Part 14

KONTSAS: Mut kosto tulee ... viel' ei oikeus kuole, Jumala rankaiseepi petturit!

(Tempaa konttinsa ja juoksee perälle. Tykinlaukauksia ja tulipalon leimoa).

NOITA (kömpii ylös ähkien ja tuhkien): Jumala rankaisee? Niin, usko sitä!... Minulta konnantyössään Kettunen ois onnistunut ... tein sen Ilkan tähden... Mut tavarasta, siitä sotaa käydään niin kauvan kuin vain seisoo maailma!

VIIDES NÄLYTÖS.

Ensimmäinen kuvaelma.

Köyhänlaisesti sisustettu Ilkan uusi tupa Ilmajoella. Perällä ovi, jonka vasemmalla puolen suomalainen takka, takassa valkea. Samalla puolan ikkuna, jonka edessä penkki ja pieni pöytä rahinensa. Vasemmalla pohjalaismallinen sänky, jossa makaa Katri Ilkka.

KATRI (voihkii sängyssä): Voih, kuinka pitkäks aika tässä käy! Nää pitkät päivättömät talvipuhteet ne muistuttaa jo ijankaikkisuutta -- ja kuitenkaan ei kuulu kuolemaa! (huokaa): Ei enää kauvan tätä kestää voi, ma tunnen sen ja tiedän sen; (Iloisemmin). mut sentään, jos eläisin ma, kunnes Jaakko saapuu! (huokaa) Kai turha toivo lienee sekin: Jaakko ei ehkä palajakkaan: toinen siellä ja toinen täällä muuttaa turpeen alle! -- Mut lapsi-raukat? Pentti hän on reipas ja uudeks talon tässä tehdä voi, jos elää saa ... ja Kirsti auttaa kyllä, jos Maunukin jää sinne sotatielle?... Vaan mihin katos tyttö? Äskenhän täst' ulos jauhon no'untiin läksi hän -- ja sentään on kuin viikko ois jo siitä! Ja Penttipoika aamu-hämärissä läks papin luokse tuomaan kirkkoherraa -- kun vain ei turma kohtais tiellä poikaa? hän on niin varomaton, hurja poika! (Kuuluu askelia eteisessä). Ah, se on Kirsti, tunnen askeleista?

KIRSTI (tulee pieni säkki kädessä tupaan): Vai et sä unta enää saanutkaan, vaikk' uni virkistystä varmaan ois, kun yksin ollen aika pitkäks käy!

KATRI: Niin, tyttöseni, pitkäks käypi aika!

KIRSTI (asettaa säkin pöydälle): Sen kyllä arvaa: mietinkin jo tiellä, ett' ottaisinko oriin tanhuasta, vaan siltäkin kun länget tuonoin särkyi, niin täytyi jalan käydä... Jouppilainen mun tiellä yllätti ja uutta ties...

KATRI (uteliaasti): Vai tiesi uutta? Meidän miehistäkö?

KIRSTI: Niin, nuijapäistä. (Nauraen). Siten kutsutaan, näät meidän joukkoamme.

KATRI: Iloisetko vai surulliset ovat viestit heistä?

KIRSTI: Vain hyvää toistaiseksi: Hämeenlinnaan on kaikki aateliset paenneet, kun meidän miehet saartoi kartanot -- ja poroks poltti Kangasalustankin.

KATRI: Vai Kangasalla ovat meidän miehet?

KIRSTI: Tapanin päivänä kun Laukon herra ja Kuurialan huovit kimppuun aikoi, niin lyötiin kaikki karkkuun häpiällä.

KATRI: Vai Laukon Kurkikin; -- mut kuules, Kirsti, siell' onko vielä kuppi linnun lientä?

KIRSTI: Ei ole, äiti ... mutta Pentti kyllä kai ampuu ukkometson tullessaan ja hän ei kauvan enää viivytelle, Mut kuules, äiti, vielä lisää uutta: Klaus herra itse suuren voiman kanssa. joll' aikoi Käkisalmeen ryssää vastaan -- --

KATRI; Niin, Käkisalmea ei antais marski!

KIRSTI; -- on tykkein kanssa nähty Huittisissa ja tulla aikoo Pyhäjärven tietä nyt Nokialle...

KATRI: Niin, niin, Nokia... on siellä .. Pyhäjärven ... kirkon luona. (Kuuluu ulkoa rykimistä). Häh, joku tulee, kuulin yskittävän.

KIRSTI: Se oisko Pentti kirkkoherran kanssa?

(Yrittää mennä ovelle, mutta samassa aukeaa se ja sisään astuu arasti Kyrön kirkkoherra Simo Nurkka, laiha, vanhanpuoleinen mies köyhässä pukimessa).

NURKKA (tervehtien sisään tullessaan): Jumalan rauhallista uutta vuotta!

KATRI (koettaen nousta lynkämyksilleen): Ja samoin tulijalle, kuka lietkin?

KIRSTI: Voi, taivas siunatkoon, kas, kirkkoherraa, kun yksin lähtenyt on liikkehelle?

KATRI: Häh, kuka? Eihän herra Matti suinkaan? Ei ole ääni hänen.

NURKKA: Niin, ei olekkaan --

KIRSTI: Mut herra Simo, Kyrön kirkkoherra!... hän, joka Kaarinana meidät vihki -- sen muistanet kai vielä, äiti?

KATRI: Kuinkas en sitä muistaisi? Vai herra Simo?

NURKKA: Niin, Simo Nurkka ... keppikerjäläisnä.

KIRSTI: Vai keppikerjäläisnä?!... Eihän toki? Mut olkaa tervetullut! ... uusi pirtti juur' onkin valmiiks saatu, naapureista on vanhat vaarit auttamassa olleet. -- --

KATRI: Mut kuinkas juuri tänne meille päin toi herra Simon tiet ... ja tähän aikaan, kun talvipakkaset on pahimmillaan?

NURKKA: Niin, Katri muori, voudin huovithan mun kodistani...

KATRI: Mieron tielle ajoit...

NURKKA: Niin, mieron tielle!

KATRI: Jalan kulkemaanko?

NURKKA: Niin, jalan tullut olen; virkaveljen Mathias Stuutin luo ois mulla matka.

KATRI: Vai herra Matin luo?

NURKKA: Niin, kolmeks päivää, ja sitten matkaa jatkan etelään -- mut tiellä tavoitti mun poikas Pentti ja kertoi, ett' ois pappia sun tarvis, kun Tuonen maille kohta muuttavasi sa kuulut luulevan, ... siks tänne käännyin.

KATRI; Se oli kauniist' tehty, kirkkoherra; me vaimoväki vallan yksin täällä kun päivät ollaan, niin ei koskaan tiedä, jos mitä tapahtuisi, tähän aikaan, kun kaikki muutenkin on mullin mallin.

NURKKA: On ajat levottomat ... marski Fleming on saanut rauhattomaks koko maan.

KATRI: Niin kyllä, Simo herra, Noki-Klaus hän kaikkeen kurjuuteemme onkin syypää.

(Ovi aukeaa raolleen ja siihen ilmestyy Maunu Vinikka, nyökäten tervehdykseksi).

KIRSTI: Ken siellä tulee? Sisään vieras käykää!

VINIKKA (astuu väristen sisään): Ma tulen Nokialta ... joukon luota.

KIRSTI: Ja ennen muita? Karkurina siis ei ole sijaa täällä karkureille!

VINIKKA: Tää onko Ilkkala?

KIRSTI: On kyllä!

VINIKKA: Hyvä, mun suokaa lämmitellä (menee takan luo), terveiset tuon teille Jaakolta...

KATRI; Siis elää Jaakko?

VINIKKA: Viel' elää ... uskoo vielä oikeuteen, sen kirjan laittoi teille minun kautta.

NURKKA: On Jaakko lujan uskon mies...

KATRI: Ja Kontsas -- mut kuinkas Nokiall' on käynyt heille?

VINIKKA: Niin, uunna vuonnako te tarkoitatte!

KIRSTI: Niin!

VINIKKA (lämmitellen): Kuinka päättyikö?

KAIKKI: Niin kyllä!

VINIKKA (kynsien korvallistaan): Hm... kas, se ei päättynytkään vielä.

KAIKKI: Häh?

VINIKKA: Niin, toden totta, nähkääs, ... se jäi kesken, kun minä läksin...

KIRSTI: Karkurina läksit ja meille valhettelet...

VINIKKA: Totta puhun -- yks päivä aamust' iltaan paukkui pyssyt, mut voittoa ei saanut kumpainenkaan; ja miesten kesken Ilkan ankaruus kun eriseuraa sytti, pelkään ma, ett' turmioksi kääntyi koko retki...

KIRSTI: Ja siksi karkasit?

VINIKKA: En karannut, vaan Ilkalta (Kaivaa paperin esiin). tään siukkakirjan sain, kun sairaaks käännyin, enkä jaksanut.

KIRSTI (pilkallisesti): Vai sairaaks käännyit!

VINIKKA: Niin -- ja vaivaiseksi, siks läksin kotiin ennen uutta vuotta.

KATRI: Ja uunna vuonna jatkaa aiottiin?

VINIKKA (hymähtäen): Niin aiottiin, joll'ei he tuumastaan lie luopuneet, kun miehet vastakkain siell' yllytteli muudan savolainen... ja kun ei ryöstää Jaakko sallinut!

KATRI: Hän ryöstöä ei muilta kärsinyt, niin kuinkas itse sitten...

NURKKA: Ryöstövalta on perkeleeltä, tiedät...

VINIKKA: Kyllä, kyllä -- mut kaikki ryöstämään kun läksivät, niin voivat suuttua ja Jaakon jättää -- ja mitäs päällysmiehet yksin taitaa?

KIRSTI: Ja pettäisivät päällikkönsä! Sehän on mahdotonta.

(Samassa aukeaa ovi ja sisään astuu verkallensa Ilkka laihtuneena).

ILKKA: Kaikk' on mahdollista!

KIRSTI (säikähtäen): Ah, isä!

KATRI (parkaisten): Jeesus siunaa, Jaakon ääni!

ILKKA (seisahtuen keskelle permantoa, sortuneesti): Niin on, vaikk' omaks sitä tuskin tunnen.

NURKKA: Sun sisäänkäyntiä Herra siunatkoon!

ILKKA (huomaten kirkkoherran): Kas, herra Simo, kuinkas kirkkoherra on kotinurkat jättää hennonut?

NURKKA: Mun ajoi marskin huovit liikkehelle...

ILKKA (naurahtaen): Siis samat hurtat, jotka meidät kaikki on saaneet liikkehelle! (läheten Katrin vuodetta). Katri parka, kätesi anna, (Ottaa Katria kädestä). laihaks on se käynyt ja kylmäks myöskin...

KATRI (hiljaa): Mitäs minust' on, jok' olen tullut haudan partahalle, mut kylmä on sun omas myöskin, Jaakko!

ILKKA: Ma tulen pakkasesta ... ratsastaissa pudotin kintahatkin metsätielle.

KATRI (naurahtaen): Vai ratsain tulit?

ILKKA: Tamma alle kaatui, kun pääsin kirkonmäelle! (Nauraa katkerasti). Nähkääs, hahaa, kun Jaakko likka palaa karkurina; se onhan hauska juttu, eikö totta? se naurattaa voi kirkonmiestäkin!

KIRSTI: Mik' on sun, isä, kuink' on teidän käynyt? Ja kuinka yksin palaat? Miss' on Mauno?

NURKKA; Ja Yrjö Kontsas missä ... miss' on muut?

(Ilkka ei virka mitään, katsoo vain Katriin, joka huohottaen lepää vuoteellaan).

KIRSTI: Häh, isä, miks' et vastaa, miss' on Mauno? hän onko kuollut, onko kaatunut? Tai onko haavoittunut, isä, isä, miss' on hän, missä? Miks' et vastaa mulle?

ILKKA (lempeästi): Rauhoitu, lapsi, eloon jäi hän multa.

KIRSTI; Mut minne jäi ja kuinka jäi hän sulta?

NURKKA: Te talot aatelinko poltitte?

ILKKA (hymähtäen); Niin huonot rottelot jo poroks jouti...

KIRSTI: Ja Nokialla kesken jäikö taisto?

ILKKA: Vai tiedätte jo senkin!... Kesken, kesken se multa jäi ... jos toiset ehkä jatkoi, sit' en ma tiedä...

VINIKKA (joka koko ajan on syrjässä uunin sopessa lämmitellyt): Vai et sinäkään, no, kukas meille silloin tiedot tuo?

ILKKA (kavahtaen): Häh, kukas siellä? Vinikkako? Kas, vai ehdit sinäkin jo tänne asti -- (nauraa) hyvissä ajoin hiivit tiehes, raukka!

VINIKKA (naivisti): Ma sanoin sulle silloin totuuden, en enää jaksanut...

ILKKA (pilkallisesti): Mut tänne sentään sa sangen sukkelaan oot jaksanut!

VINIKKA (kuivasti); Minusta näyttää sentään, Jaakko, siltä kuin kiiruump' olis itselläsi ollut!

ILKKA (tiuskaisten): Sun tauttas juuri, sun ja sinunlaisten ma olen häpeän ja pilkan saanut.

VINIKKA: Kun tahtonet, niin voinhan ottaa syyn -- mut uskotkos sä itse vielä, että --

ILKKA: Jos oikeuteenko uskon? Uskon kyllä.

VINIKKA: Mut että parhain tuomari on voima?

ILKKA: Ma tahdoin voiman suojaks sorrettujen.

VINIKKA: Ja väkivallan vastaan väkivaltaa?

ILKKA: Niin, väkivallan vastaan väkivaltaa, kun kerran täytyy, ja kun pakko on, Mut ilman syytä, Herra tietää sen, ja vastaan omantunnon ääntä en ma sotaan ryhtynyt. Te, kirkkoherra, sen voitte todistaa, ja Katri tuossa on itse selvin todistus siit' että vain väkivaltaa vastaan noussut olen.

NURKKA: Niin, Herran kirous lankee marskin päälle!

KIRSTI (kiihkolla): Mut kuink' on käynyt teidän retkellänne ja kuinka yksin tulit ... miss' on Mauno?

VINIKKA (vitkastellen): Ma pelkään, Jaakko, että nuijajoukko on sittenkin sun...

ILKKA (katkerasti): Pettäneet kuin konnat, sen on he tehneet...

NURKKA: Luopuneetko kaikki?

VINIKKA (kuin itsekseen): Sit' epäilin! --

ILKKA: Ja mitäs supatat sa siellä loukossasi? Tiesit, lurjus, jo silloin juonen -- -- --

VINIKKA: Juonta epäilin, ja varoitinhan sua lähtiessä, ett' ovat nurjiks miehet käyneet.

ILKKA: Nurjiks? ja miksi nurjiks vasten johtajaansa, nuo ryövärit ja rosvot, juoppolallit?

NURKKA: Sanoja kovia sa käytät, Ilkka!

ILKKA (katkerasti): Niin kyllä, kirkkoherra, mutta mun on juuri kumppalini turmaan syösseet ja kurjaan häpeään -- niin, omat koirat on mua purreet, omat ystävät jo kauppaa nahkastani hieroivat...

VINIKKA (yrittää keskeyttää): Ei...

ILKKA: Vaiti sinä!... Marskin airuille he rauhan pantiks lupas päällikkönsä.

NURKKA: Vai sillä lailla ostais rauhan marski?

VINIKKA: Niin, katsos Ilkka, sotaa seuraa ryöstö ja ryöstämään he läksivätkin täältä!

ILKKA: Ma läksin hankkimahan oikeutta, en maata ryöstämähän!... Mutta siellä mun ympäriltä lemmon käärmeet kasvoi. ja myrkkyänsä miehilleni syötti -- ja Savon ristiketut kaikkialle ne hiipi suhkain minun tietämättä ja nostain kaikki vastaani kuin hurtat. No, heistä uskon sen, mut että heihin myös yhtyis Pohjan miehet, Pirit, Palot, mun kasvinkumppalini, sitä, sitä kautt' autuuteni en ois uskonut; mut senkin näin -- ja suokoon anteeks Herra, mut kuolo kurkussa tai hirttonuora ma huudan kiroukseni luopioille!

NURKKA: Ken tuomitsee, hän itse tuomitaan!

KATRI: Niin on, niin on, ja kuitenkaan ma en voi nähdä kaitselmusta...

ILKKA (pilkallisesti): Kaitselmusta? Ja mik' on kaitselmus? Vain heikon luulo, johonka raukka silloin turvautuu, kun pettää itsensä ja tahtoo pettää; kun ei hän puoltaa jaksa oikeuttaan, vaan oman tarmon menettää, kas se, se teist' on muka viisas kaitselmus. Ei, usko siihen multa silloin haihtui, kun kavallusta uskoa mun täytyi. (Vinikka tekee epäileviä liikkeitä). Täm' oli kavallusta, muuta ei!

VINIKKA: Jalalta neljältä myös hevonen voi kyllä horjahtaa, sen tiedät, Jaakko...

NURKKA: Ja yksinkertaisinkin, muista Ilkka, voi usein nähdä paljo laajemmalta.

ILKKA (tuimasti): Täm' oli kavallus ja petos kurja, niin totta kuin ma --

NURKKA: Siltä tuntuu se, mut toiset mietti kai: jos kaks he uhraa, niin kaksituhatta he pelastaa.

ILKKA: Olenkos minä sitten Kristus, hah, jok' yksin kaikki voisin -- --

NURKKA: Vapahtaa -- niin, senpä juuri tehdä oisit voinut, jos silloin marskin huomaan henkes uskoit; se tarkoitus on kaitselmuksen ollut.

ILKKA (vasten tahtoaan naurahtaen): Se kaitselmus siis oli Kettunen! Mut lempo vieköön, heidän viirunaamat ma silloin nähdä oisin tahtonut, kun huomata he vihdoin saivat sen, ett' olin ollut heille liian viisas.

VINIKKA: Niin, henkeäs et uskaltanut sinä.

ILKKA: Minäkö uskoisin sen marskin huomaan? -- Ja vuoksi roistojoukon, ryövärein!

VINIKKA: Niin, jos sen teit, niin sankareiksi nostaa sa oisit voinut heidät kaikki, Jaakko.

ILKKA (katkerasti): Vai sankareiksi ... petturit?

VINIKKA: Niin kyllä -- sellaista työtä vuottivat he sulta; ma sanoinhan sen lähtiessä...

ILKKA: Sanoit, ja sillä avasitkin silmät multa, niin että näin mä ansan katalan, jonk' olin silmukkahan käydä jo. Mut miss' on Pentti? häntä nähdä tahdon.

KIRSTI: Niin, Pentti pappilahan tästä läks!

Ilkka: Vai pappilaan ... ja miksi?

KIRSTI: Äiti tässä kun pelkäs kuolevansa, herra Stuutin ois puheellensa etsittänyt...

ILKKA (leikkisästi): Kuules, no, mitkäs synnit sua painaa, Katri, kun yks ei riitä enää sielunpaimen?

NURKKA: Mun tapas tiellä poikas, tänne pyys...

KATRI: Ja herra Simo näät kun Kirstin vihki, niin poikkes tänne sokkoraukan luo; niin, lasketut jo mun on hetket, Jaakko, siks lohdutusta tahdoin...

KIRSTI: Äiti ei tiennyt teidän vielä palaavan ja vartos kuolemata...

ILKKA: Kuolemata? Ei hätää vielä ... hautaan ehtii kyllä!

KATRI: Niin, ehtii sinne ... mutta rauhallisna nyt voinkin lähteä, kun sinut näin, ja kun sa jälleen olet lasten turva!

ILKKA: Ei ole taikaa minun turvastani; -- minulle rauhaa suo ei marski Fleming, vaan metsän peitostakin etsittää! Ma pelkään, ett' on jäljessäni jo taas kohta huovi-hurtat... (Kuuluu ääniä ulkoa). Helvetti, kas, siinä susi, missä soihitat!

KIRSTI (hätäisesti): Pakene, isä, kautta kammarin, ma oven telkeän ja estän heitä.

ILKKA: Ja teidät jättäisinkö nyt, kun juuri sain jälleen nähdä kaikki? En!

KATRI: Meill' onhan suojanamme kirkkoherra, ei Herran mieheen toki käyne he.

NURKKA: Ma olen rauhan mies, en pelkää heitä, vaikk' on he saattaneet mun mieron tielle.

KONTSAS (hyökkää sisään): Pakene, Ilkka, karkurina kaikki me yötä päivää riennettiin, mut huovit ja vouti, marski meill' on kintereillä!

(Oven suuhun ovat ilmestyneet Palo ja Piri).

ILKKA: Sen taisin arva-- (Huomaa miehet). mutta keitäs tuolla on miehet ovensuussa?

KONTSAS (epävarmana): Pirin Pentti ja Palo -- etkös tunne?

ILKKA (raivolla): Petturit! Te saatanatko uskallatte tänne ylitse kynnykseni? (Tempaa kirveen lavitsan alta). Ulos, roistot, tai tuohon kallonne ma halkaisen, niin totta kuin ma olen Jaakko Ilkka!

KATRI (parkaisten): Voi, Jaakko, Jaakko!

NURKKA (hilliten Ilkkaa): Kosto Jumalalle!

KONTSAS: Sä hilli mieles, Jaakko, katuvaisna he luokses saapuu...

ILKKA (yhä uhaten): Kavaltajat, pois silmistäni, konnat, marskin koirat!

PIRI (joka samoin kuin Palokin on hievahtamatta paikallansa seisonut): Vuoks ystävyyden, Jaakko, sana vain...

ILKKA: Vai vielä suutas soitat, petturi, ja kunniaton heitto, valapatto! Pois, sanon ma, tai kautta taivahan ma sinut...

PIRI: Syy on Kettusen, se meidät ansahansa viekotteli... en muista kuinka lie se käynytkään.

KONTSAS: Ja kuinka liekin marski tiedon saanut?

ILKKA: Te itse hälle sanan veitte, konnat!

PIRI: Jos lienee senkin tehnyt Kettunen... mut marskin huovit kintereillä metsään me kaikki karkasimme ... yötä päivää on sitten tultu... Tiellä kuultiin nyt, ett' onni paremp' ollut Savoss' on: nääs Hiisimäeltä kuulu Hulkun Olli on lyönyt huovit, lyönyt aatelin...

ILKKA: Ne taas on valheitanne ... riittää jo!

PALO: Ja Peräpohjan miehet myös on nousseet, niin Oulussa kuin Limingassa asti ja Krankan johdolla jo tänne tulvii, -- niin kertoi viesti. Kaikki paetkaamme siis sinne heidän luo ja -- heidän kanssa voi alkaa nuija-sota uudestaan.

KONTSAS: Niin, jos se tehtäisiin? Jos sieltä päin vois meille koittaa vielä koston päivä?

PALO: Jos marski tänne houkutelluks saatais, niin aarni-metsissämme, joiden piilot me yksin tunnemme, ja joissa jo on lunta sylittäin ja umpitiet, me hänet lyötäis taikka vangittaisi -- ja silloin loppuis sota onneksemme.

ILKKA (katkerasti): Niin, maalatkaa se kaikki kauniiks taas, mik' oli käsissämme kerran meillä, ja mikä totta ois, jos petost' ei ois teillä, konnat, ollut pelissänne! Nyt saatte yksin mennä .. luopioita ei tahdo seurallansa Jaakko Ilkka.

PIRI: Se Kettunen se...

PALO: Niin, hän se yllytteli ja me kun juovuspäissä oltiin...

ILKKA: Niin, juovuspäissä ... niin, sen uskon kyllä, mut usko teihin multa mennyt on.

KONTSAS: Siis minuunkaan et usko enää, Jaakko?

ILKKA: Jos sinuun uskoisinkin, Kontsas veikko, mut noihin en -- ja tuhat kertaa: en!

VINIKKA: Siis päättyi meidän työmme maailmassa!

NURKKA: Vaan taivaan Herralle tok' kosto jää!

KATRI (huokaisten): Niin, jääköön Hälle!

ILKKA (katkerasti naurahtaen): Taikka perkeleelle! kai joku jatkaa työn, jonk' alotin.

(Pentti hyökkää tupaan).

PENTTI: Kas, isä, isä! Kontsas, kaikki täällä, te täällä nyt? Siks' onkin kujatie taas täynnä huoveja ... ja ensimmäisnä on varmaan marski itse.

KAIKKI: Marski itse?

PENTTI: Niin, rautahaarniskassa töyhtöherra se oli uljahalla ratsullansa...

PIRI: Se on siis marski!

KONTSAS: Vanha mies näin nopeaan lie tuskin jaksanut...

PALO: Mut kukas perhana se sitten ois?

VINIKKA: Voi olla vouti?

PALO: Meitä kuitenkin he täältä etsii ... pakoon miehet, pakoon ja sitten pohjoisehen...

ILKKA: Myöhäist' ois nyt pako meille, kiinni sais he meidät ja koston kalpa meidät yllättäis... Mut paetkoon, ken tahtoo ... tässä näin ma seison oman orren alla taas ja tyynnä päätöst' ootan kohtalon. En väisty askelta, en askelta, vaikk' ois se marski itse ... hirttäköön, jos sen hän tehdä voi ja tehdä tahtoo, kun luona kuolevaisen vaimon tässä ja teidän keskellänne seison, lapset. Ma olen valmis nyt jo minäkin.

(Katri nyyhkii, toiset seisovat hetken äänettömänä, sitten):

KONTSAS: Vai semmoinen on, Jaakko, päätöksesi no, silloin valmis myös on Yrjö Kontsas! Sun kanssas läksin, kanssas kuolenkin.

PIRI: Sun petin kerran, Jaakko, toista kertaa ei petä Pirin Pentti ... teidän kanssa siis menköön henkeni ... en väisty tästä!

VINIKKA (liikutettuna): Vuoks' oikeuden siis annat henkes, Ilkka, nyt uskon jälleen sinuun; kotiin ai'oin ja sinne kuolla ... nyt en tästä lähde!

(Kirsti on kaatunut voihkivan Katrin ylitse).

PENTTI: Jos minut tahtovat, niin ottakoot, ma seuraan isää minä ... isä, isä!

(Juoksee isänsä luo).

NURKKA: Siis Herra olkoon meille armollinen!

PALO: Vai niin on ehtynyt jo teiltä usko, ett' olette jo kuolemaan te valmiit! Mut sit' en minä ole, piru tietköön, vain uutta intoa ma tästä saan -- ma riennän pohjoiseen ja Krankan kanssa ma uuden liekin siellä sytytän, nääs nyt kun teidät nään, ma uskon jälleen ja Pohjan miehetkin saa uskomaan, ett' oikeus on meillä puolellamme! Hyvästi, kumppalit, ma kostan teidät?

(Syöksee ulos).

KIRSTI (säihkyen innosta): Niin, Perttu, puolestamme kosta sinä, jos mies ma oisin, teitä seuraisin!

PENTTI (sävähtäen äkkiä): Vai niinkö mietit, Kirsti; seuraisit, jos mies sä oisit? Isä, äiti, Kirsti, ma teen sen, minä seuraan häntä. -- Isä, sen sallitko sa?

ILKKA; Riennä, riennä vain, niin säästyy toistaiseksi nuori henkes; (hiljaa) ma pelkään, ett'ei täällä kauvan enää sun turvaas tarvittaiskaan...

PENTTI: Äiti, äiti (rientää äitinsä luo), hyvästi, äiti, jääkää hyväst', isä! (tempaa jousen) Tään jousen nuoli sattuu marskiin kerran!

(Syöksee jousinensa ulos).

KATRI (heikosti): Voi, Pentti, Pentti, säästä henkeäs!

KONTSAS: Hän on jo poissa.

NURKKA: Herra siunatkoon!

ILKKA: Elämä häll' on vielä e'essäpäin, mut meillä takanamme; e'essä meillä on enää hirsipuu ja kylmä hauta: mut kuolkoon kunnialla Jaakko Ilkka!

KONTSAS: Ja Yrjö Kontsas!

VINIKKA: Niin myös Vinikka!

PIRI: Ja kuolo teidän kanssa multa myös Nokian tahran pesköön puhtahaksi!

NURKKA (nyyhkien liikutuksesta): Ma seuraan lampaitani!

(Melua ulkoa).

ILKKA: Valmiit siis olemme kaikki, nyt he tulla voivat!

(Ovi temmaistaan auki, huoviparvi täyttää oven suun. Nähdessään, että tuvassa olijat seisovat äänettöminä ja aseitta paikallaan, astuvat he sisään, asettuvat kujanteeksi).

ENS. HUOVI: Kas, tääll' on karkulaiset apajassa!

TOINEN HUOVI: Kuin sudenpennut kaikki pesässänsä! Nyt koreasti kiikkiin joutui miehet.

KOLMAS HUOVI: Pois tieltä liiat .. tilaa voudin tehkää!

KONTSAS (Ilkalle): Se on siis vouti ... eikä marski itse?

ILKKA: Ma oisin suonut, että marski Fleming ois itse tullut.

ABRAHAM MELKIORINPOIKA (astuen täydessä asepuvussa tupaan): Liika kunnia se oisi sulle ollut ... pelkurille, jok' karkulaisna omat joukkos heität ja pelkäät henkeäs kuin vanha akka.

(Ilkka yrittää tavoittamaan puukkoa vyöltään, mutta kun sekin on poissa, parahtaa hän vain katkerasti).

Seis, hurja mies, tai köysiin kohta, seis! Nyt tullut sulle, niinkuin kumppaleilles on vihdoin tilinpäivä... Kirkonmäellä jo teitä vartoo vankat hirsipuut, niin kuuluu käsky marski Flemingin!

ILKKA: Vai hirsipuuhun siis on marskin käsky! -- Mut vapaana mun käydä suokaa, vouti.

ABR. MELKIORINPOIKA: Sa että taaskin karkuun livahtaisit? Ei, köysiin ensin, niin on sääntö maan.

ILKKA: Ma olen pohjolainen, tietkää, vouti, ja osaan kuolla ilman köysittäkin!

ABR. MELKIORINPOIKA (naurahtaa ilkeästi): Ja lailla varkaan osaat karkuun päästä.

ILKKA: Sen tein ma vuoksi sokkoraukan tuolla ja vuoksi hänen (viittaa Kirstiin) ynnä noiden (viittaa tovereihinsa), jotka te itse yöllä saitte rikokseen...

ABR. MELKIORINPOIKA: Suus kiinni, hävytön!

ILKKA: Niin, rikokseen, jos rikos kerran lienee kavallus.

ABR. MELKIORINPOIKA: Sa itse kaikki heidät yllyttelit juur' rikoksehen vastaan kuningasta ja vastaan valtakuntaa, juuri sinä, ja nyt saat sovittaa sen hirsipuussa.