Part 4

KLAUS FLEMING (kiivaasti): Sä tiedät kyllä, mies, voi moinen puhe sulle henkes maksaa, ja sentään uskallat! Siis takanas on varmaan voima sua mahtavampi --

JAAKKO ILKKA: Niin on.

KLAUS FLEMING (vilkkaasti): Ahaa, siis tunnustuksen vihdoin saan, herttua, sun vehkeistäsi. -- Puhu, jos henkes kallis on. Siis teitä tänne on yllyttänyt kuka?

JAAKKO ILKKA (lujasti): Tieto varma, ett' onpi puolellamme lait ja oikeus.

KLAUS FLEMING (raivostuu) Sä lieruhäntä kettu luikerrat ja ilmitotuuttakin peittää aiot, kun selvään tiedän juonet saatanan, joill' onkii teitä Kaarlo verkkoihinsa, Mut siitä leikistä mä lopun teen ja kautta perkeleen, sun tunnusteille ma kohta saada voin -- (ottaa askeleen): Hoi, Juusten, tänne!

PIETARI JUUSTEN (ilmestyy heti ovelle): Täss' olen, marski!

(Ebba rouva on myös kiiruhtanut sisään perältä).

KLAUS FLEMING (kuohuksissaan): Tuota talonpoikaa kuin koiraa ruoskia sa huovein anna, hän kunnes tunnustaa. Jos se ei auta, niin vaatteet paitaan hältä riisukaa ja sitten tornikuoppaan, mars!

(Juusten empii).

KLAUS FLEMING: Sä etkö kuullut? miksi töllistelet?

PIETARI JUUSTEN (hämillään): On lunta maassa, kylmä ulkoisalla ja kuopan täyttää vielä ruumislöyhkä?

KLAUS FLEMING (Ilkkaan kääntyen); Sa kuulet itse. Miksi tollotat kuin mykkä nyt, vaikk' äsken kieles lauloi? Siis teitä käski --?

JAAKKO ILKKA (Lujasti): Usko oikeuteemme.

KLAUS FLEMING (ärjästen): Vie ruoskittavaks mies ja tornikuoppaan -- ois hälle liika armo hirsipuu! Sa kuulit käskyn?

PIETARI JUUSTEN (viittaa kaksi huovia eteisestä): Sitokaa tuo mies!

JAAKKO ILKKA (on sisällisessä kuohustilassa, vaikka ulkonaisesti tyynenä seisonut eteensä tuijottaen; nyt oikaisekse hän suoraksi, panee sinisen lakin päähänsä ja lausuu Flemingiin tuijottaen):

Voi Ilkka kuolla oikeuden tautta, (Osoittaa sormellaan marskia). mut Herra kostaa sulle kansan kautta!

(Huovit vievät Ilkan. Juuston jää katselemaan Kontsasta, joka koko ajan on äänetönnä sivummalla seisonut).

KLAUS FLEMING (sävähtäen Ilkan sanoista ja poispäin kääntyen; itsekseen): Nuo laihat kasvot ... niin, ja sinilakki ja katse kamala kuin haudan alta... ne olen ennen nähnyt. Missä? missä? Haa, uni kauhea ne näytti mulle! (Huomaa Ebba rouvan). Mut miss' on Juhana ja missä noita?

EBBA FLEMING: Käy myrsky ulkona, ei kuulu heitä -- ma huoviparven etsimään jo laitoin.

KLAUS FLEMING (tyynempänä): Se hyvä On. (Huomaa Juustenin jääneen) Sa mitä varrot vielä, kun kerran käskyn sait?

PIETARI JUUSTEN (viittaa Kontsaaseen): Tuo mieskö myöskin saa saman kohtalon kuin kumppalinsa?

KLAUS FLEMING (kummissaan): Ken on hän! (Kontsahalle) Mitä tahdot täältä sinä, kun suut' et auki saa? Sä ootko mykkä tai mielipuoli? Mutta asias jos sama on kuin hurjan kumppalisi, niin tiedät tuomios! Ma käsken, puhu!

YRJÖ KONTSAS (astuu totisena ja lujana esille): Niin, kumppalina hälle (Viittaa ovelle, josta Ilkka vietiin). tänne läksin, kun muut ei Turkuun tulla tohtineet --

KLAUS FLEMING (naurahtaen): Vai eivät tohtineet? Siis pelkäsivät?

YRJÖ KONTSAS: Ja turhaks sanoivat he reissun tänne.

KLAUS FLEMING: Se onkin turha.

Yrjö KONTSAS: Sen nyt mä näin ja uskoin ennenkin. En niillä teillä kuin Ilkka käy.

KLAUS FLEMING: Vaan mitä tahdot sinä?

YRJÖ KONTSAS: Ma Herran teillä käyn.

KLAUS FLEMING (ivallisesti): Vai pappi siis, vaikk onkin puku halvan talonpoian? Jo täysi vastus tääll' on entisistä enk' ole uskonriitaisella päällä; siis kotiis käy ja hoida Jumalas kuin katsot parhaaks, sit' en kiellä sulta.

YRJÖ KONTSAS: En ole pappi --

KLAUS FLEMING (paremmalla tuulella): Etkä pippi, hyvä; siis pappein elkehistä valitat! Sä puhu vain! Ne lemmon mustahännät kai tahtoo vanhat kirkonmenot muuttaa?

YRJÖ KONTSAS: Niin, kirkonmenot toisiks tahdotaan --

KLAUS FLEMING (hyvillään); Ahaa, ma arvasin! Kas siksi juuri on teihin suuttunut myös taivaan Herra ja näljän kauhuilla nyt rankaisee. Mut syy on pappein, piispan, arkkipiispan!

YRJÖ KONTSAS (kummissaan): Ei meillä mitään muuttaa papit tahdo.

KLAUS FLEMING (myöskin kummastuneena): Mut kukas piru siellä räiskää sitten? Vai oisko miehet viekkaan herttuan jo senkin aseeksensa vainunneet?

YRJÖ KONTSAS (rohkeasti): Niin oikein, piru häll' on mielessänsä, jos kyllä joskus kieli mettä keittää.

KLAUS FLEMING (uteliaana): Kas niin! Ken on hän? Kyllä marski Fleming sen konnan keittää, usko pois se, mies!

YRJÖ KONTSAS (iloissaan): Siis siinä turhaan teitä pelkää kansa; sep' oivaa, silloin loppuu käskyvalta myös vouti Abram Melkiorinpoian!

KLAUS FLEMING (nolona hämmästyksestä): Häh, mitä hourit?

YRJÖ KONTSAS: Se on uusi vouti, jonk' kesä kiusaksemme meille toi; hän kehui suosiosta Sigismundon ja marski Flemingin; mut valehdellut se onkin, konna! Viekas jesuiitta ja kansan syöpä, nyt hän kiikkiin joutuu.

KLAUS FLEMING (vakavana, käskevänä): On tässä erehdys; tuo uusi vouti on tullut sinne kautta kuninkaan ja minun myöskin. Hän on kelpo mies ja kirjat häll' on itse kuninkaalta.

YRJÖ KONTSAS (ihan hämmästyksissään): Se on siis totta sittenkin --

KLAUS FLEMING (kuten äsken): Niin on. Ja nyt kun tahdon tiedät kuninkaan ja minun, tiennet kai sä itses käyttää ja muita ojentaa, jos tarvis vaatii. Kuin niille käypi, jotka uhkailee, sä äsken näit, se kerro kotonas. Ja nyt saat mennä!

YRJÖ KONTSAS (hämmennyksissään): Kiitos armostanne, mut vielä tahtoisin --

KLAUS FLEMING (kiivaammin): Ma sanoin: mene! ei uskonriitoihis mull' ole aikaa!

YRJÖ KONTSAS (menee Juustenin lykkäämänä, mutta ovella hän kääntyy ja huudahtaa): Sen sanon, minkä sanoakin vannoin: "tie helvettiin käy jesuiittain kautta!"

PIETARI JUUSTEN (hänet ulos lykäten): Mars! sanon minä. (Menevät).

KLAUS FLEMING: (nauraa): Hahhahhaa, tuo raukka on tuhma pässi, siksi saa hän mennä!

EBBA FLEMING (lempeästi): Hän talonpoik' on yksinkertainen, mut uskostaan on arka tuhmakin; ma siitä iloitsen, kun raukan päästit.

(Tulee lähemmäs, laskee kätensä nojatuolissa istuvan marskin olkapäälle).

Vaan toinen raukka, laske hänkin pois, näät onhan vaimo, lapset hälläkin.

KLAUS FLEMING (jäykästi): Sä ällös sekautuko näihin, Ebba; ma tiedän, miksi häntä rankaisen: näät hän on toista maata, luja luonne ja mieleltänsä röyhkeä ja uljas kuin kaikki pohjalaiset nuijapäät. Hän varmaan yllyttäjä kansan on tai lienee suoraan Kaarlon kätyreitä. On viisain se, ken vaaran vangitseepi.

EBBA FLEMING (ylpeästi): Niin kauvasko on todellakin tultu, ett' yhtä moukkaa pelkää marski Fleming?

KLAUS FLEMING: Ei yhtä sataakaan, mut kansakuntaa, ei kansaa myöskään, mutta ruhtinasta.

EBBA FLEMING (viekkaasti): Ja miehet tärkeimmätkö tänne Turkuun hän lähettäis, kun marski Klaun hän tuntee? Niin tuhma ei hän liene, Kustaan poika!

KLAUS FLEMING (epäillen): Hm, totta kyllä; mutta säilyttää ma hänet tahdon, kunnes noita-akka on mulle selvityksen antanut.

EBBA FLEMING (iloisemmin): Mut kuoppatorniin hänt' ei tarvis heittää, se tieto unen veisi multakin -- kai muukin tyrmä raukalle jo riittää?

KLAUS FLEMING (leppoisemmin): No, olkoon menneeks, sinun tähtes, Ebba! Hoi, Juusten! (Juusten ilmestyy ovelle). Tuo lurjus äskeinen, voi tällä kertaa helpommalla päästä. Sä ymmärrät?

PIETARI JUUSTEN (iloisesti): Oi kyllä, jalo marski! (Pois).

KLAUS FLEMING: Ja kuink' on viestin laita? Nukkuu vielä?

EBBA FLEMING: Hän pyys jo äsken päästä hyvästille.

KLAUS FLEMING: Ei varrottaa saa sanaa kuninkaan. (Ebba-rouva pois). Hoi, Juusten! (Juusten ilmestyy). Lindorm Bonde lähtee, siis ratsu hälle -- sekä kunniaa!

(Juusten viittaa huoveille, jotka asettuvat samaan asemaan kuin tuonottain. Hovipojat niinikään marskin nojatuolin taa; Lindorm Bonde tulee perältä Ebba rouvan saattamana).

EBBA FLEMING: Ma jalon vieraan tuon; mut häll' on kiire!

KLAUS FLEMING (juhlallisesti): Te anteeks suokaa mulle, jalo herra, jos teitä viivytin; niin mielellänsä tää linna kauvan teitä kestitsis, sen kunnian jos meille sallisitte.

LINDORM BONDE: Mä kiitän tarjouksesta, marski Fleming, mut viestit kuninkaan on pääskyn laiset.

KLAUS FLEMING: Ma huomaan, ett' on oikein Majesteetti taas miehen valinnut.

LINDORM BONDE: Siis kiitokset ja hyvästit ma lausun. Aika rientää ja mua vartoo Kaarlo herttua. (Hyvästelee).

KLAUS FLEMING (puoli-ivallisesti): Mun nöyrät terveiseni herttualle!

(Lindorm Bonde poistuu huovien kunniaa tehdessä. Mutta ennenkuin nämä ovat ehtineet pois, tulee Juhana lykäten vahtikujaa myöten edessänsä takkutukkaista, harvahampaista, repaleista ja pelonalaista noita-akkaa, jonka tieltä sotamiehet säikähtäen väistyvät syrjään).

JUHANA FLEMING (iloisesti): Kas tässä noita saapuu kunnialla kuin ruhtinas tai viesti kuninkaan!

KLAUS FLEMING (antaa huoveille ja hovipojille merkin poistua).

JUHANA FLEMING: Mut lujass' oli akka; väkisellä mun täytyi tuoda hänet; huoviraukat, nuo jotka tuleen syöksyis lampahina, ei tohdi eukkopahaan kiinni käydä. Ma ruojan yksin toin ja siksi viivyin.

KLAUS FLEMING: Ma sua kiitän. Pojaks Flemingin tää mielen uljuus sinut taaskin näyttää.

NOITA: Niin, Fleming on hän, raaka, rautakoura kuin isävainaasikin, kansan peikko ja kiusa rahvaan, ahnas Eerik herra.

KLAUS FLEMING (ärjästen): Sä kitas kiinni pidä, herjauksistas saat muuten roviolle käydä, noita! (tyynemmin) Mut tällä kertaa taitos tarvitsen, jos voinet selvittää sä unennäyt.

NOITA (nauraa ilkeästi): Hahaa, vai noitaan turvaa rautamarski -- sit' ei sun isäs tehdä tarvinnut.

KLAUS FLEMING: On sama mulle. Koittaa nyt ma tahdon, jos Pohjanmaalta lappalaisten taidon sa omistat kuin kaikki kansa väittää. Sä voitko selvitellä unennäyt?

NOITA (viekkaasti): Jos unes hyväks on, ei taito riitä, ma voimat pimeyden vain hallitsen.

KLAUS FLEMING (synkästi): Lie hyväks taikka pahaks, sit' en tiedä. Mut kauheaa se oli; hapset pystyyn mun nousee vieläkin, kun muistelen.

NOITA: Sen kuulla tahdon, mutta kahden kesken ja pimeämpi täällä olla täytyy, jos mieli unten hengen sikiöineen mun käytettäväks säilöistänsä tulla.

JUHANA FLEMING (isällensä): Tuon noidan juoniin, lempo soi, en luottais; hän vihaa meitä, tahtoo turmaa meille.

KLAUS FLEMING: Ken rakastaa, hän valhetella voi, vain vihamiehet lausuu totuuden. Ma tahdon totuutta, en mairitusta -- ja munan neuvoja ei kanan tarvis. Te poistukaa ja (huutaa) Juusten! (Juusten ilmestyy). Valot pois, yks tuohus riittää!

(Ebba Fleming ja Juhana menevät, palvelijat vievät kynttilät, paitse yhden, joka jää uunin reunalle. Fleming ja noita jäävät kahden kesken, edellinen istuen nojatuolissa, niin että hän on varjossa, noita oikealla, matalalla rahilla, jotta hänen vilkkaat kasvonsa tulevat selvästi näkyviin).

KLAUS FLEMING: Ma nukuin --

NOITA (keskeyttäen): Yölläkö?

KLAUS FLEMING: Ei, päivällistä. Sen aikaa, minkä sotaratsu juo, kun janoissansa palaa taistelusta, ma lienen nukkunut; ja unissani ma vastaan vihollista ratsastin ja huovijoukot riensi jäljessäni. --

NOITA: Ken oli vainolainen?

KLAUS FLEMING; Sit' en tiedä ja tiedon siitä juuri tahdonkin, Mut loppuun kuule! -- Yöksi leirit teimme ja kaikki nukkui, paitse vahtimiehet. Ma kuulen huutoja -- ja kalvakkaana mun Aksel Kurjen huovi herättää ja sanoo tulleen viime tuomiomme, kun taivas palaa, kuolleet ruumiit veisaa ja tulten liekit koko ilman täyttää. Ma syöksen ulos, miekka huotrasta ja valmiin' itse perkelettä vastaan. Se totta oli: Herran taivaat lieskas ja puiden latvat pohti, lumi puunti ja tahmas hurme lanttopaikat täytti; mut kinoksista tuhat silmää kiilsi, kuin kissansilmät kiiluu pimeässä ja tuhat laihaa kättä, suonikasta sielt' ojensivat luiset sormipiinsä kuin kotkan kynnet koukkuiset ja käyrät. Mut yli muiden, lumikummun päältä näin laihan miehen, päässä sinilakki, ja silmät kauhun lieskaa syytäväiset -- ja suunsa musta veisas Herran virttä ja noista silmistänsä myrkkynuolen hän ampui rintaani, mun voimat petti ja lailla akkain vaivuin tainnuksiin. Mut tainnuksissa virren äänen kuulin, se paisui, paisui Herran pasuunaksi -- ja kylmään hikeeni ma heräsin.

(Äänettömyys).

NOITA: Tuon unen taivaan Herra itse laittoi!

KLAUS FLEMING (äskeisissä mietteissään): Niin merkillistä: siitä herätessä ma tosiaankin virren veisuun kuulin.

NOITA (vilkkaasti): Se mistä tuli?

KLAUS FLEMING: Hämäläinen moukka vain vankityrmässänsä lukkaroi!

(Äänettömyys).

NOITA (joka hetken on istunut silmät kiinni ja laihat kädet suorina polvien välissä riippuen, ikäänkuin itsekseen):

Se nuoli sisäpuolelt' ammuttiin ja omantunnon myrkkykärjen kantoi!

KLAUS FLEMING: Sa mitä höpöttelet, vanha noita? Jos kielt' et selvempää sä osanne, niin tarpeeton on moinen koru sulla!

NOITA: Siis tahdot tietää, mitä henget haastaa ja salavoimat korvan kalvoon kuiskii?

KLAUS FLEMING: Ma tahdon totuuden; jos sen sa tiennet, se kerro, vaikka karvas ois se mulle!

NOITA: Siis syytä itseäs, sä marski Fleming: kun sinun tähtes verta syyttömäin jo hanget hohtaa, purot purppuroi, kun aidanseipäät kasvaa ihmispäitä ja vesi maljassasi hurmeeks muuttuu, kun ratsus ruumiisihin kompastuupi ja maa kuin kuollut lepää jalkais alla, kas, silloin mainees oot sa kukkulalla -- mut suistut nuolesta, min itse ammut!

(Noidan puheen aikana on valo vähennyt, niin että huoneessa on melkoisen pimeä).

KLAUS FLEMING (ylös kavahtaen): Suus kiinni, hurja, harvahammas noita, sun kieles ilman saastuttaa kuin myrkky, se nostaa sielussani mustat voimat ja kynnet kasvattaa kuin tiikerille, (Vetää miekkansa). Sun tapan ensiks, niinkuin kuppa lutkan, sa rovioltai ilman myrkyttäisit!

(Yrittää noitaa kohti, joka parkaisten pakenee nurkkaan ja huutaa sieltä)

NOITA: Jos tapat mun, et totuutta voi tappaa!

KLAUS FLEMING (yhä säilä pystyssä): Sun kurkkuus kuitenkin sen telkeän!

(Samassa syöksee sisään Ebba-rouva, Juhana ja Juusten tuohusten kanssa).

EBBA FLEMING: Et naisen vereen säilääs saastuttane!

KLAUS FLEMING (ärjästen); En naisen, en, vaan epäsikiön, mi perkeleelt' on helvetistä päässyt, ma tahdoin herrallensa palauttaa. Mut jääköön tekemättä; roviolle sun piispan rengit kyllä toimittaa ja sanas syöt kuin koira silloin, lutka!

NOITA: Ei pala totuus rovionkaan päällä!

KLAUS FLEMING: Mut toki itse palat, koiran ruoka -- Vaan piispallekin oisit liika riemu! ja siks sun säästän! Mutta ilman korpit sun riettaat silmäs nokkii elävältä; ja kieles leikkautan kuin varvaskänsän, jos siitä hiiskahdat, mit' olet kuullut. (Juustenille). Vie pois tuo saatana mun silmäin eestä tai ruoskin rutkaleelta itse hengen!

(Juusten viittaa huoveille, jotka vievät noidan pois, itse seuraa hän jäljessä).

JUHANA FLEMING: Ma sanoin äsken, isä: varo noitaa -- hän meitä vihaa, sen hän itse myönsi.

KLAUS FLEMING: Sun neuvojas en tarvitse, en kysy -- sa laita kapinees, sun Puolaan täytyy.

JUHANA FLEMING (hämmästyen): Mun Puolaan? Nytkö?

KLAUS FLEMING (lujasti): Nyt tai kohta, niin.

EBBA FLEMING (hämmästyen hänkin): Mut mitä kummaa kertonut on noita?

KLAUS FLEMING: Ma tiedän sen ja sentään yksi liikaa jo siitä tietää. (Juhanalle). Käske Gottschalk tänne!

(Juhana yrittää sanomaan jotakin, vaan tyrehtyy marskin katseesta, kumartaa ja menee).

EBBA FLEMING: Et ennen salannut sä mitään, Klaus, kun kysyi Ebba. Mutta nyt? --

KLAUS FLEMING (tylysti): Sen teen -- ei naisten tarvis ole kaikki tietää. Lien kertonut jo liiaksikin sulle.

EBBA FLEMING (ylpeästi): Tuot' en ma uskois, jollen itse kuulis. Ma oonko koskaan marskin pettänyt?

KLAUS FLEMING: En puhu siitä nyt.

EBBA FLEMING: Vaan minä puhun; ma tahdon tietää, miksi juuri nyt sa laittaa Puolaan aiot Juhanan? Tuo lemmenjuttu, sekö mieltäs painaa?

KLAUS FLEMING: Ma hänen lempijutuistansa viis, mut hän on vesa suvun viimeinen ja turvaan parempaan ma hänet tahdon.

EBBA FLEMING: Siis pelkäät sotaa taikka onnettuutta?

KLAUS FLEMING: Sa elä kysy, mit' en itse tiedä; mut paha enne vaivaa sieluani.

(Gottschalk tulee).

GOTTSCHALK FLEMING: Sa mua kutsuit, isä!

KLAUS FLEMING: Niin ma tein -- sun mieltäs, tietojas ma tarvitsen. (Ebballe). Sa jätä meidät kahden kesken, Ebba!

EBBA FLEMING: Kuin arvoitus on mulle marski Fleming! (menee).

KLAUS FLEMING (viitaten Gottschalkia istumaan): Sa tunnet Aunen, Pentti herran tytön?

GOTTSCHALK FLEMING (säikähtäen): Siis tiedät senkin, isä!

KLAUS FLEMING: Mitä tiedän? Ma tunnen Aunen, hän on kaunis tyttö --

GOTTSCHALK FLEMING: Niin onkin.

KLAUS FLEMING: Kaunis, hyväluontoinen --

GOTTSCHALK FLEMING: Ja lämmin niinkuin päivä sydämeltään.

KLAUS FLEMING: Ahaa, vai niin, sa tunnet sydämenkin, siis häntä rakastat?

GOTTSCHALK FLEMING: Ma luulen niin.

KLAUS FLEMING: Ja Aune, tietääkö hän tunteistasi?

GOTTSCHALK FLEMING: Ne juuri tänään hälle ilmaisin.

KLAUS FLEMING: Ja hän?

GOTTSCHALK FLEMING: Mua lempii niinkuin minä häntä.

KLAUS FLEMING (naurahtaen mielihyvästä, itsekseen): Kas, lempo vie, kuin hyvin kaikki käypi! (ääneen) Ken rakastaa, se halaa naimisiin, sa ennen kevättä saat häitä viettää.

GOTTSCHALK FLEMING (iloisesti): Kuin voisin kiittää sua, isä rakas!

KLAUS FLEMING: Ei kiittämistä, (mietteissään) Onni on se mulle, jos edes jonkun onnelliseks tehnen.

GOTTSCHALK FLEMING: Mut Pentti herra?

KLAUS FLEMING: Suostuu, takaan minä.

GOTTSCHALK FLEMING (yrittää nousta).

KLAUS FLEMING: Ei vielä. Yhtä seikkaa kysyn sulta, (Lyhyt äänettömyys). Sa seuraat sydäntäs, ma järkeäni, sa elät tunteissas, ma elämässä, mut elämässä sentään joskus tuntuu kuin pettäis pohja. Harvoin marski Fleming on vielä empinyt. Min käski tunne, sen järki myönsi; minkä järki käski, sen myönsi tunne. Neljää kuningasta tää käsi, sydän, nyt jo harmaa pää on aina kunnialla palvellut. Ma olen suora mies, en hoviherra, min häntä heiluu ruo'an antajalle. Ken kerran voideltu on kuninkaaksi ja kelle kuuluu valtakunnan kruunu, sit' olen seurannut kuin varjo miestä. Mut vallan ahnas, vaikka ylhäinenkin jos kurkkii kruunuun, sen ma maahan lyön. Se onko oikein, Gottschalk?

GOTTSCHALK FLEMING (kummastellen): Varmaan, isä!

KLAUS FLEMING: Niin uskon itsekin. Mut riita syntyy mun tunteen välillä ja kylmän järjen, jos täytyy kansaa oman synnyinmaani mun lyödä maahan niinkuin sutten laumaa, kun hätää ruikuttain he niskuroi ja uhkaa minua ja kuningasta. Sa Gottschalk, kuinka tästä selviäisit?

GOTTSCHALK FLEMING: On synnyinmaa ja kansa rakas mulle.

KLAUS FLEMING: Se onko rakkaampi kuin kuningas ja kuninkaalle tehty hengenvala?

GOTTSCHALK FLEMING: Sit' en ma tiedä. Mutta synnyinmaalle mies antaa valansa jo syntyessä. Voi maata sortaa julmat tirannit tai heikkopäiset, silloin nousee kansa ja suistaa tirannit kuin Kustaa Vaasa.

KLAUS FLEMING: Mut vanha Kustaa alta vieraan vallan hän maansa vapautti, se onkin toista.

GOTTSCHALK FLEMING: Vaan Englannissa Henrik kahdeksannen löi talonpoiat; samoin Ranskan, Saksan on kansa tiranneitaan vastaan noussut tai uskonvapauttansa puolustaissa on kera pappein käynyt voittoisasti; on kansan oikeus puoltaa vapauttansa.

KLAUS FLEMING: Ei ymmärtää voi rahvas vapautta, sen tuntee yksin vapaa aateli, mut rahvaan oikeus kuninkaan on käsky. -- (Kävelee edes takaisin). Sa olet nuori, äitis kansanlapsi ja siksi harhaan vie sun haavehes. Ken tarttuu miekkaan vastaan esivaltaa, hän miekkaan hukkuu. Kurja mies on se, ken rahvaan luottaa suosioon: se on kuin ruoko, tuulten häilyttämä, tai niinkuin puu, min juuret maast' on irti.

GOTTSCHALK FLEMING: Mut maa on kansa; miehen luopion voi kansa hartioiltaan luoda pois.

KLAUS FLEMING: Niin luo, jos voi; mut jos on rautaa mies, niin ratsumieheen aina ratsu tottuu; ei olot miestä luo, vaan mies ne luopi. Ma tahdon siitä olla esimerkki.

PIETARI JUUSTEN (hätääntyneenä sisään syösten): Voi, jalo marski! --

KLAUS FLEMING: Mik' on hätä sulla?

PIETARI JUUSTEN (kuten äsken hätäillen): Tuo vanki, Ilkka, -- viekas pohjolainen on meidän käsistämme karannut!

KLAUS FLEMING (ärjästen): Te lemmon sikiöt! Ken hänet päästi?

PIETARI JUUSTEN: Ma käskyn jälkeen hänet tyrmään vietin, en kuoppatorniin; nyt kun illallista ois vanha linnanvahti tuonut hälle, niin oli lintu päässyt häkistänsä.

KLAUS FLEMING: On mahdotonta!

PIETARI JUUSTEN: Tyrmän ikkunasta hän vaattehistaan tehdyn riepuköyden on laskenut ja siitä muurin seinää on maahan lipunut.

KLAUS FLEMING: Tuo viekas kettu ei muiden kaltaiselta näyttänyt; hän viisas on ja rohkea, se näkyy, ja hän on siemen, josta myrkky kasvaa. Hän viel' ei kauvas, konna, ehtinyt -- sa huovit kohta käske satuloihin ja itse mukaan käy. Hän tänne saata, jos elävält' et voi, niin kuollehena; ma hänt' en kynsistäni päästä pois!

(Juuston pois).

GOTTSCHALK FLEMING: Ja minkä tehnyt on hän rikoksen?

KLAUS FLEMING: Hän noit' on rahvaan yllyttelijöitä, joit' tahtoo kätyreikseen herttuamme ja aikoo kimppuhumme sitä tietä. Se otus kallis on, jos oikein näin, (Synkästi itsekseen). ja noita vakuutti mun mieltä siitä.

GOTTSCHALK FLEMING (seisoo hetken epäröiden, sitten päättävästi): Siis lähden jäljillensä minä myös!

KLAUS FLEMING: Niin, riennä vain sä kanssa Juhanan.

(Kohta kuuluu melua ja aseiden kalsketta pihalta. Torvet törähtelevät ja rumpu käy. Hetken perästä komennetaan "mars, täyttä laukkaa!" ja vähitellen palautuu hiljaisuus. Fleming on metelin aikana mennyt ikkunan luo katsellakseen lähtöä, mutta palaa sen vaiettua takaisin keskelle permantoa, seisoo hetkisen mietteissään ja lausuu sitten):

Vapautta rahvahalle! tahtoi hän -- ja sehän onkin ajan sotahuuto, min nosti Wittenbergin hurja munkki. Tää myrkky uhkaa koko Eurooppaa, se saartaa Saksaa, ruhjoo Ranskanmaata ja yksin Espanjankin rautavalta jo järkkyy saumoistansa Hollannissa. Sen Kustaa Ruotsiin toi; ma ammoin jo näin myrkynsiemenen ja turman taimen. Näät valtakunnan laivaa rahvasko vois ajan aallokoissa ohjaella? Ei, lempo soi, se koht' ois haaksirikko kuin laiva, jolta puuttuu ruorimies. Sen oon ma itse nähnyt. Moukkain valtaan ei valtakuntaa koskaan usko mies. Ken niskuroi ja kun ei neuvot auta, niin niskat poikki, se on selvä sääntö. Se oikein ollut on, sen täytyy oikein olla, ja siis on mulla oikeus. Muut jos empii, niin toimistaan ei emmi marski Fleming!

(Esirippu alas).

TOINEN KÄYTÖS.

Toinen kuvaelma.

Jylhä metsäinen seutu Korpolaisvuoren alla, joka kohoaa etäämpänä mustalta ammottavine louhi-onteloineen. Maa on hienon lumen peitossa, yö muuten pimeä, paitse että kuu silloin tällöin vilahtelee pilvien lomista. Hiljaisuutta häiritsee vinkuva tuuli. Taampana kahden vuoren onkalon keskellä pieni, matala mökki, jonne oikealta tuleva ja etualalle päin mutkautuva polku johtaa. Näyttämö on hetkisen vallan tyhjä. Sitten tulee vasemmalta: