# Jaakko Jaakonpoika

## Part 4

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/jaakko-jaakonpoika-14349/index.md

Jos tahtoisikin nyt vielä itse jonkun vuoden pitää, niin antaisi hänelle edes Hevoshaankydön, kun ei sitä muutenkaan tule kunnolla asutuksi...

Martti äesti ja haaveksi. Kirkas, aurinkoinen taivaslaki oli täynnä kiurunlaulua. Maantietä ajoi pitkä jono sahan lautakuormia. Vainiolla oli kaikkialla kylvöväkeä ahkerassa puuhassa. Talven kaatumisen jälkeen oli elämä taasen saavuttamassa keväistä reippauttaan, valaistua kirkkauttaan. Nuorukaisen mielestä se karkoitti roudan. Huhtikuun jääsohjuinen katkeruus suli. Moni talvinen tuska muistui tässä mieleen pimeinä mielikuvina, jotka nyt keväisessä valaistuksessa saivat kirkkaamman pohjan.

-- Hevoshaankytö!

Alkoi näyttää siltä kuin kaikkien ristiriitojen ensimmäinen selvittäjä olisi siinä. Jos hän saisi sen täksi kesäksi jo? Ajatukset punoivat hänet niin kiinni tähän päähänpistoon, että hän heitti hevosensa siihen seisomaan ja kävi isän luo, joka kylvi.

Hän puhui asian isälleen. Selitti ensin hajanaisin, epämääräisin sanoin koko suunnitelmansa ja kosketti lopuksi *tulevaisuudessa* tapahtuvaa talonjakoa.

Mutta isä suuttui. Hän käsitti pojan vaatimuksen itseensä kohdistuneeksi hävyttömyydeksi, ettei hän muka enää saisi olla isäntänä...!

Erittäin lie koskenut arkaan kohtaan Martin puhe talon jakamisesta. Se meni aivan toiseen suuntaan kuin ne suunnitelmat, jotka isän sielussa olivat talven kuluessa kehittymistään kehittyneet. Jaakko Jaakonpoika oli pelännyt juuri Marttia, jos tämä alkaisi vastustaa talon myyntiä. Vaikka ei hänen tarvinnut pojasta suuria välittää, oli tämä pelko ollut pitkin talvea omituisena, levottomuutta tuottavana painajaisena mielessä, kun muuten huvittelihe talonhinnan tuottamien mielikuvitusten iloilla. Martti oli vaikuttanut kuin uhkaava omatunto.

Nyt oli tämä astunut esiin juuri kun isä ajatteli, että milloin siltä suoraan kysyisi, myydäänkö talo?

Niin puhkesi riita. Aivan kuin paha paisuma olisi alkanut juosta.

Toisiinsa eivät he kuitenkaan koskeneet.

Martti ajoi lakittomin päin ja isä edelleen kylvi. Kovat, syyttävät, katkerat sanat sinkoilivat vastakkain.

Märkä pelto höyrysi, oli limaista ja kuollutta.

Kiuru siirtyi etäämmälle livertämään, aivan kuin tuntien, ettei täällä nyt kukaan jouda sitä kuuntelemaan.

Vähitellen miesten kovat sanat harvenevat, katkeruus lakkaa purkautumasta, seuraa synkkä vaikeneminen.

Tälle asteelle on ehditty, kun sisar tulee isää hakemaan kotiin.

-- Kuka siellä?

-- Se on se herra, Bränforssi, sanoo Kaisu.

Jaakko Jaakonpoika heittää vielä pari kolme kouraa, laskee kylvinvakan maahan ja lähtee kesken kylvöään, sanomatta äestäjälle mitään ohjetta siltä varalta jos kylväjä viipyy.

* * * * *

Bränfors oli taas tullut katsomaan joko talonkaupat tehdään.

-- En minä vielä ole aikonut, kielsi Jaakko Jaakonpoika.

Vieras jutteli. Kun poikakin kuuluu Amerikkaan hommaavan, mitäs vanha mies enää sitten talolla tekee.

-- Amerikkaan? Marttiko? kysyi Jaakko Jaakonpoika, otti paperossin pois suustaan ja tuijotti herraa silmiin.

Niin oli kerrottu. Kuka? No sitä puhuttiin.

-- Kumma ettei isäntä tiedä itse.

Hänelle ei, muka, sanota, valitti Jaakko Jaakonpoika nololla, matalalla äänellä.

Mutta hän oli lukenut metsän, otti vieras puheeksi pääasian. Siellä oli paljo vajamittaisia puita, huomattavan paljo lahoja, vähä kelvollisia. Mutta uittoväylä on hyvä. Sen vuoksi voi hän maksaa hyvästi.

-- Kaksikymmentäkahdeksantuhatta viisisataa.

-- Viisisataako päälle? tiedusteli Jaakko Jaakonpoika hiljaa. Huulet värisivät liikutuksesta ja silmät tuijottivat nauraen juttelijaan. Hän oli jo melkein sanomaisillaan, että onko se nyt sitte oikein jumalansanaksi, ettei siihen voisi puoltatoista lisätä, mutta samassa emäntä, joka oli puuhannut kaapin luona, muistutti:

-- Älä vain! -- Loi mieheensä pitkän, merkitsevän katseen.

-- Tähän aikaan ei kannata maanviljelys, selitti herra. Ei kukaan viitsi tehdä työtä. Nuorikansa ei jouda muuhun kuin iltamapuuhiin ja työväkeä ei saa muuta kuin hevosen selästä puhutella.

-- Se on aivan tosipuhetta.

-- Miksei se olisi. Ja jumalattomuus on niin suuri. Ei kukaan käy kirkossa, eikä ota elämää vakavasti. Ken on talon edessä, hänellä on liian raskas taakka, asui taloa sitte omain lasten taikka vieraan palvelijaväen kanssa. --

Mutta tämäpä mies ymmärtää, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja tuijotti ihmeissään toisen suuhun. Jo pyrki kielelle sana ja teki mieli ruveta juttelemaan omia kokemuksia, tämänpäiväisiäkin. Mutta kun emäntä taas tuli kamariin, karttoi tekemästä sitä tämän kuullen.

Talonkaupoista ei tullut sen valmiimpaa tällä kertaa. Mutta kun Jaakko Jaakonpoika meni takaisin pellolle, oli hänen silmissään tuima, voitokas katse. Hän oli ollut havaitsevinaan että se nousee kolmeenkymmeneen tuhanteen.

* * * * *

Samana iltana pidettiin Pihlajaniemessä raamatunselitys. Isäntä oli puhujan kanssa tuttu. Istuivat kamarissa jutellen kun odottivat seuraväkeä.

Jaakko Jaakonpojan teki mieli tälle opettajalle tyhjentää sydäntään, sillä illan tullen painoivat päivän vaihtelevat kokemukset raskaasti miestä, joka koko elämänsä oli joutunut vain verrattain tyyniä soutamaan. Vaikeuksista oli hän tavallisesti selviytynyt pujahtamalla niiden ohi. Mutta tässä nyt näytti nousevan eteen ristiriitoja, joiden ohi ei päässyt samalla tavalla kuin ennen: jäämällä hiljaiseksi ja antamalla asian mennä menojaan. Niin kuin se Martinkin maapuuha. Tulee juuri silloin kun hän oli suunnitellut järjestää asiat parhaan ymmärryksensä mukaan aivan toisin, lastensa parasta katsoen...

-- Vai mitä se Kananteri siitä ajattelee? jatkoi hän ääneen saarnaajalle puhuen.

-- Niin mistä?

-- Tässä vain ajattelen, kun ei tahdo enää saada lapsiaan ollenkaan tottelemaan.

-- Jumalattomuus kasvaa.

-- Eikö se sitä mahda olla... Vaikka eipä sillä, kyllä nämä meidän ovat totelleet näihin asti, mutta vanhin poika alkaa yllöötellä.

-- Onko se sosialisti, vai?

-- Ee-i se, minä luulen, mutta nuorisoseuralainen, siellä se...

Kananteri naurahti:

-- Samaa maatahan ne ovat. Ei niissä jumalasta puhuta eikä vanhuksen kunnioittamisesta, ei.

-- Jopa nämä niistä.

-- Syntisiä lihanhimoja kutkuttavia elkeitä keksivät.

-- Ja uskonevatko enää Jumalaankaan kaikki?

-- Ei toki, Jaakko hyvä. Uskooko edes teidän poikanne?

Jaakko Jaakonpoika nosti pelästyneenä silmänsä.

-- Marttiko? kysyi.

-- Teidän poikanne?

-- Niin Martti, Hermanni onkin nyt parhaillaan vasta rippikoulus.

Saarnaaja hivutti kämmentä sormellaan.

-- Mahtaako Martilla olla vielä jumalantuntoa, vai onko seura saanut hävittää tyyten?

Jaakko Jaakonpojalle alkoi tehdä keskustelu pahaa. Isäntunto nousi puolustamaan poikaa. Kiinnittäen neuvottomana haparoivan katseensa Kananterin urkkiviin, nauraviin silmiin, sanoi hän syvällä vakavuudella:

-- Tottahan tuo nyt edes Jumalan uskoo.

Mutta samalla valtasi hänet tuskallinen levottomuus: saattaisko poika, jolla on jumalantunto, kohdella isäänsä niin kuin Martti häntä oli kohdellut tänään? Sydäntä tuntui heikasevan ja otsalle kihosi kylmä hiki.

Hänen oli vaikea olla. Saarnaajan nauravat silmät tirkistelivät ja vaanivat jos mihin katsoi. Ajatteli jo lähteä käymään ulkosalla, nousi, mutta virkkoi vielä puheenaineeksi:

-- Talon ostajakin tässä oli.

Kananteri pyöristi silmiään:

-- Aiotteko talonne myödä?

Eihän sitä vielä ollut päätetty, mutta hyvänpuoleista hintaa oli ostaja tarjonnut. Oli ruvennut raha vähin miellyttämään. Mitä se Kananteri siitä?... Emäntä ja Martti ovat vastaan...

-- Sahako?

-- Se. Sen työväenkin kanssa on niin ja näin, menevät omille teilleen kun mielistyvät, pojatkin, eikä näin vanhana enää nykyaikaisen palkkaväen kanssa kukaan jaksa. Eiväthän ne tottele, eivätkä viitsi mitään. Tässä on tullut saaduksi jo niin kyllikseen ... tekis mieli loppuikänsä elää hiukan helpommalla, jotta olis aikaa ajatella sitä parempaakin asiaa. Kun sais neljäkinkymmentätuhatta pankkiin, niin...

Jaakko Jaakonpoika katsoi saarnaajan silmiin ja naurahti taasen omituisella tavallaan.

-- Olishan siinä, vastasi Kananteri, hajamielisen näköisenä, nähtävästi ajatellen jo jotain muuta.

-- Aikonee Amerikkaan tämä vanhempi poika, jatkoi isäntä, ja nuoremman mieli tekee kauppakouluun. Saisivat sitte mennä mihin kummankin mieli tekee.

-- Vai niin!

Nyt toi emäntä kahvia. Tuvanoven aukeamasta näkyi kylän ihmisiä jo istuvan penkeillä ja kuului muutamain vanhain miesten keskustelua heinämadoista. Saarnaaja joi kahvinsa ja meni alottamaan.

9.

Jatkaessaan äestämistään tunsi Martti nyt itsessään jotain perusteellisesti sortuneen. Isä oli sanonut myyvänsä talon, kun pojat eivät kykene töihin eikä ikänä omaa taloa asumaan. Marttia oli hän syyttänyt solvaavin sanoin, oli ilmoittanut että *Martti saa mennä*. Mennä? Kodistaan! Häntä, vanhinta poikaa ei siis tarvita, hän on liikaa kotona, ja kun ei tarvita, ajetaan maantielle...!

Nuorukainen istui pellonpientareella ja itki kuin lapsi, katkerasti ja nikottaen. Mutta kun oli aikansa itkenyt, alkoi nuoressa mielessä nousta uhma.

Martti tunsi syvällä itsetunnolla ettei Pihlajaniemessä tulla toimeen ilman häntä. Mutta isän viimeaikainen menettely- ja talonmyyntisuunnitelmat selvisivät nyt ilmielävinä.

Hän pisti käden taskuunsa. Siellä oli kukkaro ja siinä 50 penniä. Se oli jäännös siitä markasta, minkä oli viime lauantaina saanut nuhteiden kera. Tirkistellessään taskuun, meni mieleen, ettei hänellä ole vielä milloinkaan ollut kerrallaan enempää kuin kymmenen markkaa omaa rahaa.

... Työtä olen kuitenkin tehnyt, ajatteli hän ja katsellen käsiään jatkoi katkerasti:

-- Näillä ei voi kotipellontyössä ansaita yhtään ilohetkeä ... ei yhtään muuta kuin ruuan ja vaatteet ja oikeuden kerjätä rahaa pikkutarpeisiin...

* * * * *

Kun Martti tuli pellolta kotipihaan, kuului tuvasta virrenveisuu. Pihassa oli vielä sinne menossa pari vaimoihmistä ja eräs ukko. Laulusta päättäen oli siellä seuraväkeä koko joukko. Vaimot menivät suoraa päätä tupaan. Portailla talon harmaa kissa läheni toista ja naukui.

-- Kissa, sanoi vaimo ja kumartui hyväilemään.

Vanha ukko pysähtyi hyvittelemään koiraa ja puhuttelemaan Marttia.

-- Selitys on taitanut jo alkaa?

-- Minä en tiedä, vastasi Martti, tulen juuri pellolta.

Ukko meni tupaan.

Martti lähti viemään hevosta laitumelle. Kun siltä matkaltaan illalla palasi, oli tupa jo tyhjänä väestä. Saarnamies söi kamarissa, johon äiti sitä passasi. Isä kulki paperossia imien tuvan ja kamarin väliä kuin työtä hakien. Hermanni oli jo syönyt ja luki ikkunanpielessä. Martti astui pöytään. Isä kysyi asiakseen:

-- Äestitkö sinä sen?

Mutta nähtävästi hän tiedusteli aivan toista asiaa kuin tätä, sillä hän tapaili hermostuneella levottomuudella pojan katseita. Viipyi kotvan ennen kuin Martti vastasi:

-- Rääpin niin kuin tällainen rääppii.

Mutta suuttumus nousi pojassa niin ettei voinut hillitä itseään. Hän heitti lusikan kädestään ja kiirehti kuohuaan pidätellen ulos.

Isän kasvoille nousi pilvi. Pian hän yritti tavoittaa tuttua hymyään, mutta ei onnistunut.

Hermanni katsahti kirjasta kun kuuli mitä Martti sanoi, mutta panematta siihen suurempaa huomiota painui taas lukemaan.

Jaakko Jaakonpoika istui. Kasvoilla ja koko olemuksessa kuvastui edelleen levoton epävarmuus. Aivan kuin johonkin tarttuakseen, kysäsi hän Hermannilta matalalla äänellä hyvin totisena:

-- Onko Hermanni kuullut, että täällä oli taas se talonostajakin?

Poika ei vastannut, ehkä ei huomannutkaan.

-- Kyllä se tarjoaa julman hyvää hintaa, jatkoi isä, nyt puolittain itsekseen, puolittain pojalle aiottuna.

Hermanni jatkoi lukemistaan.

-- Myydäänkö, mitä Hermanni sanoo?

Poika laski kirjan alas ja näytti yrittävän irroittaa ajatuksiaan luetusta. Isä iski kysyvän, levottoman katseensa häneen.

Mutta silloin avautui taas kamarinovi, saarnamies tuli täyteläisestä hyvinvoinnista puhkuen ja puhui korkealla, iloisella äänellä:

-- Jos te talonne myytte, Pihlajaniemi, niin teidän pitää vaatia sata, pari, yli kolmenkymmenentuhannen ja lahjoittaa lähetykselle se ylitulo.

* * * * *

Pari päivää myöhemmin oli Martilla keskustelu äitinsä kanssa navetassa. Tämä tapahtui pitkästä aikaa. Martti oli häätynyt sitä etsimään kuin viime hädässä, jolloin side kotiin ja vanhempiin tuntui katkeavan.

Maailma oli toisinaan tuntunut hyvinkin houkuttelevalle silloin, kun kotiside vielä näytti olevan katkeamattoman luja ja lyhyt, joka laski liikkumaan vain määrätyllä alueella. Mutta nyt, kun side uhkasi katketa, tuntuikin kaukainen, vapaa maailma vieraalta ja kolkolta ja kotisidettä olisi niin mielellään lujittanut vielä hetkiseksi ainakin.

He olivat kauan jo haastelleet äidin kera. Martti tunsi omituista pettymystä ja tyhjyyttä. Äiti olikin viime aikoina käynyt entistä vaiteliaammaksi hänkin, kääntynyt ikään kuin sisäänpäin ja ruvennut elämään samalla julkisempaa ijankaikkisuuselämää. Toisinaan oli hän näyttänyt kovin väsyneeltä ja rasittuneelta, vaikka ei valittanut. Silloin oli silmissä aina lakastunut kiilto, joka muistutti eräänlaista tylsyyttä. Eikä äiti ottanut enää huomioonsa hänen, enempää kuin Hermanninkaan valitusasioita niin kuin ennen.

Mikä äidin oli tullut?

Navetassa puhuttaessa satuttiin koskettamaan talonmyyntiä. Martti havaitsi että äitikin oli sitä ajatellut.

-- Emme me jaksa enää, eikä teistä kummastakaan mitään talonasujia tule kumminkaan, sanoi äiti haukotellen, aivan kuin olisi ollut puhe hyvinkin vähäpätöisestä asiasta.

Martille kuohahti veri päähän. Näinkö ajattelee äitikin? Minusta?

-- Olenko minä sitte todellakin niin huono?

-- E-et olekaan, sanoi äiti venyttäen. Mutta emme me enää kauan jaksa asua, eikä isäs palvelijoitakaan ota kun palkat on niin ylelliset, ja Amerikkaan te kuitenkin, sinäkin...

Sitäkö? leimahti Martin ajatuksissa.

-- En minä!

Ja veren hyökätessä kasvoille hän sanoi:

-- Äiti, minä olen ajatellut naimisiin, ei mulla ole vähääkään Amerikkaan halua.

-- Sinäkö, lapsiparka?

Nyt katsoi äiti osanotolla, kasvoille oli ilmestynyt harrastavaa eloisuutta.

-- Ja ketä sinä ajattelet?

Martti mainitsi.

Tumma pilvi hyökkäsi äidin otsalle.

-- Ja millä te Pihlajaniemen saisitte irti?

Äiti puhui korotetulla äänellä ja huiski jo astioita navetan lattialla.

-- Milläkö?

Martti tuskin tiesi mitä kysyi. Hänen masennuksensa kasvoi joka silmänräpäys ja suhde äitiin hivui hivumistaan.

-- Niin millä? tiuskasi äiti. Rahaa siinä tarvitaan, jos aikoo perinnöstä lunastaa tähän aikaan.

-- Neljäsosahan kuuluu minulle, muistutti poika.

-- Neljäsosa! Ja mihin luulet meneväs Pihlajaniemen neljänneksellä? Ei tässä ole rikastuttu suuria, vaikka on ollut suurempikin manttaali.

Martin kädet olivat valahtaneet kahden puolen, mutta hän koetti vielä ponnistaa uskoaan.

-- Ajattelin siinä alkuun päästävän, sanoi hän hiljaa.

-- Ajattelit! matki äiti taas tuolla vieraalla äänellä. Katso rikkaampi. Tottahan nyt tuollainen poika rikkaammankin...

Viime sanoissa oli lähentelevää imelyyttä. Martti katsoi sen johdosta pitkään äitiä, mutta tunsi että häntä rupesi kovin hävettämään.

Hetkisen vaikenemisen jälkeen äiti taas jatkoi:

-- Isälle tarjotaan lähelle kolmeakymmentätuhatta. Ja kyllähän sinä sen ymmärrät, että meidän täytyy katsoa kaikkien perillisten etua yhtäläisesti... Taikka ainakin isäs niin ajattelee... En minä välittäisi, panisitte pitkin tai poikki, pian mun aikani on ollut. Mutta ette te kuitenkaan sovi, paras kun myydään, saatte yhtäläisen rahaosanne kukin.

Martista tuntui kuin navetanlattia olisi heilunut ja samalla hiljaa vajonnut alaspäin. Nyt ymmärsi hän että Pihlajaniemi myydään, eikä hänellä ole rahaa sitä ostaa... Oli luullut että äiti sentään viime tingassa asettuisi vastanakaan.

... Mitäs varten minä sitten Amerikkaan menisinkään? pujahti yht'äkkiä mielessä kysymys. Ei suinkaan hän ikänä saavuttaisi sellaista rahamäärää jolla sen irti saisi...

-- Ei ikänä! virkahti hän ääneen.

-- Hääh? kysyi äiti.

Martti hymyili vain katkeraa hymyään, eikä vastannut.

Side äidin ja pojan väliltä hivui hiljaa, hyvin hiljaa. Äiti seisoi vasikkakarsinan aitaa vasten nojaten ja tuijotti eteensä aivan kuin odottaen vain kohtauksen päättymistä pojan puolelta. Hänen olisi pitänyt mennä toiselle puolen jokea Kananterin seuroihin.

Martti lähtikin navetasta omia aikojaan, meni talliin, veti oven jälessään kiinni, istui tallin ylisen tikapuulle ja tuijotti eteensä.

Hänen aikomuksensa oli ollut kysyä äidiltä kihlarahoja, äidillä kun tiesi olevan oman kassan jota keräili miten milloinkin. Mutta monta aikaa haudottu unelma oli nyt mennyt rikki. Tunsi ettei voisi siitä asiasta äidille puhua koskaan.

-- Ei koskaan!

Käsi puristui nyrkkiin, silmäkulmassa leimahti liekinalku. Päähän alkoi tunkeutua uusia ajatuksia; ehdotuksia syntyi: lähteekö rautatietöihin, tukkijoelle, vai kohtako Amerikkaan sittenkin, taikka...?

Nuorukaisen elinvoima synnytti kokonaisen uusien suunnitelmien mylläkän. Ajatusten kirjava lauma aivan kilpaillen karkeloi etsien raha-ansion lähteitä. Veri jyskytti: Rahaa! rahaa! ra-a-a-haa...!

Uhma alkoi nousta. Martti ei ollut vielä milloinkaan elämässään ottanut havaittavampaa omintakeista askelta. Sellaista oli kyllä uneksinut, nyt vasta tarjoutui siihen ajava pakko työntämään liikkeelle. Mitä tässä pelkää...? Todellakin...!

Luottamus omiin voimiin alkaa nousta, elinkyky etsiä toimintaa.

Maanhalu hämärtyy, suuri intohimo täyttää mielen, kädet puristuvat nyrkkiin:

-- En kerjää! En äitiä, en isää!

Sen sanottuaan tunsi tavatonta iloa ja lähti pää pystyssä tallista.

Isä tuli tuvasta pyhämekossa piippua poltellen ja äiti seurasi pari syltä jälessä laulukirja kädessä. Hermanni rakensi lutinseinämälle voimistelutelineitä ja Kaisu kurotteli avonaisesta tuvanikkunasta vehkeillen.

-- Katsokaa kodin perään! huusi äiti kaikille yhteensä, aivan kuin ennenkin.

Ilta oli kaunis. Elukkain ynisemistä kuului avonaisesta navetanovesta. Koira juoksi Martin luo häntää heilutellen ja kissa tuijotti pihasta Kaisua, joka sille huuteli:

-- Kissu, kissu, kissu.

* * * * *

Viikon kuluttua Pihlajaniemi myytiin kolmestakymmenestätuhannesta yhdestä sadasta markasta.

Sen sata markkaa sai Kananterin lähetystoimi.

10.

Jaakko Jaakonpoika istui uuden majansa rappusilla ja poltti tutulla hopeahelapiipullaan, katseli silmät sirrillään alas kylään ja kasvot loistivat. Pihlajaniemen myynnistä oli kulunut toista vuotta.

Oli kaunis kevätkesän aamu. Aurinko kimalteli niin somasti kirkon keskikuvussa ja kellotapulin ruuduissa. Hiukan etäämmältä, pienoisen järven lahdenpoukamassa olevan sahanpiipusta pöllysi paksu savu, joka kirkkaassa ilmassa kuitenkin sitä myöten haaleni ja hajosi harmaana usvana. Lähempänä kylässä loisti kunnanlääkärin talon mönjäpunainen levykatto, ja aivan sen vieressä kihlakunnantuomarin rakennuksen sinkkilevykatto kimalteli hopealle. Nimismiehen taloa tuolla toisella puolen jokea kattoi vain huopapeitto. Mutta pari kauppataloa loisteli mustiksi vernissatuissa levykatoissaan. Nämä ikään kuin hallitsivat kylää ja antoivat sille luonteen. Siellä oli sitten lukematon paljous kaikellaisten pienten asujain pärekattoja, hyvin paljo niissä uusia. Pappilaa ei paljon näkynyt suuren puiston keskeltä.

-- Se sais näkyä, ajatteli Jaakko Jaakonpoika, kun joutui pappilaa etsimään.

Hän täytti piippunsa uudestaan. Kylästä kuului humuna erilaisia sekavia ääniä, rattaiden pärinää, salvumiesten hakkuuta, kukonlaulua ja yksinäisiä ihmishuutoja, jotka kaikki yhdessä synnyttivät vilkasta elämäntuntoa.

-- Tästä on mukava katsella, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja saatuaan piippunsa vireeseen sovittautui siihen vielä mukavammin katselemaan ja kuuntelemaan.

Tämä kartano oli matalalla kivisellä mäellä, jossa siellä täällä oli useita samanlaisia. Tuparakennus, jossa oli vain tupa, pieni kamari ja porstua, oli äsken maalattu ulkoa ja sisästä. Maata oli huoneitten ympärillä sulalla noin tynnyrinalan verta. Osa näytti raivatun kiviseen mäkeen, osa lutakkoiseen notkelmaan.

Pikku tuparakennus näytti sangen somalta nyt uudessa, siistityssä asussaan. Kylästä, joka alkoi jo rakennuksineen ja meluineen muistuttaa kaupunkia, oli se riittävän kaukana, ettei sen melukaan häirinnyt. Jaakko Jaakonpoika oli sen heti ensi käynnillään pannut merkille. Täällä oli sopiva elää rauhassa maailman humulta, kun Jumala oli siunannut sitä millä elää. Ei tarvinnut olla sosialistien jaloissa eikä itseään työllä tappaa. Mutta kuolemaansa oli hyvä ja sopiva ajatella, kun aamulla ylösnoustessa ja illalla oveaan kiinni siunatessa aina näkyi kirkko ja hautuumaan puisto ja pappilan katto. Kirkonkellon joka läppäys kuului tänne, kun kuolleille sanomakelloja soitettiin. Ja hautaustoimituksista kuului aina lukkarin veisuu... Tuntui niin hyvälle kun oli kyllin aikaa kuunnella ja ajatella emännän kanssa yhdessä, eikä ollut maallisia murheita, kun rahat oli pankissa, joiden koroilla hyvin eli, ja Martti oli Amerikassa ja Hermanni kauppakoulussa, ettei niistäkään ollut sitä jokapäiväistä harmia. Kaisu oli kotona sopivana hupalaisena ja apulaisena, helpotti asiain juoksussa ja paimensi lehmää. Hän ajatteli ruveta käymään tuolla kylässä ja tässä naapureissa aikansa kuluksi. Saateipa hänellä ollut kenenkään kanssa pahoja välejä, eikä pitänyt tullakaan. Ja vaikka hän on rikas, menee hän kyllä mökkiläisiinkin ... ihmisiähän nekin ovat, vaikka ovat köyhiä!

Tämän torpan edellinen omistaja oli ollut sosialisti. Sille oli maata omistavan isännän kanssa sukeutunut välit niin riitaisiksi, että kun kontrahtiaika loppui, ei millään isäntä suostunut enää pitämään maallaan. Huoneet olivat olleet torppari-Villen omat. Hän oli ne, samoin kuin maiden vuokraoikeudenkin perinyt isältään, joka torpanmaat oli siihen raivannut. Isäntä hääti muuttamaan huoneensa pois. Mutta silloin osui Jaakko Jaakonpoika ostajaksi ja huoneet saivat mielellään jäädä paikoilleen. Jaakko Jaakonpoika sai torpan maatkin isännältä vuokrata.

-- Hätäkö sellaista torpparia on pitää! kehui isäntä, lihava nuorehko mies.

-- Kuinka niin? kyseli Jaakko Jaakonpoika naurussasuin, arvaten isännän tarkoituksen.

-- Kuinka niinkö?

-- Niin, että mitä isäntä meinaa?

-- Meinaan vain, jotta hätäkö rikkahia on maallansa pitää, saa edes saatavansa, mutta ota maalles sellaisia pirun sosialisteja kuin se Villekin...

-- Joilla ei ole muuta kuin suu omaa.

-- Suu omaa ja aina hampaat irvillänsä.

-- Ja se on niin imehellistä niiden, innostui Jaakko Jaakonpoika sanomaan ja otti piipun suustaan, -- niin imehellistä, että vaikka olis omaisuutensa kuinka perinyt tai itse koonnut, niin ne pitävät sitä aivan niin kuin varastettuna ja väärin saatuna! Se on vähä imehellistä se.

Jaakko Jaakonpoika tuijotti yhä jatkuva ihmetyksen ilme silmissä Kotimäen nuorta isäntää, joka hänen purkaukseensa sanoi vain:

-- Niin se on.

Mutta siitä lähtein tunsi Jaakko Jaakonpoika erityistä mieltymystä Kotimäen isäntää kohtaan. Usein muisti hän tämän keskustelun. Kertoi siitä aina kun jonkun kanssa puhe sattui hänen oloihinsa.

-- »Suu omaa ja hampaat irvillänsä», sanoi Kotimäki. Vaikka mitähän multakaan täs niin suuria on, mutta tullaanhan tuota sentään ominsa toimehen Jumalan armon avulla, kun ei ole kovin suuri suu, heh.

Jaakko Jaakonpojan istuessa ja katsellessa majansa ovelta kylään päin, oli emäntä juossut edestakaisin tuvan ja navetan väliä. Laittanut laitumelle lehmän, jonka Kaisu oli vienyt. Käynyt jo kääntämässä tuvan takana perunamaatakin, joka lämpöisenä huokui ja tuoksusi.

Tuvan takalla porisi perunapannu. Tältä Villeltä oli saatu erinomaisen hyvinä säilyneitä perunoita. Avonaisesta ikkunasta luuli mies tuntevansa niiden tuoreen hajun ja kävi keihästämässä yhden pannusta.

-- Kyllä nämä ovat erinomaisia perunoita, kehui kuuma peruna suussa.

-- Mäkimaas tulevat hyviä, todisti emäntä.

-- Oliko se suutarin akka eilen meillä kahvilla?

-- Oli. Entä sitten?

-- Minä vain tässä tuumasin mennä sinne suutarin juttuihin. Se on mukava mies, vaikka onkin sellainen jumalaton ja sosialisti.

-- Sinun pitäis joutessas laittaa tuo aidankulma tänä päivänä. Siitä aina pakkaa perunamaahan Kotimäen sika ja eilen omat lampaat siitä menivät mäkeen.