# Jaakko Jaakonpoika

## Part 2

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/jaakko-jaakonpoika-14349/index.md

Tämä kysymys levisi raskaana pilvenä yli 35-tuhantisen kullanhohteen. Oli havaitsevinaan kuin isävainaja olisi painanut kätensä nyrkkiin ja otsansa ryppyyn.

-- Mutta 35 tuhatta! Isävainajan aikana ei sellaisista hinnoista tietty uneksiakaan. Ja kyllä hänellekin raha kelpas.

Hymyili.

-- Kelpas! kertasi ääneen.

Ja vähän ajan kuluttua:

-- Ne pojat eivät kuitenkaan voi sitä lunastaa ja tytärmukulat tahtovat rahat. Mistä pojat ottavat?

Ja taas vähänajan kuluttua:

-- Kolmekymmentäviisituhatta, sanoi, he he...

Hevonen nuuski heinää tienvarresta ja pysähtyi hiukan, mutta isäntä ei huomannut.

-- Martilla on niin kopia luontokin, että mitä sellaisella palvelijain kanssa taloa asutaan.

Mutta nyt hän rupesi hoputtamaan hevosta, joka laihtunutta olemustaan liikutteli isäntänsä reen edellä. Virkahti hoputuksensa sekaan:

-- Hermannista taitaa tulla porvari, sillä on vähä sellaisia ... ja aina kirja kädes... Kumma kakara!

Jaakko Jaakonpoika hymyili tälle nuoremman poikansa porvariksi tulemisen ajatukselle. Siitä johtui helposti taas raha-asioihin. Mielessä alkoi soutaa kysymys: minkälaiselle se mahtaisi tuntua, jos ihmisestä yhtäkkiä tehtäisiin tässä oikein rahamies?

Nauratti.

Hän oli tosin myyskennellyt metsiä ennenkin, milloin sahapuita, milloin puriloitakin, tosin pieniä määriä vain. Mutta rahat? Missä ne nyt ovat?

-- Pojat ja tyttäret äitinsä kanssa kilpaa kiskoneet kynttenkin välistä! mutisi itsekseen suuttuneena. Nyt jos hän tulisi sille päälle ja myisi talon, saisivat pojat mennä, hän antaisi lähteissä käsirahoja. Elättäkööt itsensä! Saavat periä kuolemani jälkeen, jos jää...

-- Ja sitä jää! Minä en kuluta, virkahti, hymähtäen varmuuden tunnosta.

-- Niistä ei ikipäivinä tule talonpitäjiä yhdestäkään, päivitteli tarkka mies.

-- Eikä hän jätä taloansa niille hävitettäväksi, hän sen ennen vaikka...

-- Itse myy, kun saa hyvän hinnan.

Niin olis isävainajakin tehnyt, arveli.

Jaakko Jaakonpoika joutui isää muistellessa tunnelmien aloille. Hämärän läpi talojen tulia kireästi tirkistävän silmän tuike lientyi.

... Kun hänen aikansa tulee kerran, tahtoo hänkin tehdä selvän lopputilin, näyttää kuinka uskollisesti hän on leiviskänsä hoitanut ja niitä kasvattanut niin kuin sanassa sanoo...

Kyynel herahti pehmenneeseen silmään. Mies joutui tarkastelemaan elämäntilinsä vastattavankin puolta. Sielläkin Jaakko Jaakonpojan suu vetäysi autualliseen hymyyn, sillä kirjoihin oli kirjoitettu »Kaikki on maksettu.»

-- Kaikki on maksettu! kertasi hän ääneen.

Tulia tuikki läheisten talojen ikkunoista. Mutta tiellä ei kulkenut ketään muita kuin Jaakko Jaakonpoika, jonka hevonen taas höpläsi heinätukkoa tienohesta, siksi hetkeksi pysähtyen. Ajaja ei huomannut sitä, sillä hän alkoi reessään hiljaisesti väräjävällä äänellä laulaa:

»Herraa hyvää kiittäkäät, iloisest' ylistäkäät!» -- --

4.

Helmikuun sunnuntai-illan hämärä alkoi hiipiä tupaan. Hermanni koetti kirjansa kera siirtyä lähemmäksi ikkunaa, voidakseen jatkaa. Emäntä istui takkakivellä nojaten muurinpieleen ja uinaili. Suuri, harmaa kissa kehräsi sylissä. Isäntä, Jaakko Jaakonpoika, tuli ulkoa, kävi suoraan hyllykaapille etsiäkseen jotain suuhunsa. Emäntä raotti silmiään ja virkkoi unisella äänellä:

-- Ota pannusta.

-- Viivyin niin kauan, alkoi mies selittää kun tuli savikupin kanssa pannun luo.

-- Saitko lupaan?

-- Niin, sitä suutaria? Lupasihan se, mutta...

-- Eikö luvannut tällä viikolla? kysyi Hermanni hieman korotetulla äänellä ja katsoi isäänsä yli kirjan.

-- Eipä se, lupaili vasta siellä lähempänä Pääsiäistä.

Hermanni laski kirjan alas ja puhui puolikasvuisten poikain tutulla, syyttävällä sävyllä:

-- Mutta mun kenkäni ovat niin huonot ja pienet ettei niillä näin kylmillä pääse mihinkään.

-- Paikkaa pieksujas.

-- Ei niillä sovi pyhinä mihinkään mennä.

-- Pieksuilla minäkin kyläs käyn.

-- Mitäs teistä!

-- Jos vain mun esimerkkiäni seuraat, poikaparka, niin et tarvitse mailmas hävetä.

-- Niin ... aina te itsiänne vertaatte, muistutti Hermanni nurisevalla äänellä.

-- Kuu-in-ka-han usein mä nyt itsiäni, mutta sanon vain, jotta komiempaa on kulkea pieksuilla ja rahaa taskus kuin narusaappahilla rahanhaus.

Hermanni ei enää jatkanut, vaan rupesi taas lukemaan. Isän pingoittunut ääni oli tungennut pojan sydämmeen. Sieltä kuohui jotain, jota olisi tehnyt mieli sanoa, tuoda julki, mutta se oli vielä niin epäämäräistä, eikä keksinyt sanoja, jotka olisivat sitä tunnetta kuvanneet. Se oli niin suututtavaa että pyrki hammasta purettamaan. Pian se siitä kuitenkin lauhtui ja painui lepoon, kun isä äänetönnä söi ja äiti alkoi hiljaa kuorsata. Ajatus ei silti kiintynyt luettavaan, vaan askaroi edelleen suutarikysymyksessä. Jo syksyllä, ennen joulua oli pitänyt suutarin tulla ja hänen piti saada saappaat, mutta suutari ei tullutkaan. Syyn keksi Hermanni olleen siinä, kun isä aina neuvoi suutarille mistä ja miten piti nahkaa leikata. Ja sitäkö, se suutari sitte sieti! Lykki tuloaan viikosta viikkoon, eikä lopulta tullut ollenkaan. Hermanni alkoi tosissaan epäillä ettei suutari tule Pääsiäisenkään edellä. Nurkuvalla äänellä sanoi:

-- Ei suinkaan se tule ollenkaan.

Isä nieli ensinnä pari suullista ja sanoi sitte rauhallisesti:

-- Jos ei tule, niin saapa pyytää muita.

-- Mutta ei ne ehdi pääsiäisen edellä!

Oltiin vähän aikaa vaiti. Äiti silmiään avaamatta, hiukan vain ruumiinasentoa muuttaen virkkoi:

-- Kyllä Hermanni olis kengät tarvinnut.

Isä nieli taas, mutta vain yhden suullisen, ennen kuin sanoi:

-- Jottako sais paremmin kylää hypätä? Ja vähän ajan kuluttua:

-- Rippikouluvuotena.

Siihen eivät toiset sanoneet mitään ja tuvassa oltiin hetkinen vaiti. Hermanni aikoi sytyttää kattolampun, kun hämärä alkoi jo voittaa.

-- Mitäs siinä nyt vielä tulella, kielsi isä. Anna olla, kyllä täs nyt puhua nähdään ja äitiskin kohta tekee valkeata takkaan.

-- Minä lukisin.

-- Onhan täs ollut päivää, öljykin kuuluu taas kallistuneen. Eikä niiden sun kirjais vuoksi kannata ostoöljyä polttaa.

-- Kun se Hermanniparka lukiskin Katikismusta ja Lastenraamattua, jotta ei aivan mene ketoon, kun keväällä pitää rippikouluun, jutteli äiti, nousten jäseniään oikoen askareilleen.

-- Se oliskin eri asia, totesi isä.

-- Kyllähän minä Katikismuksen osaan.

-- Osaat niin kun osaat, mutta ymmärrätkö sinä sitä? kysyi isä.

-- Eihän ymmärtämättömyys siitä parane vaikka kuinka lukis?

-- Paranee se. Minä muistan kun pitkääkirjaa luettiin ennen. Me tapasimme näin talvipyhinä kokoontua koko kylän kakarat johonkin lämpöiseen saunaan. Ja kun siellä kaikki yhteensuuhun Katikismusta laskivat, niin sanonkin mä vain, jotta se oli lukemista! Sitä luettiin kilpaa kuka pikiti ennättää loppuun. Tällä äidilläs oli vikkelä kieli, se usein oli ensimäisenä.

-- Niin, ja minä luin pieniäkin, parhaita paikkoja. Vanhan Minävaivaisenkin.

-- Niin se aina kehui lukevansa.

Isä hymyili muistojen innostamana ja hyväntuulen näköisenä.

-- Ja minä luin! väitti emäntä, pysähtyen lattialla kädet lanteilla, silmät hehkuvina katsoen mieheensä.

-- Mutta kyllä ei sitä silloin paljoa ymmärretty, alkoi mies peruuttaa ajatuksissaan muistellen. -- Vasta nyt vanhempana minäkin olen ruvennut Katikismusta käsittämään.

Jaakko Jaakonpoika oli päättänyt ateriansa, nuoli lusikan, pani sen pöytälaatikkoon ja siunasi ruokansa.

Sillä välin oli tullut pimeä. Emäntä oli sytyttänyt tulta takkaan, josta isoon tupaan levisi hiukan hämärää valoa. Isäntä istui pöytäpenkillä jalat ristissä nojaten selkää pöytään ja tupakoi. Hermanni kyyhötti takkapielessä lukien. Isä käski talliin.

Hermanni nousi mennäkseen, etsi lyhdyn ja sytytti siihen valkeata.

-- Juutas, kun tuo poika kasvaa, sanoi äiti nähtävällä mielihyvällä katsellen Hermannia, jonka jalat tunkeusivat pitkälle housunlahkeista ja kädet nutunhihoista.

-- Pitempi taitaa jo olla kuin minä, sanoi isä.

-- Ainakin kolmatta senttiä, selitti Hermanni, puheessa kerskaava karahdus, sekaisin lapsen ja nuorukaisen äänen murteesta.

-- Katso, sanoi äiti, kun nuo housutkin, jotka viime kesänä tehtiin, ovat nyt jo jääneet noin lyhkäsiksi ja takinhihat eivät uletu kuin puolikyynärpäihin.

Hermanni tunsi että nyt olisi sopiva hetki. Sanoi taas lapsen inkkuvalla sävyllä:

-- Minä tarvitsisin uudet vaatteetkin Pääsiäiseksi.

-- Olis mulla kangas, myönsi äiti, kun vain sais räätäliä.

-- Ei niitä nyt saa, kiirehti isä sanomaan.

-- Miksi ei saa? inkkui Hermanni. Nythän on väljin aika.

Isä istui edelleen pöytäpenkillä lakki syvällä päässä, nojaten kyynärpäitä polviin ja tuijottaen lattiaan. Veti vielä pari kolme savua, otti piipun suustaan, sylkäsi, suoristi vartalonsa ja sanoi:

-- Eipä niitä saa!

Äiti pysähtyi askarejuoksustaan, asetti kädet lanteille, katsoi velvoittavasti miestään ja ehdotti:

-- Kun koettais? Ei se poika noilla vaatteilla näy enää juuri mihinkään saattavan mennä.

-- Ky-yllä! Tehdään sitte Valporiksi kun rippikoulukin alkaa, sinne kumminkin pitää.

Äiti mutisi jotain vastaan alistuessaan.

Hermanni suuttui, mutta ei puhunut mitään, lähti vain kiivaasti lyhtyineen ulos.

-- Sinä aina niille kaikkea puollat, nuhteli mies kun jäivät kahdenkesken.

-- Niin, mutta kyllä sulla on siinä, kuule, väärä käsitys, kun sinä pidät poikia niin ahtaalla. Kyllä niidenkin mieltä vähä pitää noutaa.

-- Nouda näiden kaikkia mielitekoja! nouda jo, niin pian saat talosta lähteä.

-- Noo ... en minä nyt mielestäni ole tätä taloa hävittänyt.

-- Et, et, mutta...

-- Jos niitä kovin ahtaalla pitää, niin livistävät ... Amerikkaan ja muuta.

-- Meidänkö pojat?

-- Meidän niinkuin muidenkin.

Jaakko Jaakonpoika rupesi nauramaan. Oli mahdoton tajuta mitä hän naurullaan tarkoitti.

Vaimo loi häneen olkansa yli pitkän, tuskastuneen katseen.

-- Vai... alotti mies jotain sanoakseen.

Mutta tupaan tuli nyt kaksi nuorukaista, edellimäinen talon vanhempi poika Martti, kumppalina joku toveri kylästä. Aivan jälessä tuli Kaisu, jota äiti alkoi nuhdella kauanolemisesta, komensi vaatetta muuttamaan ja itseään askareenteossa avustamaan.

Mitään puhumatta kävi Martti etsimään syömistä itselleen. Äiti neuvoi mistä saa. Isäntä siirtyi sivupenkille juttelemaan vieraan pojan kanssa.

Hermanni tuli tallista, asetti lyhdyn naulalle ja kävi kirjoineen takkavalkean ääreen, jonka valossa vaivoin näki lukea. Tupaan oli savupellin avattua hiipinyt kylmä. Hämärästi valaisi kolmenhalon tuli vesipadan alta. Syötyään meni Marttikin istumaan sivupenkille, jossa toiset harvakseen ajatuksia vaihtelivat.

Toveri alkoi kiirehtiä Marttia.

-- Mihin nyt sitte? uteli isäntä.

-- Iltamaan vain, sanoi Martin toveri.

-- Niis iltamis te...

-- Jossain sitä nuorten täytyy toisiaan tavata, puollusti Martin toveri.

-- Niin, mutta kun aina.

-- Ainahan sitä ennenkin nuoret pyhäaikoina olivat jalanpäällä.

Isäntä taas nauroi omituista nauruaan.

Martti läheni isäänsä ja puoliääneen kuiskaten pyysi:

-- Antakaa mulle vähä rahaa.

-- Mitä sinä nyt rahalla?

-- Tarvitsen.

-- Iltamaanko?

-- Niin ja ainahan sitä muutenkin. Martin äänessä oli jo tuskastunut värähdys.

-- Aina niihin joutaviin.

-- Noo ... ne ovat mun tarpeitani. Enkä minä mielestäni teiltä paljoa ole pyytänyt.

-- Olisit kyllä ottanut, mutta kun minä en ole antanut! Isä nauroi taas. -- Rahat menevät niin että, jatkoi.

Martti katsoi isäänsä silmiin ja kysyi:

-- Ettekö te anna?

Isä oli vähän aikaa vaiti.

-- Paljonko sinä tahtoisit?

-- Kun sais edes pari markkaa.

-- Ei mulla ole pieniäkään ... markka taitaa olla.

Martti nousi:

-- Mitä minä silläkään. Meni toverinsa luo ja molemmat lähtivät ulos.

-- Ole ilman sitte! virkkoi isä, nauraa kitkautti ja pani kukkaron taskuunsa.

Hermanni oli syrjäsilmällä seurannut tapausta, samalla kun kitisevän vesivalkean valossa yritti lukea. Mutta nyt valkea melkein sammui. Poika potkasi kekälettä padan alle niin että vesi sieltä läiskähti.

-- Mitä sinä siinä niin potkit? isä muistutti, katsellen peränurkan pimennosta pojan puuhia.

Hermanni ei vastannut mitään, koetti vain tirkistää kirjaansa.

Isän ääni kuului taas pimennosta:

-- Pane nyt lamppuun valkeata, mutta älä väännä kovin palamaan, alkaa vain savuta ja menee lasi rikki.

Mutta Hermanni ei noussut, karvahdetun takkavalkean valossa vain lukemistaan jatkoi. Isäntä ryhtyi itse varovasti lamppua sytyttämään. Sen tehtyään alkoi täyttää piippuaan ja selin Hermanniin neuvoa:

-- Ei sinun, Hermanni, pidä vain ruveta olemaan rahan kans niin avokätinen kuin tuo Martti. Mitä se nyt on sellainen, kun markan markan perään panee... Ja suututtelee sitte jos ei aina paperirahat ole niin kuin hyllyltä ottaen! Siirry nyt tänne lampun ääreen lukemaan ja lue niin että minäkin kuulen.

Hetkisen kuluttua nosti poika silmänsä kirjasta ja katsahti isään, joka kuultelevan ja odottavan näköisenä istui vastapäin tuolilla, nojaten ryömillään tuolinselkämykseen ja imien piippuaan.

-- En minä viitsi, sanoi Hermanni. Vei kirjan kaappiin ja lähti, paukauttaen hieman ovea.

Isä jännitti katseensa pojan jälkeen, silmäkulmat hiukan rypistyivät, mutta kohta lientyivät, jota vastoin huulille ilmestyi omituinen hymynkierre. Sitten hän kaapista kopeloi Hermannin kirjan ja etsi silmälasinsa. Lampun otti katosta ja asetti lähemmäksi pöydälle. Se valaisi nyt kirkkaammin kovettuneita, juomuisia kasvoja, kun mies kaiken näkövoimansa jännittäen tuijotti kirjaan. Huulet olivat tiukasti yhteenpuristettuina ja niiden ympärille näytti pysyväisesti asettuneen omia edesottamisiaan hyväksyvä ylimyksellinen ivahymy.

5.

Tuli varhainen kevät. Hyvissä ajoin huhtikuulla jo paljastui maa ja ilmat lämpenivät.

Muutamana huhtikuun iltana seisoivat Pihlajaniemen Martti ja Kuusiston Vihtori kylätienristeyksessä polkupyöriinsä nojaten. Oli satanut. Iltayön hämärässä löyhähtelevä kevätlämpöinen teki suloisen vaikutuksen. Paikanpäällä liikkui muutamia tummia sadepilviä, mutta etäämmältä metsien takaa näkyi kuultavaa, vaaleata keväistä taivaanrantaa. Korviin oli sattuvinaan ääniä, joitten alkuperää ei tarkoin tuntenut, ei erottanut mitä ne olivat, ei tietänyt mistä tulivat. Joskus oli tuntevinaan keväisen kosketuksen samalla kun korva kokotti ilmassa väriseviä omituisia ääniä. Sammakon kurnutus läheisessä ojassa kuului selvään, samoin kuin muutamat helakat naisäänet toiseltapuolen jokea, sekä kaukainen rattaiden pärinä ja hevosen kopisteleminen Heinosen tallista. Mutta sitten siinä oli jotain muuta, joka suli etäiseen koskenpauhuun naskuttaen, raksuttaen, kuristen, humisten, -- kaikki hiljaa ja salaperäisesti.

Nuoret miehet olivat aivan ilmeisesti keväisen lumouksen valtaamia. He nojailivat polkupyöriinsä ja vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun hajanaisen sanan. Näyttivät olevan aikeessa erota ja lähteä kumpanenkin omalle haaralleen, mutta arvatenkin illan lumoava tunnelma pidätti. Heinosen kartanopuitten alastomia oksia alkoi tuulikin hiljaa liikutella.

-- Taitaa tulla sade, virkkoi Vihtori pilviä katsellen.

Martti sanoi vähän ajan kuluttua:

-- Olis täällä kotonakin taasen hauskaa kun tulee kevät ja kesä ja... Hän tähysteli samaan suuntaan kuin toinenkin.

-- Hauskaa! matki Vihtori, äänessä ivallinen sointu. Vai on se hauskaa kun saa rääpystää pellolla ympyriäiset vuorokaudet! Et milloinkaan saa suosiolla pennin palkkaa, jokainen markkariepu on kerjättävä isäukoltas.

-- Senkin vois kärsiä, mutta...

-- Se on eri asia, keskeytti Vihtori, jos menee rengiksi tai metsätöihin. Silloin edes tunnustetaan palkka ansaituksi.

-- Meinasin sanoa, että senkin vois kotona kärsiä, jos olis toivoa, että... Mutta talonhinnat nousevat niin kamalasti. Jaksaneeko sitä meidän taloa ikänä perinnöstä lunastaa, siinä kun on hyvänlainen metsä.

-- Siinäpä se on!

-- Ja sittenkin, vaikka elämänsä tekee työtä, menee vieraalle. Vaikka tuskinpa se isä sentään. Se vanhanaikaisuus luulen estää sitä taloaan myymästä.

-- Älä usko, kun vain kyllä hintaa saa.

Martin mieli näytti taas painuvan. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana puhua pahaa isästään takanapäin, joutui hän nyt kuitenkin arvelemaan toverilleen:

-- Isä sitte vielä asuukin taloa niin kovin vanhaan tyyliin, kituuttaa.

Siihen Vihtori vastasi:

-- Kyllä meidän äijä asuu, ei se pelkää, eikä kituuta.

Martti innostui:

-- Jos minä olisin sun tilallas, Vihtori, niin luulisin melkein etten ikänä Amerikkaan ajattelisikaan.

-- Mahdollista.

-- Isäs on hyvä johtamaan, osaa ja uskaltaa teettää, ei pelkää uudistuksia ja on itse kova työmies. Mutta sinä olet laiska, Vihtori, etkä sen vuoksi sovi isäs kanssa.

Nauroi toverillisesti.

Vihtori muljautti silmäkulmien takaa, nähtävästi aikeessa suutahtaa. Mutta älysi heti toisen puolustuskeinon.

-- Järki-ihmisen ei kannata olla ahkera.

-- Niin, jatkoi toinen nauraen, sinähän olet periaatteellisesti laiska.

-- Joo. Siinä meilläkin on niin monta perillistä ettei siinä viitsi hosua. Mukuloitakin vielä tulla tipahtelee vanhuksille... Eivätkä ne sellaiset tee mitään, mutta kyllä ne syövät ja perinnönjaos ovat yhtä nenällään kuin sekin, joka on parhaan nuoruutensa raatanut heidän hyväksensä, heille perintöjä koonnut. Minä olen liian itsekäs elättääkseni yhteiskuntaa vähillä voimillani. Nyt menen Amerikkaan taas ja elän siellä omaksi huvikseni niin kauan kuin huvittaa. Tulen taas tänne katsomaan jos sattuu...

-- Minä taas en koskaan päättele tänne kotimaahan tulostani niin että »jos sattuu», vaan ajattelen että en ole siellä monta vuotta jos vähänkin onnestaa.

-- Sullahan onkin kulta, ja se on eri asia. Mutta minä olen vapaa poika ja tottunut jo maailmaa kiertämään niin että ei minusta enää olisi yhden konnun eläjäksi.

-- Vaikka ei olisikaan, niin ... mutta voisihan hänkin tulla jos sikseen kääntyisi.

-- Ota mukaasi, Martti!

Martti ravisti päätään:

-- En minä. En ollenkaan voi saada päähäni sitä, että voisi asettua oikein olevaisesti asumaan muualle kuin tänne.

-- Sepä oli terve ajatus! kuului miehen ääni Martin selän takaa. Lähellä olevan huoneen nurkkauksesta astui Heinonen kattelemaan. Kertoi:

-- Istuin saunan edessä kivellä ja kuulin puheenne, niin täytyi ilmottautua etten salakuultelijaksi joutuisi.

-- Eipä siinä niin vaarallista, arveli Martti.

Puhuttiin ilmoista, kevään enteistä, töistä. Mutta Heinonen kävi lopulta kiinni äsken katkaisemaansa poikain keskusteluun.

-- Pojilla taitaa olla Amerikka-touhuja, luulen.

-- Taitaa olla, naurahti Vihtori. Heinonen sai kuulla, vaikka ei vielä aiottukaan julaista.

-- Ilmi se tulee kuitenkin. Martti sormi polkupyöränsä rengasta aivan kuin aikeessa lähteä.

-- Käskeekin pitää maantietä salaisuuksiensa juttelupaikkana, virnisteli Heinonen.

Naurettiin. Vihtorikin tarttui jo pyöränsarviin, mutta samalla rupesi Heinonen suottailemaan juttua jatkamaan tupaansa. Niin lähdettiin kolmisin pihan poikki.

Heinonen oli Vihtorin ikä-toveri, Marttia 7--8 vuotta vanhempi, vahvarakenteinen mies, tämän Heinosen talon isäntä. Miehen pää näytti jonkun verran hartiain sisään painuneelta, joka teki hänet vielä voimakkaamman näköiseksi. Tukka oli koneella leikattu. Pienet silmät tuikkivat reijissään aivan kuin pyrkien laajentumaan. Heinonen oli lakittomin päin ja paitahihasillaan. Koko hänen olentonsa teki miellyttävän vaikutuksen, eikä ollut ensinkään kummaa jos pojat vastustelematta tottelivat tupaankutsua, huolimatta siitä että sydänyö jo lähenteli.

Heinonen kävi edellä pihan poikki.

-- Se on ... aivan kuin se jo hengittelis, tämä luonto, virkkoi hän, puhuen hiukan omituiseen, tempovaan tapaansa.

-- Puhuakin se melkein yrittää, jatkoi Martti samaa ajatusta.

-- Puhuvathan ne ainakin nuo sammakot. Vihtori naurahti pilkkailevin elein.

-- »Kullallensa se sammakonpoikakin rapakossa kurnuttelee», hyräilee Heinonen.

-- Olin päivällä vainiolla, alkoi Martti kertoa. Siellä oli toisen talon sarka jäänyt syksyllä kääntämättä, mutta toisen oli käännetty. Siinä sen näki eron. Mun huomioni kiintyi siihen sen vuoksi, ja sitä varten sinne meninkin, kun niillä viime talvellisilla luentokursseilla siitä niin paljo puhuttiin. Muistatko Heinonen kun se agronomi kerran kuvaili, miten huhtikuun sade on kuin toimellisen emännän juoksujalassa huutama aamuherätys, jonka perässä tulee lämmin aurinko, kuin ainakin nouseva päivänairut kutsumaan maaemoa poikineen alkavaan kesäkautiseen päivätyöhön. Siinä pellolla oli hauska vertailla. Sänkipellolla vielä monessa kohti paksu hanki ja jää ja maa näytti aivan kuolleelta. Muutamin paikoin suuria vesilammikoita jäänpinnalla. Sitä vastoin se syksyllä aurattu pelto höyrysi ja huokui. Se teki, aivan kuin agronomi sanoi, sen vaikutuksen kuin siinä olisivat jo kaikki siihen kätketyt luonnonvoimat lähteneet aamuaskareilleen.

He olivat jo istuutuneet Heinosen tuvanpenkille. Ikkunasta tuli kevätyön hämäränkuulakkaa valoa. Sovittiin, ettei oteta tulta, mutta sen sijaan avattiin ikkuna. Martin kertomus oli näissä puuhissa häiriytynyt ja hän jatkoi sitä nyt vain heränneessä mielikuvituksessaan. Mutta Heinonen, joka oli tarkoin kuunnellut, muistutti:

-- Noh, ja entä sitte?

-- Sittenkö? havahti Martti. Ei mitään enää. Tunteeni olivat vain niin herkistyneet, että olin kuulevinani sieltä pellosta ääniä, jotka panivat: »noh, noh, noh, hei, hei, hei...»

Martti vaikeni ja katsahti arkana tovereitaan. Vihtorin suupielessä väreili ivahymyn alkua, Heinonen tuijotti pienillä silmillään vieressään olevaa nuorta miestä, joka aivan ilmeisesti epäili tehneensä itsensä naurunalaiseksi.

-- Ja sinä aiot lähteä Amerikkaan? katkaisi Heinonen äänettömyyden.

Martti säpsähti. Katse lipui jalankärkiin. Vaistomaisesti tuli häneltä:

-- Mutta se sänkipelto olikin meidän.

-- Voivat ne teidänkin pellot jo ensi syksynä tulla käännetyiksi! kivahti Heinonen. Vaan tuntien naapurin olosuhteet ja isännän aikoi jatkaa vähän ajan kuluttua jotain:

-- Taikka, tuota...

-- Niin, sanoi Martti edelleen kengänkärkiä katsellen, ei siitä tule mitään.

Lähti astuskelemaan ovelle, palasi kohta ja jatkoi samaan ajatukseen:

-- Ei isä tee sellaista.

-- Tee sinä, kehotti Heinonen arkoen ja tunnustellen.

-- Mitäs minä ... isä on isäntä, eikä hän salli.

-- Eikö hän salli, jos sinä selität?

-- En minä kykene isälle mitään asuma-uudistuksia selittämään.

Kaikki olivat hetkisen vaiti. Parille heistä oli äskeisen kevät-tunnelman yli vetäytynyt kuin peittävää sumua. Vihtorin ajatus juoksi vapaana ja esteettömänä omia uriaan.

-- Mennä tekemään toisin kuin ne äijät käskevät, niin siitäpä vasta saa silmilleen.

Siihen ei kukaan jatkanut. Martti alkoi aivan kuin uudesta kohdasta:

-- Kun sais palan omaa maata. Sitä varten minä Amerikkaan aion.

-- Sekin on niin epävarmaa siellä Amerikassakin, muistutti Heinonen.

-- Mutta kun on terve, eikä pelkää työtä, niin eikö tuolla tuhatta, paria vuodessa panisi kokoon? Monet ovat panneet enempikin.

Heinonen ei kiinnittänyt huomiota tähän, vaan antaen ajatustensa kulkea toisia teitä virkkoi:

-- Sinun isälläskin olis kyllä maata kahdenkin asuttavaksi.

-- Sano neljän!

-- Vaikka neljän. Pihlajaniemes on laajat takamaat. Eikö hän voisi antaa sinulle osaa talostaan?

Alakuloisena sanoi Martti:

-- Eihän se ... taitaa myydä.

-- Onko saha jo ostellut?

-- Ainakin hintoja on kysytty.

-- Sitä vielä, että Pihlajaniemikin!

Heinonen ravisti päätään.

-- Mutta eikö isäs nyt antaisi sulle puolta taloa, jos sinä?...

-- Millä minä ostan?

-- Mutta eihän isäs rahaa tarvitse, velaton mies ... ja rahoja vielä, ja hyvä metsä, myyköön kantokaupalla.

-- Jos isä myiskin, niin arvatenkin mun pitäis maksaa kilpaa sahan kanssa.

-- Älä hulluttele! Eihän isäs nyt niin sydämmetön ole? Mitä lempoa hän niillä rahoilla tekee, jos niiden vuoksi täytyy ajaa lapsensa maantieltä leipäänsä hakemaan? Eihän isäs sellainen ole. Hänhän on oikein vanhankansan mies, joka pitää arvossa isiltä perittyjä tapoja?

Martti viipyi ennenkuin vastasi, jonkullainen arkuudentunne pidätti häntä tässä isää koskevassa keskustelussa. Mutta vihdoin tuli tunnustus:

-- Isälle on kasvanut niin kamala rahanhimo.

Siihen vaiettiin vähäksi aikaa.

-- Ota muualta maata, alotti Heinonen uudestaan.

-- Kun se pitäis ottaa kokonaan velaksi, niin kuka sitä antaakaan, eikä se kannata.

Vihtori huomautti: