# Jaakko Jaakonpoika

## Part 1

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/jaakko-jaakonpoika-14349/index.md

JAAKKO JAAKONPOIKA

ROMAANI

Santeri Alkio

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1913

1.

Hopeahelainen, pieni vahapesä piippu hampaissa, tiukasti yhteenpuristetuin huulin hän laski setelirahoja, pannen jokaisen erikseen eteensä pöydälle. Hänen täytyi nähtävästi kiinnittää kaikki sielunvoimansa laskemiseen, sillä otsa punotti ja kihoili hikikarpaloita.

Nuorempi mies istui lähellä ja seurasi tarkkaavaisena Jaakko Jaakonpojan rahojenlaskua. Toisinaan väreili syrjästäkatsojan kasvoilla hymyaaltoja hänen katsellessaan toisen ponnisteluja. Vihdoin ojensi hän kätensä joutessaan ottaakseen pöydältä vanhan, kellastuneen velkakirjan.

-- Ä-ä-älä huoli ottaa, kielsi Jaakko Jaakonpoika ja kurotti kättään aivan kuin estääkseen.

-- Tämähän nyt tulee minulle, kun velka maksetaan? kysyi nuorempi mies, laskien paperin pöydälle, mutta pitäen hyppysin vielä kiinni sen reunasta.

-- Odota nyt, kun minä lasken tässä, tuota...

Käsi meni korvan taakse, kasvoille ilmestyi tuskastunut, häiriytynyt ilme.

-- Nyt minä taas sekaannuin... Emäntä! Mahtaako se olla tuvas?

Hypistellen hajamielisenä setelitukkoja vuorotellen, näytti Jaakko Jaakonpoika menettäneen toivonsa saada laskunsa toimitetuksi omin voimin.

-- Se on kumma, kuinka minä nyt olen näin huonolla laskupäällä, virkkoi hän enempi itsekseen, ihmetellen ja tuijottaen seteleihin.

-- Emäntä! Missä sekin mahtaa olla?

-- Minä katson, onko emäntä tuvas. Nuorempi mies nousi ja avasi oven.

-- Emäntä! huusi Jaakko Jaakonpoika, kääntämättä päätään seteleistä.

-- Onko emäntä hyvä ja tulee vähän tänne? puhui nuorempi mies tupaan.

Emäntä tuli pyylevänä, hyväntahtoinen iloisuus loistaen kasvoilla.

-- Mikä täällä nyt on hätänä? kysyi, pyyhkien käsiään esiliinaan.

-- Hääh? Ei täällä nyt mikään. Mutta koeta sinä laskea nämä rahat. Kyllä minäkin ne jo ... mutta saat sinäkin koettaa.

Emäntä läheni pöytää.

-- Laske itse sun rahas.

-- Noo, yhtä hyvin ne ovat sun.

Emäntä aikoi tarttua setelitukkoon, mutta mies työnsi hänen kättään pois.

-- Älä nyt niin!

-- Kuinka sitte? Eikö niihin saa koskea?

-- Saa, mutta ei saa sotkea. Katsos nyt. Eikö tuo ole kaksikymmentä ja tuo viisikymmentä, se on niin paljo kuin...

-- Seitsemänkymmentä.

-- Niin seitsemänkymmentä. Ja tuos on kymmenen, se on niin paljo kuin kahdeksankymmentä.

Mies antoi jokaisen setelin erikseen vaimolleen, mutta siitä oli se seuraus että lasku yhtä myötään sekaantui ja täytyi alkaa alusta. Vihdoin emäntä otti yksin määräysvallan, miehen jäädessä seisomaan ja tuijottamaan syrjästä.

-- Tuhat kahdeksansataa viisitoista markkaa ja seitsemänkymmentä viisi penniä, virkkoi emäntä laskettuaan.

-- Kyllä se niin on, sanoi nuorempi mies.

-- Hääh? kysäsi Jaakko Jaakonpoika ja katsoi mieheen.

-- Sanoin vain, että kyllä se niin on.

-- Niin, miksei se niin ole, myönsi Jaakko Jaakonpoika aivan kuin raskas taakka olisi vyörynyt hartioilta, tahi kuin olisi selviytynyt eksyksistä, -- mutta minäkin vain tahdon että tulee oikein. Se on niin paha kun sotketaan. Minä olin hyvä rahoja laskemahan nuorempana, mutta taitaa vanhuuskin jo haitata. Mihinkä ne nyt pannaan? kysyi hän emännältä. Tämä otti kaapista ikivanhan lompakon ja käski panna siihen.

Jaakko Jaakonpoika alkoi tupata saamiaan seteleitä lompakkoon.

-- Isävainajan lompuuki, virkkoi.

-- No minä kai saan nyt tämän velkakirjan, sanoi nuorempi mies, ojentaen taas kätensä sitä ottaakseen.

-- Tuota...

Jaakko Jaakonpoika laski taas kätensä velkakirjan päälle estäen toista sitä saamasta.

-- Tuota, se on vanha velkakirja, eiköhän vain ole yhdenkolmatta vuoden vanha. Sun isäs sen on tehnyt isä vainajalle.

-- Niin on taitanut.

-- Ristataan se vain ja kirjoitetaan siihen kaikki kuitatuksi. Saamari, minä olisin sen pitänyt mielelläni isävainajan muistona. En mä sitä sulta enää ikänä tahdo, joka maksettu on.

Nuori velanmaksaja ällistyi. Kysyi naurussasuin:

-- Puhutteko te nyt totta vai leikkiä?

-- Totta minä, tuota.

Maksaja asettui vakavaksi:

-- Antakaa nyt vain paperi tänne, kyllä se kuuluu maksajalle.

-- Enhän minä ole sulta sitä ikänä hätyyttänytkään? Tämä on vain viimeinen velkakirja minkä minä olen isävainajalta perinyt ja minä pitäisin sen niin kuin muistona, mutta... Tuos on, jos et sinä...

Alakuloisena ja loukkautuneen näköisenä tarjosi Jaakko Jaakonpoika paperia.

Velanmaksaja otti sen, katseli hetkisen ja ehdotti:

-- Pannaan se pitkinpäin kahtia, niin saatte te toisen puolen, minä toisen ja niin on kumpasellakin isänmuisto.

Jaakko Jaakonpojan katse kirkastui.

-- Mutta sepä vasta sopiikin!

Ja velanmaksaja repäsi kellastuneen paperin lukuisine kuittauksineen kahtia ja antoi siitä vasemmanpuoleisen osan Jaakko Jaakonpojalle, joka ääneen nauraen otti sen vastaan ja pani piironkinsa laatikkoon. Velanmaksajalle jäi alkuperäisen velallisen allekirjoitus. Se oli: Matti Matinpoika Kuusenlatva. Tämä maksaja oli Mikko Kuusenlatva.

Sitte ruvettiin juttelemaan muista asioista.

-- Sinä taisit saada hyvän hinnan metsästäs? kysyi Jaakko Jaakonpoika.

-- Noo, tulihan siitä.

-- Veloistas pääset ja jääkin?

-- Noo, vähin.

-- Näiden meidän metsien päälle ne hiovat kynsiänsä, mutta en minä vielä tiedä.

-- Mikä pakko teidän oliskaan myödä.

-- Eihän meillä pakkoa, -- enempää kuin sullakaan, enhän minäkään sua hätyyttänyt ole, vai olenko?

-- Ei minua kukaan.

-- Enkä minä ainakaan. Mutta onhan se paree olla velatonna kuin velkahittena, eikös ole?

Kuusenlatva nauroi.

-- Arvatenkin!

Jaakko Jaakonpoika nauroi sydämmestään:

-- Arvatenkin, sanoo, aivan kuin ei sitä nyt tietäisi, kun on juuri maksanut velkansa.

Kun oli kahvit juotu, Kuusenlatva mennyt pois ja Jaakko Jaakonpoika käveli tarhakartanolla, äkkäsi hän yht'äkkiä, ettei ollut muistanut puhua Kuusenlatvalle mitään muutaman päivän perästä tulevista vaaleista. Harmissaan käveli hän takaisin tupaan, jossa Mäkipihlajan tytär Liisa piti takkaraudasta ja jutteli emännän kanssa. Katsottuaan kamarin kaapissa lompakkoon ja pantuaan sen jälleen paikoilleen, palasi hän tupaan, josta Liisa oli juuri menossa. Huusi perään:

-- Älä mene Liisa, kuulitko!

Liisa palasi ja astui kynnyksen yli.

-- Mitä?

-- Menevätkö sun isäs ja äitees vaaliin?

-- Isä taitaa mennä, mutta ei suinkaan äitee.

-- Mitä puoluetta se isäs äänestää?

-- Eiköhän maalaisliittoa.

-- Hääh? Mitä lempparia se? Eikö sun isäs ole suomalainen mies?

Liisa nauroi:

-- Totta kai! Ei suinkaan se ruotsia taida sanaakaan.

-- Niitä ruottalaisten hännänheiluttajia ja kirkonrepijöitä... Kuinka se isäskin, järkimies, niin hulluksi on tullut?

-- Tiedä.

-- Kamalaa.

-- Onko se sitte niin kamalaa? Isä sanoo ettei hän niitä kaupunginherroja ainakaan auta valtiopäiville. Sopivampi on panna tuttu mies, sanoo.

-- Tuttu mies... Tämä arvatenkin, tämä...

-- Niin kai isä ajatteli. Mitäs te äänestätte?

-- Suomalaista puoluetta minä ja meidän emäntä, ei me lähdetä keljujen kelkkahan.

-- Jos minä äänestänkin sosialistia, nauroi emäntä.

-- Äänestä, sanoi mies. Johan sulla onkin sosialistiset mielipiteet. Mutta ei täs meidänkään tavaras paljo jakamista olisi, vaikka sitä nyt vähä on. Vai tuumaa se isäs niitä kirkonrepijöitä. Vaikka ei suinkaan se välitä uskosta. Kyllä mun täytyy käydä siellä teillä.

-- Akuteeraamaanko lähtis, päivitteli emäntä.

-- Tulkaa vain, kehoitti Liisa ja meni.

Jaakko Jaakonpoika viritti piippunsa:

-- Se on kummallista, virkkoi hän, istuessaan pöytäpenkille tupakoimaan. Tuumi hetkisen ja uudisti:

-- Kummallista, että ne köyhänpuolohittet talolliset pakkaavat siihen maalaisliittoon kuin eläin valkiaan.

Emäntä tokasi takan luota:

-- Taitais olla sunkin viisahinta...

Jaakko Jaakonpoika kauhistui:

-- Jopa sinä nyt, ettäkö minä pettäisin puolueeni?

Ja vähän ajan kuluttua:

-- Mitähän minä sanoisin pastorillekin, jos... Koetasta sinä sanoa, mitä, jos me nyt kirkonrepijöitä?

Hän astui muutaman askeleen vaimoansa lähemmäksi ja aivan kuin valanperästä vannottaen kysyi:

-- Ja keitä siihen sitte kuuluu oikein noin vakavia, niin kuin meidänkin arvoisia?

Emännän silmäkuopassa välähti veitikka:

-- Meidän Marttikin.

-- Kakaroita!

Hän rupesi iloisesti nauramaan.

-- Kakaroita, kakaroita! Vai pidät sinä ne meidän arvoisina. Mutta eipä Marttikaan, jumalan kiitos, saa äänestää vielä moneen vuoteen.

-- Mutta sitä maalaisliittoa se äänestää kun ijän täyttää.

Mies loi vaimoonsa pitkän epäluuloisen katseen:

-- Taidat sinäkin?

-- Kuka tietää! Emäntä nauroi niin että lihava ruumis nytkyi.

-- Minä en vie sua vaaliin! julisti mies ja lähti tuvan perälle.

-- Pääsen minä itsekin, kiusasi vaimo.

Jaakko Jaakonpoika istuutui uudestaan pöytäpenkille ja tuijotti hetkisen yhteen kohti lattialla. Virkkoi pyytävällä sävyllä:

-- Älä viitsi puhua tuollaisia, saat vain turhanpäiten mun mieleni menemään pahaksi.

Emäntä oli nähtävästi tottunut tällaisiin ja häntä miellytti vielä kiusata:

-- Mitäs sinä aina...

-- Mitä minä?

Keskustelu kuoli tällä kertaa siihen, sillä Kaisu tuli koulusta ja pojat metsästä.

Kaisu oli tuoreen näköinen 9-vuotias tyttö, perinyt äidin älykkäät silmät ja suulauden.

-- Taisitko läksys? kysyi isä mennessään ulos.

-- Taisin!

-- Taidat valehdella, kiusasi isä.

-- Itse te... yritti tyttö. Mutta isä oli ehtinyt panna oven kiinni jälkeensä.

Siellä pojat olivat jo päästäneet hevoset, panneet talliin, pyyhkivät niitä ja valmistivat olkisilppua. Hevosia oli kaksi ja viime keväinen varsa, kaikki hyvin laihoja.

-- Täällä ei ole jauhoja, ilmoitti Hermanni, pojanhoilakka, joka oli pistänyt kätensä pitkälle pieneksi jääneen takin hihoista.

-- Hae aitasta, käski vanhempi veli, Martti, mieheksi kypsyvä 20:ssä oleva nuorukainen.

-- Antaiskohan se isä? epäili Hermanni.

-- Ei suinkaan hevosia sovi nälkään tappaa! huusi Martti.

Hermanni sieppasi jauhoastian ja lähti tallista. Isä huusi puukuormilta:

-- Panitko sinä kaikki jauhot?

-- Ei ne piisanneet, kun hevoset ovat niin märkinä ja muutenkin oikein horjuvat.

-- Hoor-ju-vat! matki isä. -- Kyllä ne jauhot olisivat riittäneet, jos sinä et olisi läjäpäihin lyönyt sinne olkien sekaan. Minä äsken katsoin.

-- Kun sais avaimen, pyysi Hermanni, tultuaan isän luo.

-- En minä anna. Haen sitte illaksi itse.

-- Pruunin silppu jäi aivan ilman jauhoja samoin kuin varsankin.

-- Käski paasata, enkö minä ole aina sanonut...

Martin ääni alkoi kuulua tallinovelta:

-- Oikeinko se isä meinaa tappaa hevoset? Oli nytkin hädin tuskin kuinka päästiin kotia.

-- Te panette kuormat niin hulluudenpäähän suuria.

-- Puoli siitä, mitä sahan hevosille pannaan.

-- Valehtelet! Ja hätäkö sahan on hevosiaan syöttää. Mutta ei meidän kannata.

Pojat kuitenkin panivat isän niin ahtaalle, että täytyi antaa jauhopuodin avain. Sitä hakiessaan Jaakko Jaakonpoika itsekseen haukkua nalkutteli poikiaan ja soimasi että ne ovat tulleet äitiinsä.

Isäntä oli tuskin ehtinyt näistä vaivoista huoahtamaan pöytäpenkille, kun Kaisu, katsoen ikkunasta pihaan, huusi:

-- Nyt tulee Bränforssi!

-- Talonostelija, virkkoi siihen jatkoksi isäntä. Hänen kasvoilleen nousi omituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän jatkoi, käyden ikkunaan:

-- Vai jo se taas?... Joko myydään, äitee, talo, jos antaa kolmekymmentätuhatta? Mies katsoi omituisesti hymyillen, vakoilevasti vaimoaan. Vähän ajan kuluttua tämä vastasi, vältellen hänkin:

-- Kolme-kymmentä-tuhatta... Silläkö lähtisit kotoas?

Jaakko Jaakonpoika katsoi ikkunasta ja kertoi toisille:

-- Martti katselee Bränforssia niin vihaisesti kuin varasta... Se on paljo rahaa, se.

Bränfors astui tupaan.

2.

Jaakko Jaakonpoika Pihlajaniemi kävi jo puolivälissä kuuttakymmentä. Emäntä lippasi kintereillä paria vuotta jälempänä. Tällä matkalla oli mies käynyt laihankarahkaksi, vaimo lihonut ja pullistunut joka suunnalle. Kun miehen posket olivat laihat ja kurttuiset, olivat vaimon pulskat ja terveen näköiset.

Avioliitto oli tullut siunatuksi useilla perillisillä. Kaksi poikaa ja kaksi tytärtä oli niistä elossa. Martti 20:n, Hermanni 15:n tienoissa, Kaisu 9. Vanhempi tytär Maijaliisa oli jo naimisissa Kuusistossa. Kaikki nämä lapset, paitsi Maijaliisa, olivat tulleet äitiinsä. Jaakko Jaakonpoika oli sen havainnut ja piti sitä pahana. Vaikkakin hän kovin paljo piti vaimostaan, eivätkä he juuri vihoissaan koskaan riidelleet, oli Jaakko Jaakonpoika elämänsä varrella kuitenkin havainnut vaimossaan ikäviä puutteitakin, jotka Jumalan olisi kyllä sopinut lapsissa korjata. Hänellä oli se varma usko, että jos emäntä olisi saanut talonasumisessa pitää päänsä, jo aikoja sitten tästä talosta olis jouduttu maantielle. Sillä Liisalla oli, varsinkin nuorempana, ollut kova asumahalu. Olisi teettänyt maata, vaihtanut lehmä-sukua, mennyt meijeriyhtiöön ja moneen muuhun hulluuteen. Ja mitä niistä nyt on tullut niillekin, jotka ovat kaikkia koettaneet? Sitten kun Jaakko Jaakonpoika oli pontevalla miehuudella tehnyt tyhjäksi vaimonsa hassuttelut, kumonnut yhden yrityksen toisensa jälkeen ja pysynyt tarkoin erinänsä kylän kanssa yhteisistä asioista, alkoi tulla vastusta jälkipolvesta, joka yritti ruveta uusimaan äitinsä puuhia. Sai tehdä vielä vanhuuden kynnyksellä oikein miehen työn tappaakseen näiden tuumia.

Talo oli jokirannalla, hiukan erillään kylästä. Rakennukset eivät olleet juuri huonot, mutta vanhat ne olivat, sillä niihin ei ollut nykyisen miespolven aikana huomattavammin käsin koskettu. Jaakko Jaakonpoika oli vanhaa rakastava rauhanmies, joka ei rakennusten uusimista pitänyt tarpeellisena. Silti hän kuitenkin kunnon miehen tavalla piti huolen siitä, ettei mikään saanut rikkinäiselle näyttää. Ei ollut kuitenkaan voinut estää vesikaivon kehää remahtamasta. Mutta kaivostapa ei ollutkaan 7--8 vuoteen otettu ruokavettä, -- ihmisille näetten. Eläimille vain, joskus. Oli käynyt niin ikävästi, että tunkion lantavesi oli murtanut itselleen salaperäisen kulkutien kaivoon. Varsinkin keväisin se juoksi sinne solkonaan. Lantakaivossa oli melkein aina paljo vettä, kun sitä ei keväisin viitsitty ajaa pellolle. Isäntä kyllä ajoi joskus ohramaille, mutta oli havainnut ettei siitä ollut suurta hyötyä. Pojista ei ollut sen ajajiksi hänen mielestään, ja itse oli jo viimeaikoina alkanut vähin vieraantua sellaisista, vastenmielisemmistä töistä.

Kerran sitte kun terveyslautakunta piti siivotarkastuksen ja määräsi lantavesihaudan kesäsydämmeksi kuivattavaksi, suutahti Jaakko Jaakonpoika ja avasi itse ojan tuvan pohjoispäädyn kautta suoraan jokeen. Kun lantavesi nyt juosta liritteli sinne, huusi hän emännän katsomaan ja suu riemuitsevassa voittohymyssä sanoi:

-- Katsos, kun menee!

Mutta emäntä vaimoihmisen vaistolla äkkäsi kohta vaaran ja keskeytti miehen ilon:

-- Kuule! Mutta sehän sotkee jokiveden, ja mistä sitte keittää?

-- Keittääkö?

Jaakko Jaakonpoika pani piippuun ja tuijotti miettivän näköisenä työalaansa keksimättä siinä hetkessä pulman selvitystä. Mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat:

-- Mutta ... tottapa kaivovesi puhdistuu kun tämä lantavesi menee jokeen?

Emäntä oli voitettu, vaikka ei näyttänyt olevan kiireissään sitä tunnustamaan. Muistutti vain:

-- Se pitää edes perata.

-- Ammentaa tyhjäksi, tarvinneeko tuo muuta.

Mies ajatteli itsekseen, että jos kaivoa ruvetaan perkaamaan, tarvitsee se uuden kehänkin. Eikä hän hallitusaikanaan enää viitsi ruveta sellaisiin kustannuksiin.

Emäntä vielä viipyi pihalla silloin ja isäntä jatkoi puhetta:

-- Kehäkin siihen kaivoon tehtiin isävainajan loppuaikoina. Teimme sen, minä ja Pikku-Simuna. Enkä minä viitsi enää elinajassani sitä uudestaan... Palkatkin ovat niin kalliita ja puuvärkki. Eivätkä ne omatkaan pojat ole tällaisiin töihin tottuneet.

Vasta pari päivää myöhemmin äkkäsi hän vaimonsa erehdyksen. Hymyillen vaimoväen lyhyelle älylle, huusi voitonriemussa:

-- Ota keittovesi virran yläpuolelta!

Emäntä mumisi jotain.

Illemmalla samana päivänä, kun Jaakko Jaakonpoika istui ja poltteli, puhkesi hän vielä sanomaan itsekseen:

-- Jos ihminen olis akkain pään mukaan talonsa asunut, niin pian siinä olis ollut mäntä katolla.

-- Hääh? kysyi emäntä joka kuuli miehen itsekseen juttelevan.

-- Ei mitään ... minä täs vain itsekseni...

Nojasi muuripieleen, ummisti silmänsä ja antoi ajatusten vapaasti vaeltaa läpi hyvin kuluneen elämän.

* * * * *

Maantieltä Pihlajaniemeen johtava tie oli aina tasainen ja hyvin hiekotettu. Sitä oli oikein ilo nähdä. Jaakko Jaakonpoika piti tietä kunnianasianaan. Se oli perintö isävainajalta, Jaakko Matinpojalta. Hän oli ollut aivan kuuluisa maantieosansa kunnostaja. Saman kunnianhimon vaikutus ulottui kotikujaankin. Mutta sitten kun maanteiden korjuu oli annettu urakalle, oli Jaakko Jaakonpojan kunnianhimo lauennut. Urakalla huudettua tietä ei voinut ikinä oikein omaksua, se oli aina kuin lainalla. Koko tierakkaus kaikkine vivahduksineen siirtyi silloin omaan kartanokujaan.

Jaakon isävainaja ei ollut myöskään sietänyt puita kartanollaan, eikä Jaakkokaan suvainnut. Perunamaa ulottui tuvanikkunan alla kivijalkaan asti. Ei mitään puutarhan tapaistakaan. Pari krassipensasta oli saanut, kyllä monen vihaisen silmäyksen uhkaamana, jäädä vuotena toisensa jälkeen kamarinikkunan alle ja knapikukkapensas samaten tuvan ikkunan alle. Niitä kuului puolustaneen se, että olivat terveellisiä johonkin, -- mihin, sitä ei isäntä tietänyt, mutta emäntä. Knappikukat erittäin olivat säilyneet isävainajan aikoina tupakkamaan turvissa. Tupakkamaa oli miespolvia ollut aitanpolun ja tuvanpäädyn välillä.

Siinä oli Jaakko Jaakonpoika lyönyt laimiin isien perinnön ja hän tunsikin siitä toisinaan suurta mielenraskautta, mutta ei voinut korjata enää asiaa. Hän oli nim. tottunut polttamaan kartuusia, Pietarsaaren Proberaria. Tupakkamaan tila oli osittain jäänyt perunaviljelykselle, osittain voimaperäiselle rikkaruoholle ja osittain aitan ja saunapolun leventämiseksi. Jaakko Jaakonpoika tunsi tehneensä väärin, ruvetessaan polttamaan rahaa. Mutta hän ei voinut enää palata kotikasvuisiin. Joskus hän, huojistaakseen tupakankulutusta, kokeili »Viittäveljestä», mutta emäntäkin moitti niiden hajua. Itse ei hän sanonut välittävänsä suuria hajusta, mutta maku oli liian kitkerä. Niin oli Proberari saanut vakaantuneen aseman Jaakko Jaakonpojan tupakkaviljelyksessä, huolimatta siitä, että kulutus vielä vanhanakin mieltä haavoitti ja isän kukoistavan, nyt laiminlyödyn tupakkamaan muisto soimasi.

3.

Isältä perityn omaisuuden oli hän saanut pysymään jokseenkin tarkoin koossa, tietenkin mitä rohkeimmin suunnitellulla säästäväisyydellä. Siihen oli myöskin yhtenä syynä, että Jaakko kunnioitti isäänsä. Isältä peritty, se oli hänestä erikoisemmin Jumalanlahja. Koko hänen huolensa ja harrastuksensa menikin viime vuosiin asti näihin koossapitämispuuhiin.

Mutta viime aikoina oli hänen sielussaan alkanut itää eräs uusi ajatus: rikastumisen halu. Omistaa paljo rahaa, kymmeniä tuhansia!...

Se ilmeni ensin sillä tavoin, että joku oli myynyt talonsa metsineen tukkiyhtiölle ja saanut tavattoman hinnan. Tämä myyjä oli Jaakon kanssa samanikäisiä miehiä ja saanut talonsa perintönä samoihin aikoihin kuin hänkin. Sen talon hinta oli noussut 7-kertaiseksi siitä, mitä aikoinaan perintölunastuksessa laskettiin.

-- Seitsenkertaiseksi!...

Tämä kaiverteli kauan Jaakko Jaakonpojan aivoissa melkein yliluonnollisena arvoituksena. Vihdoin meni hän kyselemään itseltään asianomaiselta.

Tämä oli muuttanut asumaan punaiseen tupaan, jonka ikkunaan näkyi kirkko. Tupa oli uudesta katettu, rakennettu rappusten päälle kuisti, mökin ennestään kylmillä ollut kamari laitettu lämpimille ja lattiaan pantu korkkimatto.

Vanha nuoruudentuttu puuhasi juuri hellan ääressä kahvinkeittopuuhissa itse, kun Jaakko Jaakonpoika tuli tupaan.

-- Päivää, sanoi tulija.

Kahvinkeittäjä otti paperossin suustansa ja nosti tikun, jolla oli kahvia seottanut, pois pannusta ja katsoi selkänsä taakse ovelle. Leveä hymy vieri lihaville, hyväntahtoisille, onnellisille kasvoille.

-- No jopa nyt kummia, sanoi hän ja tassutti huopasillaan tervehtimään vierasta, joka hämillään, puoleksi hymyillen, katsoa tuijotti tassuttajaa silmiin ja odotti mitä oli tuleva.

Vehmeröinen, lyhyt mies, etsi käteensä Jaakko Jaakonpojan käden.

-- Päivää.

-- Päivää vain, sanoi vieras uudestaan.

Istumaan käytiin. Emäntä oli mennyt, mihin lie mennyt. Mutta Vehmeröinen osasi kyllä tehtävänsä kahvinkeittäjänä. Vähitellen alkoi vanhojen tuttujen juttu luistaa. Vehmeröinen oikeastaan jutteli ja toinen kuunteli. Sanoi että nyt oli hänen hauska olla. Ei tarvitse passata omia mukuloita eikä vierasta väkeä. Leipä on murheeton, kun pankki maksaa joka puolen vuoden päästä aivan kuin eläkettä. Ei kenenkään kanssa tarvitse riidellä, kun ei ketään tarvitse. Emäntäkin saa olla kuin rouvat, -- heillä ei ole kuin yksi lehmä. Sopii olla sosialisti tai porvari, olla väleissä kumpaistenkin kanssa. Kun ei tarvitse ketään!...

-- Ja näin kun ihminen alkaa vanhentua, tarvitsee jo varata vähän joutoaikaa parempaakin asiaa varten.

-- Johan sitä...

-- Se on, kuule sinä Jaakko, sillä lailla, ettei me aina eletä täällä.

-- Ei, kyllä sinä totta puhut. Kerran täältäkin on lähdettävä.

-- Mutta kun sitä on kovin maailmas kiinni, niin tulee monelle lähtö kesken.

-- Kyllähän se niin on.

-- Ja astua Herran tuomiolle ilman, että on joutunut yhtään sielunsa tilaa murehtimaan...

-- Vaikka ei se omalla murehtimalla parane, sanoi Jaakko Jaakonpoika, suoristaikse istuvillaan suoremmaksi ja varustautui oikasemaan Vehmeröistä.

-- Vapahtajahan on kuollut kaikkien meidän edestämme, julisti hän painolla.

Vehmeröinen joi kahvinsa loppuun. Hymyillen punertavilla huulillaan lempeästi, vastasi hän:

-- Jos olet kastettu.

-- Niin nytkö miehenä, tarkoitat?

-- Niin.

-- Kyllä sulla on siinä väärin...

Siitä syntyi pitkälle menevä kina. Joskus jo pyrkivät sanat syrjittäinkin menemään. Vehmeröisen kimakka ääni kohosi ja Jaakko Jaakonpojan silmät pienenivät. Mutta ei siitä mitään todellista riitaa sentään sukeutunut. Hyvissä ajoin molemmin puolin mentiin taasen asioihin, joissa kumpasenkin ajatukset pulikoivat mieluisassa sopusoinnussa.

-- Etkö sinä jo ole aikonut taloasi myydä? kysyi Vehmeröinen yhtäkkiä.

Jaakko Jaakonpoika säpsähti. Arkana vilahti silmä toisen silmään.

-- Minäkö?

-- Niin, sinä.

-- Tiedä, sanoi hän vältellen. Onhan sitä kysytty ja hintojakin tarjottu, mutta... Meillä on siinä niitä poikiakin ja...

-- Poikia! kirkasi nauraen Vehmeröinen. Luuletko sinä poikien olevan Pihlajaniemes sinun tähtes? Tai sinun emäntäs tähden, äitinsä? Ne menevät kuin linnunpojat heti kun saavat siiventynkkiä, ja sinä jäät emännän kanssa kahden ja saat ruveta tappelemaan sosialisti-renkien ja piikain kanssa. En minä vain!

Jaakko Jaakonpoika sytytti paperossin ja kokoili tottumattomia huuliaan sen ympärille. Suunnaten katseensa pitkin nenänvarttaan, kysäsi, ollen pelkkänä korvana:

-- Paljoko sinun mielestäs meidän talosta pitäis saada?

-- Itsehän sinun pitää hinta tietää, mutta arviolta 30--35 tuhatta.

Hymystä, joka nyt levisi Jaakko Jaakonpojan kasvoille, oli vaikea selittää tulkitsiko se enempi onnellisuutta vai kummastusta.

-- Vai niin meinaat, sanoi ja naurahti.

Sillä hetkellä hän mielessään mittaili niin vireästi kuin se hänen ominaisuuksilleen oli mahdollista: pitkäkö tuhansien rivi oli olemassa 6 tuhannesta 35 tuhanteen. Sillä perintölunastuksessa oli hän Pihlajaniemestä maksanut 6 tuhatta. Ja toiseksi hän ajatteli: olisko Martilla mitään mahdollisuuksia lunastaa kotitalo toisilta, kun hinta oli näin korkea, taikka voisiko ajatella taloa kahdeksi ja voisivatko ne suorittaa...

Mutta risteilevät ajatukset, joita kiihtyneet tunteet lennättivät, eivät saaneet muodostumaan mitään selvitystä. Jaakko Jaakonpoika oli yhtäkkiä muuttunut omituisen hajamieliseksi, jolta yhä jutteleva Vehmeröinen sai aivan sinne tänne heitteleviä vastauksia.

Paluumatkalla rupesi Jaakko Jaakonpoikaa -- jota talonmyyntiajatus 35 tuhannen toivossa oli alkanut nyt vainota ja joka tätä ajatustaan hymyillen helli ja suosi -- kiusaamaan kysymys, että onko talonpojalla, jolla ei ole velkoja, oikein oikeutta myydä taloaan?

Mitähän isävainaja mahtaisi sanoa?