Part 6

BIELKE: Tuo keppihepo ain' on Flemingillä!

LEJONHUFVUD: Hän sillä nolaa itse herttuankin!

BRAHE: Mut jatka, Horn, kuullaan loru loppuun!

HORN (jatkaa): Jos minulla ei olisikaan se Kunink. Majesteetin käsky, joka minulla on, niin ei minun kumminkaan sopisi täältä pois lähteä, minun kun on talot ja kartanot täällä Suomessa, tässä maassa olen elinaikani sotaväen parissa ollut ja suomalaiseksi kasvanut. Te kyllä tahtoisitte minulta riistää sen vallan, jonka kuningas minulle uskonut on, niinkuin tuonoinkin Aksel Kurjen aioitte sijalleni panna. Mutta minulle on tämän toimen kuningas uskonut, ettekä sitä minulta voi te eikä teidän kaltaisenne ottaa. En ole minä velkapää tottelemaan teitä enemmän kuin te minua; en ole teidän kyytimiehenne enkä aio välittää hölyn pölyä kaikesta siitä, mitä te minulle kirjoitatte vastoin Kunink. Majesteetin käskyä, sillä te olette minun vertaisiani ja jos tulevat mun vertaiseni ja jotakin käskevät, niin lyön heitä päähän --

LEJONHUFVUD (hypähtäen ylös): Tuo, lempo vie, on liikaa röyhkeyttä ja nöyryytystä vaatii moinen mies!

HORN: Niin, ennen kivenkin voi sentään siirtää kuin marskin järkisyillä taivuttaa, sen itse näätte nyt.

STENBOCK: Hän yksin meistä noin tehdä voi ja tehdä uskaltaa, vaikk' antoi meille samoin Sigismundus maakunnat hallita kuin Flemingille. Me kaikki hältä tässä kadehdimme, mit' oli kullakin, mut mistä kaikki me luovuttiin kuin heikot, veltot raukat. Klaus Suitian on meitä voimakkaampi, ken moittii häntä, moittii itseänsä.

LEJONHUFVUD: Mut tässä loukkaa marski neuvoskuntaa ja käyttää humalaisen huovin kieltä; ken häntä puoltaa, laittaa kuningasta, näät neuvoskunta kuninkaan on laitos.

STENBOCK (tiuskasten): On valta marskillakin kuninkaalta.

LEJONHUFVUD: On käskyvalta, vaan ei koiran virkaa!

STENBOCK (kiihkoissaan ärjästen): Sä hilli kieles, Raaseporin kreivi, ei ole koira hän, mut mies hän on!

BIELKE (joka on puhellut Brahen kanssa, sillä aikaa kuin Horn on tutkinut paperiansa): No, jalot herrat, moista kiihoitusta ei linnassansa salli herttua!

HORN (katsellen kirjettä): Jos sallii jalot herrat, luen loppuun, on yhtä ylväs allekirjoituskin:

(Lukee)

Annettu Turun linnassa sinä 20 p:nä lokakuuta Armon vuonna 1596.

Klaus Fleming, Eerikinpoika.

Wiikin vapaaherra, Suitian, Kuitian ja Yläneen herra ja ritari, Valtaneuvos, Valtakunnan marski, Yli-amiraali ja Kenraalisotaeversti, Maaherra ja käskynhaltija koko Suomen Suuriruhtinaskunnassa, mies, jolla nyt on monta hallitsijaa, jotka kaikki säätää tahtovat, vaikka en minä muita ketään tottele kuin yhtä ainoata, jonka nimi on kuningas Sigismundus, sillä hän on kuningas ja pysyy kuninkaana.

STENBOCK (riemuiten): Kas, se on selvää kieltä, lempo soikoon! Eläköön Sigismund ja marski Fleming!

BRAHE: Jos oiskin yhtä selvä meidän ohje! Vaan meidän tehtävä on tarkastaa ett' yhteys säilyy Ruotsin valtakunnan; mut marski Suomen aikoo eroittaa, sen huomaa kaikki.

STENBOCK: Kuinka eroittaa? Hän mies on kuninkaan, mut suomalainen. Siis huudan uhallakin kerran vielä: eläköön Sigismund ja marski Fleming!

PAASHI (ilmoittaa): Hänen ruhtinaallinen armonsa Sörmlannin herttua!

(Kaksi paashia avaa oven ja asettuvat sitten sen molemmille puolille).

HERTTUA (tulee lakki päässä ja ratsupuvussa tuimasti sisään): Ken täällä karjui: Fleming eläköön, kun Ruotsin säädyt kaikk' on yhtä mieltä, ett' on hän nostattaja kapinan ja vihollinen maan ja valtakunnan?

STENBOCK: Sen minä tein, mut tarkoitus ei ollut --

HERTTUA (viskaten lakin ja ruoskansa tuolille): Jo riittää, Stenbock! Moiset sanat sulle voi maksaa pääsi. Ilmivihollista en salli suosittavan täällä minä, niin kauvan kuin on mulla sananvalta. Sa kuulit sen!

STENBOCK (Bielkelle): Hän täällä komentaa kuin hän ois kuningas, ei Sigismund!

HERTTUA (huomaa Hornin): No, Horn, Suomen säädyt mitä vastas ja mitä aateli ja Noki-Klaus? Kai nenä käy jo liian pitkäks hällä, jos niistää aikoo hän sen hiansuulla?

HORN: On huono onni Teidän armollanne kai miestä valitessa: enemmän kuin koskaan nyt yhtä mielt' on Suomen aatelisto; se maa on kohta irti meistä, pelkään, ja marski Fleming hallitsee sen yksin.

HERTTUA (lyöden nyrkkinsä pöytään): Se, surma vieköön, ennen pitkää nähdään, ken siellä hallitsee! Niin, Suomen herrat, he jännittävät jousen liian tiukkaan -- ja kun se katkeaa, niin, kautta taivaan, on syvään iskeväkin koston miekka! Jos Flemingiliä onkin aatelisto, niin mun on kansa, Suomen talonpoiat.

HORN (ojentaa toisen pergamentin herttualle): Täss' onpi vastaus Suomen aatelin, niin laadittu kuin tahtoi marski itse.

HERTTUA (silmäten kirjettä): Niin, kaiken päättäköhön kuningas -- tuon virren kyllä vanhastansa tunnen. Nyt sentään riittää turhat kinastukset; kun uhka auta ei, niin puhuu miekka! Siis sotajoukon kanssa Yrjö Posse saa niskat niskurilta nujertaa.

BIELKE: Mut tästä Teidän armollanne yksin ei liene päätösvaltaa; neuvoskunta sen ratkaisee, on selvä sääntö laissa.

HERTTUA (tuimasti Bielkeen kääntyen): Ei laissa, Bielke, se on Sparren sääntö.

BIELKE: Mut Sparren sääntöön myöntyi kuningas ja julistettu laiksi on se maassa.

HERTTUA: Vaan säätymyönnytystä puuttuu siltä -- ja minä, herttua, en suostu siihen.

BRAHE: On Ruotsissa vain yksi kuningas, ja se on Sigismund. Ja neuvoskuntaan jos yhtyy hän, niin sääntö laiksi muuttuu.

HERTTUA (häneen kiukkuisesti käännähtäen); Te, kreivi Brahe, suoraan vastatkaa: ma oonko lapsi, jota neuvotaan, kun puheina on valtakunnan tieto?

BRAHE: Ei opettaa, vaan huomauttaa mun täytyy, jos Teidän armo poikkee Ruotsin laista. Ja veljessota nälkävuonna moissa, kun kurjuuttansa koko kansa nääntyy, ois kauhun isku koko valtiolle. Ei yksin oikeus, mutta velvoitus mun näihin sanoihini pakottaa. Ma ainakaan en veljessotaan suostu!

MUUT: Niin, siihen neuvoskunta suostu ei!

HERTTUA (ärjästen jylisevällä äänellä): Siis vieköön lempo koko neuvoskunnan ja valtiomme! Vielä tänään vaadin ma teillä vastuun: myötä taikka vastaan; ja jos te vastustatte, vannon teille: jo huomenna ma ohjat teille heitän. Siis tyysti miettikää, mun päätös seisoo!

(Menee vihoissaan vasemmalle; oven suussa seisoneet paashit seuraavat. Valtaneuvokset katselevat nolostuneina toisiaan hetken aikaa, kunnes Stenbock heittäytyy hajalla säärin eräälle tuolille ja purskahtaa täyttä kurkkua nauramaan. Toiset katsovat ällistyneinä häneen).

STENBOCK (naurunsa lomasta): Hahhaa, on tääkin lemmon lysti juttu!

(Nauraa).

HORN (vakavasti): No, mikä nauruntauti tuohon tarttui?

STENBOCK (nauraa yhä): Hän, herttu Kaarle, meitä sillä uhkaa, jot' oomme kaikki juuri toivoneet! (nauraa).

(Muutamat naurahtavat ääneen, toiset hymyilevät viekkaasti).

BIELKE (tekeytyen vakavaksi): On Ruotsin laki meille aina pyhä ja rauhan ystäviä kaikki oomme. Siis tässä myöskin ollaan yhtä mieltä?

(Kaikki huutavat hyväksymystään).

STENBOCK: Ja huomisesta siis on meillä valta?

BIELKE (ei ole kuulevinaan Stenbockin sanoja, vaan jatkaa samalla vakavuudella): Ma neuvoskunnan vanhimpana katson siis yhteispäätökseksi meidän kaikkein, ett' olkoon seuraus mikä olkohonkin, niin sotavaatimuksiin herttuan ei tällä kertaa neuvoskunta suostu.

STENBOCK: Ei tällä kertaa eikä vasta myöskään!

BIELKE: Mut tapa vaatii kirjallisen vastuun, ja kaikki painavammat näkökohdat on siinä mainittavat. Kreivi Brahe kai ottaa vaivakseen sen kirjoittaa?

BRAHE: Jos jalot herrat uskovat sen mulle?

(Menee pöydän luo ja hommautuu istumaan toisten ryhmittyessä Bielken ympärille keskustelemaan. Silloin alkaa kuulua etäistä melua ja hälinää, joka nopeasti lähenee. Valtaneuvokset katselevat uteliaina toisiaan).

HORN (mennen ikkunan luo): Ma kuulen hälinää kuin kansan joukko ois tänne saapumassa!

LEJONHUFVUD: Hiisi vieköön, nyt kapinaa ei meidän tarvis oisi, ei kansa herrain hyväks kapinoi!

BIELKE: Kai telmää talonpojat taaskin siellä, ja muita äänekkäämmin suomalaiset.

HORN: Niin, Tukholma on heitä tulvillansa -- se kaikk' on työtä marski Flemingin!

BIELKE: "_Dominus admirabilis_" on härkä!

LEJONHUFVUD: Mut moukat ylpistyykin meidän aikaan ja täällä heill' on oma johtajansa: Fordell on suomalainen, pohjolainen.

(Melu kiihtyy).

BIELKE: Tuo melu kiihtyy, täällä mahdotonta on meidän työskennellä; rauhallista ois ehkä linnanpihan kammioissa?

LEJONHUFVUD: Siis tänne käykää, jalot valtaherrat! Ma tahdon räyhääjistä selvän ottaa!

(Valtaneuvokset menevät oikealle. Lejonhufvud aikoo mennä perälle, mutta samassa tulee):

PALVELIJA (ilmoittaen): Taas lähetystö Suomen talonpoikain on täällä pyytäin luokse herttuan.

LEJONHUFVUD: On parast'aikaa neuvoskunta koolla -- (Palvelija yrittää mennä). Mut varroppas -- (itsekseen) jos Raaseporin moukat taas kantais herttualle veroistansa? (ääneen) Sa kuules, mistä pitäjäst' on miehet?

PALVELIJA: On johtajina miehet Pohjanmaan, mut yli Suomen muit' on joukossansa; he uhkaa --

LEJONHUFVUD (hätäisesti): Uhkaa? Millä uhkaa moukat?

PALVELIJA: Ma kuulin huudon: joll'ei Ruotsi auta, niin auttajaksi kutsuisivat -- ryssän!

LEJONHUFVUD: Häh? Ryssän, sanoit! Mutta mainittiinko kuin marski Fleming heidän nylkijöinä?

PALVELIJA: En muita kuullut!

LEJONHUFVUD: Tahdon kuulla heitä, siis laske sisään!

PALVELIJA: Kyllä, jalo kreivi! (Pois).

LEJONHUFVUD: Ei oisi huonommin he tulla voineet kuin nyt, nuo lurjukset. Jos herttu Kaarlo saa kuulla uhkaukset roistojoukon, niin hän ei luovu. Silloin syyt' on hällä näät ulkonaisten vaarojenkin vuoksi taas ohjiin valtakunnan tarttua. Siis nyt on pakko kissaa silitellä; ei tarvis pitää, mitä noille lupaa!

PALVELIJA (ilmoittaen); Suomen talonpoikain lähetystö!

(Kaksitoista miestä astuu sisään, Ilkka, Pouttu ja Kontsas etunenässä, näitä paitse Tommola, Martti Vilpunpoika, Piri, y.m. Heillä on hyvät talonpoikaisvaatteet yllänsä ja lakit kädessä).

LEJONHUFVUD (mennen taka-alalle jääneitä talonpoikia vastaan): Vai ootte taaskin täällä, Suomen miehet! kai teitä Ruotsi varsin miellyttää ja puolellensa vetää Tukholmamme? Mut hiljemminkin hauskutella vois kuin teette te -- näät itse neuvoskuntaa te äsken häiritsitte toimissansa, ja neuvoskunta kaikkein hyvää tahtoo kuin herttuakin. Mutta mistä kaukaa on miehet tulleet? Vainko Pohjanmaalta lie kaikki nää? en tunne monta teistä. Mut tuoss' on tuttu mies! No päivää, Pouttu! (Kättelee Pouttua). Ja mitäs uutta kuuluu Pohjanmaalle?

POUTTU: Vai tuntee Aksel kreivi vanhan Poutun; no tosiaan, niin usein täytynytkin on täällä käydä, että hävettää -- vaan pakko lampaan uimaan opettaa. Ei kuulu parempaa, mut kehnommin käy asiat kuin ennen Pohjanmaalla ja sama virsi täyttää muunkin Suomen.

LEJONHUFVUD: Niin, huono vuosi, kato kaikkialla -- sen tuntee ylhäiset, jos alhaisetkin; mut kärsimystä, kärsimystä vaatii nyt majesteetti meillä niinkuin teiltä. Kas nyt on vihdoin rauha ryssän kanssa ja kaikki kääntyy, jahka aika ehtii; ooh, meille tuttu kyll' on tila teidän ja verot ankarat ja linnaleiri, mi teidät taloistanne syöstä uhkaa -- niin, eikö totta, kuulettehan itse, ett' tilastanne meill' on tarkka tieto?

POUTTU: Niin kuuluu olevan; mut kuitenkaan ei meitä auta herrat, joill' on valta.

LEJONHUFVUD: On aika asialla kullakin; ja ehkä kevään tullen neuvoskunta jo voipi auttaa.

POUTTU: Emme neuvoskuntaa me täältä etsi, mutta herttuaa; kun yks on kuningas ja hän on poissa, niin yksin hän lie herra valtakunnan -- ja herttu Kaarle hän on kansan mies.

KAIKKI: Niin, herttu Kaarle hän on kansan mies!

LEJONHUFVUD (levottomasti): Niin, niin, hän suosii teitä; kaikki muutkin me kansan parhaint' aina harrastamme, siit' olkaa varmat. Heidän puolestansa ma teille lupaan leirivapauden jo kevähällä, ehkä ennen jo.

POUTTU: Mut entä jospa kuolee kurki ennen kuin sulaa suo! Ja Ruotsi jollei auta, niin apu etsitäänkin toisahalta.

LEJONHUFVUD: Ja mistä sitten?

POUTTU: Vaikka Ryssän maalta, on tsaari marskiakin mahtavampi!

KAIKKI: Niin, Ryssä auttaa, jollei Ruotsi auta!

LEJONHUFVUD (kiivastuen): Vaan tuo on kavallusta valtakunnan ja rikos vastaan maata, kuningasta! Hyi, hävetkää jo, miehet! Sigismund tai herttua jos kuulis uhkauksen, hän teidät toisin rankaisis kuin Fleming, Mut neuvoskunta heit' on laupiaampi, ja vielä tänään harkittavaks ottaa kai teidän valitukset. Miss' on kirjat?

POUTTU: On kirjat kyllä meillä muassamme, mut ne on herttualle, muille ei!

LEJONHUFVUD: Vai herttualle, vaan ei neuvostolle! Mut huomisest' on valta neuvoston, ei herttuan: hän luopuu ohjaksista ja jättää vallan sekä Tukholman.

(Murinaa syntyy miesjoukossa. Kuuluu huudahduksia: "Se hyvä herttuamme!?" "Ken meitä sitten suojaa?" "Ei, sitä hän ei saa!")

ILKKA (astuu esille): Vai niin, nyt herttuankin herrat veisi, kun viety meiltä jo on kuningas! Ja kehen sitten kääntyy talonpoika, kun häntä riistetään ja raastetaan kuin koiraa, juhtaa, luontokappaletta?

LEJONHUFVUD: Ka, neuvoskuntaan! (Pouttuun kääntyen): -- Kuka on tuo mies?

ILKKA (rohkeasti): Ma olen Jaakko Ilkka Ilmajoelta, mies, jolta huovit marski Flemingin on talon ryöstäneet ja vaimon piesseet ja joka täältä etsii oikeutta!

LEJONHUFVUD: Kai sitä saatkin, vaan et tuolla lailla. Sä kieles nöyremmäksi malttaa voit!

ILKKA: Ken pyytää armoa, hän olkoon nöyrä, ken vaatii oikeutta, suora on; ma pyydän oikeutt', en armoa.

LEJONHUFVUD: Sun oikeutes on armo kuninkaalta; sen riistää voi se, ken sen antoi sulle.

ILKKA: Mut sit' en saanut marski Flemingiltä, ma häntä syytän, vaan en kuningasta. Hän nyt on laamannina Pohjanmaan, mut oikeuttaan ken etsii hältä, ruoskaa ja tyrmää saapi niinkuin murhamies ja niinkuin äsken olen itse saanut. Nyt häntä vastaan haen ma oikeutta: (huutaa) jos täält' en saa, niin sen ma itse hankin!

MUUT: Jos muut ei auta, auttaa Ryssän tsaari!

(Melua ja hälinää. Sillä aikaa on toisten huomaamatta ovi vasemmalta avautunut, paashi asettuu oven viereen ja kiivain askelin tulee sisään):

HERTTUA (jonka ilmestyessä kaikki melu äkkiä lakkaa, Lejonhufvud vetäytyy syrjemmä ja talonpojat kumartavat syvään. Herttua seisoo hetken ääneti ja katselee joukkoa):

Ken räyhinällä täyttää suojat linnan, jok' onpi rauhoitettu kuninkaalle? (Lejonhufvudille). Keit' ovat miehet nää? He mitä tahtoo? (Miehille). Ken melun nostaa täällä uskaltaa?

LEJONHUFVUD: Nää suomalaiset, jotka syksyst' asti on täällä räyhänneet, he nyt jo uhkaa: jos heit' ei Ruotsi auta, turvaksensa he kutsuu --

HERTTUA: Perkeleenkö?

LEJONHUFVUD: Ei, vaan Ryssän.

HERTTUA (seisoo hetken äänetönnä katsellen talonpoikia, jotka vakavina ja uhkaavina tuijottavat takaisin):

Vai niin on kauvas tultu! Epätoivo nuo raukat vihollisen helmaan viepi! sen turviin, jonka lyömät arvet heillä on vielä kasvoissaan! -- Sun vallas, Fleming. on valta pyövelin ja verikoiran, -- ja siitä täytyy kerran loppu tulla. (Kääntyen talonpoikiin). Mist' olette? Kai taaskin Pohjanmaalta? Sin' oot kai Kyrön Pouttu, vanha tuttu!

POUTTU (syvään kumartaen): Niin olen, armollinen ruhtinas!

HERTTUA: Ja Martti Vilpunpoika Lapualta; sun aikaan Juhanan jo täällä näin.

MARTTI VILPUNPOIKA: Täm' onkin kuudes kerta, ruhtinas.

HERTTUA: Mut tätä pientä, vankkaa miest' en tunne?

KONTSAS: Ma olen Kyrön kirkon Kontsahia ja ensi kertaa e'essä kuninkaan.

HERTTUA: Et kuninkaan, vaan hänen sijaisensa.

LEJONHUFVUD (itsekseen): Mut hiton mielellään hän kruunun kantais!

HERTTUA (kääntyen Lejonhufvudiin): Sa mitä murahtelet siellä, serkku?

LEJONHUFVUD (kumartaen): Ma sanoin: kuningasta tuskin onkaan!

HERTTUA (lyhyesti): Niin, totta tosiaankin, Puolan herrat vei meiltä kuninkaan.

ILKKA: Se totta onko -- nyt kysyn armoltansa itseltään -- jos meiltä ruhtinaankin turvan viedä jo aikoo Ruotsin herrat?

HERTTUA (äkisti): Totta on, en kanssa neuvottoman neuvoskunnan voi jatkaa Kustaa kuninkaamme työtä, min herrat aateliset syöstä tahtoo -- ja auttajakseen ottaisivat mun! Mut siitä toimesta en huoli minä. (Kävelee edestakaisin ja pysähtyy Ilkan eteen). Ken olet sinä, laihan synkkä mies, jonk' kasvot kärsimystä ilmoittaa ja silmät sielun tulta salamoivat?

ILKKA: Ma olen Ilkka --

HERTTUA: Pentti?

ILKKA: En, vaan Jaakko, mut Pentinpoika.

HERTTUA: Isäs Pentin tunsin, hän urhoks mainittiin ja Vienan ryssät kai muistaa iskut Pentin tapparasta. Ja isäs surmaajatko nyt on turvas?

ILKKA: Ei ole, armollinen ruhtinas, jos vanhan Kustaan poikaa palveltaisiin -- hän köyhää auttoi suurten hampahista. Te ootte poika Kustaa kuninkaan -- jos totta on se, pohjolaiset kaikki ja heidän kanssaan Häme, Savonmaa ne teitä puoltaa viime pisaraan, sen vannon minä, vannoo kaikki muut!

MUUT: Niin kauvan kuin on veri lämmin meissä, me kaikki ruhtinasta puolustamme!

HERTTUA (liikutettuna): Ma tunnen pohjolaiset, Suomen miehet, ja teidän valaanne ma myöskin luotan, vaikk' isä-vainaa toista oli mieltä.

(Ovi oikealta avautuu ja valtaneuvokset, Hogenskikd, Bielke etunenässä, tulevat juhlallisen vakavina. Bielkellä on paperi kädessänsä. He aikovat mennä vasemmalle vievää ovea kohti, mutta huomaavat Herttuan y.m, ja pysähtyvät syrjemmä etualalle).

HERTTUA (hieman ivallisesti): Kas, tuossa neuvottomin neuvoskunta! (Neuvoksille). No, ylväät herrat, mik' on vastauksenne: en valtaa marskin kärsi kauvempaa, tuhatta kahdeksan ma vaadin miestä ja Yrjö Possen verikoiraa vastaan; jos näit' en saa, ma ohjat teille heitän!

BIELKE (vakavasti ja juhlallisesti): On neuvoskunta tyystin harkinnut nyt teidän vaatimusta, ruhtinas, ja koska lain ja asetusten jälkeen on meidän huolenamme isänmaa --

HERTTUA (tiuskasten): Vai yksin teidän? Eikö minun myös? On mulla lähin oikeus siihen huoleen.

BIELKE (kuten äsken): Ja koska veljessota valtakunnan, jo ennen nääntyneen, vois maahan suistaa --

HERTTUA (samoin kuin yllä): Se suistaa vääryyden ja väkivallan, mut kansan oikeuden se kohottaa!

BIELKE (kuten ennen): Ja koska Ruotsissa on kuningas --

HERTTUA (yhä vihaisemmin): Mut hällä sijaisena herttua!

BIELKE (entisellä tyyneydellä): -- ja kuninkaalla ain' on päätösvalta, niin täytyy neuvoskunnan --

HERTTUA (ärjäisten): Jaa tai ei?

BIELKE (tyynesti ja äänensä korottaen): -- niin täytyy yksimielin neuvoskunnan nyt kieltää vaatimukset herttuan!

(Ojentaa paperin herttualle).

HERTTUA (hypähtää ylös vihan vimmassa ja heittää paperin pöydälle): Siis vieköön neuvoskunnan Hornan hiisi ja Ruotsi ryssän suuhun kelpaa kyllä. Te epäkelvot, viekkaat junkkarit mun omin hampain maahan repimään sen tahtoisitte, minkä alkoi Kustaa; te juonillanne kädet sitoisitte kai multa myös kuin teitte Juhanalle; kun aikaa vapaampaa ma koitan luoda ja saada kansalleni oikeutta, te herrain mielivaltaa puolustatte; ja jos vain teill' ois valta rauniolla, niin kautta taivaan, oisittekin valmiit te myymään eduistanne isänmaan!

(Herttua kävelee kiivaasti edes takaisin lattialla. Talonpojat seisovat synkkinä taampana, neuvoskunnan herroissa syntyy murinaa).

BIELKE: Tää syytös loukkaa koko --

HERTTUA (jalkaa polkien): Vaiti, herrat! Nyt puhun minä, Ruotsin ruhtinas ja syntymältäin poika kuninkaan! Teit' olen palvellut jo liian kauvan ja oman rinnan ääntä hillinnyt, jok' eestä kansan sekä Jumalan mun kutsui teitä vastaan taistohon! Ken täällä kuningasta hännystääpi ja hälle myrkkyneuvojansa syöttää, ken paavin perskat tahtoo jälleen tuoda ja auttaa munkkihaljun hapatusta, vaikk' on jo suuri Kustaa kuningas niin puhtaan, selvän uskon meille suonut ja vaikka Ruotsin kaikki yhteissäädyt sen uskoks ottaneet on valtakunnan? Ma tuoss' en auttaa teitä aio, en, en omaa elintyötä kaataa tahdo, jos punoisitte juonianne kuinka, te Ruotsin neuvottomat neuvosherrat! En tahdo käydä paavin kätyriksi, en leikkipalloks marski Flemingin -- mun kutsui Luoja täällä itse luomaan, ei jutkojuhdaks korskan narrijoukon!

STENBOCK (Hornille): Kas, tuoll' on Vaasain verta suonissansa!

HERTTUA: Nyt saatte mennä, ylväät valtaherrat! en kiitost' anna kiittämättömille! Mut eessä Jumalan ja Ruotsin kansan te myöskin vallastanne vastatkaa, kun ensi helmikuussa Arbogaan ma kutsun säädyt meidän tuomareiksi. Kun tointani en ole teiltä saanut, vaan kansalta, niin sille myös sen jätän. Ma pesen käteni, ja edesvastuu nyt lepää teidän hartioilla! Menkää!

STENBOCK (mennessänsä sivulliselleen): No, Luojan kiitos, nyt on meillä valta!

(Valtaneuvokset marssivat kaikki äänettöminä ja tyyninä ulos peräovesta kujannetta, jonka talonpojat muodostavat. Herttua astelee kiivaasti edes takaisin lattialla).

HERTTUA (pysähtyy paashin eteen): Sä, paashi, ratsu käske satuloida, ma Gripsholmaani kohta ratsastan! (Paashi pois). (Herttua huomaa jälleen talonpojat). Te mitä varrotte, kun itse kuulleet nyt ootte tuomionne herrain suusta?

POUTTU: Niin, korvat meilläkin on auki olleet; vaan sentään, armollisin ruhtinas, me teitä rukoilemme -- -- --

KAIKKI MUUT (paitsi Ilkka, joka seisoo oikealla erillänsä ylpeänä ja jäykkänä): Niin, kaikki rukoilemme -- - --

HERTTUA: Turha vaiva, on multa valta, teiltä apu viety!

POUTTU: Mut vaimojamme, lapsiamme roistot ei säästä enempää kuin omaisuutta --

ILKKA (rohkeasti): Jos Ruotsin sotilaita tuhatkaan ois meillä turvanamme, ruhtinas, niin muut' ei tarvittais --

HERTTUA: Ja kuinka monta on teitä vastaan yhtä jalkamiestä?

ILKKA: Kai yksi kolmen miehen niskoill' on.

HERTTUA: Ja entäs huovit marski Flemingin?

ILKKA: Yks kuuden ruokittav' on talonpojan.

HERTTUA: Niin kehnoiks onko käyneet pohjolaiset, ett' täytyy kolmen muilta apu saada, kun yks on jalkamies? Ja kuusi teistä ei jaksa huovihurttaa kurittaa? Jos jälkeläiset vanhain pirkkalaisten ja asemiehet Juho Vesaisen on raukoiks sortuneet ja pelkureiksi, niin teitä lempo silloin surkutelkoon!

ILKKA (rohkeasti ja vilkkaasti): Siis täänkö neuvon antaa ruhtinas?

HERTTUA (seisahtuen äkkiä ja nyrkkiänsä ilmaan kohottaen): En muuta neuvoa ma teille tiedä kuin rauha hankkikaatte itse, miehet; kai teit' on talonpoikaa siksi monta, te että roistot saatte torjutuksi, jos muuten ei, niin nuijin, aidanseipäin!

PAASHI (ilmoittaa): Teidän ruhtinaallisen armonne ratsu on satuloitu!

HERTTUA (paashille): Ma tulen kohta! (miehille) Menkää, miehet, menkää! Te maata varjelkaa, ma suojaan merta!

(Ottaa lakin, hansikkaat ja ruoskan, jotka paashi hänelle rientää antamaan).

ILKKA: Siis esivallan käsky aseisiin on meillä vastaan Klauta Suitian?

HERTTUA (nyökkää myönnytyksen merkiksi, panee kypärän päähänsä ja puhuu kuin itsekseen): Niin, marski Fleming, suureen vatsahas sä sika sian syöt kuin kananpojan! nyt syytä itseäsi, verikoira ja valapatto valtakunnan syöpä, jos nielläkses saat pedon tuhatpäisen!

ILKKA: Mut taisteluun jos itse marski saapuu?

HERTTUA (ärjästen): Kun muuten kuitenkaan ei paha pääty, (Lyö ruoskallaan ilmaan). niin emä poikinensa maahan lyökää!

(Herttua kiiruhtaa nopein askelin vasemmalle vievän taka-alan oven kautta. Talonpojat seisovat hetken äänettöminä ja katselevat poistuneen herttuan jälkeen. Vihdoin katkaisee äänettömyyden):

POUTTU (kääntyen Ilkkaan): No, Ilkka, lupa itse ruhtinaalta on meillä vihdoin nousta aseisiin!

ILKKA: Niin, nyt se on ja, kautta taivaan Herran, ei vaimoani huovit toiste pieksä!

TOMMOLA: Sä omaa kostoasko mietit vain, kun meitä vartoo koko Pohjanmaa!

HÄMÄLÄINEN: Te Pohjan miehet meidät unhotatte, vaikk' onkin kurjin laita Hämehessä!

PALO: Mut meill' on leirivapaus, teillä ei!

SAVON MIES: Ka olkoon vaan, mut kurjuus yhtäläinen on meillä Savossai, sen Herra tietää!

POUTTU: Niin, sama kurjuus meill' on kaikkialla -- ja yhtä Suomen kansaa kai me oomme!

PALO: Te kaikki kuulitte, kun ruhtinas hän kanan poikinensa lyödä käski!

TOMMOLA: Niin käski ruhtinas, ja kana kai on marski itse?

MARTTI VILPUNPOIKA: Niin, ja poikaset on voudit, herrat, kaikki sortajamme!

POUTTU (Ilkalle): Sä mitä seisot siellä aatoksissa? nyt aik' on rientää Hannu herran luokse!