Chapter 2

Seuraavana päivänä huomasi Cook rannalla koko joukon alkuasukkaita ja kun hän halusi hartaasti päästä heidän puheilleen, miehitti hän kolme venhettä, otti Banks'in, Solander'in sekä Tupian mukaansa ja läksi soutamaan taas rannikkoa kohden. Huolimatta keihäillä ja jonkunlaisilla kivikirveillä (asukasten kielellä: _patu-patu_) varustettujen villien uhkaavista liikkeistä nousivat Englantilaiset maalle ruveten keskusteluun joen toisella puolen olevien maan-asukasten kanssa. Tupia, jonka kieltä Uusiseelantilaiset Englantilaisten suureksi mielihyväksi ymmärsivät, selitti että vieraat tulevat ystävinä, etteivät he halua muuta kuin vettä sekä ruokavaroja ja että he tahtovat maksaa kaikki rehellisesti. Siinä sitten keskusteltiin jonkun aikaa ja viimein suostuivat alkuasukkaat tulemaan joen yli. Heille tarjottiin nyt lasikoristeita ja rautaa, mutta niistäpä eivät villit pitäneet paljon lukua; Englantilaisten aseet miellyttivät heitä enemmän ja tempasipa yksi heistä tähtientutkijalta Green'iltä metsästyspuukon. Kun toisetkin rupesivat sitten osoittamaan yhä suurempaa julkeutta, täytyi Englantilaisten turvata ampuma-aseisinsa. Mutta siitä oli seurauksena että villit heittäysivät taas jokeen ja pakenivat sitä tietänsä Englantilaisten näkyvistä.

Näin raukenivat turhaan kaikki Cook'in yritykset ystävyyden toimeen saamiseksi alkuasukasten kanssa. Mutta kun hän tarvitsi välttämättömästi juomavettä ja kun vesi joen suullakin oli suolaista, tahtoi hän hakea jonkun toisen maallenousupaikan. Näissä tuumissa ollessaan huomasi hän kerran kaksi venhettä lähenevän rannikkoa. Nyt päätti Cook käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ottaa vangiksi venheiden miehistön, saadakseen sitten heidät hyvällä kohtelulla puolellensa. Mutta huolimatta Tupian ystävällisistä kehoituksista, ponnistelivat alkuasukkaat viimeiset voimansa päästäkseen pakosalle ja kun toinen venheistä siitä huolimatta oli joutumaisillaan Englantilaisten käsiin, tarttui sen miehistö aseihinsa. Kahakassa, joka silloin syntyi, kaatui neljä alkuasukasta Englantilaisten luodeista; muut kolme otettiin vangiksi vedestä, jonne he olivat hypänneet tappiolle jouduttuaan. Sopiipa arvata että vangiksi joutuneiden pelko oli sanomaton, sillä he luulivat joutuvansa varman kuoleman omiksi. Mutta kun he sitten huomasivat että nuo oudot voittajat osoittivat heille mitä suurinta ystävyyttä, muuttui heidän kauhunsa pelkäksi riemuksi. Cook'in ihmisystävälliseen mieleen koski kuitenkin heidän viattomain toveriensa surma kipeästi, sillä hän ymmärsi aivan hyvin, ett'eivät villit ansainneet suinkaan kuolemaa siitä syystä kun he eivät ottaneet uskoakseen muukalaisten lupauksia. Kun vangiksi joutuneet olivat olleet jonkun aikaa Englantilaisten laivassa ja saaneet siellä lahjaksi vaatteita sekä korukaluja, pääsivät he taas maalle, taivuttaakseen siellä muitakin ystävällisemmiksi Englantilaisia kohtaan.

Mutta rauhan ja sovinnon hieromiset eivät sittenkään onnistuneet Cook'ille tässä paikassa, jonka hän sen vuoksi päätti jättää, nimittäen sen _Poverty bay'ksi_ s.o. Köyhyyden lahdeksi, syystä kun sieltä oli mahdoton saada edes juomavettäkään. Hän purjehti ensin pitkin saaren rannikkoa etelää kohden, mutta kääntyi sitten alkuasukasten nurjamielisyyden ja huonon ilman takia taas pohjoseen. Seuraten entisiä jälkiään saapui hän viimein Tolagan lahteen, jonka rannalla löydettiin hyvää juomavettä ja ystävällisempiä asukkaita. Varustettuaan itsensä ruoka- ja juomatarpeilla sekä polttopuilla jatkoi Cook matkaansa pohjoseen päin, nousten tuon tuostakin maalle, tutkiakseen sen luontoa ja asukkaita.

Kun Englantilaiset olivat lähteneet ulapalle eräästä Uuden Seelannin koillisrannalla olevasta lahdelmasta, jonka rannalta Cook oli tarkastanut Merkurius-tähden kulkua, nähtiin useiden venheiden lähestyvän heidän laivaansa. Kaksi venhettä tuli muita lähemmä ja niissä oleva aseistettu miehistö lauleli sotalauluja. Huomattuaan ett'eivät Englantilaiset pitäneet heistä paljon lukua, alkoivat laulajat viskellä kiviä laivaa vastaan. Silloin moitti heitä Tupia moisesta käytöksestä, sanoen että muukalaisilla on semmoisia aseita, joilla he heittävät salamoita vihollisiensa yli. Vastaukseksi vaativat villit kerskaillen Englantilaisia tappeluun, uhaten panna hengiltä joka miehen. "Me emme tahdo tapella", vastasi Tupia, "emmekä huoli teidän uhkauksistanne, sillä meillä ei ole syytä hakea riitaa teidän kanssanne ja eihän meri kuulu teille yhtä vähän kuin meidän laivallekaan". Siihen päättyikin jupakka sillä kertaa, mutta Englantilaiset kummastelivat suuresti kuullessaan noin järkevää puhetta tahitilaisen tulkkinsa suusta, etenkin kun kukaan ei ollut pyytänyt häntä puhumaan sillä kertaa.

Tämä ei ollut ainoa kerta, jolloin Englantilaiset joutuivat kinastukseen, jopa kahakoihinkin alkuasukasten kanssa.

Mutta niistä ei ollut kuitenkaan sen vaarallisempia seurauksia, sillä muutamat laukaukset Englantilaisten ampuma-aseista saivat villit melkein aina vihollisuudestaan lakkaamaan.

Vuoden 1770 alussa purjehti Cook Uuden Seelannin pohjoisimman niemen ohitse ja jatkoi sitten matkaansa etelää kohden. Purjehdittuaan komean, lumenpeittämän Mount Egmont vuoren ohi, huomasi hän että rannikko kääntyi kaarenmuotoisesti kaakkoon. Kun Englantilaisilla oli tarvis hankkia ruokavaroja ja vettä, jopa korjata laivaansakin, nousivat he maalle eräässä lahdelmassa kymmenkunnan peninkulmaa etelään siitä paikasta, jossa ennen kolme Tasman'in miestä oli joutunut villien surmattaviksi. Nyt osoittivat asukkaat kuitenkin sovinnollista mieltä Englantilaisille. Cook kysyi heiltä, oliko paikkakunnalla koskaan nähty semmoista laivaa kuin "Endeavour" oli ja teki asukasten kieltävästä vastauksesta sen päätöksen, että muisto Tasmanin käynnistä oli saarelta jo kokonaan haihtunut. Että asukkaat täällä olivat ihmissyöjiä, se havaittiin pian. Eräänä päivänä ilmestyi Englantilaisten laivaan miehiä, joilla oli mukana seitsemän ihmispäätä. Niissä oli nahka ja liha vielä jäljellä, vaan aivot, joita erittäin pidettiin herkkuna, olivat kaivetut pois. Liha oli pehmeää ja jonkunlaisten säilytysneuvojen kautta estetty pilautumasta. Banks pyysi ostaa noita päitä, vaan eipä niiden omistaja, eräs vanha mies, suostunutkaan myymään muuta kuin yhden ainoan, arvattavasti siitä syystä että Uusiseelantilaiset pitivät ihmisen päitä voiton ja urhoollisuuden merkkeinä.

Täällä sai Cook nähdä tarkemmin noita linnoituksen tapaisia laitoksia, joita hän oli huomannut muuallakin Uuden Seelannin rannikoilla ja joiden nimi alkuasukasten kielellä oli _ipa_. Ipa oli oikeastaan linnoitettu kylä, rakennettu jyrkälle vuorelle ja tavallisesti kolmelta haaralta veden ympäröimä. Luonnollisten varustusten ohessa olivat ne suojeltuina myöskin vallihaudoilla ja rintavarustuksilla. Korkealta asemaltaan voivat niiden puolustajat heitellä keihäitä ja kiviä alas ryntääjiä vastaan. Mitä sotaneuvoihin tulee, huomauttaa Cook että Uusiseelantilaiset käyttivät hyökkäysaseinaan ainoastaan heittokeihäitä, tuntematta edes joustakaan, joka muuten tavataan melkein kaikilla villeillä ympäri maailman.

Helmikuun alussa purjehti Cook Uuden Seelannin molempain saarien välisen (Cook'in nimen mukaan kutsutun) salmen läpi, näyttäen siten väestölleen ett'ei tuo uusi maa ollutkaan mikään mantere, niinkuin he luulivat, vaan saari, jota alkuasukkaat nimittivät _Saheinomauviksi_. Oli vielä jäljellä tutkia saaren eteläpuolella oleva maa, jota sanottiin _Tevai Punamuksi_.

Eteläinen saari näytti kaikkialla vuoriselta ja hedelmättömältä. Siitäpä syystä oli maakin harvaan asuttua ja Cook arveli siihen syyksi senkin, että elatusaineiden puute pakoitti villejä julmiin hävityssotiin keskenään. Pysyen kauempana rannalta purjehtivat Englantilaiset eteläisenkin saaren ympäri ja saapuivat taas onnellisesti Cook'in salmeen ilman että mitään merkillisempää sillä retkellä tapahtui.

Näin oli siis saatu selville että Uusi Seelanti oli saari eikä kuulunut mihinkään "tuntemattomaan eteläiseen mantereesen" niinkuin ennen oli arveltu. Cook olisi nyt mielellään ryhtynyt tutkimaan, oliko tuollaista eteläistä mannerta olemassakaan, vaan talven tulo ja hänen laivansa huono kunto ei myöntänyt sellaista tutkimusmatkaa. Ei auttanut siis muuta kuin lähteä palausretkelle Eurooppaan, ja sen päätti Cook tehdä ohjaamalla laivansa yhä enemmän länttä kohden, niin että hän matkalla voisi käydä Uuden Hollannin itärannalla, jota myöten sitten sopisi purjehtia pohjoista kohden.

* * * * *

Myöskin Uuden Seelannin maasta ja kansasta on Cook antanut tärkeitä tietoja, joista tässä mainittakoon pääasiallisimmat.

Niinkuin jo mainittiin, oli eteläinen saari enimmäkseen jylhää vuorimaata, vaan pohjoinen sitä vastoin luonnoltaan kauniimpaa; sillä siellä nähtiin mäkien ja vuorien ohella tasankoja ja laaksoja, joissa kasvoi metsää ja lirisi pieniä, kirkasvetisiä puroja. Eläinkunta oli köyhää, sillä tuskinpa siellä tavattiin muuta kuin rottia ja koiria. Sitä rikkaampi oli sen sijaan kasvikunta. Etenkin veti Englantilaisten huomiota puoleensa eräs hamppulaji (Phormium tenax), jonka lehdistä asukkaat valmistivat vaatetta ja vahvaa nuoraa. Siitä tekivät he niinikään kalaverkkonsa siten vaan että kasvin lehdet leikattiin kapeiksi säikeiksi ja solmittiin sitten silmukoille. Samasta kasvista saatiin myöskin, vaikka toisella tavoin valmistettuna, hienoa lumivalkeaa kangasta.

Uusiseelantilaiset olivat voimakasta ja rotevaa kansaa, joka ei pitänyt aivan paljon lukua ulkonaisen elämän hienoudesta, mutta ei ollut myöskään ihan väliäpitämätönkään siinä suhteessa. Tatueeraamistapa oli yleinen ja ihmeekseen huomasivat Englantilaiset, että miehet osoittivat tämän kaunistuskeinon käyttämisessä enemmän turhamielisyyttä kuin naiset. Tukkansa voitelivat he linnun- tai kalanrasvalla, joka kuitenkin aikaa myöten levitti ympärilleen jokseenkin vastenmielistä hajua. Muista koristusneuvoista mainittakoon korvakoristeet, joina käytettiin mitä erilaisimpia esineitä, niinkuin kalanluita, puupalasia, höyheniä, kangaspalasia y.m. Verhona käytettiin kaksi vaatepalaa, joista toinen ulottui hartioilta polviin saakka ja toinen oli kiedottu keskiruumiin ympäri. Naisten pukine oli muuten samanlainen kuin miestenkin.

Uusiseelantilaiset elättivät itseään kalastuksella ja maanviljelyllä; pellot olivat tarkkaan eroitetut toisistaan aituuksilla. Asumuksien rakentamiseen ei uhrattu tavallisesti paljon vaivaa. Maahan pystytetyt heinäkasveilla täytetyt patsaat olivat seininä ja katto muodostettiin yhtä yksinkertaisesti. Venheet ja alukset rakennettiin sen sijaan sitä keinollisemmin. Ne olivat pitkiä ja kapeita; suurempiin mahtui aina 100 mieheen asti ja väliin yhdistettiin kaksi alusta yhdeksi. Koristukseksi leikattiin niihin kaikenlaisia piirroksia ja keulapuolella nähtiin niissä tavattoman pitkällä kielellä varustettuja ihmisen pään kuvia, jotka muuteukin olivat niin rumia kuin vaan mahdollista.

Uusiseelantilaiset kuuluivat samaan kansanheimoon kuin Seurasaarienkin asukkaat ja puhuivat melkein samaa kieltäkin. Vanha tarina kertoo että _Maorit_ vaelsivat (noin 1300 paikoilla jälk. Kr.) Sandwich-saarilta Uuteen Seelantiin, tunkien tieltään sen alkuperäiset asukkaat. Myöhempi tutkimus on levittänyt yhä enemmän valoa kansanvaelluksiin Tyynen meren saarissa, mutta Cook'in ansioksi on kuitenkin luettava että hän ensiksi on koonnut sitä seikkaa koskevia satuja. Luonteeltaan olivat Uuden Seelannin asukkaat raaemmat kuin Tahitilaiset, mutta sen sijaan myöskin uljaammat ja tavoiltaan puhtaammat. Kunkin heimon jäsenet asuivat vahvasti varustetuissa kylissään ja olivat keskenään mitä paraimmassa sovussa, vaan osoittivat sitä suurempaa julmuutta vihollisiansa kohtaan. Vangiksi joutuneille ei suotu mitään armoa, vaan tapettiin säälimättä ja syötiin sitten voiton kunniaksi vietetyissä juhlissa. Kun Uusiseelantilaiset pitivät vihollisinaan kaikkia muukalaisia, voimme helposti ymmärtää, minkä tähden he katselivat karsain silmin Englantilaisiakin.

UUSI HOLLANTI.

Maaliskuun lopulla jätti Cook Uuden Seelannin taaksensa ja saapui jo seuraavan kuun keskipaikoilla Uuden Hollannin rannikolle, jonka Englantilaiset luulivat olevan yhteydessä Tasmanin löytämän Van Diemenin maan kanssa. Seuraten matalavuorista, harvametsäistä rannikkoa, purjehti Cook pohjoista kohden etsien soveliasta maallenousupaikkaa. Sieltä täältä nousevasta savusta huomasi hän että maa oli asuttua ja kohtapa saatiin nähdä kirjaviksi maalattuja asukkaitakin, jotka olivat varustetut keihäillä ja jonkunlaisilla turkkilaisen miekan kaltaisilla puisilla heittoaseilla (bomerangeilla).

Erään lahden rannalla koettivat Englantilaiset päästä lähempään yhteyteen näiden asukasten kanssa. Mutta niinpian kuin he olivat lähestyneet maata, pötkivät villit pakosalle, paitsi kaksi miestä, jotka jäivät paikoilleen asettuen rohkeasti Englantilaisia vastustamaan. Uhkaavan näköisinä heiluttivat he aseitaan huutaen kielellä, jota ei Tupiakaan ymmärtänyt. näitä rohkeita rannikkonsa puolustajia oli mahdoton saada suostutetuiksi sovinnollisilla keinoilla; heitä vastaan oli käyttäminen ampuma-aseita. Kun toinen heistä oli saanut haavan jalkaansa, pakeni hän erääsen mökkiin, vaan tuli kohta sieltä takasin kilvellä varustettuna ja ryhtyi uudelleen taisteluun yhdessä toverinsa kanssa. Kohta näkivät villit kuitenkin heikkoutensa ja pakenivat. Englantilaiset nousivat silloin maalle, tutkivat tyhjiksi jätettyjä asumuksia ja koettivat kaikin tavoin päästä yhteyteen asukasten kanssa. Se oli kuitenkin turhaa, sillä villit karttoivat huolellisesti uusia tulokkaita. Kahdeksan päivää viettivät Englantilaiset kuitenkin seudussa, kutsuen sen _Botany-bayksi_ s.o. Kasvilahdeksi, syystä kun kasvullisuus siellä oli mitä runsaimpia.

Cook purjehti yhä pohjoista kohden seuraten rantaa parin peninkulman päästä. Matka oli erittäin yksitoikkoista, jopa kävi vaaralliseksikin noiden monilukuisten karien ja koralliluotojen kautta, jotka ulottuivat pitkin Uuden Hollannin koillisrantaa aina Uuteen Guineaan asti. Kuohuen loiskuivat meren aallot noita purjehtijalle vaarallisia kareja vastaan, jotka muodostavat välilleen ainoastaan soukkia kulkuväyliä. Joskus nousivat Englantilaiset maalle, koettaen päästä alkuasukasten yhteyteen, mutta yhä vaan huonolla menestyksellä. Cook nimitti kuivan, jokia kaipaavan rannikon _Uusi-etelä-Wales'iksi_, arvellen ettei siellä ollut mitään, joka voisi houkutella eurooppalaisia uudisasukkaita; hätäisellä tarkastusmatkallaan ei hän huomannut että seutu oli kivennäistuotteiden suhteen maailman arvokkaimpia.

Moni salakari oli onnellisesti vältetty kun "Endeavour" kesäkuun 10 p:nä äkkiä illan hämärässä törmäsi 16 eteläisellä leveysasteella eräälle luodolle, pääsemättä siitä sen etemmäksi. Asema oli vaarallinen, sillä koralliluodot ovat teräväkärkisiä ja pianpa huomasivatkin merimiehet kauhukseen että osa köliä ja muutamia lautoja laivan kupeesta oli irtautunut ja uiskenteli nyt rajusti loiskuvilla meren aalloilla. Viipymättä ryhdyttiin toimiin laivan irti saamiseksi ja siinä tarkoituksessa koetettiin sitä saada keveämmäksi heittämällä mereen kaikki mikä suinkin ei ollut välttämättömästi tarpeellista. Mutta ponnistukset olivat turhat, sillä karille joutuminen tapahtui vuoksen aikana, jonka tähden merimiestemme oli odottaminen pakoveden ohimenoa, koettaakseen sitten taas parastaan seuraavan vuoksen aikana. Epätoivoisen yön jälkeen valkeneva päivä näytti vielä selvemmin tilan vaarallisuutta. Koralliluoto oli murtanut laivan pohjaan reiän ja sisään tulleen veden poistamiseksi täytyi käyttää kolme pumppua. Rannikko oli monen peninkulman päässä ja lähestöllä ei näkynyt mitään saartakaan, jonne olisi voitu pelastua yhä enemmän uhkaavasta vaarasta. Toivottomuus oli yleinen, sillä vaikka laiva olisikin saatu irralleen, täytyi sen lyhyen ajan kuluttua vajota, kun tuo pohjassa oleva ammottava reikä olisi päästänyt veden vapaasti sisään virtaamaan.

Mutta vaikka vaara olikin suuri eivät Cook'in miehet kadottaneet malttiaan ja kuuliaisuuttaan päällikköänsä kohtaan, niinkuin usein semmoisissa tilaisuuksissa tapahtuu. Ja kun sitten puolenpäivän aikana vuoksen tullessa taas ryhdyttiin pontevasti toimeen laivan irtisaamiseksi, onnistuttiinkin siinä viimein ja ilokseen huomasivat matkalaiset ett'ei reikä päästänyt enemmän vettä sisään kuin korallisaarella ollessakaan. Kun sitten erään Monkhouse nimisen upseerin kekseliäisyydellä aukko oli saatu jokseenkin tyydyttävällä tavalla tukituksi, lähdettiin liikkeelle rannikkoa kohden, jotta siellä voitaisiin ryhtyä laivan korjaustyöhön.

Kesäkuun 17 p:nä saavuttiin erään pienen joen varrelle, jossa ryhdyttiin laivaa korjaamaan. Täällä pääsivät Englantilaiset viimeinkin lähempään yhteyteen alkuasukasten kanssa. Ensi alussa osoittivat villit jonkunlaista ystävyyttä Englantilaisia kohtaan, mutta riitannuttuaan sitten Cook'in miesten kanssa muutaman kilpikonnan omistuksesta, lähtivät he suutuksissaan tiehensä, sytyttäen matkalaistemme leirin ympärillä olevan heinikon tuleen ja hävittäen siten paljon heidän irtainta omaisuuttaan. Tässä seudussa, joka oli erittäin rikas eläimistä, näkivät Englantilaiset ensikerran noita suuria takajaloillaan hyppeleviä kenguru-eläimiä, joiden liha antaa maukasta ravintoainetta.

Saatuaan laivansa korjatuksi jatkoi Cook matkaansa pitkin Uuden Hollannin koillisrantaa monilukuisten luotojen ja salakarien läpi, jotka vielä meidän aikoinamme, vaikka kartoitettuinakin, tekevät merimiehille suurta haittaa. Elokuun 21 p:nä purjehti hän Uuden Hollannin pohjoisimman kärjen Kap York'in ohi, nousi sitten maalle ja omisti Englannin kuninkaalle Uusi-etelä-Wales'in.

Pikimiltään oli siten Cook tehnyt ensimmäiset tutkimuksensa Uuden Hollannin rannikoilla. Maan eteläpuoli ja sen sisäosat olivat tosin vielä tuntemattomat, mutta siitä huolimatta on Cook antanut jokseenkin tyydyttäviä tietoja tämän uuden maaosan [Kun myöhemminkään ei löydetty tuota tuntematonta "eteläistä mannerta" eli Australiaa, on U. Hollantia ruvettu sillä nimellä kutsumaan.] luonnonlaadusta ja asukkaista, ainakin sen verran mikä koskee sitä osaa, jossa hän oli käynyt. Uusi Hollanti oli joko tasaista tai matalakukkulaista maata, jossa sai turhaan hakea korkeampia vuoria tai virtoja. [Myöhempinä aikoina on löydetty kuitenkin Uudessa Hollannissa vuoriseutuja ja suurempia jokiakin.] Maanlaatu oli melkein kaikkialla kuivaa hiedikkoa ja viljelykselle sopimatonta. Eläinkunta oli köyhä; villeillä oli ainoastaan puolikesyjä koiria ja kesyttöminä nähtiin siellä suuria austraalialaisia reppurottia n.s. kengurueläimiä. Lintuja oli paljon ja monet niistä erittäin kauniita väriltään n.k. papukaijat, kakadulinnut, monenlaatuiset kyyhkyset y.m. Merieläimiä oli runsaasti ja paitsi kaloja pyysivät alkuasukkaat vedestä kilpikonnia, vesilintuja y.m.

Asukkaita oli hyvin harvassa. Heidän ihon värinsä oli tumman ruskea, vaan näytti usein savun ja lian vaikutuksesta mustalta. Vaatteita eivät alkuasukkaat käyttäneet, vaan koristelivat sen sijaan ruumistaan punasen ja valkean värisillä poikkijuovilla; mieluisimpana koristusneuvona pitivät he kuitenkin pientä sieramien väliseinän läpi pistettyä luupalasta.

Alkuasukkaat eivät rakentaneet mitään pysyviä asunnoita, sillä he kuljeskelivat paimentolaisten tavoin paikasta toiseen. Botanylahdessa, jossa majat olivat parhaiten rakennetut, olivat ne yhtähyvin niin matalat, ett'ei mies voinut mitenkään ojentua niissä suoraksi. Ne rakennettiin siten että taipuvien puunoksien molemmat päät pistettiin maahan ja päällystettiin palmun lehdillä sekä puun kuorella. Myöskin venheet olivat pienet ja huonotekoiset.

Samoin kuin elämäntavoissaan, olivat alkuasukkaat henkisessäkin suhteessa hyvin alhaisella kannalla; mikään ei voinut kiinnittää heidän huomiotaan eikä herättää heidän mielitekojaan. Tupiakin näkyi surkuttelevan heidän alhaista kantaansa kutsuen heitä "köyhiksi raukoiksi". Mutta vaikka Uuden Hollannin asukkaat seisoivatkin näin alhaisella sivistyksen portaalla, eivät he kuitenkaan olleet kaikkia avuja vailla. Täytyipä Englantilaisten ihmetellä sitä taitoa, jolla he pyysivät merikaloja, heidän tarkkuuttaan keihään heitossa ja sitä keveyttä, jolla he hankkivat itselleen tulta kahta puupalasta vastakkain hieromalla.

* * * * *

Uuden Hollannin rannikolta purjehti Cook Torresin salmen kautta _Uuden Guinean_ länsipuolelle ja nousi siellä maalle syyskuun 3 p:nä. Mutta tuskin olivat Englantilaiset astuneet muutamia askelia rannalla, kun metsiköstä töytäsi kolme villiä huutaen ja heiluttaen kädessään jonkunlaisia putkia, joista leimahti tulta, aivan kuin niissä olisi ollut ruutia, mutta mitään paukausta ei kuitenkaan kuulunut. Englantilaisten täytyi puolustaa itseään päällekarkausta vastaan ampuma-aseillaan. Seurauksena oli että villit karkoitettiin, mutta myöskin Cook katsoi parhaaksi palata laivaansa. Siellä huomasi hän kuinka alkuasukkaat keräytyivät sadottain rannalle heiluttaen putkiaan ja vaatien Englantilaisia taisteluun kanssaan. Ulkomuodoltaan olivat he Uuden Hollannin asukasten kaltaisia ja kävivät niinkuin nekin vaatteettomina. Huolimatta miestensä pyynnöstä ei Cook tahtonut sen tarkemmin tutkia Uuden Guinean rannikoita eikä tuota omituista tuliputki-ilmiötä, vaan ohjasi matkansa itä-Intian saaristoon.

Bataviassa korjattiin taas rapistunutta laivaa ja Englantilaisten täytyi sitä varten oleskella siellä jonkun aikaa. Mutta epäterveellinen ilma vaikutti pian että moni heistä sairastui ja heitti henkensä; kuolleiden joukossa olivat muiden muassa Monkhouse, Tupia ja pikku Tajets (matkalla kuoli sitten myöskin tähtientutkija Green).

Bataviasta lähti Cook syyskuun lopulla ja purjehti Hyvän Toivon niemelle, jossa hän sai tarpeellista apua sekä sairailleen että huonoon kuntoon joutuneelle laivalleen. Kesäkuun 12 p:nä v. 1771 saapui hän viimeinkin kotimaansa rannalle Dowerin kaupungin edustatte, oltuaan poissa isänmaastaan lähes kolme vuotta. Monta vaaraa oli hän saanut kokea matkallaan, mutta suurella nerollaan ja mielen lujuudellaan oli hän osannut ne voittaa.

COOK'IN TOINEN MATKA.

1772-1775.

Kotiin palattuaan lähetti Cook kertomuksen Venustähden kulusta auringon ohi Lontoon tiedeseuralle, joka mielihyvällä tunnusti hänen suuret ansionsa. Sen jälkeen ryhtyi hän järjestämään kokoomiansa tietoja Tyynen meren vesistä ja saarista antaakseen koko matkastaan täydellisen kertomuksen; mutta siitä toimestaan täytyi hänen kuitenkin kohta luopua, sillä hänen apuaan ja taitoaan tarvittiin muihin, tärkeämpiin hankkeisin.

Eteläinen mannermaa ei ollut, näet, vielä kokonaan kadonnut ihmisten mielestä ja kun Cook äsköisellä matkallaan oli näyttänyt ett'ei Uusi Seelanti yhtä vähän kuin Uusi Hollantikaan kuulunut tuohon mantereesen, ruvettiin nyt väittämään että se olisi muka löydettävänä jossain etelämpänä. Kun sen lisäksi suurin sanoin puheltiin siitä hyödystä, joka semmoisen mantereen löydöstä olisi vuotava koko maalle, päätti Englannin hallitus varustaa uuden tutkimusmatkan Tyynen meren vesille. Siinä tarkoituksessa kääntyi se nyt Cook'in puoleen tarjoten hänelle päällikkyyttä aiotulle retkelle, johon tarjoukseen Cook mielellään suostuikin.

Retkeä varten varustettiin kaksi laivaa, joista suurempi "_Resolution_" niminen sai komentajakseen Cook'in ja pienempi "Adventur" uskottiin taas kapteeni Furneaux'in johtoon. Matkavarustukset tehtiin hyvin huolellisesti. Ruokavaroja otettiin mukaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi ja meritautia (keripukkia) vastaan oli matkueella tehollisia varukeinoja, niinkuin maltaita, hapankaalia, sitruunin mehua, senappia y.m. Paitsi päällikkökuntaa seurasi Cook'ia tälläkin retkellä tiedemiehiä ja maalareja; edellisistä mainittakoon kaksi saksalaista luonnontutkijaa (isä ja poika) nimeltä Forster.