# Jaakko Jaakonpoika

## Part 7

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/jaakko-jaakonpoika-14349/index.md

Hermanni, joka kirjettä laati, sai kirjoittaa erikseen äidin ja isän sanelemana, kumpasellakin kun oli Liisalle ja Martille joku lämmin sana. Piti kirjoittaa juuri niin kuin he tahtoivat. Poika yritti muutella, mutta se ei vanhempia tyydyttänyt, joten hän vaieten suostui.

Syyskesällä oli taasen ruvennut kirkonkylillä päin olemaan enempi seuroja. Pihlajankylänkin akkoja joutui siten entistä enempi kulkemaan Mäkitorpassa, niiden oikotie kun kulki siitä lähitse, mäen yli. Siten pysyi emäntä pitäjään juorujen tasalla. Niissä oli aina mukana näitä mäkitorppalaisiakin koskevia. Melkein tuntui siltä, kuin ne olisivat syksyn lähetessä taas lisääntyneet. Emäntä joskus ajatteli sitä. Ajatteli myöskin, että se voi näyttää vain sellaiselta, kun on tullut sateiset ilmat ja mieliala on muutenkin painunut ja apea. Moni heitä koskeva pikkujuoru tuntui siltä, kuin hyvä ystävä olisi sitä lisännyt ja kääntänyt ilkeämmäksi juuri kertoessaan. Nämä puheet olivat saaneet nyt aivan uutta vauhtia siitä, että Pihlajaniemi oli, muka, myyty noin 20 tuhatta halvemmasta kuin sen arvo oli. Saattoi havaita ihmisten ilkkuvan mielialan, kun joitakuita oli saatu näin pettää. Eivätkä Mäkitorpan emännän ystävätkään voineet tätä mielialaa aina peittää emännältä. Joku tiesi, että Pihlajaniemi oli täytynyt myydä sen vuoksi, ettei asumisesta enää tullut mitään, kun isäntä oli niin tarkka ettei malttanut ottaa palkkatyöväkeä ja omat lapset pakenivat käsistä...

-- Niinkö ne sanovat, heh? Jaakko Jaakonpoika tätä asiaa ajatellessaan usein itsekseen mutisi.

Mutta nuorenväen oma tahtohan se oli, tiesi kertoja, niin Pihlajaniemessä kuin muuallakin. Kaikkihan nykyään kodistaan pakenevat, talollistenkin lapset, rahatöihin ja rahanansioihin. Moni kertoi, miten paljo pitäjällä nyt ihmiset puhuvat siitä, että Pihlajaniemi oli myyty melkein puolilla hinnoilla. Onko se niin? kyselivät.

Sitte ne vaikeroivat omia vaivojaan. Kenellä oli tuskaa piioistaan, kuka taas valitti tyttärensä kohtaloa, joka oli joutunut huonoon palveluspaikkaan. Jotkut kantoivat miestensäkin päälle. Niistä muutamain asiat vetivät liian usein oluttehtaalle eikä töistä tahtonut tulla mitään. Toisilla oli taas muita, vielä pahempia vikoja. Sellaisten kanssa ihminen tarkenee. Oli sellaisiakin, jotka kehuivat miehiään ja sanoivat Jumalaakin kiittäneensä, kun on saanut sellaisen miehen että saa edes olla kotona. Samaan suuntaan muutamat ylistivät lapsiaan, jotka kyllä hyppäävät, niin kuin nuoret ainakin, mutta jättämään kotoaan, menemään Amerikkaan tai puotipojiksi ei saisi vaikka käskis...

Kun tällaisia juteltiin, tuli avuksi Mäkitorpan emännän tyyni luonne. Hän pisti sanotun muistiinsa vain ja ajatteli, että taitaapa sitä sullakin, ystävä kulta, olla omat tuskas.

Kaikki nämä yhteensä tuottivat sittenkin niin paljon maallista murhetta, että monasti alkoi syksynpuoleen jo tuntua siltä kuin parempaa asiaa ei voisi nyt ajatella niinkään rauhassa kuin ennen. Kerran emäntä sortui jo valittamaan ja neuvoa kysymään Kananteriltakin. Tämä sanoi että kaikki sellaiset murheet ovat häjynhengen juonia, joita lunastettu sielu ei saa laskea mieleensäkään.

Mutta niin vahva usko kuin emännällä olikin ollut jo monet herran vuodet, nyt se usein horjui näiden kiusausten alla. Hänen järkensä, joka nuoruudessa oli pyrkinyt vilkkaasti sekaantumaan talousasioihin, mutta välillä pitemmän aikaa uskonelämän vaikutuksesta alistunut vaieten Jumalan ja miehen tahdon alle, pyrki nyt olemaan yhtämittaisessa levottomuudentilassa. Kyllä hän koetti vakuutella itseään, että kaikki nämä maailmanmurheet ja epäilykset olivat peräisin valheenisästä, mutta ei se auttanut. Järki mietiskeli yhtä myötään kaikellaista, m.*m.: myytiinkö Pihlajaniemi liian helpolla? Eikö hän tehnyt väärin, ettei estänyt miestä myymästä? Tuntui rikokselta, että he olivat myyneet lapsilta kodin. Nyt Martti virui kolikaivannossa, eikä tiennyt vaikka olis jo tällä hetkellä murskana... Hermanni roikkui kaiket päivät navetan päädyllä tangossa ja polkupyörällä pitkin kyliä... Ei, ei sellaisesta ikänä tule hyvää...

Äiti sai tällaisissa tapauksissa tuskanhien kohtauksia.

... Kaisu ei opi mitään...! piiaksi saa mennä ... muiden navettoihin vettä riiputtamaan... Muiden pelloille kyntämään... Muiden riihenovelta kurkistelemaan... Sitte saa jonkun häntäänsä joka vain katsoo rahoja, sillä Kaisu ei ole talosta...

-- Minä olen syntiä tehnyt, sinun edessäsi, Herra, rukoili hän kamarissa itsekseen. Lamppu pöydällä valaisi avoinna olevaa pikkukirjasta, jota juuri oli lukenut. Silmälasit olivat ison virsikirjan päällä, ja silmät tuijottivat ikkunasta pimenevään hämäryyteen, mistä pihlajan ääriviivat hiljaa huojuen erottuivat.

-- Toivoin täällä maallista iloa ja lepoa, raukka, mutta tällaista levottomuutta sain. -- Ja ajatuksissa jatkui, että tämä ei voi olla muuta kuin Jumalan rangaistus rahanahneudesta ja laiskuudesta.

Ulkoa kuului rattaiden kolketta ja hevosen teräskenkien kavistelua kivisellä torpantiellä.

-- Se nyt, Jaakkokin, saa ajaa rahtiajoja töikseen, niin kuin muutkin mökinmiehet.

Ovi raottui. Kaisun pää pistäysi:

-- Isä tulee, keitänkö jo puuron?

-- Keitä vain.

Laitettuaan hevosensa tiloilleen tuli Jaakko Jaakonpoika tupaan. Emäntä oli jo sillä välin tullut myöskin askareilleen. Hän ajatteli juuri että saa nähdä, mitä se nyt valittaa ja nurkuu ensimmäisenä, kun mies astui tupaan, pani kirveen ovenpäälle ja kintaat muurinotsikolle.

-- Hyvää iltaa.

Vaimo katsoi. Mikä sillä nyt? Tämä tervehdys oli erikoista, äänessäkin joku uusi sointu.

-- Iltaa.

Vaimo jatkoi askareitaan, odottaen.

Mutta mies jutteli vain yhtä ja toista kylänkuulumia. Vasta kun oltiin kolmisin pöydänympärillä puurolla, se puhkesi.

-- Tapasin tuolla Mikonperän Jaanun ja se sanoi kyllästyneensä jo jouten olemaan, lupasi pian taas ostaa talon.

-- Jaanuko?

-- Niin se Jaanu, jonka poika on kaupungis, siellä...

-- Kyllä minä sen tunnen. Sehän ryyppää. Kehuvat aina istuvan olutpotun ääres.

-- Sitä se sanookin, kehui itsekin jo moittivansa.

Kumpanenkin tunsi, että tässä nyt aivan tahallaan viivyteltiin syrjäasioissa, kunnes emäntä vasten tapojaan puheliaalta näyttäen palasi suoraa tietä pääasiaan.

-- Vai talon?

-- Kehui alkavan ikäväksi käydä, kun ei ole mistään kotoisin.

-- Niin, kunko ei ole mistään kotoisin? Emännän silmät kiiluivat, pöytään nojaten tuijotti hän miestään silmiin.

-- Niin sanoi. Jaanu oli vähän ryypännyt.

-- Missä sinä tapasit?

-- Siinä kaupparistillä.

-- No mistä se meinaa ostaa?

-- Sanoi että kyllä niitä on. Kysyi että emmekö mekin jo osta.

-- Mekö?

Kaisun huomio kiintyi keskusteluun, sillä äidin kysymys tuli harvinaisen kiihtyneellä äänenpainolla.

-- Niin?

Puolisot katsoivat toisiaan yli pöydän uteliaina, tutkivina, odottavina.

-- No ja mitä sinä sanoit? kysyi vainio.

-- Mitäs minä, vastasi mies, emmehän me ole siitä mitään ajatelleet.

-- Niin mutta, uteli vaimo.

... Tämäpä kummallista, ajatteli mies. Aikookohan se...? Ajatteleekohan se...? aprikoi vaimo mielessään kun korjasi pöytää.

Silloin kuului takanluota Kaisun ääni:

-- Aikooko sitte isä ostaa talon?

-- Sanoakin! virkahti emäntä hymyhuulin.

-- Tiedä, mitä siihen sanois Kaisu? he ... heh.

Jaakko Jaakonpoika päästi taasen kerran tuon omituisen naurahduksen, joka viimeaikoina oli käynyt yhä harvinaisemmaksi.

-- Ostakaa vain! huudahti tyttö.

-- Ostakaa vain, meinaa Kaisu, sanoi emäntä.

Jaakko Jaakonpoikaa yhä nauratti.

-- Kaisu taitaa tuumata, jotta talosta olis mukavee olla kuin torpasta, jatkoi isä.

-- Niin oliskin!

-- Kukas työt tekis? Isä ja minä olemme jo vanhoja, etkä sinä yksin pitkälle, lapsiparka.

-- Kirjotetaan Martti ja Liisa Amerikasta!

Kaisu puhui innostunein huudahdusäänin.

Äiti ajatteli: kyllä sen kuulee että lapsikin jo ajattelee.

Isä otti taskustaan lihamakkaran ja vehnäleivän jäännökset ja pani hyllynreunalle.

-- Panen tuohon, sanoi.

Hän tunsi itsensä työstä väsyneeksi ja ajatteli jo makuullemenoa. Mutta koko mielialan täytti omituinen tyydytyksen tunne siitä, mitä vaimo ja tytär olivat tänä iltana jutelleet. Enimmin kiinnitti väsähtäneen mielenkiintoa kysymys, mahtaisivatko Martti ja Liisa tulla takaisin? Sekä vähän myöhemmin: mitähän patruuna nyt tahtois Pihlajaniemestä? Ajatellessaan sitä, piiputteli hän jo vuoteenlaidalla. Tunnelma oli niin elähyttävä, että hän kesken hiljaisuuden, emännän juuri riisuutuessa virkkoi:

-- Se Jaanu kosi Pihlajanientä meille.

Emäntä pysähtyi uteliaana:

-- Kuinka Jaanu sitä?

-- Sanoi vain, eikö lie kuullut kaupattavan.

-- Nyt metsätönnä?

-- Kyllä siinä kuuluu vielä polttopuuta ja sellaista olevan.

-- Ja mitä se sellaisena nyt maksaa?

-- Ei Jaanukaan, enkä minäkään ole kysynyt.

Oltiin vähänaikaa vaiti. Jaakko Jaakonpojasta oli niin mukavaa nyt jutella. Yht'äkkiä hän muisti ja sanoi sen kohta:

-- Huomenna on maamiesseuran juurikasvinäyttely ja kokous seurahuoneella. Minä ajattelin mennä.

-- Sinnekö?

-- Niin, ajattelin.

-- Ethän sinä niis ennenkään? Emännän äänessä oli vastaanpaneva sävy.

-- Olis tainnut pitää enemmänkin, sanoi mies ja ähki. Vaimo katsahti vuoteeseen, että mitä se Jaakko nyt? Vähäisen väliajan kuluttua sanoi:

-- Mene vain, mun puolestani.

-- Etkö sinäkin? kysyi taas vuorostaan mies.

-- Sinnekö turniksia katsomaan?

-- Niin ja kaalia.

-- Olis pitänyt viedä meidänkin kaalia.

-- Olisit vienyt.

-- Mitä ne näin mökkiläisten kaalit sitte...

-- Mökkiläistenkö? Entä jos oltaisiin vielä talosta?

-- Niin mutta nyt ei olla.

-- Onpa rahaa.

-- Mitä se raha sitte.

-- Saa sillä talon.

-- No saa. Mutta kun on kerta myyty niin...

-- Mitä siitä, moni myy ja ostaa taas ja rikastuvat sillä lailla kun voittavat.

-- Ei meistä, isä, ole sellaisiksi! Vaimo laskeutui vuoteeseen huoahtaen. Mies veteli savuja hetkisen, laski piipun vuoteen vieressä olevan hyllyn reunalle ja vastasi:

-- Eipä ei, mutta jos ne Martti ja Liisa tulisivat Amerikasta niin kyllä me talon asuisimme vielä.

Vähän ajan kuluttua äänsi vaimo:

-- Jos ne tulevat ... meille?

-- Pitää kysyä, jos...

-- Mitä?

-- Jos niin kuin talonpuuhiin tässä...

Jaakko Jaakonpoika veteli jo raskaita, syviä henkäyksiä, kun emäntä vielä tuntui valvovan täydessä tajussaan.

-- Nukutko sinä?

-- Häh?

-- Arvelin vain, että sinähän voisit joskus kysyä patruunalta Pihlajanientä?

-- Niin kuin piloillaniko?

-- Vaikka.

Vähänajan kuluttua molemmat nukkuivat.

16.

Heinosen puhe *Maamiehelle* oli herättänyt suurta hälinää. Koko näyttely-yleisö puhui siitä. Muutamat olivat loukkaantuneet. Olihan yleisö kirjavaa.

Hän oli sanonut, että yleinen havainto näistä maamiesseurojen kokouksista oli monena vuotena ollut sellainen, että niissä tuli ikävä. Ja missä ihmisten tulee ikävä, sinne menoaan he karttavat. Tämän ilmiön syynä oli hänen luulonsa mukaan se, että pidettiin niin ylen paljo maataloudellisia rippisaarnoja. Maanviljelijät kuormitettiin taloudellisilla ja ammatillisilla syntitaakoilla aivan kuin erämaan kameelit. Ahkerimmatkin maataloudellisen parannuksen tekijät alkoivat väsyä ja uupua. Minkä tähden? Sentähden, kun jokaiselle, kuka vain oli päässyt pujahtamaan pois tästä joukosta ja saanut toisen ammatin, hänelle kohta loisti taloudellisen hyvinvoinnin-valo ja herraspäivät aivan luvallisina. Jos talonpoika koettaa ruveta talonpoikana ollessaan herrastelemaan niin kuin muutkin ihmiset, heti hänen edesottamisiaan rupeavat murehtimaan kaikki: maa on vaarassa! Jos siis tahtoo ajanvaatimusten mukaan sivistyä tahi ruveta olemaan ihmisten joukossa eikä halua saada nuhteita, pitää myydä talo ja ruveta harjoittamaan jotain liikettä. Tämä kasvatus on sanomattomasti valaissut maanmiesten pimeitä älyjä. Maanviljelystoimi heidät on tehnyt arvottomiksi ja kyvyttömiksi, eivätkä he voi kenenkään mielestä täyttää kutsumustaan. Nyt vihdoin on maanomistus julistettu varkaudeksi, vaikka useimmat ovat maksaneet tiloistaan korkeat hinnat...

Vähemmästäkin täytyy jo tomppelinkin herätä. Pitää myydä talo! Pääsee ihmisten joukkoon. Se vain on paha, jos saa liian paljo, myyjä saa huijarin-nimen; jos saa liian vähä, sanotaan hölmöksi. Mutta joka tapauksessa ihminen, joka vapautuu maasta, pääsee pujahtamaan kuin koira veräjästä siitä yhteiskunnallisesta ahtaastaportista, jonka toisella puolella on ainaisilta kyvyttömyyden-ja laiskuudenmuistutuksilta suojattuna. Maansa myymällä voi tulla paremmaksi ihmiseksi. Saa tehdä mitä tahtoo: kantaa korkoja ja olla, ruveta porvaroimaan ja keinottelemaan, tahi asioimaan, tai saarnaamaan, y.*m. Saa tehdä mitä haluaa, eikä muilla ihmisillä ole niin suuria sanomisia, teki toimensa hyvin eli huonosti. Tämän ovat maamiehet havainneet ja ruvenneet oikein kilvalla myymään talojaan. Se on aivan yleisen herätyksen merkki.

Mutta äläs! Kun maamiehet myyvät maitansa, sitte he vasta kuolemansynnin tekevät, sanovat ripittäjät. Ja nyt tulee viimeinen villitys pahemmaksi kuin ensimäinen. Maamies ei saa myydä maatansa! huudetaan. Mihin isänmaa joutuu, jos ei kukaan sitä viljele? Asukaa hyvät miehet talojanne! Ymmärrättehän sen, että jos maaseutu tyhjäytyy väestöstä ja kaikki tulevat kaupunkeihin eikä maantöitä enää tehdä, silloinhan koko kansan perii hukka. Kuka maksaa palkat virkamiehille? Kuka ostaa ja myy pitäen yllä liikemaailman, jos maatilat tulevat metsätiloiksi? Jos itsenäinen talonpoikaisluokka häviää, missä silloin on maan turva? Maansa myyminen on isänmaan kavaltamista, kuulitteko!...

Niin kaikuu uusi rippisaarna maanviljelijöille, jotka oman heikkoutensa ja kykenemättömyytensä tunnossa jättävät maansa *parempainsa* käsiin. Entinen maamies, joka luuli maansa myynnin kautta nousevansa oikein 20:nnen vuosisadan ihmisten joukkoon, saa kyyhöttää »kuolemanodottajaismökissään» kuin karussa oleva maansa pettäjä tietämättä itsekään kuuluuko hän tähän vai tulevaan ihmiskuntaan, tahi onko hänet jo tuomittu, vai vastako tuomitaan.

Sellainen on maamiehen kohtalo näiden nykyisenpäivän malli-ihmisten keskellä. Mistä tämä johtuu? Onko se Jumalan säätämä luonnonlaki, vai vetääkö Herra tällä tavoin meitä puoleensa?

Minä luulen, sanoi Heinonen, että kaikki johtuu vain siitä, että maamieskäsitteeseen, hänen elämänosaansa on periytynyt yleensä koko paljon orjuusajoilta. Maamiehen tulee taata kansakunnan elossapysyminen, sen sukujuuren terveys ja riittäväisyys. Myöskin tulee hänen kyetä tyydyttämään kansakunnan elintarpeet. Voidaksensa täyttää kaiken tämän tulee hänen olla tavoiltaan yksinkertainen, jotteivät elintavat pilaa terveyttä, säästäväinen, jotta hänen tuotannostaan riittäisi herrastelevien luokkien koreuteen ja ravintotuhlaukseen. Kun maanviljelys nyt ei tuota riittävästi, jotta kukin saisi mielinmäärin siitä lypsää kulutustarpeitaan, alkavat elätit parkua kuin pahankurinen, iso poikakölli silloin, kun äidin rinta on tyhjä, nälkä naukuu vatsassa, eikä luonto ole vielä pakottanut kölliä etsimään ja pureksimaan itse leipää ja silakkaa. Äiti imettää ensin kölliä monen vuoden vanhaksi, ja kun ei rinta enää lypsä, antaa parhaat palansa täytteeksi. Mutta köllin ruokahalu kasvaa, ja kun ei äitiraukalta enää tule mitään, alkaa kölli vihoissaan potkia, takoa, haukkua ja repiä äidinrintaa. Mitä äiti silloin tekee? Aikansa tekiteltyään häätyy vihdoin panemaan mustia villoja nänniinsä. Kölli mulkoilee ja kiukuttelee, mutta mustat villat ovat siinä. Ne eivät kelpaa köllin suuhun. Hänen täytyy ruveta elämään muullalailla, omin neuvoin.

Koko maamiehen aina haukutun aseman selvitys on tämä: hän on liian vanhaksi antanut näiden yhteiskunnallisten köllien potkia sylissään ja imeä rintaansa, antanut niille parhaat palansa, jopa puolet purrustaankin. Äiti on nähnyt ilolla, että poikakölleistä on kasvanut miehiä ja naisia, jotka ovat nostaneet päänsä ylemmäksi kuin äiti, rakentaneet asuntonsa koreammiksi ja kynnykset korkeammiksi. Pukeuneet silkkiin ja verkaan, varustaneet pöytänsä viinillä ja rasvalla ja älynsä maailman viisaudella. Kaikkeen siihen on äiti antanut mehun itsestään ja kuivunut. Katsokaa näiden vaimojen ja miesten poskia, joiden elämä on kulunut maatöissä! Kuivuneita kurttuja, joiden pohjissa tuhannet muistot vuotaneista hikipisaroista, pettyneistä toiveista, kärsityistä puutteista. Kun halla kävi mailla, tai kuivuus, eli raesade ja myrskyt ja maanhedelmän veivät, kuka näistä imetetyistä kärsi maamiehen kera? Sitä samaa on tapahtunut samalla aikaa, kuin maamies on jo ollut taloudellisten rippisaarnojen ammattikuulijana. Täällä on paruttu ja kilpaa möykytetty äidinrintaa, josta ei enää voi herua kaikille vatsantäyttä. -- --

Maamies on yhteiskunnallinen tuottaja. Mutta hän on ennen kaikkea kansallisuutensa elinjuuri. Anna sille suurta elämäntehtäväänsä vastaava vapaus, vapauta hänet olemasta kansallisen loiselämän elinjuurena ja näet miten kansallisuus kukoistaa! -- --

-- Maanaiset, maamiehet! Katkaistaan orjuuden perintökahleet! Itseään, omaa elämäänsä varten maaemon huoltajakin! --

Puheen loputtua oli salissa vallinnut muutaman silmänräpäyksen vaikeneva, syvä hiljaisuus, mutta sen jälkeen räjähtänyt kättentaputuksen myrsky. Siellä oli paljon syrjäkylienkin varsinaista maamiesväkeä. Harvoin heitä tällaisissa maallisissa tilaisuuksissa nähtiin niin paljoa. Arveltiin että heitä tällä kertaa veti juurikasvinäyttely, sillä se yhdisti tähän monenkin omia harrastuksia.

Syrjäkylien miehet, joille monille kättentaputus oli aivan uusi elämänilmiö, löivät vahvimmin. Sangen monen miehen silmistä loisti tunnelma, joka avonaisesti kertoi heidän ajatuksiaan.

-- Kylläpä puhuu!

-- Vai osaa se Heinonen noin...

-- Kerrankin niin kuin asia on.

-- Justiin! Ei yhtään liikaa.

Peränpuolella salia oli istunut Pihlajaniemi ja -- emäntä vierellään. Jaakko Jaakonpojan suu näytti jähmettyneen ihmettelevään hymyyn. Emäntä istui totisena ja suljettuna. Heinonen vanhana naapurina tuli kättelemään. Kumpasenkin mieli meni iloiseksi. Kun kuulumisia juteltiin, nauroi emäntäkin ja sanoi aina väliin muutaman huomion, hillityllä sävyllään.

-- Saarnaat kuin paras pappi! sai Jaakko Jaakonpoika tilaisuuden kehahtaa.

-- Joutavia!

-- No se oli oikein oikeata puhetta, juuri tuolla tavalla se on, kehui emäntä. Aivan siinä saa olla niin kuin aidanraos, kun ollaan talon edes, ja jos talonsa myy niin sitte ihmiset vasta käsihinsä ottavat.

-- Mepä tuon tiedämme, sanoi Jaakko Jaakonpoika, sorvaten tupakkaa piippuunsa.

-- Ei täällä saa polttaa, huomautti emäntä.

-- Ahah, sopiipa mennä pihalle.

-- Onpa siellä sievä ilma, lohdutti Heinonen ja jatkoi kysellen: Kuinka se teidän aikanne nyt kuluu?

-- Siinähän se, sanoi Jaakko Jaakonpoika.

-- Kuluu niin kuin kuluu, lisäsi emäntä.

Heinonen havaitsi että kumpasenkin mieli meni alakuloiseksi.

-- Hm, mumisi hän.

-- Tässä on jo vähin -- Jaakko Jaakonpoika katsahti ympärilleen olisiko tarpeettomia korvia kuulemassa -- kaduttu, kun tuli myydyksi.

-- Minä arvaan sen.

-- Siinä vain raha miellytti.

-- Niinkö?

-- Sehän se ... ja sittenkin taisi mennä halvalla. Mitä se Heinonen arvelee, jos ostais sen takaisin?

-- Pihlajaniemenkö?

-- Niin sen.

-- Tekö?

-- Me.

-- Mitäs minä siihen osaan...

-- Ajattelen että jos Marttikin tulis kotipuoleen.

-- Tulisko hän?

Heinonen kiintyi nyt asiaan ja vei entisen naapurinsa hieman syrjempään, emännän jäädessä puhelemaan Heinosen emännän kanssa, joka oli ryhmään liittynyt.

Juurikasvinäyttelyn ympärillä hääri yhä tungeskellen ihmisiä. Monelle näytti se tarjoavan sangen mielenkiintoista tarkastettavaa. Harvat olivat tulleet tuotteitaan näytteille panneeksi, mutta sitä kiinteämmin nyt vertailivat näytteilläolevia omiinsa. Kellä oli parempia kotona, kuka taas ei ollut viitsinyt niiden kanssa niin suurta vaivaa nähdä, joten olivat kasvaneet vain pienemmiksi. Mutta yleensä näyttely innostutti. Kaikilla oli jo tietona, että ne karjanrehuna lisäävät maidontuotantoa ja vähentävät heinäinmenoa. Maidon laihduttamisesta jotkut, joiden turnipsiviljelykset oli rikkaruoho vallannut, puhuivat. Mutta kun toiset kertoivat satua ketusta ja pihlajanmarjoista vetäytyivät nämä toiseen huoneeseen piiputtelemaan ja juttelemaan muista asioista.

Heinosen puheen jälkeen oli siihen saakka suljettu ja raskas mieliala vapautunut. Kaikissa huoneissa vallitsi nyt korkeaääninen puhelu, väittely, elämä ja nauru. Se pehmitti jo piintyneimmänkin erakon ja liehdytti juroimmankin. Maamiesten silmiin ilmestyi vilkkaampaa eloa ja päät kohosivat pystympään. Tämä heille vieras paikka oli täyttynyt heidän hengellään. Hetki oli puhaltanut eloon yhteistunnon ammonaikoja sitten sammuneet hiilokset. Heinonen oli loihtinut esiin voimia, mitkä vuosia olivat kismitelleet ja haukotelleet miesten povissa, mutta sitten väsyneinä laskeutuneet lepoon. Elämä oli mennyt menojaan ja sangen monelle ujunut lopulta talonostajan odotukseksi.

Mutta nyt. Aivan kuin siunaus nousi maamiesten omanarvontunto perittyjen muistojen takaa. Ainainen pilvi väistyi hetkiseksi syrjään, aurinko pääsi valaisemaan ja maamies jouti kerran katsomaan itseään uudessa kirkastetussa valossa: oman henkensä valossa.

Tämä tunnelma aiheutti ne aivan uudet kuohahtelevan elämäntunnon ilmaukset, jotka nyt yhdessä synnyttivät salissa elinvoimaisen möyhyn.

Sähkökello soi. Ihmiset rientävät eri huoneista ja ulkoa puolijuoksua paikoilleen. Kuulemisentarve vaikuttaa nyt kuin nälkä. Mitä nyt sanotaan? Kuka nyt puhuu?

Heinonen astuu pöydän taakse maamiesseuran puheenjohtajana. Ilmoittaa, että nyt jaetaan tämän kesäiset viljelyspalkinnot. Mutta ensimäisenä annetaan kunnan lahjoittama 100 markan metsänhoitopalkinto. Se on yksimielisesti määrätty Matti Kuusenlatvalle.

Kuusenlatva istuu maamiesseuran sihteerinä pöydänpäässä, nousee.

Heinonen ojentaa puheen johtajapaikaltaan uutta satamarkkasta. Kuusenlatva astuu lähemmäksi, saa rahan, kumartaa. Yleisö yllättää Heinosen edelle: »eläköön»-huudot täyttävät salin, täristäen ikkunaruutuja. Koko pitäjä tietää ja tuntee että Kuusenlatvan metsiä on ihana katsella. Harvoin ollaan palkinnoista niin yksimielisiä. Ihmiset yrittävät kurkistella Mattia. Jaakko Jaakonpoikakin kurkistaa toisten yli, minkälaiselta se nyt näyttää? Hän muistaa niin elävästi, kun Matti maksoi hänelle isävainajansa velan, jonka tämä oli tehnyt hänen isävainajalleen...

-- Niin ne ajat menee, mumisi itsekseen, alakuloisena ja vaivattuna.

Palkintojen jako jatkui. Tultiin viimeiseen numeroon. Maamiesseura oli päättänyt 25 markan rahapalkinnolla muistaa kahta raatajaa, jotka nyt, jo vanhuudenikäänsä lähennellen, oli katsottu sellaisen palkinnon arvoisiksi.

Silloin vaihtuu mies pöydäntaakse, harmaahapsinen, kunnianarvoinen. Hän puhuu kunniavieraille ikätoverina, työnantajana, maamiehenä. Puhe on koruton, mutta asiallinen. Ja sydämiä hetkentunnelma koskettaa. Kun raatajasankarit astuvat pöydän ääreen, kajahtaa taas ikkunoia täristävä »eläköön!» Miehet joutuvat hämille. Kääntyessään menemään paikoilleen toinen jo tyrskii, toinen on vielä totinen ja kova. Mutta kun eläköönhuudot taukoovat, etsii moni nenäliinaansa ja kovalta näyttänyt raatajasankari kumartuu.

17.

Alakuloisena astelee Jaakko Jaakonpoika väsyneesti tietään. Se on Pihlajaniemeen vievä maantie. Ei ole sielläpäin kulkenut sitten kun muutettiin. Ja siitä on kulunut kauan aikaa. Viime keväänähän se oli? ajattelee hän ja kummastelee että aika on ollut niin lyhyt, vaikka on olevinaan pitkä. Aivan kuin monta vuotta! Mikähän sen tekee? miettii.