pienten poikasten tai tyttöjen hoputtamina. Tuolla jo muuan isäntä hyökkää riihestä, tempaa ajajalta suitset, lyö, repii ja hosuu hevosia kiireempään kulkuun. Toisaalla jää elokuorma pellonojaan, jonka yli on ajettu, eikä hevonen voi temmata ylös. Ajava tyttö seisoo neuvotonna vieressä ja odottaa miestä, joka oli jäänyt pellolle, saatuaan pannuksi kuorman. Mies tarttuu ensin vakaasti suitsiin, hevonen tempaa, mutta samassa menee jotain rikki. Toiselta pellolta astelee apuun auraaja. Ensimmäinen mies sitoo ja parantaa. Sitte saa tyttö taas suitset ja miehet vääntävät kumpasestakin pyörästä. Kuorma nousee pellolle. Tyttö alkaa ajaa päästyään nyt sarkatielle. Korkea kuorma heiluu ja horjuu, epätasaisten raiteiden nousua ja laskua noudattaen.

Jaakko Jaakonpoika seuraa kaikkea hartaalla mielenkiinnolla. Sehän on niin tuttua ja ihmiset ovat tuttuja. Mutta hän ei tiedä mikä siinä on, ettei viitsi poiketa kenenkään puheille, vaikka ne kyllä tuntee ... aivan kuin pelkäisi että ne jostain pistelevät.

Riihten seutuvilla levisi eloista ja riihestä syksyinen riihihaju. Hän ahmi sitä kuin muutamat akat kahvihajua, pisti piipun taskuun ja hengitti syvään. Teki mieli poiketa muutaman riihenovelle ja vetää oikein henkeensä, mutta sitä ajatellessa rupesi ujostuttamaan, että jos ne katsovat pitkään ja kyselevät. Koetti sen vuoksi tiellä vain hengittää kun kulki riihten ohi.

Mieli oli kotoa lähteissä ollut vähän reippaampi, kun nyt taasen näkee Pihlajaniemen, ja saa sitte tuumata rupeaako takaisin ostelemaan. Mutta kun täällä ihmiset olivat riihillään ja pelloillaan ja hänellä ei ollut riihiä, eikä peltoja... Se tuntui aivan siltä, kuin olisi jäänyt töittensä kanssa niin kauas jälkeen muista, että oli aivan toivotonta yrittääkään enää mukaan.

Häntä kalvoi kaksi pelkoa rinnan. Toinen oli kysymys siitä, myykö sahayhtiö Pihlajaniemen ja millä hinnalla? Toinen: mahtaisiko Martti tulla isän kanssa vielä asumaan Pihlajanientä? Kaiken tämän rinnalla hän tunsi jäsentensä kankeuden ja edistyvän kyvyttömyyden, sekä Pihlajaniemen rappeutuneen tilan. Hän ei saisi aikaan enää yksin mitään, jos ei Martti halua tulla apuun. Hermannista ei ole maatöihin, eikä se tule, ja Kaisu on tyttöihminen, lapsukainen vielä ja emäntä on väsynyt...

Tiellä astuessa oli kyllä aikaa ajatella. Mieleen meni keväälliset muuttopuuhatkin. Hän myhähti.

-- Levollisia ja hupaisia päiviä odotin mökin koreassa kamarissa! Missä ne nyt ovat?

Siellä ei kukaan kärtä rakentamiseen ja asumiseen aina rahaa, oli hän ajatellut. Ja sitten oli hän luullut etteivät he kaksi vanhaa ihmistä ja tyttö syö paljon mitään. Nyt hän hymähti niille ajatuksille:

-- Hmh!

Taas jatkui, että Pihlajaniemessä olis ollut pian monta huonetta uusittavana, niin että säästörahat olisivat silloin menneet niihin, olisivatko edes piisanneet. Uusi hevonen olis pitänyt ostaa ja siitäkin mennyt 400--500 markkaa. Poikien kera aina riidellä pitänyt, ja jos ne olisivat tiehensä menneet, olis saanut alkaa renkien kanssa... Sekös niiden kanssa!

Hän muisti, istahtaessaan tienvieressä kivellä, miten tuo kaikki oli luonnollista silloin. Muisti senkin miten pankkikirjat ja rahat olivat isävainajan lompakossa hänen liivin povitaskussaan ja miten hän pani vielä toisen liivin päälleen sitä varten, ettei vain lompakko putoaisi. Ajatteli aina niitä rahoja, ja niitä oli niin paljo ettei voinut oikein laskeakaan, niin paljo ettei ainakaan hänen nuoruudessaan koko pitäjässä ollut kellään niin paljoa rahaista rahaa...

Ainoa, joka siihen aikaan kiusasi oli isävainajan muisto. Jaakko Jaakonpoika ei koskaan voinut saada varmuutta siitä, olisko Jaakko Matinpoika ikinä suostunut myymään Pihlajanientä. Hänestä aina vain tuntui siltä, ettei äijä olisi siihen suostunut. Vaikka poika miten koetteli mielessään tyydytellä haamuna lähentelevän ukon rahanahneutta, aina isävainaja kuitenkin tuntui pitävän kiinni talosta, omastaan, Pihlajaniemestä, joka oli kulkenut suvussa monta, monta miespolvea, mutta jonka nyt tämä, Jaakko Jaakonpoika pani menemään.

-- Vaikka olihan siinä rahaa, oli ajatustensa hätyyttämä syyllinen puolustautunut ja ajatellut samassa, että onhan se isävainaja jo levännyt haudassa parikymmentä vuotta. Kun hän taas vuorostaan, Jumalan järjestyksen mukaan menee pois, niin saavat lapset kukin periä häneltä ja äidiltä laillisen osansa puhtaassa rahassa. Siitä on niin hyvä tehdä tiliä! Mutta jos Pihlajaniemi olis Martillekin jäänyt, millä hän olis toiset perilliset lunastanut?

-- Ei millään, eikä ikinä!

Jumalakin sen tietää, ettei hän tuhlaa penniäkään turhuuteen. Ja sitten oli hän ajatellut kaikkien näiden puolustusten lisäksi, että oli talonmyynnillä hankkinut armonaikaa, että ehtii itseäänkin vähän valmistaa jokapäivä lähenevää ijankaikkisuutta varten. Se oli lopulta pusertanut kyyneliä silmiin ja poistanut epäilykset. Hän muisti aivan hyvin, miten sitte koetteli kädellään poveaan, oliko lompakko tallella, nousi iloisin mielin muuttokuorman päälle ja huusi vapautuneena hevoselle:

-- Ooo!

* * * * *

Nyt kulkivat ajatukset aivan toisessa äänilajissa. Silloin ajoi hän hevosella pois Pihlajaniemestä ja istui muuttokuormalla autuudenpantti sydämellä, jota pahanviettelyksiksi luullut epäilykset riitelivät pois. Nyt hän jalkaisin astuskeli takaisin kuin synninsortama ja katuva pyhiinvaeltaja, maailman hylkäämänä, rikkaudenilojen pettämänä, ikävöiden takaisin kotiin, ei tällä kertaa niinkään paljoa ajatellen taivasta kuin laimiinlyötyä, hylättyä sukukotia Pihlajanientä, missä muuan yksinpuolin lapsia laitteleva akka kuului nyt olevan koturina ja ainoana asukkaana...

Isävainaja oli pyhiinvaeltajan mielessä poistumatta, aivan kuin olisi astuskellut tuossa vieressä ja tuon tuostakin vetänyt oikean kätensä sinisten kesähurstihousujen lakkarista ja näyttänyt nyrkkiä. Vaeltajaa kiusasi ja masensi niin kamalasti tämä haamu, että melkein pelkäsi sitä. Ei hän mielessään yrittänytkään väittää, että olisi tehnyt viisaasti, -- mutta niinpä se yksinkertainen ja oppimaton ihminen on tyhmä! Jumalan pitäisi antaa se nyt anteeksi ja unohtaa hänen pahat tekonsa ja auttaa, jos hyväksi näkisi, että Pihlajaniemi lunastettaisiin uudestaan sukuun...

Hän joutui ajattelemaan kulunutta kesää. Se oli ollut senkin vuoksi niin ikävä kuin ihmiset tuntuivat pitävän pilanaan. Syksyntullen näytti aika käyvän vielä tukalammaksi. Eikä hän niin muuten, mutta kun emäntääkin painoi murhe ja luuli että se oli Martin ja Pihlajaniemen vuoksi...

Eiköhän se ollutkin synti, että ihminen, joka on luotu tekemään työtä, alkaa olla jouten? mietiskeli murehtiva mies. Jumala heittää laiskan oman onnensa nojaan, ja sitte se menee pilalle. Niin kuin hänenkin nyt. Ennen talon töissä oli terve kuin pukki, mutta nyt ... mistä milloinkin porottaa. Jäsenet eivät ole tottuneet joutilaisuuteen, ja näin ne nurkuvat. Samoin kuin sielukin. Ennen Pihlajaniemessä löysi jumalanarmon niin helposti, mutta nyt, kun oli kyllin joutilasta aikaa, armokin katosi, eikä tahdo löytää mistään... Kun yksi elämänmurhe jättää tulee jo toinen... Kiusaaja kiertää ympäri kuin kiljuva jalopeura etsein nielläkseen. Ja kun tästä tulevat pitkät syysyöt ja kylmät talviset päivät, ruumista porottaa ja emännällä on aina pahamieli, niin...

Mutta nyt hän jo huomasi kääntyneensä Pihlajaniemen tielle. Siinä oli syviä vakoja joita ei ennen ollut koskaan ja tie kovin kurjan näköinen. Entinen isäntä ihmetteli, että mistä vaot olivat tulleet ja mitä täällä oli ajettu, kunnes huomasi, että kartanolta oli viety se liiterirakennus, jonka hän aikoinaan rakennutti. Astuessaan portista pihaan, tuntui aivan kuin olisi käynyt asumattomaan erämaataloon, josta kaikki mikä elävää henkeä kantaa on paennut. Eräässä nurkassa keksii hänen silmänsä kaksi lasta, jotka siellä jatkavat kesäistä leikkiään. Sulettu porstuanovi avautuu ja se nainen näyttäytyy.

-- Ka isäntäpä!

-- Päivää.

-- Päivää!

Jaakko Jaakonpoika aprikoi, että mitä hän selittää tulonsa syyksi. Lapset nurkassaan ovat jo nekin huomanneet vieraan.

-- Isäntä on nyt hyvä ja tulee tupaan.

Ei hän jouda. Hän oli vain ohimennen pistäytynyt kartanolla katsomassa mille täällä nyt näyttää, selittää, yrittäen naureskella.

Niin rientää hän kujaa takaisin ja panee pahoin hengessään, että ne sinne sellaisen kotomiehen laittoivat. Hän ei menisi tupaan, ei vaikka... Kuka tietää mitä juttuja vielä laittaisivatkaan!

Samaa tietä kuin oli tullutkin, missään käymättä, astelee hän raskain askelin Mäkitorpalle päin.

18.

Patruuna oli valmis myymään Pihlajaniemen. Hänestä oli hauskaa että isäntä tuli nyt jo, ennenkuin talvihakkuut järjestettiin, sillä ajatus oli ollut ottaa Pihlajaniemen metsät loppuun tänä talvena. Monet tulevat ostelemaan taloja vasta sitten kun metsät on viety kaikki. Mistä hän niille silloin tarvepuuta hankkii. Eikä hän metsiä osta säästääkseen. Hän on liikemies, joka ottaa talot, metsät, koko elämän omalta kannaltaan. Ihmisissä, varsinkin metsänomistajissa on paljon puolinormaaleja ihmisiä. Hän maksaa niille usein liika paljon metsistä. Kaikki luulevat sitten että hän rikastuu joka talonkaupassa. Se on naurettavaa. Mutta ihmiset nyt kerran ovat sellaisia. Hän nyt sanoo, että monet metsät tulevat liian kalliiksi. Niiden kanssa saa koettaa kaikkensa, jos saa omansa.

Mutta sen sanoo hän suoraan, että Pihlajaniemi oli ollut tavallinen kauppa. Hän ei vielä sitä myisi niine metsineen, mitkä siinä nyt ovat, vieraalle. Mutta kun isäntä itse tahtoo talon takaisin, niin hän myy, koska on aikomus palauttaa se sukuun. Pihlajaniemi maksaa nyt 25 tuhatta markkaa. Ja silloin on se helppo. Talossa on vielä polttometsää aivan riittävästi ja vähin rakennuspuutakin. Kun kymmenen vuotta menetellään taiten metsän kanssa, on jo sievä rakennusmetsäkin, taikka myytäväksi kelpaavaa tukkimetsää.

* * * * *

Kirjoitettiin Martille, tahtoisiko hän tulla? Saisi kohta toisenpuolen talonkirjat itselleen, omiin nimiinsä, mutta asuttaisiin yhdessä nyt aluksi. Isä antaisi Martille komennon, kun Martti on nuorempi ja muutenkin ymmärtää paremmin nykyajan viljelystapoja. Isällä ja äidillä on niin ikävä Pihlajaniemeen. He ovat sairastelleet ja luulevat että siihen on pelkkä ikävä ja työnpuute syynä. Kallis on Pihlajaniemi. Kehutaan että sen metsistä on jo saatu talonhinta. Mutta siinä on metsää vielä. Ja isä ja äiti arvelevat, että olis parempi elää sittenkin Pihlajaniemessä, vaikka vähemmilläkin rahoilla. Tietäisihän edes mistä ollaan. Ja kun Martilla oli niin halu maahan, niin isä ja äiti ajattelevat, että jos Martilla ja Liisalla on vielä halua, ostetaan Pihlajaniemi.

Martti vastasi viipymättä. Hän ja Liisa kyllä tulevat mielelläänkin, jos vain niin voidaan järjestää asiat kuin oli luvattu. Hän ei pidä Amerikasta, vaikka taloudellisesti häntä on onnestanut. Kesällä kyllä oli se onnettomuus, mutta parannuttuaan hän taas pääsi työhön. Liisalla on koko ajan ollut ikävä. Jos he saavat varmuutta siitä, että saavat omiin nimiinsä puolen taloa, he kyllä mielellään tulevat yksiin leipiin. Sopiihan erota sitten, jos ei sovita. Talon hinta on kyllä nyt, kun parhaat metsät meni, kovin kallis. Mutta samoin kuin vanhemmillakin, on heilläkin se mieli, että se on koko elinajan mielenpainona jos suvun perintötalo saa mennä. Martti oli kyllä ollut aikanaankin sitä mieltä, mutta ei tahtonut nyt silti ruveta isää nuhtelemaan, kun huomaa että isä jo katuu. Hänen oma rakkautensa kotiseutuun ja maanviljelykseen on aina vain kasvanut. Kolimaini on hyvä kasvattaja.

* * * * *

Kun asiat oli kirjevaihdon kautta näin saatu selviksi, syntyivät kaupat. Pihlajaniemi siirtyi taas takaisin entisille omistajilleen melkein samasta hinnasta kuin aikoinaan myytiin. Mutta suurimmalla osalla erinomaisesta metsästä oli sahayhtiö lisännyt pääomiaan.

He siirtyivät kohta takaisin entiseen kotiinsa. Jaakko Jaakonpoika tunsi rupeavansa elämään uudestaan. Hänen silmänsä saivat terävämmän ilmeen ja kirkkaamman loisteen. Jalka astui nopeammin, vartalo suoristui. Emäntä ei nytkään paljon puhunut, mutta päänkipu hävisi ja kasvoille asettui asumaan taas entinen puuhakas hymy.

Talvi tuli aikaisin. Lokakuulla oli jo kylmännyt maat ja marraskuulla oli täysi talvi. Talonkaupat tehtiin marraskuun lopulla. Joulukuulla meni lumi ja sade sulatti maan. Auraajat ilmestyivät silloin Pihlajaniemen maille. Ihmiset sanoivat ihmeissään:

-- Kas kas!

Seuraavana vuotena sattui Vapunpäivä sunnuntaille. Kevät oli ollut varhainen. Vapun edellä satoi useita päiviä, ilmat olivat ihanat, ruohonpää nousi maasta.

Vappuaattona Jaakko Jaakonpoika suoritti kunniapalvelustaan talon pihalle ja kujalle. Syksyiset jäljet tukittiin ja päälle levitti hän talvella ajettua keltaista, valittua hiekkaa. Hän osasi heittää hiekkaa! Hänen käsissään oli sitä varten olemassa aivan erityinen sielullinen ponnin, jolla oli jotain sukulaisuutta taiteellisten taipumusten kanssa. Kasvoille oli levinneenä nauttiva hymy, jolle helppo hiki lisäsi tunnelmaa.

Naapuri Heinonen oli tullut siihen, Pihlajaniemi pysähtyi pakinoimaan. Juttu meni heti Marttiin jota molemmat odottivat. Ilmat yleensä olivat olleet tyvenet, joten ei ollut kumpasenkaan mielestä syytä pelätä myrskyjä.

-- Te olette jo ehtinyt tietä korjaamaan, ettekö saattanut nähdä sahan jäleltä? kiusasi Heinonen.

-- En, en minä, tuota ... kun Marttikin pian tulee. Pyörtäis pian tuosta tienhaarasta.

-- Katsoa vain, etteivät tule Vapuksi.

-- Tulisivat nyt! Alkoi taas levittää hiekkaa, ja Heinonen poistui vihellellen.

Samaan menoon hiekoitettiin pihakin. Naiset olivat pesseet koko talon. Tarhaan levitti isäntä jostain välysestä löytämiään puolivanhoja olkia.

Vappu sai tulla. Pihlajaniemessä oltiin kotona.

Vappu tuli iloisesti loistelevan auringon kera.

Pihlajaniemen isäntä ja emäntä valmistautuivat kirkolle. Isäntä panee jo hevosta aisoihin. Palvelustyttö tuo heiniä häkkirattaille ja Kaisu juoksuttaa tuvasta puna-valkoraitaista tyynyä. Mutta keskipihassa pysähtyy tyttö, tuijottaa portin läpi tielle, huudahtaa:

-- Liisa ja Martti tulevat!

Palvelustyttökin heittää heinät siihen ja juoksee portille. Jaakko Jaakonpojan huulet vavahtelevat ja hänen on vaikea osata tampin-naulaa. Emäntä juoksee tuvasta kirkkopuvussa, pyylevänä ja sädehtien, pysähtyy portaille ja katsoo silmät sirrillään portin läpi kujalle.

Pihaan ajaa kaksi hevosta. Edellisessä istuvat Liisa ja Martti, jälkimmäisillä rattailla on pari isonlaista matka-arkkua. Liisan sylissä on punakolttuinen, kukoistava poika.

Syntyy iloinen hälinä.

-- Päivää, terveisiä Amerikasta!

-- Jumala antakoon, terve tuloa vain!

-- Väinö, Väinö! Liisa, anna mulle Väinö! Kaisu huutaa ja kurottaa käsiään.

-- Pudotat sinä, älä... hätäilee emäntä.

-- Vaarille, vaarille! huutaa Liisa nauraen kun havaitsee vaarinkin kurottelevan poikaa.

Toiset väistyvät ja tytöt katselevat nurjin silmin vaaria, joka huulet liikutuksesta mutuellen ojentaa kätensä saadakseen pojan.

-- Siinä on vaarille talonkanto, laskee Liisa leikkiä, antaessaan pojan hieman vapiseviin ja hätäileviin käsiin. Martti nauraa ja Kolimainissa kellastuneet posket saavat rusoa.

Poika katsoo pitkään ja juhlallisen totisena vaarin silmiin. Tämä ajattelee ruvetakseen sille puhelemaan, mutta ei löydä sanoja.

-- Talonkanto, kuiskaa vihdoin itsekseen, puristaa lasta rintaansa vasten ja lähtee viemään saalistaan tupaan sisällinen hymynhohde silmissä.