Part 3

KNUT KURKI (surumielisesti): Täällä mässätään, kun kansalla on tuskin pettuleipää -- Jumala synnyinmaata siunatkoon! (menevät).

(Anne Juusten ja Kaarina Fleming tulevat vasemmalta).

KAARINA (väristen): Huu, kuin kylmä siellä onkin jo, mut tääll' on lämmin -- tuohon istukaamme!

(Juoksee iloisesti uunin luo, panee puita pesään ja istahtaa näppärästi rahille).

AUNE: Niin, täällä vartomaan mun isä käski, (Itsekseen). ja tästä tulla täytyy hänenkin. (Istuu rahille hänkin).

KAARINA (vilkkaasti); Ah, kuin lämmin sentään virkistää -- nyt tahtoisin mä kanssas karkeloida.

AUNE (hajamielisesti); On linna täynnä Suomen ritareita!

KAARINA: Niin, noita kaljupäitä! Mutta sentään on siellä yks, niin uljas, norja poika.

AUNE (kuten äsken): Ja ken se ois?

KAARINA (veikeästi): Sit' en ma sano, mutta täällä vain jos nyt hän ois, niin sulle näyttäisin, Sa kuuleppas; kun tänään huovin kanssa mun tuli ratsastaa taas Auran rantaa ja juuri kun me tultiin sillankorvaan, niin kulki ohi kumma "katu-juoksu" -- voi, mikä näytös! Tuota katsomaan ma unohduin ja syrjään hyppäs ratsu -- kuin oisi käynytkään, sit' tuskin tiedän, jos poikki sillan ei ois syössyt hän kuin tuulispää ja ratsun käännyttänyt -- Nyt on hän täällä -- häll' on sinisilmät.

AUNE (omiaan ajatellen): Niin sinisilmät ja niin lämmin katse kuin sydän silmissään ois aina hällä.

KAARINA: Ja uljuus povessaan, se totta on; mut Aune, siis sä tunnet ritarin?

AUNE (kuten ennen): Jos hänet tunnen? (havahtuen) Ah niin, en häntä, sun ritarias tunne en.

KAARINA: Sen luulen, Mut sull' on omas. Kerros, ken hän on? Hän nuori lie?

AUNE: Niin, nuori on hän ja hellä mieleltään kuin kanteloinen, ja kun hän laulaa --

KAARINA: Sotaretkistänsä?

AUNE: Ei, vaan lemmestänsä lämpimästä, niin vierii poskilleni kyyneleet, niin vienon suloiset --

KAARINA: Niin kummaa! Kai on hän ylhäinen ja käskeväinen?

AUNE: Kuin suvituulen henki suloinen, niin on hän, lempeä ja miettiväinen.

KAARINA: Millaiset sanat sinä löydätkin! Mut minun mieleeni hän vain ei ois. Sen täytyy korskan, jalon urhon olla ja suvultansa ylhäisen ja suuren, ken voittaa tahtoo Kaarin Flemingin!

AUNE (katsoo häneen kuin peljästyen): Vai niinkö?

KAARINA: Niin on mieli äidin myös ja isän kerran kuulin lausuvan; "ken tahtoo sukuun marski Flemingin, häll' olkoon vaakuna jo ruosteen syömä". -- Mut nythän ruoskitaan taas linnan luona kaks hämäläistä talonpoikaishurttaa, ma riennän sinne; Aune, joudu kanssa!

(Menossa).

AUNE: Hyi, moista piinaa en mä nähdä tahdo.

KAARINA: Mut sehän hauskaa on, ma riennän jo! (pois).

AUNE (yksin): Niin, hän on tytär kuulun rautamarskin, se näkyy selvään! mutta marskin poika on Gottschalk myös -- vaan kuinka toisellainen! Häll' onkin äiti halpa kansan lapsi, ei jalo Ebba rouva; toista verta kai lienee ylhäiset kuin alhaiset, niin kylmän kylmää, että paleltaa.

GOTTSCHALK FLEMING (tulee vasemmalta kirja kädessä ja luuttu kainalossa; yrittää mennä läpi huoneen, vaan huomaa Aunen): Te täällä, jalo neiti, ja niin yksin?

AUNE (huomattavalla mielihyvällä): Mun isä vartoamaan täällä käski ja Kaarin-neiti seuraa piti mulle, mut juuri läks; nyt istuin yksinäni ja haaveksin kuin mikä linnan neito.

GOTTSCHALK FLEMING (tulee lähemmäs): Ja minne liiti haaveet Aune neidin?

AUNE: Sit' en ma tiedä. Niinkuin kaikki muut en minä lie; ma viihdyn unelmissa ja kaukoulapoilla soudellessa mun aatos yhtä tietä aina kiertää? Ma tuolla liidän, sentään tässä istun, ma mietin, enkä sentään mitään mieti, ma kuulen, enkä muista ääntä kuule ja umpisilmin nään mä selvimmin; ja vaikken kuulis jylhää tykkitulta, niin sisässäni kumman kuulen soiton kuin laulu maaliskuulla taivas-alla tai suvi-aamun virsi Juhannussa -- se on niin kummaa, mutta surunhauskaa!

GOTTSCHALK FLEMING (istuu nojatuoliin): Ma ymmärrän. Ken kehtokeijuiltansa sai synnyinlahjaks kaihon kanteleen, se valtaan joutunut on keijujen ja saalistaan ei metsän väki päästä. On kumma maa tää Suomi, synnyinmaani; sen jylhä hiljaisuus se soi, se soi kuin yhtyis laulu laineiden ja honkain ja meissä maininkina humajaisi ja kiehtois kielellänsä utuisilla niin lemmen liittoon kera synnyinmaan. Kun kuljin Wittenbergin lehtoloissa tai Reinin rantamaita ihailin, kun istuin kirjat eessä Oxfordissa tai sitran soittajia kuuntelin, niin muistin aina Suomen hongikoita ja Auran aaltoloiden loiskinaa tai Suomen suvi-illan vienoutta ja kaihon kanteletta kotimaan. Tääll' on kuin sävel syntyis itsestään ja laulu kumpuis suoraan sydämestä.

AUNE (joka ihastuksissaan ja ikäänkuin uskonnollisella hartaudella on kuunnellut Gottschalkia, huudahtaa): Kuin ihanaa on teiltä tuota kuulla! Siis toki yksi sydän sykkii vielä.

GOTTSCHALK FLEMING: Te epäilitte?

AUNE: En, en teistä koskaan. (Äänettömyys), Lie hauska varmaankin se juhlatunne, kun kerran sydän tapaa sydämen. Tuo laulu kulkevasta laulajasta, oi, jalo herra, laulakaa se mulle!

GOTTSCHALK FLEMING (päättävästi): Niin nyt sen tehdä tahdon tosiaan, mit' olen ammoin, ammoin aikonut.

(Laulaa luutun säestyksellä),

Ritari nuori oli Paul la Cour ja köyhä kullalta, ei sydämeltä hän laulunlahjat sai jo syntyissään, ja ensi lemmen linnan impyeltä.

Mut linnan herra, uljas ruhtinas, mi vaakunassaan leijonata kantoi ei laulunkieltä ymmärtänyt koskaan, pois linnast' ajaa laulajan hän antoi.

Ja maailmalle lähti Paul la Cour, ei muuta mukanaan kuin kitaransa, hän kulki, kulki, lauloi lemmestänsä, ja ihmetellen kuuli häntä kansa.

Mut linnasta kun poistui Paul la Cour, niin näytti päivänkin hän vieneen sieltä, ja impi kuihtui, kuihtui kammiossaan, ja suru painoi linnan herran mieltä.

(Laulu lakkaa).

En jatkaa voi mä, jalo Aune neiti!

(Äänettömyys).

JUHANA FLEMING (tulee toisten huomaamatta oikealta): Kas niin, taas on hän Aunen täältä nuuskinut, kun hänet itseäni varten hankin ja ukko Pentille jo lunnaat annoin. Noin luutu polvellaan siin' istuu trubaduuri! Mut tämän maljan tahdon itse juoda. (Ääneen). Ma pyydän anteeks, kaunis Aune neiti, ett' täytyy ritarinne riistää teiltä; Knut herra pyrkii linnan arkistoon!

GOTTSCHALK FLEMING (on heti Juhanan äänen kuultuaan säpsähtänyt ja hypähtänyt ylös): Kas tässä kirja, jota, jalo neiti, te multa pyysitte. Ma riennän jo!

(Kumartaa, poistuu vasemmalle),

AUNE (yrittää oikealle): Ma isää vartosin, mut hänt' ei kuulu --

JUHANA FLEMING (viitaten Aunea istumaan jälleen): Kai tulee hän, jos hetken odotatte, ja joll'ei häiri teitä minun seura.

AUNE (väkinäisellä kohteliaisuudella): Ei suinkaan, jalo ritari; se liikaa vain mulle halvalle on kunniaa.

(Istuu arasti).

JUHANA FLEMING: On hyveen verho vaatimattomuus, mut kauneuteen se yhtyy yksin teissä. Ei kummaa siis, jos linnan ritarit jo vihdoin huomaa ruusun katvehessa. Ma tietä suoraa käyn kuin Flemingit ja tunnustan: jo ensi näkemästä ma teitä jumaloin kuin sulotarta.

AUNE (nousee poistuakseen): Tuo puhe, ritari, on liikaa pilkkaa, mun nimi Juusten, teidän Fleming on ja isänne on Ruotsin riikin marski -- se yksin selvittää jo asemamme, (Hiljempaa.) jos syitä muitakaan ei ois.

JUHANA FLEMING (lähestyen): On totta, ett' isäni on rautamarski Fleming ja ylpeydestä syyttää häntä kansa; mut Flemingeill' on aina oma tahto ja se on mulla myös kuin isälläkin. Jos sydämenne toinen on jo vienyt, niin kättä ei; ja kautta kunniani ma vannon sen: vain hiukan aikaa suokaa mun näyttää teille, kuinka lemmin teitä, niin ehkä valloitan myös sydämenne.

AUNE (hätäisesti): On mahdotonta, jalo ritari, ja puhe enemp' ois vaan turhaa vaivaa.

JUHANA FLEMING (innolla): Mull' onhan miekkani ja kunniani, jos isä kieltäiskin tään lemmen multa; ja sanaa ritarin jos uskotten, viel' ennen kuin ees lumi kahden talven on sulanut, ma tällä säilälläni oon luonut aseman, min teidän kauneus ja hempeys nuoruuden jo vaatii teille. Ma viel' en valhetellut ijässäni, siis sit' en nytkään tee, kun (kankeaa toiselle polveilen) teiltä itse, en kautta vanhempaini, pyydän kättä.

AUNE (enemmän hätäytyen): Ma uskon teitä, nouskaa, jalo herra, vois ehkä marski tänne itse tulla, ja silloin teidät myöskin perii hukka.

JUHANA FLEMING (kuten ennen): Siis toivon kipinän te mulle suotte?

AUNE (kuten äsken): En, en ma tiedä, ei, ma sit' en voi, mut nouskaa, nooskaa --

JUHANA FLEMING (kuten äsken): Sua, kaunis Aune, ei luonut Luoja laakson kukkaseksi; tuo sulo kuuluu vuorten huipuillen kuin edelweiss; ma sinne nostan sen ja Pohjan tähtenä sa loistaa voit, (nousee ylös) jos tätä vartta vasten nojaudut. (Ebba Fleming on tullut viimeisen säkeen aikana). Haa, äitini, mut kuulkoon hänkin sen!

EBBA FLEMING (jyrkästi); Tää ilvenäytös, mitä merkitsee? sen kohta selvittää saat, Juhana!

JUHANA FLEMING (rientää äitiänsä vastaan): Sen, äiti armas, sulle sanonkin: ma kauniin Aune neidin kättä pyysin.

EBBA FLEMING (ankarasti): On hullutusta nuoren huimapään tää ilveilys, sen tietää Aune kyllä ja sinä myös. Mut sentään säädytöntä on polvistua jalon Flemingin -- tai voi hän esineensä valikoida.

JUHANA FLEMING: Ma pyydän, äiti --

EBBA FLEMING (kuten ennen): Sinä, Aune, riennä jo isäs luo, hän varmaan etsii sua --

AUNE (niiaten): Ma muut' en pyvdäkään, oi jalo rouva! (Pois)

JUHANA FLEMING (rohkeasti): Jos Aune neidin noin sä käsket pois ja minun läsnäollen loukkaat häntä, niin silloin minä myös --

EBBA FLEMING (lempeämmin): Sä vaikene, ja salli äitis tehdä kuin hän tahtoo; tään seikan punnitsee hän paremmin.

JUHANA FLEMING: Mun sydän sentään puhuu varmemmin.

EBBA FLEMING: Sä olet nuori -- nuoren sydän pettää -- mut sulta järjen kieltä nimes vaatii; ken viimeinen on Svidjan Flemingeistä ja suvun juuret Roomast' asti johtaa, sen pitää tietää: nimi velvoittaa! Ja isäs marski tämmöistä jos kuulis hän pojastansa -- (ulkoa kuuluu jyryävä ääni) nyt hän saapuukin, voit itse saada hältä vastauksen.

KLAUS FLEMINGIN ÄÄNI (kuuluu jylisevän lähempää kun äsken): Ken linnan päivystäjä tänään on?

PIETARI JUUSTEN (kuuluu vastaavan): Ma jalo marski!

KLAUS FLEMING (jolle paashi on oven näyttämölle avannut, vaan joka edelleen puhuu esille tulematta): Siispä katso, mies, ett' taukoaa tuo lemmon hoilotus, mi halki koko linnan pihan raikaa. Ja ken se on tuo paholaisen pappi?

PIETARI JUUSTEN (ulkona): Se hämäläinen, jota huovimiehet juur äsken linnan vallin luona ruoski.

KLAUS FLEMING (samoin); Siis ruoskikoot he häntä uudelleen tai tukkikoot sen suuta muulla lailla. Vie hirteen mies, jos veisustaan ei lakkaa! (Tulee sisään, jonka jälkeen ovet suljetaan: ystävällisemmin). Kas täällähän sä ootkin, Ebba rouva, ma sua juuri tässä etsinkin. Kuin muut ma nukuin päivällistä äsken, mut roiston hoilaus multa levon riisti ja unen kumman sieluhuni toi -- en kamalampaa unta koskaan nähnyt.

EBBA FLEMING (lempeästi): Ei unet inhat aina pahaa tiedä.

KLAUS FLEMING: En turhan arka liene minäkään, mut moinen näky miestäi pöyristyttää.

EBBA FLEMING: Vaan nythän kaikki kääntyy hyvinpäin. kun lyöty Horn on ja aatelisto kuin yksi mies sun seisoo takanas.

KLAUS FLEMING: Niin, tällä kertaa toki pulman keksin; se naula veti, mut ei kauvan pidä -- ei vapaasti, vaan pakosta vain myöntyi niin Kurjet, Boijet kuin myös orpanamme. Tuo herra Kaskisten on vanha kettu ja omatunto häll' on kielellänsä kuin ois hän piispa taikka Herran tulkki. Ja nyt se pölhö taas on päähän saanut, ett' omantunnon turvaa herttua, tää vaikka liian hyvin oivaltaa: vain voima suojaa Ruotsin valtakunnan, ei omattunnot arkain akkojen.

EBBA FLEMING: Mut Hornin mahti nyt on loppunut kai Suomessa?

KLAUS FLEMING: Niin on, ma toivon sitä vaan Ruotsissa hän yhä kieltään soittaa -- nyt enemmän kuin koskaan uhkaa vaara.

EBBA FLEMING: Sä pelkäät sotaa, marski?

KLAUS FLEMING: Sanaa pelko ei vielä koskaan Fleming tuntenut, kun vaati sotaan maa ja kuningas. Voi sota tulla ja sen täytyy tulla, jos vehkeistään ei neuvoskunta lakkaa, ja Ruotsin kruunuun Kaarlo kurkottaa. Mä sit' en pelkää, en; mut toisahalta mun niskaan tuhatpäinen lohikäärme voi käydä tuiman lumivyöryn lailla -- ja silloin täytyy tuhat päätä poikki, jos miel' on kruunupäinen pelastaa.

JUHANA FLEMING: Siis ryssät rauhankohan rikkoisivat, kun antamatta viel' on Käkisalmi?

KLAUS FLEMING: En pelkää heitäkään; vaan omat koirat jos kimppuun isäntänsä kimmahtaisi, niin kuinkas silloin tehtäis, Juhana?

JUHANA FLEMING: Ei haukku haavaa tee ja kinttuhun jos koirat uskaltaa, niin kaula poikki.

KLAUS FLEMING: Sä olet poika marski Flemingin, sen sanas uljaat kyllin selvään näyttää.

EBBA FLEMING: Siis talonpoikainko sä kapinaan nyt luulet uskaltavan nousta?

KLAUS FLEMING: Niin -- ei yksinään ja itsestään he nouse, sen verran tunnen jo ma Suomen kansaa. Mut Pohjan rahvas onpi röyhkeää ja uppiniskaista ja rauhatonta kuin Ruotsin taalalaiset Kustaan aikaan -- ja Kaarlon kätyreitä kaikkialla on siellä liikkehellä, tiedetään, vaikk' kiinni saada heit' on mahdoton, kun rahvas junkkareita piilottaapi ja papit, perkeleet, on yhtä juonta, (synkästi) Mut niin jos käy ja minun Kustaan lailla jos täytyis Suomenmaata hävittää, kun synnyinmaalle parhainta ma tahdon, (nousee ylös) niin eessä kuninkaan ja Jumalan, myös tuosta vastatkohon herttua!

EBBA FLEMING: Tuo mielikuvitusta lienee vain, sen ällös rauhaas viedä anna!

KLAUS FLEMING: Voi olla, mutta rauhaan en ma pääse, jos unelleni selvityst' en saa -- (kääntyen Juhanaan) kai vielä Korpolaisten vuoren alla tuo noita-akka asuu Pohjanmaalta?

JUHANA FLEMING: Siell' oli eilen hän, kun huovein kanssa ma siitä ratsastin -- ja aatelkaas, ei kenkään heistä tohdi mökkiin mennä.

KLAUS FLEMING: Ja sinä itse?

JUHANA FLEMING: Koska Flemingit ois itse perkelettä peljänneet?

KLAUS FLEMING: Siis sinne ratsasta, hän tänne kutsu ja sano: marski häntä luokseen käskee.

EBBA FLEMING: Mut ota mukaan veljes Olavi ja pari kolme skottilaista miestä, (Juhana pois). Tuo poika alkaa meille huolta tuottaa.

KLAUS FLEMING (kummastuen): Kuin niin? Päinvastoin, nuori, uljas mies hän kohta on -- ja häll' on isän luonto.

EBBA FLEMING: Niin onkin, mutta ikä juur' on hällä, kun lemmenhoureet päähän nousta alkaa.

KLAUS FLEMING: No sepä hauskaa, se on miehen merkki, ja kernaasti hän hiukan hurjastelkoon; ma pappeja ja munkkeja en kärsi, en munkki itsekään ma nuorra ollut.

EBBA FLEMING: Se näkyy kyllä, mutta mulle tuota on turhaa uudistaa --

KLAUS FLEMING: Noo, Ebba rouva, ma sanon suoraan aina asian -- (nauraa leveästi) ja miestä riittänyt on sullekin vai kuinka, Ebba?

EBBA FLEMING: Ole vaiti, Klaus! ma puhun vakavasti tällä kertaa: näät Pentti-herran Auneen Juhana on kiintynyt jo enemmän kuin luulet.

KLAUS FLEMING (tekee epäävän liikkeen kädellään).

EBBA FLEMING: Senlaista ennenkin jo huomasin ja äidin silmä harvoin erehtyy; mut tänään polvillansa Aunen eessä ma hänet tapasin ja kunniansa kautta hän vannoi omaks ottaa Aune neidin.

KLAUS FLEMING (hyvillään): Vai on hän semmoinen jo huimapää --

EBBA FLEMING: Mut huomaa "kautta kunnian", hän vannoi.

KLAUS FLEMING: Kun himot haastaa, lupaa kaikki mies, mut jälkeenpäin ei tarvis tuota muistaa.

EBBA FLEMING: On sekin oppi; mutta Pentti-herra nyt aateloitu on ja tuiki arka myös arvostaan ja perheen mainehesta.

KLAUS FLEMING: Niin, lempo soi, ei tuota vanhaa saitaa ees marski Fleming tohdi suututtaa -- ma tarvitsen nyt kaikkein kannatuksen, kuu taisto Kaarlon kanssa alkaa kohta.

EBBA FLEMING: Mit' arvelet, jos luokse kuninkaan hän Puolaan laitettais? Ei liioin haittais, jos hovin tapoihin hän tutustuisi?

KLAUS FLEMING: Hyi, saakeli! Nuo metkut hovin herrain ne miehen parhaimman vie helvettiin!

EBBA FLEMING: Mut täällä vertaistensa naisten seuraa ei löydy hälle; siell' on Bielket, Sparret ja kaikki ylhäis-aateliset neidit -- ja kerran täytyy naida hänenkin.

KLAUS FLEMING: On aikaa vielä.

EBBA FLEMING:

Varmat ollaksemme, ett'ei hän säädystänsä horjahtais -- sä muista veljeäsi, jalo marski -- vois Aunen naittaa ehkä Gottschalkille?

KLAUS FLEMING (katsoo ihmetellen Ebbaan): Sä olet viisas, Ebba, sangen viisas; jos housut päälläs ois, niin valtaneuvos sa varmaan ammoin oisit ollutkin! Sep' oiva tuuma! Silloin Pentti-herra ois arvollensa vallan sopivasti myös sukuun liitetty ja vaara poissa. No, lempo soikoon, vielä tänään tahdon ma jutun alkuun.

EBBA FLEMING:

Turhaa liika kiire. Jos näät ei Gottschalk häntä rakastais?

KLAUS FLEMING: On yhtäkaikki -- poikanulkin täytyy; ei rakkautta tunne kirjatoukat. Se olkoon päätetty; ja Juhana? No, ehk' on hovi hälle hyvä koulu. (Torven ääni kuuluu). Ken torvin tulostansa ilmoittaa kuin ois hän ruhtinas tai sota-airut?

EBBA FLEMING: Siis jompikumpi varmaankin hän lie ja arvon mukaan vastaanotto olkoon. Ma tulta tuon, mut vartijat sä kutsu! (Pois).

HOVIPOIKA (tulee): On Puolast' tullut viesti kuninkaalta, hän kysyi kohta teidän ylhäisyyttä.

KLAUS FLEMING: Ken on hän? Missä merkki kuninkaani?

HOVIPOIKA: On Lindorm Bonde nimensä ja tässä (antaa sormuksen) hän merkin lähettää.

KLAUS FLEMING: Vai Lindorm Bonde -- häll' linnahan on pääsy aina vapaa. (Hovipoika pois, Fleming menee ovelle). Hoi, Pekka Juusten!

PIETARI JUUSTEN (astun heti sisään): Tässä, jalo marski!

KLAUS FLEMING (komentavasti, lyhyesti): On arvon mukaan vastaanotto viestin, hän saapuu asioissa kuninkaan.

(Pietari Juusten. Palvelijat valaisevat huoneen upeilla haarakynttilöillä. Fleming istahtaa nojatuoliin. Torven ääni ja rumputus kuuluu pihalta. Kohta avautuu ovi, kaksi hovipoikaa sisään ilmoittaen: Lähettiläs kuninkaalta, jalosukuinen herra Lindorm Kaarlenpnika Bonde; hovipojat asettuvat molemmin puolin Flemingin nojatuolia; kohta heidän perässään Pietari Juusten, paljastettu säilä kädessä ja neljä huovia, jotka seisahtuvat molemmin puolin ovea muodostaen kujan, jota myöten rientää):

LINDORM BONDE (komeassa ratsuväen puvussa ja nahkainen kotelo vyöllä): Ma Majesteetin tervehdykset teille tuon Warsovasta; käskyt kuninkaan tää salkku sisältää. (Antaa salkun).

KLAUS FLEMING (on Bonden tullessa noussut ylös): Siis tervetulleeks ma teidät Turkuun lausun, jalo herra! (Viittaa istumaan). Kai vieraaksemme linnahan te jäätte, on matka Warsovasta tänne pitkä!

LINDORM BONDE: Mun tänään vielä täytyy Tukholmaan, myös herttualle kirjeitä on mulla. Vaan anteheks jos suotte, jalo marski, ma ehkä tunnin verran levähtäisin.

(Ebba Fleming tulee).

KLAUS FLEMING (esittää): Mun puolisoni Ebba! Lindorm Bonde!

EBBA FLEMING (jonka kättä Lindorm Bonde rientää suutelemaan): Ma toivomuksenne jo kuulla ehdin, mun teille tietä näyttää suvaitkaa.

(Ebba Fleming ja Lindorm Bonde pois perälle; Fleming viittaa Juustenia poistumaan, samoin hovipoikia, jotka kaikki menevät).

KLAUS FLEMING (yksin; menee kirjoituspöydän ääreen ja avaa salkun, lukee kirjeen tarkasti ja väliin hyväksyvästi hymähdellen):

Ahappas nyt, te viekkaat neuvokset, ja sinä kruununahnas herttuani -- täss' onkin purra teille karvas tatti! Nyt valtakirja mull' on Suomenmaahan kuin herttualla Ruotsin ohjaksiin -- ja molemmilla yks on kuningas. Mut valtaa kuninkaan jos uhataan, niin väkivaltaa käsketään mun käyttää, Mua Turunlinnaan pääsemästä estää sa käske vielä nuoren herra Klaun -- ja Kurjen käsiin siirtää sotavoimat sä koita toiste, "moukkain kuningas!" Nyt voit sa tulla kohta itsekin ja vaikk: ois henkivahtis helvetistä, niin korvennan ma heidät sittenkin. (Lukee jälleen, miettii). Hm, lisäys tuossa on kuin puussa pahka -- sen täytyy pois, jos rungon suoraks tahtoo, Mun sotavalmiin' olla käsketään ja sentään huotaa kuormaa talonpoikain Se ei käy laatuun; heidän täytyy kestää, nyt juuri _täytyy_, vaikka kynsillään ois jyvät maasta heidän pengottava. Luo herttuan ei saisi heitä päästää -- no, sen vaivan heiltä kyllä koitan säästää. Vaan merkillistä, aina vain mun mieleen tuo unen kauhu myrkyn lailla kiertää; se mitä tiennee? missä viipyy noita?

HOVIPOIKA (tulee oikealta): Tääll' lähetystö taas on talonpoikain.

KLAUS FLEMING (äkisti kääntyen): Keit' ovat he ja mistä kaukaa tulleet?

HOVIPOIKA: On Ilkka toisen nimi, Kontsas toisen, he Ilmajoelta hiihtäen on tulleet.

KLAUS FLEMING: Siis Pohjanmaalta. Miltä näyttää miehet?

HOVIPOIKA: On puku moukan, mutta katse ylväs kuin sen, jok' käskemään on tottunut.

KLAUS FLEMING: No, no, se nähdään, kuka käskee täällä. Tuo sisään miehet! (Hovipoika pois). Hm, ma pidän siitä, ett'ei he laukkaa luona herttuan.

(Jaakko Ilkka ja Yrjö Kontsas, talonpoikaistamineissaan tulevat, lakit kädessä; ovensuuhun he pysähtyvät kumartaen marskille, joka on noussut ylös ja istahtanut uunin edessä olevalle rahille).

JAAKKO ILKKA: Jumalan rauha teille, riikin marski!

KLAUS FLEMING (selin tulijoihin): Myös terve teille, kunnon pohjolaiset! Kai sato parempi on nyt siellä saatu kuin viime vuonna? Sitä tarvis onkin, kun talvi siellä täytyy huovein viettää -- ja kuka tietää, ehkä lisää saatte.

JAAKKO ILKKA: On kato tullut yli Pohjanmaan, me silkkaa pettua jo syödä saamme ja tietköön Luoja, kuinka talvi päästään.

KLAUS FLEMING: Tuon vanhan virren ennestänsä tunnen mut anna tulla, virtes loppuun laula!

JAAKKO ILKKA: Nyt jalkamies jo kolmen talonpoian ja huovi kuuden miehen niskoill' on. Ei säily omaisuus, ei ihmishenki, kun Kurjen joukkoon kotihuovitkin on liittyneet ja uusi knaappivalta jo elämöi kuin Suomen aatelisto ja maata ryöstää virkamiesten kanssa.

KLAUS FLEMING: Sa jätä rauhaan Suomen aatelisto -- mut mitä tahdotte te multa?

JAAKKO ILKKA: Te, armollinen herra, hallitsette nyt Suomenmaata; myöskin Pohjanmaalla on teillä tuomarina ylin valta -- siks tultiin etsimähän turvaa teiltä; jos helpoitusta ei, niin oikeutta ja vapautusta ryöstövallan alta.

KLAUS FLEMING (ivallisesti): On kieles liukas niinkuin jouruämmän ja lailla rasvan virtaa voivotukset; tuo onko kieltä aimo pohjolaisen, joit' ylistetty miehiksi on mulle kuin sotasankareita kaikki ois. Min kestää Suomen miehet nurkumatta, sit' eivät kestä pohjolaiset -- ämmät!

JAAKKO ILKKA (ylpeästi): Min sallii oikeus taikka käskee laki, sen kestänyt on aina Pohjan mies, Mut vääryyttä ei pohjolainen kärsi ja vapaus kalliimp' on kuin henki hälle.

KLAUS FLEMING (vihastuneena ylös hypähtäen): Sä käytät kieltä, mies, ja suutas soitat kuin oisit aatelissa opin käynyt -- sä olet moukka, paina mielees se, tai kalliin vapautes voi pahoin käydä.

JAAKKO ILKKA: Niin, pelkkä moukka vain ja talonpoika, mut orja en, en edes kuninkaan, kun Ruotsin lait ma kerran noudatan.

KLAUS FLEMING (polkaisten jalkaa): Suus kiinni, mies! Näät sinun lakikirjas on käsky kuninkaan ja minun, marskin! Kun käsken minä, tahto kuninkaan on siinä teille. Turva valtakunnan ja Ruotsin hallitsijaa voidellun on kalliimpi kuin teidän leipäkyrsät ja kymmenkunnan ruikuttajan henki. Mut vapaus palkka vain on aatelin, ei talonpoian; tää on vapaa silloin, kun täyttää käskyt, jotka herra antaa -- ja herra tässä maassa olen minä.

JAAKKO ILKKA: Siis teidän luvallanne ryöstää huovit?

KLAUS FLEMING: Sä kutsut ryöstöks, mitä veroks minä.

JAAKKO ILKKA: Ja tätä ryöstöaikaa kestää vielä?

KLAUS FLEMING: Niin vaatii turva isänmaan ja kruunun.

JAAKKO ILKKA: Ei kuormaa raskaampata kestä kansa, ja muualta siis etsii oikeuttansa --

KLAUS FLEMING (sävähtäen): Vai niin, ja mistä sitten?

JAAKKO ILKKA (tyynesti): Herttualta, jos suoraan haastaa saan.

KLAUS FLEMING (uhkaavana): Niin, anna tulla!

JAAKKO ILKKA: Häll' onkin toinen mieli rahvahasta --

KLAUS FLEMING (yhä uhkaavammin): Vai on. Ja sitten?

Jaakko ILKKA: Hän on kansan mies ja noudattaa hän tahtoo Ruotsin lain ja oikeuden. --