Part 6

-- Se on lemmon hyvä akka, sanoi Taavetti, kun katsoivat erään veto-ojan reunalla.

-- On jumaliste! toinen todisti.

-- Ja sillä on hyvä luontokin. Se on niin mukava että, hymyili Taavetti. Ihmiset luulevat muijaa löylynlyömäksi sen tähden kun se tekee raskaita töitä! -- Taavetti nauroi niin hartaasti että hartiat nytkyivät.

Jaakko Jaakonpojan suu oli jäänyt auki, kun hän katseli ja kuunteli ennen umpinaiseksi ja harvasanaiseksi tuntemaansa miestä. Hän oli äsken tuolla rakennuksella lausunut jonkunlaisen epäilyksensä siitä että kun pitää kaikki velaksi ottaa, niin mahtaako tässä pysyä jaloillaan. Mutta hän oli nyt kuullut ja nähnyt ja melkein tuntenut että sellainen arvelu oli näihin ihmisiin nähden naurettava. Niinpä hän tahtoi korjata sitä ja virkkoi:

-- Niin, noo, kyllä te maanne pidätte.

-- Pidämme me, sanoi Taavetti ilman, että siinä oli yhtään uhmaa, mutta kuitenkin sellaisella tavalla, kuin hänellä olisi ollut jo taskussaan rahat, joilla aikoi maksaa sen viimeiseen penniin.

Mäkitorppari lähti vihdoin kotimatkalle omituinen tunne rinnassaan. Ojan yli hypättyään katsahti taakseen, nauroiko Taavetti? Hänestä tuntui aivan kuin Taavetti olisi hänelle nauranut. Joskus oli tuntunut Heinosen läsnäollessa samallaiselle.

Eihän Taavetti nauranut. Meni vain pöllytellen hevostaan kohti, joka höristellen tervehti.

Ihana rauha vallitsi metsässä. Jaakko Jaakonpoika asteli polkua ajatuksiinsa vaipuneena. Yht'äkkiä alkoi kuulua naisen laulu. Sen somat säveleet pysäyttivät hänet. Mutta sanoista ei erottanut muuta kuin:

»Penni on mulla perintöä Ja kullallani on kaksi...»,

sillä samassa alkoi taas kuulua salvumiehen navakoita kirveeniskuja. Joku pikkuinen lintu oli herännyt ja piipitti unisena lyhyen, kummastelevan mielialansa, ja siihen vastasi aivan lähellä toinen, aivan samassa tunnelajissa. Mutta sitten oli kaikki hiljaa. Ainoastaan kirveeniskut kuuluivat silloin tällöin kajahtelevina ja läpileikkaavina.

Hevosenviejä saapui Mäkitorpalle sekavin tuntein. Omalle puolelle päästyä alkoi kirkonkylältä kuulua ääniä. Ensin muuan yksinäinen torvenääni, jolla harjoiteltiin, sitten harmonikansoittoa vähän toisaalta. Muuten oli kaikki hiljaista.

Hermanni oli juuri tullut kylältä ja asetti pyöräänsä suojaan.

-- Tuleeko sinulta koskaan sitä pyörää siivotuksikaan? kysyy isä nurisevalla äänellä.

-- Kyyllä minä sitä joskus...

Poika pujahti porstuasta yliselle, missä hän pitää kesäasuntoaan.

-- Joskus, matkii isä epäillen.

Emäntä nuhtelee, että kun koko yön on hevosenviennis. Hän jo oli aikonut pukea ja lähteä etsimään, kun sillä lailla... Mutta mies kertoi harvoin sanoin missä oli ollut. Ja sitte kertoi emäntä, hieman kiihtyneenä, että Kaisu oli tullut itkien kylästä.

-- Mitä varten? uteli isä.

-- Noo, jotkut nuoret olivat pistelleet ja haukahdelleet.

-- Kaisulleko? Mistä?

-- Mistähän oli, joutavasta asiasta. -- Emäntä kertoi. Tyttö oli ottanut itsekseen ja itki. Kun eivät edes mukulat pääse niiden ohi nälvimättä.

-- Nälvimättä, todella. Pistää niin vihakseni että... Lienevätkö kelvottomat edes rippikoulua käyneet, pitäis oikein pastorilta kysyä.

-- Ruveta näiden kanssa sormikoukkusille meikäläisen, kyllä niistä vastuksensa saa, lauhdutti emäntä.

-- Hmm, pani mies mumisten.

14.

Kirkonkylän liike oli viime vuosikymmenen kuluessa kasvanut niin että se muistutti nykyään jo pientä kaupunkia. Moni sen taloista oli siirtynyt liike- ja virkamiehille, palstottu, myyty palstat 3--4-kertaisista hinnoista. Niille rakennettu asunto-ja liiketaloja, ja pelloista saatu sopivia rahti-ja juoksuhevosten syöttöhakoja. Maanviljelystä ei näihin aikoihin moni ajatellut kirkonkylillä. Entiset isännät olivat myytyään talonsa joko siirtyneet hieman syrjään eläen nyt rahojensa koroilla ja nauttien olemassaolostaan, tahi perustaneet uusia liikeyrityksiä ja ryhtyneet mukana kilpailemaan. Ne, mitkä vielä pitivät maanviljelystalojaan, näyttivät tekevän sen vain odottaakseen hintojen nousua. He olivat väsähtäneet ammattiinsa eivätkä voineet saada palvelijoitaan, enempää kuin lapsiaankaan siihen innostumaan. Kaikkia veti vain Kirkonkylän valtakatu, jossa oli niin omituinen viehätys. Kun tarvittiin puotipalvelijaa, porvarirenkiä, leipuripuotityttöä, sai kukin valita kymmenistä. Talollisten tyttäret ja pojat kilpailivat mökkiläisten tytärten ja poikain kera. Ken pääsi pääkadun varrelle, se tunsi päässeensä elämässä tärkeän askeleen ylöspäin. Moni talonpoikainen nuorukainen ja neitonen tunsi, tullessaan tänne puoteihin ostoksille, kateuden kaivelevan mieltään, tavatessaan myymäpöydän takana jonkun naapurin samanikäisistä nyt arkipäivänä niissä keväisissä kevyissä pukimissa, joita kotona hellien ja vanhempien erikoisen valvonnan alla pidettiin sunnuntaisin. Ja rahaa, rahaa niillä on nyt aina!

Toisille tarjosi saha töitä kesät, talvet. Siellä oli ilona verraton vapaus kaikkina aikoina milloin työt lepäsivät, määrätyt työajat ja palkka, joka pyytämättä laskettiin kouraan joka lauantai. Pane se pitkin tai poikki, ei kellään ole mitään sanomista. Meni kotiin, vanhempainkin suhteen omanarvon tunto nousi itsetietoisena. Ja niiden nuhtelemahalu muutaman yrityksen jälkeen sammui huulille, kun poika nousi oikein silmissä itsenäisenä miehenä, jolla nyt oli oma aika ja oma kukkaro.

Vielä 8--9 vuotta takaperin oli Kirkonkylässä olemassa vain Koistisen iso ja Martikaisen pienempi kauppapuoti, sekä pari kolme sisäkauppaa. Sitten tuli tienristeykseen ensimmäisenä osuuskauppa. Sen luultiin ensinnä lopettavan Martikaisen liikkeen kerrassaan, se kun oli heikompi ja lähempänä, sekä Koistisenkin pakottavan ainakin yhdelle puotipalvelijalle. Mutta toisin kävi. Muutaman vuoden kuluttua pystytti muuan arkangelilainen kaupan toiselle puolen maantietä ihan osuuskauppaa vastapäätä. Samana vuotena avasi Vihtori Petäjäinen kaupan joen toisella puolen, myytyään ensin talonsa sahayhtiölle. Hän oli pidättänyt talostaan sopivan asuntopalstan, jolle rakensi uudenaikaisen, taittokattoisen talon ja avasi siinä kaupan. Joitakin pienempiä myymälöitä avattiin ja suljettiin joka vuosi, niin että oli usein vaikea enää tietääkään kuinka moni kerrallaan harjoitti liikettä Kirkonkylässä.

Kylän läpi käyvä maantie oli kuin ainakin pikkukaupungin pääkatu. Paitsi sekatavarakauppoja, jotka yksi toisensa jälkeen olivat hankkineet komeat nimikilvet ja ahtaneet maantielle antaviin ikkunoihinsa mitä kirjavimman näytevaraston kaikenlaista rihkamaa, oli siinä leipuripuoteja, räätälien ja suutarien asuntoja, puusepän työhuone, jonka portin päällä oli muun ohessa lapsen ruumiskirstu näytteenä. »Limunaatia» oli miltei jokaisen asunnon nurkka- tai ovipielessä ja »Kahvila» oli maalattu upeilla kullatuilla kirjaimilla siniselle pohjalle erään sievän näköisen pikkuasunnon nurkkakilpeen.

* * * * *

Talojen ympärillä olevissa pienemmissä ja suuremmissa puutarhoissa oli syksy jo ottanut sananvallan. Puitten lehdet pälyivät kirjavan kellahtavina, toisissa toki vielä viheriä voitolla, toisten jo maassa viruessa tuulen juoksuttamina, sateen pieksäminä. Kyökkikasvitarhoissa, missä niitä sattui olemaan, upeilivat kaalit suurine lehtineen, joiden takaa pienet vaivais-kuvut avuttomina yrittivät tirkistää. Punajuurikkaiden komeat, väririkkaat varret antoivat eloa ja väriä muuten jo lakastumaan pyrkivälle ympäristölle, samalla voimakkaasti uhmaten syksyn kolkkoa lähenemistä. Karviais- ja viinimarjapensaat, miltei lehdettöminä, näyttivät jo hortoilevan puolinaisessa taintumustilassa. Kukkapengermät, joissa valmut ja asterit olivat viikkokausia yhteen jaksoon kilpailleet loistavassa kauneudessaan, muistuttivat nyt enimmin suven lopusta ja maallisen komeuden katoovaisuuden armottomasta laista.

Maantie, joka edusti kirkonkylän pääkatua, oli sateisen ilman vuoksi jo lokainen. Muuan mies taisteli lehmän kanssa, jota talutti nuorasta. Lehmä ponnisti vastaan, peräytyi ja juonitteli. Parin vastakkain olevan puodin rappusilla ja toisen avatun ikkunan takana seisoskeli ihmisiä tätä katsellen ja nauraen. Keskenään ne juttelivat ja joskus hikoilevalle lehmänkulettajallekin kompasanoja huikkaisivat. Miestä ja lehmää läheni muuan paljassäärinen tyttö ja pari vähän suurempaa poikaa. Kohta pysähtyi ryhmään muuan horjuva juoppo, olutpulloja taskut täynnä. Lehmä työntyi yhä riivatummin takaperin ja oli jo vähältä takajaloillaan työntää syvään ojaan erään naisen lykkäämät meijerivaunut kannuineen, mutta väistyi samalla hieman syrjään. Lehmää taluttava mies sihisi hampaitten välistä, yritti nuoranpätkällä lyödä lehmää takapuoleen, mutta se onnistui perin huonosti.

-- Mikäs perttana...!

Se mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, läheni kiroillen, tieltä temmattu seipäänkappale kädessään ja aikoi lyödä.

-- Ei saa! huusi lehmänkulettaja, se on kantava. Ei sitä saa lyödä.

Ohi ajoi hurjalla vauhdilla kauppias Martikainen, jonka raskaan painon alla pieni ajoneuvo letkui ja huojui. Lihava mies nauroi.

-- Laske irti se lehmä ja aja edelläsi huusi ohiajaessaan.

Mutta samalla olutpulloja kantava mies, joka kuitenkin koki auttaa työntämällä lehmää, livetti kuraisella tiellä jalkaansa, kaatui suulleen tiehen ja särki yhden olutpullon. Poikaparvi, joka jo oli kasvanut muutamilla uusilla tulokkailla, räjähti nauramaan, ja puodissa, jonka ikkuna oli auki, yhdyttiin. Aivan kuin nauru olisi vaikuttanut lehmään, alkoi se nyt kiltisti marssia taluttajansa mukana, joka takinhihallaan pyyhki hikisiä kasvojaan. Mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, nousi nopeasti ylös ja lähti nähtävästi hammasta purren tallustelemaan tietään.

Häntä vastaan tuli pitkä jono sahan lautakuormia. Ne olivat seisoneet tuolla toisessa päässä kujaa, ruokakaupan edessä. Nyt tulivat ajajat, mikä istuen kuormallaan, kuka kävellen, kukin syöden ranskanleipää ja lihamakkaraa, sekä sen ohessa kovaäänisesti, että kuului yli kuormarattaiden ryskeen, keskenään jutellen.

Mies, joka kantoi olutpulloja, yritti kävellä tien äärimmäistä reunaa vastakkaisella puolella kuin lautakuormain ajajat. Hän nähtävästi häpesi äsken maantiessä likaantunutta asuaan. Mutta viimeisenä tuleva ajuri tuli hevosineen kymmenkunta syltä toisten jälessä, kävellen samaa puolta kuin olutpullojakin kantava mies. Tämäkin ajuri näkyi syövän ranskanpullaa ja lihamakkaraa. Jo kaukaa seurasivat miehet silmin toisiaan ja näyttivät tuntevan. Lauta-ajuri työnsi ranskanpullanjätteet ja lihamakkaranlopun taskuunsa, pyyhki suutaan, ryähteli ja tavoitti ryhtiään. Olutpullojen kantaja katsahti pitkin ruumistaan, hoivasi vaistomaisesti rapaa vaatteiltaan ja pani takkinsa nappiin mutisten itsekseen.

-- Ka, päivää, Pihlajaniemipä siinä, sanoi olutpulloja kanteleva mies, kun tulivat vastakkain.

-- Päivää, päivää, onko se Jaanu? Mikonperän Jaanu...

Jaakko Jaakonpoika pysäytti hevosensa. Käteltiin.

-- Sinä olet ruvennut sahan ajomieheksi? alotti Mikonperän Jaanu.

-- Niin. Rupesi aika käymään niin pitkäksi siinä aina jouten, että... No mitä se täälläpäin nyt?

-- Miitä...

Mikonperä luimisteli sivuilleen: -- Autoin tuolla tuon lehmää kun ei se kulkenut, lempo, ollenkaan, ja kaaduin rapakkoon. Ne taisivat luulla että mä oon juovuksis, vaikk' en oo täärännyt kuin kolme pulloa.

Jaakko Jaakonpoika ajatteli että hänelle olis kolme pulloa jo aivan makuukuorma.

Sitte kysyi Mikonperä:

-- Eikö ole jo katunut, kun myi perintötalon?

-- Tiedä, sanoi Jaakko Jaakonpoika ja naurahti. -- Entä sinä?

-- Katunut olen, lemmosti! Mies väänsi päätä. Katsoi suoraan toista silmiin ja jatkoi: -- Minä ostan pian talon, muuten tässä menee aika aivan juomiseen.

-- Vai tuumaat sinä taloa? Jaakko Jaakonpoika kiinnitti katseensa terävän kysyvänä Mikonperään.

-- Varmaan!

-- Soo'o.

-- Sinä taidat ajaa oman talosi metsistä sahattuja?

-- Niitä ne ovat.

-- Kuuluvat saaneen halvalla Pihlajaniemen. Kumma että sinä, joka olit niin vanhanaikainenkin, niin helpolla?

-- Oletko sinäkin sitä kuullut?

-- Olen. Vaan minkäpä sille. Mitäs meikäläiset piisaavat niille kaupanteos. Sehän on niiden voitto, minkä ne meiltä petkuttavat. Eikö niin? -- Mikonperä nauroi.

-- Niinhän se... Jaakko Jaakonpoika oli taas joutunut alakuloiseksi, kun jouduttiin puhelemaan Pihlajaniemen kaupasta.

-- On se niin! Mutta me talonpojat olemme sellaisia. Ei me osata edes lehmäämme itse taluttaa, siinä pitää olla jo parempia. Katsos... Ja sitte kun me ryyppäämme, niin aina nyrkit saves ... näin! -- Hän näytteli itseään. -- Katso! Meinasin auttaa toista, mutta näin siinä kävi. Ja puodinikkunasta ne nauroivat ... ja piru, etkö sinäkin edes?

-- En, mitäs minä.

-- Miksi et? Naura vain! Mikonperä puri hammasta. -- Sinä ookaat sahalla ja syöt nisua ja lihamakkaraa, ja minä juon olutta!

Jaakko Jaakonpoika aikoi lähteä toisten perään, mutta Mikonperä pidätti vielä:

-- Eivätkö ne pistele sinulle? Hän viittasi etäällä meneviin ajureihin.

-- Noo, ainahan ne, mutta mitähän siitä.

-- Kuule, Jaakko, ostetaan talot uudestaan. Ei me vielä olla liian vanhoja. Mitäh?

Jaakko Jaakonpoika tuijotti ääneti, suu omituisessa hymyssä. Toinen jatkoi juttuaan. Sanoi lopuksi:

-- Tule tuonne maamiesseuran kokoukseen huomenna, ja näyttelyyn!

-- Missä?

-- Seurahuoneella.

-- Minä en niissä ole ollut ikänä.

-- Olisit ollut, et olisi myynyt taloas, ainakaan puolilla hinnoilla.

-- Pitäis tätä ajoakin.

-- Viis! Ethän sinä niiden muutamain pennien vaivainen ole?

-- En suinkaan, mutta...

Jaakko Jaakonpojan täytyi nyt lähteä, ettei jäisi kovin kauas toisista.

-- Tuletko? kysyi huutaen Mikonperä.

-- Saa nyt nähdä, vastasi Jaakko Jaakonpoika. Mutta hän tunsi jo itsessään heränneen valtaavan uteliaisuuden. Sillä samalla kun Mikonperän huomautukset talonkaupoista kohlivat kipeästi vanhoja, helposti avautuvia haavoja, samalla oli hänen epäselvissä viittauksissaan jotain, joka pyrki ikäänkuin uudestaan avaamaan niitä näköaloja, jotka häneltä olivat olleet useita viikkoja ummessa. Hän katsahti taakseen Mikonperään päin, joka näkyi menevän hitaasti astellen edelleen.

-- Se taitaa ryypiskellä, mutisi itsekseen. Ja kohta meni mieleen kysymys, mahtoikohan se saada talostaan kylläkin hintaa? Onhan se ollut uudenaikaisempi mies, lautamieskin, tottapa se ymmärsi lukea metsänsä. Samalla ajatteli hän taas lihamakkaraa taskussaan, se oli maistunut hyvälle, ilmanko ne niin sitä... Sellaisia ne syövät kun on hyvät ansiot, ei talollisten kannattaisi...

Hän otti povitaskustaan ja haukkasi aika palan lihamakkaraa ja musersi junttapullaa mukaan. Samassa johtui ajattelemaan: mahtavatko ne Amerikassa syödä paljonkin lihamakkaraa, vehnänen niillä kuuluu olevan leipänä.

Mutta yht'äkkiä meni taas ajatus maamiesseuran kokoukseen ja Mikonperän juttuihin. Ostaako talo uudestaan? Sepä oli kumma ajatus. Taloko? Jos sais helpolla? Talo? Mistä? Jaakko Jaakonpoika vavahti, kun ajatuksiin meni yht'äkkiä: Pihlajaniemi. Hän pysähtyi tiellä ja suu täynnä lihamakkaraa virkkoi ääneen:

-- Mitähän nyt tahtoisivat Pihlajaniemestä?

Hän ei ollut koskaan ennen joutunut tätä asiaa *sillälailla* ajattelemaan.

Nyt rupesi muistelemaan erästä käyntiään sahanpatruunan luona, tässä joku viikko takaperin, kun pahimmin vielä kiusasi se ajatus että Pihlajaniemi oli liian helpolla myyty. Sahanpatruuna oli nauranut.

-- Teitä on narrattu, oli sanonut. Kyllähän Pihlajaniemen metsästä puita on tullut, mutta eikö isäntä ymmärrä sitä, että siinä on suunnattomat kustannukset, ennen kuin ne on saatu maailman markkinoille ja niistä rahat takaisin.

-- Satoja miehiä pitää kesät, talvet, kaikki jupilaiskoja ja kallispalkkaisia. Vai ilmanko te luulette niiden minulle työntävän?

-- Eihän toki! oli Jaakko Jaakonpoika hyväksi tehnyt.

-- Ja mitähän siitä talosta sitte metsätönnä saa! oli patruuna huudahtanut.

Samalla kertaa kysyi patruuna häntä ajomieheksi ja hän suostui. Oli kotiin tullessaan hyvällä tuulella. Hän tiesi nyt paremmin kuin muut, miten oli sen talonkaupan laita ollut. Ei se ollut liian halpa ... ymmärtäähän sen!

Mutta nyt, kävellessään Kirkonkylän läpi, rupesi hän oikein tosissaan ajattelemaan että mitähän patruuna todella mahtaisi nyt pyytää Pihlajaniemestä? Se ajatus oikein värisytti. Siinä tuntuivat yhtyvän lukemattomain sisällisten tuskain ja aavistettujen toiveiden tiet. Sen mahdollisuuden ajatus, että hän vielä voisi omistaa Pihlajaniemen, tuntui siinä hetkessä niin onnelliselta, että oikein pyrki nauru pääsemään. Ehkä Marttikin tulis takaisin mielelläänkin? Sais sitte asua taloa mielensä mukaan. Ja emäntä, joka oli käynyt niin umpimieliseksi ja kiukkuiseksi, ehkä hänkin...

Jaakko Jaakonpojan mielikuvitus toimi voimakkaasti. Hän unohti koko maailman ympärillään ja kietoutui kokonaan näihin, kotoisiin.

Ilta oli jo alkanut hämärtää. Mies ei ollut huomata, kun hänen hevosensa kulki kuormineen niin keskitietä, että sulki vastaantulevilta kulun.

-- Suistakaa sivuun! kuului tuttu ääni.

-- Kah!

Hänet sivuutti Heinonen, joka tervehti ohi ajaessaan. Tämän rattailla istui vieras herrasmies.

-- Kukahan se oli? alkoi Jaakko Jaakonpoika arvailla.

-- Kaa, äkkäsi, sehän oli niitä agronoomeja!

Siinä paikassa tunsi mies omituisen ilon ja tuttavuuden tunteen ailahtavan rinnassaan. Hän ei ollut ikänä kuullut agronomin puhuvan, mutta nyt hän menee ... ja se kuuluu nyt hänelle, sillä hän ajattelee ostaa talon. Mitä mahtanee Heinonenkin sanoa, kun minä sinne tulen? ajatteli. Mutta mitä siitä! Jos minä ostan talon niin minä ostan...

Se ajatus tuntui tyydyttelevän kunnianhimoakin. Ääneensä hän mutisi nyrkki puuskassa:

-- Ne eivät näy pitävän miehenä ei minään, kun ei ole taloa eikä muutakaan hommaa ... vaikk' olis kuinka rahaa!

15.

Omat kuljetuksensa olivat olleet myöskin Mäkitorpan nykyisellä emännällä. Ihmisten mielestä oli tie ollut aivan mutkaton ja murheeton: Takakantolan sisar-kolmikosta ensin miniäksi ja sitten emännäksi Pihlajaniemeen, sieltä Kotimäen Mäkitorppaan koroillaan elelemään ja ijankaikkisuutta varten valmistelemaan. Olihan se, ihmisten mielestä edelleen, vähän niin ja näin, myydä perintötalo, hajoittaa lapset maailmankiertoon ja mennä itse torppaan kuolemaa odottamaan, kun ei vielä ikäkään hätyyttänyt. Mutta omasta vapaasta tahdostaanhan he sen tekivät, itsepä syynsäkin tiennevät, sanottiin. Asiaan oli vierasten arka koskettaa, sen moni oli huomannut.

Emäntä oli tyyniluontoinen ihminen, joka ei mielellään kiistellyt, joka halusta vaikeni valmistaakseen rauhalle tietä. Se ei merkinnyt sitä että hän olisi samalla taipunut. Monasti hän itsekseen mietiskeli viikkoja, jopa vuosia jälestäpäin sanoja ja ajatuksia, joita oli kuullut. Joskus, kun muistojensa komeroista purki hiljaiseen tapaansa tällaisia muistiinpanoja, saattoi kuulija joutua hämille. Silloin oli emäntä aina voittajana.

Kun hänen elämäänsä kehuttiin, ei hän sanonut että se on hyvä, ei myöskään, että se on ikävä. Ainoastaan uskostaan hän avonaisemmin puhui, jopa kerskasi. Olihan Jumala häntä kuletellut omia teitään uskonsatamaan, armoistuimen luo ilman omia ansioita, sanoi hän. Eikä kukaan voinut sanoa, että se oli lörpötystä. Sitä vastoin vaikutti melkein koomilliselta, kun joku kirkkovieraista uskonasioista jututtaessa emännän kanssa, jotain sanoakseen isännällekin, kysyi tämän uskoa.

-- Ei mitänä ole itselläni, sanoi tämä. Ja kyselijän suu saattoi mennä nauruun. Ei sen vuoksi, ettei Jaakko Jaakonpojan tunnustusta olisi uskottu. Mutta tiedonanto kuulosti, ettei hän siitä niin suuria välittänyt, vaikka ei mitään ollutkaan itsellä sellaista, mikä olis Jumalalle kelvannut, kun vain oli kädestälähtevää. Jumala sai tyytyä Jaakko Jaakonpojan uskoon vain, sehän sopi hyvin molemmille...

Emäntää kävi kesänmittaan moni vanha tuttava tervehtimässä, varsinkin kirkko- ja seuramatkoillaan. Itse hän sangen harvoin kävi missään muualla kuin kirkossa ja seuroissa. Otti kuitenkin mielellään vastaan kun joku tuli katsomaan, pani pannun tulelle ja kahvitti. Ne olivat vaimoihmisiä Pihlajankyliltä, mökkien akkoja ja talojen emäntiä. Toiset todellisia, toiset teeskenteleviä uskonsisaria. Tuttavuuden ja ystävyyden perustuksena olivat elinaikaiset yhteiset olot ja muistot. Toisensa oli tunnettu lapsuudesta alkaen, jo isät ja äidit ja niiden vanhemmat kuinka kauas hyvänsä.

Siinä oli emännällä kuulemista mitä ne kukin sanoivat. Melkein kaikki yhteen suuhun ylistivät tätä uutta olinpaikkaa ja huoneita, kuinka oli mukavaa, sopivaa ja rauhallista. Kamaria muutamain kävi oikein kateeksi, kun toiset ihmiset saavat maalliset elonsa tällaiseksi, mutta toisten pitää koko ikänsä rääpystää ja riidellä. Hätäkö täällä on Jumalaansakin ajatella, jollei vain liiaksi ala maailmankoreus vetää...

Emännän tarkka korva oli käynyt näistä asioista keskusteltaessa melkein araksi. Itseään häntä oli Pihlajaniemen myynti aina painanut aivan kuin synti. Hän epäili silloinkin kun se myytiin. Mutta tottumus alistumaan miehen tahtoon, ja kun talo oli sentään miehen eikä hänen kotitalo, vaikutti sen, ettei hän juuri vastustanut silloin. Mutta mielestään ei hän sitä koskaan saanut.

Martin kirjeiden tultua hän aina parina päivänä itki. Kaisua koetti silloin aivan erityisesti kädestäpitäen vetää pieniin talousaskareisiin. Ja kun Hermanni koulusta oli suven kotona, otti äiti tämän usein, kun isä sattui olemaan poissa, puhuteltavakseen. Koulun jokapäiväinen työ selvisi hänelle siten, ja joskus he jo haastelivat Hermannin tulevaisuudestakin, niin vastahakoinen kuin Hermanni siihen olikin. Joka tapauksessa näytti äiti olevan levoton, ja usein hän vakavasti kyseli, oliko tuo puotipojan touhu niin hupaista? Siihen ei Hermanni, joka nyt koko suven oli ollut erittäin innostunut urheiluun, sanonut juuri mitään. Poika oli yhä edelleen harvapuheinen ja osoitti taipumuksia äitiinsä. Iltasin, kun Hermanni pienen navetan päädyllä urheili ja isä kivellä istuen poltti piippuaan ja katseli, teki äitiin oikein ikävän vaikutuksen. Hänellä oli aina lapsuudesta asti ollut syvä kunnioitus vakavaan työhön. Tuo roikkuminen ja hyppiminen tuntui hänestä olevan aivan kuin vakinaista synnintekoa, jota tehtiin töikseen. Poika oli kohta täysi mies, eikä päiväkausiin tehnyt mitään muuta kuin urheili ja pyöräili. Se painosti äitiä. Hiljaiseen tapaansa hän joskus sanoikin, että hänen mielestään tuo on niin kovin turhaa. Mutta eihän heillä ollut työtä pojalle, eikä sitä voinut sentään palkkatöihinkään panna.

Näitä ajatellessa meni usein mieleen Kaisunkin kohtalo. Sille oli nyt vielä, tuollaisena puolikasvavana tyttönä kotonakin mitä tehdä, mutta kun kasvaa, mitä sillä teettää? Pannako palvelukseen, vai...? Äidin sydän hytkähti omituisesti. Palveluspiiaksiko se Kaisu sitten? Eihän se mitään muuten, mutta sittenkin... Ajatus painoi syvästi. Raha ei ollut kertaakaan kyennyt äidin silmissä nostamaan tytön arvoa rahojen kera siihen, mitä se olisi, jos oltaisiin vielä Pihlajaniemestä...

Ukko oli suvella sairastellut. Silloin oli emäntä kyllä usein luullut havainneensa etteivät ne nekään kivut aina olleet oikeita jumalan tauteja. Hän oli varma, että mies katuu. Olihan siitä puhuttu silloin tällöin. Mutta asia oli molemmille niin kipeä, nähtävästi, että siitä mieluimmin vanhaan, Pihlajaniemen viime vuosikymmenen tapaan vaiettiin. Kumpanenkin kärsi yksin. Aina kun pyrki hiukankin puhkaisemaan pintaa toiselle, yritti särkyä välit ja tulla riita.

Silloin kun Martilta tuli se Jobin-posti hänen tapaturmastaan, olivat olleet oikein ikävät ajat. Isä oli sairastanut pari viikkoa ja hourinut usein Martista. Äiti oli navetassa istunut yksin monta iltaa ja ajatellut sitä, kun Martti häneltä kerran pyysi rahaa kihloihin, eikä hän antanut. Jos äiti olisi antanut rahaa, kenties olisivat kaikki asiat nyt toisin? Martti olis täällä ja... Jumala tietää, taitais olla kotitalo myymättä, ja...

Se ajatus painoi lyijyraskaana Mäkitorpan emäntää niihin aikoihin. Jonkun verran helpotti vasta sitten kun yhdessä päätettiin kirjoittaa Martille ja Liisalle, että jos he tarvitsevat, voivat isä ja äiti kyllä lähettää rahaa. Samalla kysyttiin, että jos tulisivat kotiin, lähetettäisiin matkarahat.

Eivät he silloinkaan voineet puhua Pihlajaniemestä, kun tämä kirje kirjoitettiin, vaikka keskinäinen tunnelma olikin paljon tavallista herkempi.