Part 5

-- Kyllähän minä, onpa täs nyt päivää, eikä suuret touhut, aioin vain siellä suutaris käydä sitte kun on syöty.

Hän pujahti kamariin.

Jaakko Jaakonpojan oli hyvä olla. Pienoinen kamari oli kuin äsken tekijän kädestä päässyt nukkekammio. Lattia oli keltaiseksi maalattu, ja vahva liinöljyn haju täytti huoneen. Tapetit olivat vaaleat. Katto valkoinen. Ikkunan edessä oli pieni pöytä ja siinä Kaisun hoivaamia kukkasia, kukkaruukkujen ympäri käärittynä seinistä jääneitä tapetinjäännöksiä. Nurkassa oli vanhanaikainen piironki ja sen päällys peitettynä virkatulla liinalla. Lamppu, pullo puolillaan punaiseksi värjättyä öljyä. Lamppua vasten nojallaan isokokoinen valokuva Martista ja Liisasta amerikkalaisissa hääpukimissa ja posliiniasetilla muutamia kuvakortteja. Vuoteen yläpuolella seinässä kiiltävä venäläinen pyhimyskuva. Lattialla muutamia vääräjalkaisia tuoleja. Hurjistunut kärpänen pompotti kamarin kattoa ja piti suurta ääntä, parvi surisi ikkunassa, jonka toinen puolikas oli avoinna.

Jaakko Jaakonpoika pysähtyi silmäilemään kukkaspöydän yli ulos avonaisesta ikkunasta. Pari uljasta pihlajaa kasvoi juuri ikkunan alla ja huojuttelivat hiljaisen aamutuulen henkäilyn mukaan oksiaan, jotka leikkivät äsken puhjenneen lehtipukunsa kera.

Miehen oli hyvä ja levollinen olla. Hän kaivoi vuoteen vaatteiden alta käsiinsä piirongin avaimen, avasi sen oven, veti eteensä erään laatikon ja rupesi katselemaan papereita. Siinä oli useampia pankkitalletuksia, joita hän vuorontiestä katseli. Sitten jokunen velkakirja ja vihdoin se puolikas.

Hän katselee kaikkia niitä omituinen, tunnelmallinen hymy huulillaan.

Samalla lyö soittaja kirkonkellolla läppäyksen.

Jaakko Jaakonpoika vavahtaa. Tunnelmissa on tapahtunut jonkunlainen häiriö. Kokoo papereita takaisin isävainajan vanhaan lompakkoon ja sulkee piirongin.

Emäntä kutsuu syömään. Kaisun ääni kuuluu pihasta, kun hän avonaisen ikkunan kautta juttelee sieltä jotain äidilleen.

11.

Vahvasti heräävällä uteliaisuudella alkoi Pihlajaniemen entinen isäntä tutustua uuteen ympäristöönsä. Ennen ei hän vuosikausiin käynyt naapureissa, eikä tullut sairaaksi vaikka ei tiennyt yhtään mitä ne ajattelivat. Mutta nyt hän tuijotti jokaista vastaantulijaa silmiin aivan kuin aikeessa yrittää saada heitä puhumaan. Usein hän alotti itse puhelun, varsinkin jos tunsi. Ja kun sai sanan vaihtaa, meni mielihyvin edelleen. Tuntui kuin olisi jonkun velvollisuuden täyttänyt ja saanut siitä iloa.

Hän joutui tätäkin seikkaa ajattelemaan:

Minkä tähden mun nyt tekee niin mieleni puhumaan kaikellaisille ... enkä minä ennen välittänyt?

Hän oli sitä ajatellut jo monet kerrat itsekseen ja kerran johtui siitä puhumaan emännälle, arveli että jos emäntä ymmärtäisi.

-- Työn puute, sanoi vaimo.

-- Häh, ajatteletko jotta, tuota...

-- Ajattelen, jotta laiskuudesta se tulee, kun ei ole mitään tekemistä, niin on kuin kipeä.

Muorin ääni oli tavallista kimakampi. Olikohan hän itsekin tuntenut samaa? Mies jo katsoi tarkemminkin, että mitä se muori ajattelee ja sanoo.

-- Ja sitte se on niin imehellistä, että kun tuttu ihminen menee, niin jää mieleen kuin ikävä.

-- Laiskuudesta se tulee. Kun ei ole mitään työtä, eikä ajattelemista.

-- Niin puhuu edes ja kyselee ihmisiltä.

-- Joutavia mailman juttuja.

-- Mielelläsipä sinäkin sitte kuuntelet kun sullekin kerron mitä ihmiset puhuvat.

-- Mihinkäpä ne korvansa.

-- Ja jos sitä nyt menis ihmisten ohi mitään puhumatta, niin kopiaksi ne sanoisit kohta, kun tietävät että meillä vähä on.

Muorilla näytti olevan pahantuulen hetki, joka hänelle muuten sattui harvoin. Viimeiseen miehensä huomautukseen pyöri kielellä jo terävä vastaus, mutta painoi sen alas ja äänsi vain:

-- Hmm.

-- Mitä aioit sanoa? uteli mies, joka oli huomannut.

-- En mitään! Emäntä tarttui saaviin ja lähti ulos. Toinen jäi tuijottamaan jälkeen, mielessä polttava uteliaisuus.

Hän saattoi tällaisessa tapauksessa joutua omituiseen levottomuudentilaan. Tarve saada tietää mitä ihmiset ajattelivat juuri silloin kun ne käänsivät selkänsä ja jättivät viimeisen sanansa hieman umpikuljuiseksi ja hämäräksi, tuntui kasvavan kuin nälkä. Hän koetti seuraavalta onkia tietoonsa sitä, mikä edellisen kanssa jäi hämäräksi. Mutta kun ei voinut suoraan kysyä, täytyi yrittää kiertotietä.

Toisinaan tuntui siltä, kuin kaikki tämä olisi tarkoittanut kysymystä: pitävätkö ihmiset minua rikkaana? Jos ne eivät pidä, jos niiden mielestä minulla on liian vähä, niin.

Se oli hänestä pulmallinen ja kiusallinen kysymys. Jos vain sen saisi selville, niin...

Mutta ihmisten puheet olivat välinpitämättömiä ja epäsuoria. Mikä sanoi »Hooperkin äijäksi» ja nauroi, mikä taas puhui verenimijöistä ja luki hänet niiden joukkoon.

Se verenimijäkin? Verenimijä...? Sahanpatruunaa oli kuullut sellaiseksi sanottavan ja muuatta kauppiasta, ja ne olivat rikkaita.

Toisinaan taasen tuntui tätä levotonta uteliaisuutta nostattavan kysymys: mitähän mahtavat ihmiset tuumata kun myin Pihlajaniemen, isän perintötalon, ja nyt olen torpasta?

-- Torpasta, ajatteli hän. -- Vaikka on rahaa, mutta mitä ne siitä!

Kun joku kosketti puheissaan näitä asioita, kuunteli tarkemmin ja koetti arvata puhuttiinko peitetyin sanoin. Mutta tässäkin oli aina edessä se vanha juttu, että yksi sanoi sitä, toinen tätä, eikä Jaakko Jaakonpoika pitänyt oikein mukavina juuri kenenkään puheita.

Naapuriston mökkiläiset olivat melkein kaikki sosialisteja. Siivoja ihmisiä muuten, eikä Jaakko Jaakonpoika saattanut ymmärtää miten se oli mahdollista, että he olivat sosialisteja melkein kaikki.

Eräänä iltana istui hän suutarin mökillä ja katseli kun mestari ompeli pieksuja ja kuunteli samalla tämän jutuja. Siihen tuli Ville, jolta hän oli ostanut asuntohuoneensa. Villellä olivat rikkinäiset pieksusaappaat kainalossa ja toisen varrensuusta näkyi paikkanahkaa. Mies oli keski-ikäinen ja tanakka, liikkui rohkeasti, puhui korkealla äänellä. Näytti olevan alkuhumalassa. Sanat olivat piikkisiä ja saivat ketään väistämättä lennähdellä.

Pihlajaniemen entinen isäntä tunsi itsensä hiukan turvattomaksi. Hänelle meni aina, kun joutui lähelle viinan rohkaisemaa sosialistia, arka pelkuruudentunne mieleen. Varsinkin tämä Ville tuntui kantavan jotain häntä vastaan, vaikka oli saanut mökistään mitä pyysi ja kohta puhtaat rahat käteensä. Mutta Jaakko Jaakonpoika oli havainnut että sen katkeruus kuohui niiden maiden tähden. Kadehti niitä! Näytti olevan mieli pahana jo tuvastakin. Mutta miksei ollut ihmisiksi isännän kanssa! Enkä minä riidalla ostanut, itse tuli tuppaamaan. Ja millä se, sellainen, tuollainen sitä vuokraakaan olis niin paljo maksanut kuin isäntä tahtoo? Hyväthän sillä ansiot on, kuuluu sahan ajotöis tienailevan 6--7 markan päiviä. Siinä on palkkaa! Mutta mitähän siitä on siunausta tällaisille ... läpi kurkun menee viinana ja lihamakkarana ja taitavat sittekin mukulat nähdä nälkää...

-- Hou! Pihlajaniemen faariko se siinä...

Puhuteltu säpsähti. Ville istui hänen viereensä. Suutari katsahti kumpaankin, mutta jatkoi työtään.

-- Villekö se siinä? koetti Jaakko Jaakonpoika, tavoitellen leikkisää sävyä.

-- Niin, Ville se siinä, Ville vain!

-- Ville vain.

-- Ville vain!

Jaakko Jaakonpoika hiplaili itseään edemmäksi, silmissä jo arastava ilme.

-- Joudatko sinä suutari paikkaamaan nämä mun rajani?

-- Olisko niillä kiire? Mestari pysähtyi työssään ja asettui puhelemaan.

Suutari oli vähäinen, keski-ikäinen mies, jolla oli lempeästi sointuva ääni, täsmällinen puhetapa ja kauniit siniset silmät.

-- Kohta ne pitäis ... ei proletaarilla ole kenkiä pankolla.

Suutari oli ottanut kengät ja katseli niitä.

-- En suinkaan minä jouda niitä korjaamaan ennen kuin ylihuomenna.

Ville kiroili.

-- Mikä sua sitte nyt niin kovin kiirehtii?

-- Kotimäen töitä nämä tässä ovat ja ne on luvattu huomisiltaan.

Ville alkoi uudestaan kiroilla.

-- Ja sinäkin teet sellaisille ennen kuin tällaisille! Onko sen vietävän verenimijän raha parempaa vai mitä armoa sinä siltä odotat? Minä en sellaisille tekisi ollenkaan!

Ville vannoi sen päälle.

Suutarin kasvoille levisi hyväntahtoinen hymy, rauhallisesti hän selitteli:

-- Armonosotuksien nälässäkö sinä sahayhtiön puutavaraa ajat?

-- En, vaan sen tähden että nälkä pakottaa.

Hän kiroili taas.

-- Sama se on tässä muiden.

-- Se on pirun järjestelmä tämä kapitalistinen järjestelmä.

-- Älä niin jumalattomasti kiroile, kielsi suutarin vaimo, joka lakasi lattiata. Ville ja hän olivat sisar ja veli.

-- Ahdistaako se muoria?

-- Ahdistaa. On aina niin ilkeätä kuulla kun köyhä ihminen pitää tuollaista tyhjää melua.

-- Meluaa edes köyhyydessään.

-- Niin, mutta se on justiin sellaista kun hampaaton ämmä puris hammasta.

-- Piru kun tuolla Annikalla on suuri suu, totesi veli naurussasuin. Suutari oli ruvennut uudestaan neulomaan ja Jaakko Jaakonpoika kopisti hopeahelaisestaan suutarin työpöydännurkalle poroja suu aivan leveässä naurussa ja sanoi:

-- Kyllä ne akat osaavat.

Veli kysyi:

-- Etkö sä, Annikka, rupea naisten agitaattoriksi?

Mutta nyt juuri kaatoi vuoden vanha poika piimäkupin pöydältä lattiaan vähän vanhemman veljen niskaan, joka oli piehtaroinut pöydän alla.

-- Mukulat siellä! Äiti löi paljasta tukevaa jalkaa lattiaan. Lähti hätään valittaen: -- Voi sen tähden kuitenkin!

Ville alkoi puhutella Jaakko Jaakonpoikaa.

-- Te saatte hyvin heiniä siitä *mun* maastani.

-- Tuleehan siitä vähäsen. Jaakko Jaakonpoika katsoi arasti vilauttaen Villen silmiin.

-- Hyvinhän siitä tulee. Minä panin siihen voimaa.

-- Taisitpa panna.

-- Panin minä. Ja sen vuoksi se pistääkin niin hartaasti mun vihakseni.

-- Saithan sinä korvausta.

-- Piruako se sellainen! -- Vaikka ei mun oikeastaan sopisi teitä karehtia, sillä kyllä teitä vedettiin siinä talonkaupas.

Jaakko Jaakonpoika vavahti.

-- Niinkö meinaat?

Suu tavoitteli hymyä, mutuellen hermostuneesti.

-- Niitä puita on nyt joet ja järvet täynnä. Sanovat että viidenkolmattatuhannen puut on jo otettu, eikä vielä ole kaikki.

Ville katseli syrjittään minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi asianomaiseen. Jaakko Jaakonpojan huulet eivät enää tavoitelleetkaan hymyä. Hänet näytti hiljalleen valtaavan sisäinen tuska. Kynsäsi tavantakaa korvallistaan, otti piipun pois suustaan ja pani uudelleen, vaihtoi polvea polven päälle.

-- Johan ne sanovat, mutta en minä sitä usko.

-- Olisitte myynyt metsänne kantokaupalla.

-- Ajateltiinhan sitäkin, mutta siinä oli olevinaan niin hintaa, että...

-- Teidän olis pitänyt saada ainakin viisikymmentätuhatta Pihlajaniemestä.

Ville iski tulta paperossiinsa, laski kyynäspään polvelleen ja tuijotti Pihlajaniemen entisen isännän kasvoihin.

Jaakko Jaakonpojan leuka vavahti, piippu puolittain putosi käteen. Koko ruumiin läpi näytti virtaavan hermoja hervaiseva tunne. Suupielet yrittivät nauraa, mutta vääntyivät heti itkua lähentelevään väärään.

-- Ei taas, sanoi hän ja katsahti Villeen.

-- Vähintäin viisikymmentätuhatta! uudisti Ville. -- Sitä sanoo työnjohtaja, ja kyllä sen nyt jo näkee kuka tahansa.

Jaakko Jaakonpoika nielasi. Hän aikoi jotain sanoa, mutta voimakas sisäinen liikutus esti. Pani uudestaan piippuun ja viritti.

Suutarin kävi jo sääliksi, koetti lohduttaa:

-- Kauppa kun kauppa. Rahaa se on kolmekymmentäkin tuhatta.

Jaakko Jaakonpoika hieman ilostui.

-- Ja on mulla vähän muutakin, sanoi, kuin se talonhinta. -- Arka silmäys vilahti suutarista Villeen, että mitä tämä tieto vaikutti näihin?

Ville puri mälliä, suutarin hienopiirteisillä kasvoilla väreili hetkisen veitikka.

-- Eipä sillä, virkkoi Ville, mutta eipä se parinkymmenentuhannen lisä mahtaisi teillekään pahaa tehdä.

Se oli niin luonnollista Jaakko Jaakonpojasta, että hän tämän hermostuttavan tuskan päälle rupesi oikein nauramaan.

-- Pahaa tehdä! Kylläpä sanoi.

-- Niin, tuota...

-- Äläs puhukaan! -- Jaakko Jaakonpoika nousi seisomaan. -- Kellekäs lemmolle se kaksikymmentätuhatta pahaa tekis, kellekä jo? Vaikka olis satojatuhansia, niin mielellään vain ottais kaksikymmentä lisää.

-- Sitä minäkin.

-- Niin, sitä minäkin, mutta...

-- Kun se on mennyt, niin minkä sille tekee, sanoi suutari.

-- Niin, sitä minäkin vain! huudahti Jaakko Jaakonpoika.

* * * * *

Kun hän vähän myöhemmin asteli polkua kotiinsa, kuohuivat ajatukset toisinaan myrskynä, toisinaan taasen pysähtyivät. Joku oli kyllä ennenkin puheltaessa maininnut siitä, että Pihlajaniemestä oisi voinut saada enempi. Mutta kaikki sellainen oli tapahtunut välinpitämättömästi, ohimennen. Tämä nyt sanoi suoraan summan... Hyvä Jumala! Se voi olla totta. Minä olen lahjoittanut talon ... perintötalon... Hän poikkesi polulta ja istahti kivelle. Vatsassa viilteli niin omituisesti. Mikä siellä? ajatteli hän ja koetti panna pitkälleen puolukanvarsikkoon. Mutta nousi kuitenkin kohta, jos sattuisi joku näkemään. Omituinen voimattomuuden tunne ja heikkous oli vallannut koko ruumiin. Tuntui vilunväreitä.

Astellessaan kotiinpäin hän ajatteli, että saa nähdä tulenko minä kipeäksi.

12.

Hän sairasti toista viikkoa. Apteekista haettiin kylmyydentippoja ja koetettiin niitä. Kotimäen emännällä oli muuan vanha resepti, jolla isäntä oli kerran sellaisesta kohtauksesta parantunut, mutta se maksoi 1:86 penniä. Päätettiin siis odottaa apua kylmyydentipoista. Ja vihdoin kipu rupesikin hellittämään.

Koko ajan hän ajatteli, miten siinä talonkaupassa oli petetty. Rupesi yhä itsetietoisemmin epäilemään ettei tappio voisi olla niin suuri. Meneehän niiltä kustannuksiinkin. Ja tarvitsevathan ne voittoakin. Nämä havainnot lohduttivat koko lailla. Mutta samalla heräsi uudelleen ennen hyvinkin vahvasti kiusannut köyhtymisen pelko. Jos pitää vanhaksikin elää, niin kuluvat rahat. Ja lapset nyppivät niitä vähitellen. Hermannille piti kuukausittain lähettää kauppakouluun 80 markkaa. Maijaliisa kävi alituiseen tahtomassa rahaa.

Miten niidenkin on? ajatteli pienen kamarin vuoteessa makaava sairas mies. Hyvinhän se Kuusistonmies, niin kuin apelle oli tapa sanoa, talonsa asuu, mutta mihin ne sitä rahaa aina...?

-- Mihin, matki muori hyväntuulisesti kerran, kun tästä sattui tulemaan puhe. Tottahan sen on, Maijaliisan, mukavampi ottaa täältä ja säästää omiaan.

-- Niinköhän se tekee?

-- No niin se tekee! Tottahan sinä Maijaliisan tunnet. Kyllä se eteensä katsoo.

Jaakko Jaakonpojan oli hyvä mieli, kun asia sai tämän käänteen. Mutta samalla ajatteli: äläpä huoli, ei meilläkään satu olemaan rahaa tästälähtein! Hymyili.

Sairastumisen aikana tuli Martiltakin kirje. Loukkaantumisen vuoksi oli ollut pois töistä jonkun viikon. Pääsi kuitenkin taas jalkeilleen ja pystyi ansaitsemaan. Mutta molempia kiusasi koti-ikävä. Jos vain olisi rahaa, että saisi kotipuolessa jonkunlaisen talonpalan, he tulisivat pois. Mutta nyt ei sovi ajatellakaan...

-- Hm.

Kamarinovi oli kiinni. Jaakko Jaakonpoika makasi yksinään. Ulkona oli ilma pilvinen. Elokuun tuuli suhisi tuvantausta-pihlajissa ja huokui hiljaa kohisten läheisessä kuusikossa. Se synnytti apeata mieltä sairaassa, joka tunsi ruumiinvoimiensa alkavan palata, mutta joutui sitä syvemmin taas ajattelemaan elämänhuolia... Maata sairaana vieraalla maalla, jossa elämä tulee niin kalliiksi... Ja muori oli kirjeessä jostain sanasta, jota oli Kaisulla luettanut moneen kertaan, ruvennut aavistamaan että Liisa on lapsiinpäinkin.

Isä ajatteli nyt sitä. Katsoi kattoon ja ajatteli minkälaista se olisi, jos hän nyt olis Amerikassa, jalka murskana makaisi näin jossain nurkassa, emäntä olis lapsiinpäin, eikä olis rahaa yhtään?

Jaakko Jaakonpojan mieliala kävi oudoksi, yhä apeammaksi. Kun se oli aikansa askaroinut Amerikassa, heikon mielikuvituksen avulla kuvaillen Martin ja Liisan oloja, milloin sellaisiksi kuin olisivat he olleet Pihlajaniemen muurittomassa vinttikamarissa, kun talo oli englanninkieltä puhuvan miehen oma, milloin taas...

Mutta yht'äkkiä hän askaroi Pihlajaniemen vainiolla, eläen muistoissaan sen tukalan päivän, jolloin he Martin kanssa riitelivät. Se muisto oli merkillisen elävä. Hiki rupesi taasen kuohumaan. Hän muisti sanoneensa... Ja Martti sanoi... Kädet menivät ristiin.

-- Herra Jumala, anna mun syntini anteeksi, huokasi hän hiljaa, tuskan painaessa rintaa.

Metsän huokaileminen kuului toisinaan. Silloin tällöin pilkisti huimasti kiitäväin pilvien lomitse kirkas auringonsäde joutuen kuitenkin taasen eteen kiitävän pilven peittoon.

-- Kaksikymmentätuhatta markkaa saivat puijata, ja minä luulin...

Niin, hän oli luullut puijanneensa heitä vähintäin kymmenentuhatta!

-- Herra Jumala anna anteeksi mun syntini!

Pihlajaa ikkunan alla riepotti tuuli saaden aikaan rauhattoman, epävarman tunnelman. Ja kuusikko taampana huokaili, niin kuin matala, harva kuusikko huokailee ison tuulen käsissä, aivan kuin keuhkojen puutteessa hätäillen ja tempoen. Emäntä oli arvatenkin mennyt kylään, koska kaikki oli niin hiljaista ja yksinäistä. Mies sängyssä muisti yhä selvemmin mitä kumpanenkin silloin sanoi. Martti sanoi... Hän sanoi...

-- Olishan Pihlajaniemes maata riittänyt täyttää Martin mieliteko, ja nyt olis metsä tallella ja sais myydä kantokaupalla...

Hän koetti panna piippuun. Sitä tehdessä joutui ajattelemaan rahojaan. Ne tuntuivat nyt niin mitättömän vähiltä. Mutta jos olis se kaksikymmentätuhatta lisää...

-- Mitähän isävainaja mahtais sanoa?

Mielikuvitus nostatti tuohon Kotiniemen mäkitorpan pienen kamarin tuolille harmaahapsisen ukon, jonka pitkä vartalo oli vain hieman koukistunut. Ukolla oli mälli toisessa poskessa ja vaskihelainen visakallo savusi lujien hammasten välissä. Sairasvuoteella makaava mies vapisi. Isä, Jaakko Matinpoika tuntui istuvan siinä ja kyselevän -- aivan kuin silloin, siihen aikaan, jolloin vanhus ei kyennyt vaikean jalkavikansa vuoksi paljon koko kesänä töihin -- kyselevän pojalta töitä, moittivana, ohjailevana, aina varmana. Jaakko Matinpoika oli harmailla, terävillä silmillään tuijottavinaan sänkyyn ja kyselevinään, että missä on kotitalo, Pihlajaniemi?... Oletko sinä, nahjus, taas antanut koijarien vetää itseäs nenästä?... Missä on sun poikas Martti, jota minä aina pidin polvellani ja köröttelin Pihlajaniemen talonkannoksi? Kuinka sinusta on tullut Kotimäen mäkitorppari? Eivätkö nämä maat olleet Kivi-Esan raivaamia? Onko hänen poikansa ne sulle myynyt? Mitä sinä oikein toimitat? Hääh...?

Aivan kuin olisi korvissa kuulunut isävainajan tuttu tupakkasyljen loiskaus.

* * * * *

Kun emäntä vähän myöhemmin tuli kylästä, nukkui sairas ja puhui kuumehoureissaan silloin tällöin epäselviä sanoja.

13.

Parannuttuaan osti Jaakko Jaakonpoika hevosen. Mitä hän sillä tekisi, sitä ei hän oikein itsekään tietänyt. Etupäässä hän ajatteli kirkonkylän liikemiesten rahdinajoja. Siinä saisi aikansa kulumaan ja ansaitsisi edes puurosuolansa. Sillä aivan toimetonna aika keskikesällä kävi niin kovin pitkäksi.

Eräänä iltana oli hän viipynyt poissa hyvin myöhäiseen. Kello lähenteli jo 11:sta kun hän palasi mäen takaa, johon oli noin parin kilometrin päähän vienyt itse hevosen. Sieltä tullessaan kuuli muutaman mäen syrjästä salvumiehen kirveeniskuja. Kohta meni hänen mieleensä Taavetti, josta kylillä oli puhuttu. Se oli muuan nuori mies, joka oli saanut kauppias Martikaiselta pienen palstatilan noin 3 kilometrin päässä kirkolta mäen takana. Mies oli niin varaton, ettei sillä ollut penniäkään maksaa maastaan. Mutta hän oli siivoluontoinen ja vahva työmies. Vaimoakin ylistettiin käteväksi. Niillä oli vuoden vanha lapsi myös. Mies oli sahassa ajo-työssä.

Ja näistä nyt oli Jaakko Jaakonpoika kuullut kerrottavan, että ne olivat asuneet siellä palstallaan eräässä luhtaladossa jo koko kesän. Vaimo teki päivät maatöitä, ja lapsi oli pellonpientareilla. Öillä vaimo ajoi hevosella erästä vanhaa huonetta ja mies rakensi. Ihmisille oli hyvin vaikea määrätä kantaansa tähän kummalliseen pariskuntaan. Kun vaimot, joiden miehet myöskin olivat sahalla töissä, lykkäsivät lapsenvaunujaan pitkin kujia ja keskenään joskus joutuivat puhelemaan näistä, he eivät osanneet semmoista akkaa pitää muuna kuin löylynlyömänä. Kun hänen joskus kuulivat hevoskaakkineen tulevan seinähirsi-kuormineen kylästä, ja mäki tömisi ja ryskyi kun he jo makasivat, mutisivat he, että tuo on kumma ihminen. Toisinaan, kun he hänet näkivät, pysähtyivät salaa katsomaan: tukeva ihminen, rohkea katse. Suuta sillä myös kuului olevan.

Vaimo oli kotoisin muista pitäjistä, mikä selittikin kaikille hänen omituisuutensa. Mies oli täältä kotoisin. Vähäpuheinen ja siivo. Häntä taasen työtoverit pitivät löylynlyömänä, josta takapuolilla riitti monta leikkiä. Taavetin kuullen ei sitä kuitenkaan tehty. Siihen oli arvatenkin omat syynsä.

-- Pitääpä mennä katsomaan, virkahti Jaakko Jaakonpoika itsekseen, heitti suitset kaulaansa ja lähti astumaan kirveenääntä kohti. Kun pääsi matalaa mäkikuusikkoa kasvavan metsän läpi, levisi eteen pieni mäkien välinen notkelma, ja sen vastaisella puolella jo näkyikin salvumies telineillään. Utelias tutkija oli pian rakennuspaikalla.

-- Hyvää iltaa! hän huusi miehelle, joka pysähtyi työstään vastatakseen huomaavaisesti tulijalle.

-- Iltaa.

-- Täälläkö rakennetaan?

-- Niin.

Aivan tuvan ääressä purki vaimo rakennushirsiä rattailta, ja laiha voikko hevonen söi jo vapaaksi laskettuna niityllä. Puuropannun alla kiven kolossa paloi tuli.

-- Tulin katsomaan kun olin hevosta viemäs ja kuulin kirveeniskut.

Taavetti ryhtyi uudelleen työhönsä. Pieni tupa nousi jo puoli-ikkunoissa.

-- Saahan tätä katsoa, tpho! Taavetti sylki kouraansa ja jatkoi työtään.

Jaakko Jaakonpoika kiersi nurkantaitse pihanpuolelle, missä vaimo purki kuormaa. Teki tälle uuden hyvänillan ja sai kirkasäänisen vastauksen.

-- Hauskaahan se on, sanoo vaimo, että joku meistäkin piittaa! -- Kuivat, jo hieman vanhentuneet rakennushirret liikkuivat naisen käsissä kumman keveästi. Niitä liikutellessaan kertoi Mäkitorpparille, että hän oli tavallisesti hakenut joka yö kaksi kuormaa. Mutta nyt oli hevosparka, jolla täytyi ajaa sahanajoissa kiinteät päivätyöt, niin väsynyt, ettei sopinut tänä iltana enää mennä. Jaakko Jaakonpojan mielestä tuo nainen itse oli aivan kuin juuri ylösnoussut.

-- Tuossako te asutte? kysyi vieras, kummastelevana osoittaen mäkirinteessä, aivan vieressä olevaa latoa, jossa hevosloimi toimitti ovenvirkaa.

-- Siinä. Mikäs hätä näin ihanana kesänä. -- Vaimo pujahti latoon.

-- Tulkaa katsomaan! kuiskasi ovesta. Lato oli seiniltään tuulta vasten verhottu niinimatoilla ja säkeillä, samoin lattia. Ovipielessä oli pöytä, perällä vuode ja pari tuolia. Kesäyön lempeässä valossa näytti ladonsisus hyvin somalle. Havaitsi heti että emäntä kykeni pitämään siistiä.

-- Taavi nukkuu, virkkoi vaimo huolellisesti peitellen lasta, jonka tukevat, terveet posket loistivat peiton alta.

-- Joo-o. -- Muuta ei ihmettelevä vieras osannut sanoa.

Vaimo siirtyi nyt puuroa keittämään.

-- Meidän navetta ja talli ovat tuolla tuon suuren kuusen alla, osoitti vaimo. Siellä makasi pienessä aituuksessa kirjava, pieni lehmä. Sen pieni kello kilahti silloin tällöin hiljaa märehtiessä. Hevonen söi niityllä, hammas tuntui olevan vielä kunnollinen, sillä jokainen ote rauskahti niin terävän somasti. Aurinko oli jo ammoin sitten laskenut, mutta laskun jälellä näkyi vielä lämpöisen hohtava punainen auer.

Taavetti tuli rakennukseltaan, kun vaimo kaasi puuron vatiin, ja he siirtyivät latoon illastamaan. Pihlajanientä pyydettiin sisään latoon, mutta hän istui vain kynnykselle juttelemaan kun isäntäväki söi. Hän oli niin kummasti mieltynyt tähän kaikkeen, ettei oikein tiennyt mitä sanoa. Ja kun ei näillä ihmisillä ollut mitään kädestä lähtevää, muuta kuin se, minkä Taavetti päivin ansaitsi sahasta. Lehmä oli ostettu vaimon säästöillä ja hevonen Taavetin. Tupa-ainekset, samoin kuin maakin, oli velkana, mutta Taavetti puhui siitä aivan levollisesti. Kertoi suunnitelmistaan, miten hän päivät ansaitsee sahassa ja yöt asuu täällä, hän ei tarvitse vielä aivan monta tuntia vuorokaudessa lepoa, kun on nuori ja terve. Vaimo on kova ojantekijä. Hän tahtoi viedä isännän katsomaan, minkälaisia ojia muija luo. Siellä oli todellakin ojia, joita tekemikseen olisi viitsinyt omistaa vaikka mies.