Part 24

Enemmistön mielipide oli, että piti luopua tästä yrityksestä ja tyytyä vain ylläpitämään pataljoonaa sellaisenaan. Mutta tämäkin kävi kuukausi kuukaudelta yhä vaikeammaksi. Vuoden vaihteessa tuntui kysymys jo olevan järjestetty tyydyttävällä tavalla. Neuvottelukokouksessa Berliinissä joulukuun 18 p:nä olivat Saksan viranomaiset, kuten edellä on mainittu, päättäneet, että joukko on edelleenkin säilytettävä. Se oli jo silloin siirretty pois rintamalta ja sijoitettu Libauhun, ja neuvottelukokous oli lausunut, että pataljoonan käyttäminen rintamalla on toivottava ainoastaan silloin, kun voidaan osoittaa päämäärä, »joka edistäisi suomalaisten pyrintöjä ja vastaisi mahdollisesti syntyvää mieshukkaa». Kuviteltakoon näin ollen hämmästystämme ja levottomuuttamme, kun saimme tietää, että pataljoona tammikuun 5 p:nä äkkiä oli uudelleen komennettu rintamalle. Toimenpidettä saattoi sotilaallisesti puolustaa, kun Saksan rintamaa silloin uhkasi suuri vaara venäläisten kiivaasti rynnistäessä.[70] Mutta se oli kuitenkin ilmeisessä ristiriidassa tehdyn päätöksen kanssa. Kuinka helposti olisikaan meille niin sanomattoman arvokas joukko voinut tuhoutua tai ainakin kärsiä suurta mieshukkaa niissä kiivaissa taisteluissa, jotka nyt alkoivat Aa-joen rannoilla! Juttu päättyi pataljoonalle paremmin kuin oli saatettu odottaa, ja helmikuussa saatettiin se jälleen siirtää taistelurintaman taakse Tuckumiin. Mutta kuka takasi, ettei tapaus toistuisi? Pataljoona oli juuri silloin menettänyt entisen päällikkönsä, majuri Bayerin, joka oli nimitetty erään rykmentin komentajaksi, ja joukkomme siten oli kadottanut sen tuen, joka sillä hänessä oli ollut korkeampien sotilasviranomaisten edessä. Pahinta oli, että uusi komennus rintamalle oli vaikuttanut sangen pahaa pataljoonan mielialaan, kun miehistö luonnollisestikin katsoi tätä lupauksen rikkomiseksi saksalaisten puolelta ja kun talvinen sotaretki tavattoman ankarassa tammikuunpakkasessa oli kovasti koskenut hermoihin ja tehnyt monta miestä pahoin sairaaksi. (Täällä Aa-joen varrella alkoi sekin keuhkovamma, johon Runar Appelberg, jääkärien paras koossapitävä voima, puolta vuotta myöhemmin sitten sortui.) Jälleen ilmeni joukon keskuudessa vaarallisen kuohunnan oireita. Ollessani Berliinissä helmikuussa sain kuulla, että miehistön keskuudessa oli puhjennut uusi »lakko», että 80 miestä oli »pakkomajoitettu» ja että Oberzugführer Ståhlbergin oli ollut pakko ampua eräs mies, joka oli kieltäytynyt tottelemasta, kun hänen komppaniansa piti lähteä liikkeelle. Maaliskuun 4 p:nä olen merkinnyt muistiin valtuuskunnan kokouksesta, että Sario, joka juuri oli saapunut Berliinistä, toi »surullisia tietoja» joukosta ja että ainoa keino hänen mielestään oli miehistön ainakin osittainen lomallelaskeminen.

Kaikesta huolimatta oli sotainen henki edelleenkin hyvä miehistön suuressa enemmistössä. Tammikuun vaikeina päivinä Aa-joen varrella oli pataljoona jälleen kunnostautunut. Mutta ajan pitkään vaikutti loputon odotus tietenkin masentavasti. Pataljoonan täytyi välttämättä saada tehtävä, joka sitä tyydyttäisi ja jonka suorittamiseen se voisi panna kaiken voimansa ja intonsa.

Näin ollen syntyi useilla tahoilla ajatus, että pataljoonaa käytettäisiin erikoisrynnäkköön Pohjois-Suomessa joko saksalaisten rynnistysten yhteydessä Pietaria kohti tai semmoisesta riippumatta. Tämä ajatus on mainittu eräässä Sarion tammikuun 3 p:nä antamassa raportissa. Määrätietoisimmin omaksui sen maisteri Fabritius. Jo neuvoteltaessa edellisenä syksynä pataljoonan käyttämisestä tai pikemminkin sen »kohtalosta» oli hän ottanut uudelleen esille jo aikaisemmin keskustelun alaisena olleen erillisen iskuretken yhtenä, joskin vaarallisena keinona kiperästä tilanteesta pääsemiseksi.

Fabritiuksen suunnitelma on esitetty lyhyessä tammikuun lopulla laaditussa kirjallisessa lausunnossa. Pataljoona, huomauttaa hän, oli perustettu silmälläpitäen sitä suurta mahdollisuutta Suomen vapauttamiseen, jonka Saksan koilliseen suuntautuva rynnistys saattoi sisältää. Vallallaolevan käsityksen mukaan, jonka alkujaan oli saanut liikkeelle majuri Bayer, piti tämän pienen suomalaisen armeijansiemenen ottaa osaa retkeen Pietaria vastaan suureen saksalaiseen rintamalinjaan pistettynä. Miellyttävämpää olisi kuitenkin toisenlaatuinen pataljoonan käyttäminen. Jollei Ahvenanmaan-suunnitelmaa voitaisi toteuttaa, pitäisi pataljoona »heittää maihin» jollakin kohtaa Pohjois Suomen rannikolla, ellei etelämpänä niin Oulun kohdalla, katkaisemaan venäläisten yhdyssiteet pohjoisessa ja olemaan sivusta-uhkana saksalaisten rynnistäessä Venäjän pääkaupunkia kohti. Ruotsalaiset upseerit olivat selittäneet, että sellainen suunnitelma oli sotilaallisesti kylläkin ajateltavissa ja että sen suorittaminen erinäisissä oloissa voisi olla merkitykseltään hyvinkin suuri. Arvostellen yritystä suomalaiselta näkökohdalta edellytti Fabritius yleistä kannatusta suunnitelmalleen jääkäripataljoonan puolelta ja arveli, että Pohjois-Suomessa nopeasti saataisiin pystyyn pieni kansanarmeija, jonka etelästä riveihin rientävät rekryytit muodostaisivat. Sekin vaikutus, minkä tällainen rohkea suomalainen iskuretki tekisi mielialaan Ruotsissa, oli huomioonotettava. Eikä se uhkavaara, jonka alaiseksi pataljoona antautuisi, olisi ylen suuri, kun peräytymistie Ruotsiin aina oli avoinna.

Fabritiuksen esityksen loppuponsi oli silloista epätoivoista tilannetta kuvaava. »Vaikka saksalaisten koillisrynnistys», kirjoitti hän, »on katsottava maihinnousun perusedellytykseksi Pohjois-Suomessa, saattaa sellaista yritystä kuitenkin ajatella erillisenäkin toimena jossakin sodanvaiheessa. Olisinpa valmis sanomaan, että juuri tämä on meille _pièce de résistance_, viimeinen hätäkeino siinä tapauksessa, että suuri yrityksemme olisi tuomittu menemään hukkaan. Silloin saattaisi joukon erillinen isku kukaties olla paikallaan yrityksenä, joka kääntäisi maailman katseet Suomeen ja vaikuttaisi sen vaatimusten hyväksi suuressa rauhanteossa.»

Tämän erillisen iskuretken ehdotus otettiin todella valtuuskunnassa käsiteltäväksi vakavasti ja käännyttiin sen valmistavaa käsittelyä varten ruotsalaisten asiantuntijain puoleen. Venäjän vallankumouksen puhkeaminen muutti kuitenkin aseman. Joka tapauksessa joutui pataljoona lopulta »heitetyksi maihin» juuri Pohjois-Suomeen, suorittaakseen osuutensa vapautustyössä.

Näiden sotilaallisten suunnitelmien ohella harkitsivat valtuuskunnan jäsenet eri ehdotuksia Suomen poliittiseksi turvaamiseksi kaikkien mahdollisuuksien varalta. Ensi sijassa mainitsen professori Erichin erittäin kiintoisan ehdotuksen, joka päätyi siihen, että Ruotsi yleisten rauhanneuvottelujen sattuessa tai siinä tapauksessa, että Saksan ja Venäjän välillä tehtäisiin erikoisrauha, väliaikaisesti miehittäisi Suomen, kunnes kysymys Suomen asemasta ratkaistaisiin kansainvälisessä kongressissa. Erich kehitteli tätä suunnitelmaa laajassa selostuksessa, joka oli aiottu luottamuksellisesti annettavaksi ruotsalaisille valtiomiehille. En ryhdy tässä esittämään sen yksityiskohtia. Omasta puolestani en pitänyt semmoisen ehdotuksen esittämistä suotavana. Kirjallisessa lausunnossa valtuuskunnalle esitinkin epäilyni sen suhteen. On tarpeetonta tässä niitä toistaa. Poliittinen tila Ruotsissa tähän aikaan oli todellisuudessa sellainen, että jokainen ponnistus saada Ruotsi ryhtymään niin laajakantoiseen yritykseen kuin tämä oli aivan toivoton. Hammarskjöldin verraten toimintakykyinen ministeristö oli juuri silloin ankarien hyökkäysten alaisena vasemmiston taholta ja sen katsottiin olevan kukistumaisillaan. (Kuten tunnettua erosikin hallitus pian sen jälkeen ja maaliskuun 30 p:nä astui sen tilalle oikeistolaisministeristö Lindman-Swarz.) »Asiain nykyisessä vaiheessa», sanoin lausunnossani, »olisi minun käsitykseni mukaan meidän puoleltamme viisainta karttaa utopistisen seikkailupolitiikan varjoakin ja sensijaan tehdä propagandatyötämme Ruotsissa aivan reaalipoliittisesti lukuunottamalla nykyinen tilanne ja lähin todennäköinen tulevaisuus. Tämä sisältää, että meidän on voimakkaasti työskenneltävä sen ajatuksen puolesta, että Ruotsi, heti kun Saksan rynnäkkö koillista koti alkaa[71] mobilisoi ja sen yhteydessä esittää Venäjälle erinäisiä vaatimuksia Ahvenanmaan ja Suomen suhteen, taikka että Ruotsi joka tapauksessa, kun rauhanteko lähenee, yhtymällä Saksan rauhanehtoihin esiintyy niin suurin vaatimuksin Suomen suhteen kuin sotivien puolten keskinäiset valtasuhteet suinkin voivat sallia.» — Molemmat viimeksimainitut mahdollisuudet oli vaihtoehtoisesti ottanut huomioon myöskin prof. Erich siltä varalta, että miehitysajatusta ei voitaisi toteuttaa.

Professori Erich laati tähän aikaan muitakin valtiollisia ehdotelmia, joista eräs oli hyvin harkittu suunnitelma Suomen autonomian laajentamiseksi ja sen varmentamiseksi kansainvälisen takauksen avulla. Asema oli sellainen, että meidän täytyi ottaa huomioon se masentava mahdollisuus, että Suomen täydellinen irroittaminen Venäjästä ei onnistuisi. Tuiki tärkeätä oli meistä joka tapauksessa virallisen ja sitovan lausunnon aikaansaaminen Saksan puolelta mitä Suomeen tulee. Tätä aikaa koskevien paperien joukossa on minulla jäljennös eräästä valtuuskunnan esityksestä Saksan ulkoministerille Zimmermannille, mikä esitys oli laadittu maisteri Fabritiuksen luonnoksen pohjalla. Kirjelmässä, joka laadittiin tammikuussa 1917 ja jonka vapaaherra von Bonsdorff helmikuussa henkilökohtaisesti vei perille, huomauttaa valtuuskunta, mitä poliittisesti epäedullisia vaikutuksia Venäjän manifesti Suomen autonomian palauttamisesta aiheuttaisi ei ainoastaan Suomessa, vaan myöskin Ruotsissa. Valtuuskunta alistaa ulkoministerin harkittavaksi, eikö Saksan hallitus näitä vaikutuksia ehkäistäkseen voisi »tiedoittaa päättäneensä oikeuden ja eurooppalaisen kulttuurin nimessä ottaa Suomen asian omakseen ja voimiensa mukaan sitä puoltaakseen sekä kiinnittäneensä huomiota Suomen oikeudelliseen asemaan siinä rauhanohjelmassa, joka Saksalla on aikomus esittää vastustajilleen». Tällainen julkinen selitys oli valtuuskunnan mielestä välttämätön, koska ulkoministeri Zimmermannin lausunto eräille vapausliikkeemme edustajille viime syksynä oli ollut luonteeltaan luottamuksellinen, joten sitä ei oltu voitu saattaa yleisön tietoon.

Samaa ajatusta kehitettiin yksityiskohtaisemmin eräässä tammikuun 27:ntenä päivätyssä kirjelmässä, jonka minä laadin Saksan Tukholmassa olevan sotilasattasean, eversti von Giesen kehoituksesta ja jonka hän lähetti Saksan yleisesikunnan poliittiselle osastolle. Minä otin siinä esille ensinnäkin marraskuussa 1916 tehdyn, Ranskan ja Englannin aloitteesta syntyneen suunnitelman asevelvolliskutsunnan toimeenpanosta Suomessa ja sen yhteydessä annettavasta keisarillisesta manifestista Suomen autonomian säilyttämiseksi. Asevelvollisten kutsuntaa oli kuitenkin pidetty arveluttavana, kun hyvin tunnettiin, että 2 000 nuorta suomalaista oli lähtenyt Saksaan saadakseen sotilaallista koulutusta tulevaa vapaustaistelua varten ja että tämän joukon takana oli salainen poliittinen järjestö Suomessa. Olihan näin ollen pelättävissä, että kutsunnan seurauksena olisi kapina, ja lisäksi oli täysi syy olettaa, että venäläisissä joukoissa olevat suomalaiset tulisivat olemaan epäluotettavia ja vaarallisia aineksia Mutta ellei tällaista asevelvollisuuskutsuntaa toimeenpantaisi, raukeaisi varsinainen autonomiamanifestin antamisen perusta. Niin kauan kuin nykyjään vallitseva taantumuksellis-byrokraattinen puolue oli vallassa tätä suunnitelmaa arvatenkaan tultaisi toteuttamaan. Mutta Venäjän liberaalisissa piireissä sai yhä enemmän alaa se käsitys, että Suomen suhteen oli jotakin tehtävä Todistukseksi siitä liitin selontekooni otteita kahdesta vapaamielisestä venäläisestä sanomalehdestä, Russkaja Voljasta ja Russkoje Slovosta. Oli senvuoksi jotenkin varmaan oletettavissa, että yhä enenevä ahdinko ennemmin tai myöhemmin, viimeistään liberaalisen vastustuspuolueen voiton jälkeen, joka samalla vahvistaisi Englannin ja Ranskan vaikutusta, pakottaisi Venäjän antamaan autonomiamanifestin Suomelle.

Jos tätä manifestia — jatkoin minä — seuraisi samanaikainen asevelvolliskutsunta, ei kansan mielialan muutosta Venäjän suhteen ollut odotettavissa Suomessa, kun näet mikään ajatus ei suomalaisille ollut vastenmielisempi kuin joutuminen sotamieheksi venäläisten joukkoon Venäjän armeijassa. Minä mainitsin todistuksena tästä vuonna 1902 tehdyn asevelvollisuuslain. Mutta autonomiamanifesti voisi myöskin saada sellaisen muodon, että se tosiaan vaikuttaisi jotakin yleiseen mielipiteeseen Suomessa, varsinkin jos Englanti ja Ranska esiintyisivät sen takaajina. Älykkäimmät kyllä käsittäisivät, että ainoastaan täydellinen irtautuminen Venäjästä ja itsenäisen Suomen valtion perustaminen turvaisi maan uusilta Venäjän väkivaltatoimilta ja että, jos tämä ei ollut saavutettavissa, Suomen autonomian palauttaminen Venäjän valtakunnan yhteydessä voisi saada pysyvän arvon ainoastaan, jos sen takaisivat keskusvallat eikä yksistänsä ympärysliitto.[72] Mutta ei sopisi kummastella, jos kansamme, niin kauan kun ei mitään muita vapautumisen mahdollisuuksia ollut, semmoisessa tapauksessa ottaisi vastaan tarjouksen, joka antaisi sille hetkellisen rauhan ja toistaiseksi pelastaisi sen poliittisesta ja kansallisesta tuhosta.

Minä selitin kirjelmässäni vielä, että venäläinen autonomiamanifesti Suomelle tekisi Ruotsissa Saksalle epäedullisen vaikutuksen, kun näet liberaaliselta ja sosialidemokraattiselta taholta yhä oli saarnattu meille, että Suomen välttämättömästi piti järjestää välinsä Venäjän kanssa sovinnossa rakentamalla toivonsa Venäjän vapaamielisiin puolueisiin, eikä Saksan apuun. Nyt saisivat tämän kannan edustajat vettä myllyynsä. Todistukseksi siitä, miten Ruotsin liberaalit asiaa katsoivat, liitin otteita erinäisistä sanomalehdistä ja aikakauskirjoista. Sanalla sanoen: Suomessa odotettavissa oleva hallintosuunnan muutos tulisi vahingoittamaan keskusvaltain etuja sekä Suomessa että Ruotsissa, elleivät nämä vallat ehkäisisi sen vaikutuksia antamalla päättävän julistuksen Suomen hyväksi. Semmoinen julistus olisi varmaan tehokas, sillä tekipä Venäjä sen jälkeen Suomelle mitä myönnytyksiä tahansa, vakuuttaisivat ne silloin tämän keskusvaltain teon pakottamilta. Mitä Puolassa oli tapahtunut, tulisi siten toistumaan. Tietenkään ei sellainen Suomelle annettava ilmoitus saattaisi sisältää samaa kuin Puolalle marraskuun 6 p:nä 1916 annettu manifesti. Eiväthän keskusvallat voineet julistaa Suomea irroitetuksi Venäjästä niin kauan kuin maa vielä oli Venäjän vallassa. Mutta keskusvallat saattaisivat sen sijaan julistaa esimerkiksi että Venäjän väkivaltahallinto Suomessa on mitä jyrkimmässä ristiriidassa ympärysvaltain julistaman kansallisuusperiaatteen ja kansainvälisen oikeustajunnan kanssa, että tämä väkivaltahallinto oireena Venäjän laajennuspyrkimyksestä luoteista kohti on alituisena uhkana Pohjois-Euroopan rauhalle ja että Suomen valtioasema täytyy senvuoksi ehdottomasti turvata rauhansopimuksessa. Kysymys, millä tavoin tämän tuli tapahtua — Suomen täydelliselläkö irroittamisella Venäjästä vaiko sen autonomian takaamisella — olisi toistaiseksi jätettävä avoimeksi.

Lopetin kirjoitelmani vakuuttamalla, että tällainen julkilausuma tekisi Suomessa tavattoman suuren vaikutuksen. Tähän saakka oli meillä ollut, sanoin minä, ainoana kiinnepisteenä silloisen alivaltiosihteerin Zimmermannin Stockholms Dagbladille keväällä 1916 antama lausunto ynnä sivumennen lausutut viittaukset Suomen surulliseen asemaan eräässä Saksan valtakunnankanslerin valtiopäiväpuheessa ja Itävalta-Unkarin hallituksen vastauksessa presidentti Wilsonin rauhannoottiin. Ulkoministeri Zimmermannin luottamuksellinen lausunto viime syksynä oli antanut kaikille suomalaisille, jotka olivat saaneet siitä tiedon, uutta rohkeutta ja uutta luottamusta. Mutta kun se ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi, ei se myöskään ollut mainittavasti voinut vaikuttaa kansan mielialaan. Ruotsissa tekisi niinikään erittäin suotuisan vaikutuksen, jos saataisiin keskusvalloilta nimenomainen vakuutus, että Suomea ei jätetä pulaan. Se raivaisi samalla uraa tulevaiseen — sotaiseen tai rauhalliseen — yhteisyyteen Ruotsin ja keskusvaltojen välillä.

Olen näin laajalti selostanut tämän kirjelmäni ajatussuuntaa, se kun niin monissa kohdin viittaa eteenpäin. Kun vähän sen jälkeen suuri mullistus tapahtui Venäjällä, oli uusien hallitusmiesten ensimmäisiä toimenpiteitä tosiaankin manifestin antaminen — Suomen autonomian palauttamisesta. Ja erinäisillä tahoilla meillä oltiin heti valmiita vastaanottamaan tämä vallankumouksen lahja muistamatta vuoden 1905 opetuksia ja ajattelemattakaan sitä Venäjän liittolaisten takausta, josta oli ollut kysymys syksyllä 1916. Silloin lienee Berliinissä kaduttu, ettei meidän neuvoihimme ollut kiinnitetty huomiota. Eihän voine olla epäilyäkään siitä, että jo ennen Venäjän vallankumousta annettu virallinen vakuutus Saksan puolelta siihen suuntaan, kuin me tammikuussa esitimme, olisi ollut hyvänä tukena Suomen itsenäisyysmiehille vallankumouksen jälkeen heidän alussa sangen toivottomassa vastarinnassaan naiivia venäläis-suomalaista veljeilyä ja »lojaalisuuden tunteen» uudistumista vastaan.

Kolme viikkoa sen jälkeen, kun olin jättänyt kirjoitelmani eversti von Gieselle, sain Berliinissä tilaisuuden keskustella henkilökohtaisesti asiasta ulkoministeri Zimmermannin kanssa. Se tapahtui helmikuun 21 p:nä Kysyin Zimmermannilta, onko hän saanut valtuuskunnan kirjelmän, joka koskee keskusvaltain julistusta Suomen hyväksi. Siihen hän vastasi myöntävästi ja lisäsi olevansa pahoillaan, ettei ollut maininnut Suomea vastauksessaan ympärysliiton viime noottiin. Hän oli vastauksessaan ajatellut ainoastaan Englantia eikä Venäjää. Ja siihen se jäi. Omaa kirjoitelmaani minun ei tietenkään tarvinnut antaa Zimmermannille, hänellä kun oli hallussaan valtuuskunnan kirjelmä. Paroni von der Roppin välityksellä lähetettiin kuitenkin jäljennöksiä esityksestäni — »Denkschrift» — amiraaliesikunnalle, Ludendorffille majuri Ballinin kautta, jonka oli määrä tilaisuuden tarjoutuessa antaa se myöskin keisarille, sekä valtakunnankanslerille. Itse annoin yhden jäljennöksen entiselle Pietarin lähettiläälle, kreivi Pourtalésille, jonka luona kävin ulkoministeriössä kahta päivää myöhemmin. Tein sen oikeastaan vain kohteliaisuudesta, sillä yleisestihän tunnettua oli, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tuo vanha herra ajatteli tai sanoi tärkeistä kysymyksistä. Niinpä minäkin oikeastaan vain muodon vuoksi esitin Pourtalésille, eikö olisi syytä, että valtakunnankansleri koskettelisi myöskin Suomea siinä puheessaan, joka hänen tuli pitää parin päivän kuluttua valtiopäivillä. Kreivi lupasi puhua asiasta Zimmermannin kanssa, mutta se tietenkään ei johtanut mihinkään. Sitä tietä ei totisesti päästy johtaviin piireihin! Wetterhoff olisi kukaties voinut tehdä jotakin semmoisessa tapauksessa mahtinsa päivinä, mutta nyt hän istui Moabitin vankilassa... Minunkaltaiseni satunnainen matkustaja saattoi paremmin _nähdä_, mitä olisi pitänyt tehdä, kuin kyetä sitä _tekemään_. Eikähän minulla sitäpaitsi ollut siinä suhteessa mitään valtuuskunnan antamaa tehtävää.

Ulkoministeri Zimmermann näyttää kuitenkin ottaneen asian vakavasti harkitakseen. Maaliskuun alussa kirjoitti konsuli Goldbeck-Löwe Berliinistä Zimmermannin nimenomaan vakuuttaneen hänelle, että sensuuntainen julistus, josta oli ollut puhetta, voisi kylläkin tulla kysymykseen. Täytyi vain harkita, milloin ja missä muodossa sen saattoi antaa. Mutta ennenkuin siitä ehdittiin tehdä päätöstä, tuli Venäjän vallankumous väliin, ja asia sai, kuten tuonnempana kerron, toisen käänteen.

Mitä siis oikeastaan ajateltiin, mitä tahdottiin Suomen suhteen Saksan johtavissa piireissä tähän aikaan? Tammikuun 16 p:nä oli ministeri von Lucius kertonut minulle eräästä keskustelustaan, joka oli tapahtunut valtakunnankanslerin kanssa viikkoa aikaisemmin. Bethmann Hollweg oli kysynyt häneltä hänen ajatustaan Suomesta ja Lucius oli vastannut mielialan siellä olevan sellaisen, että saksalainen tai ruotsalainen maahan tuleva armeija voisi odottaa väestön puolelta tärkeitä palveluksia. (Tämä oli jo paljon von Luciuksen katsantokantaa edustavan henkilön sanomaksi.) Mitä valtakunnankansleri siihen oli vastannut, tai oliko vastannut mitään, sitä en saanut tietää. Omasta puolestaan sanoi von Lucius minulle lohdutuksekseni, että Saksa ei tulisi jättämään Suomea pulaan rauhanteossa ja että meidän asiamme ei suinkaan ole toivoton. Kun siihen huomautin, että autonomiamme palauttaminen ja takaaminen on vain kaikkein vähintä, mitä pyydämme, vastasi hän, ettei hän ole selvillä siitä, mitä me oikeastaan haluamme, ja niin sain jälleen kuulin, että suuri joukko Suomen liikemiehiä ei halua Suomen irroittamista Venäjästä. Täytyy senvuoksi, sanoi Lucius järjestää niin, että he saattaisivat tulevaisuudessa tehdä yhtä hyviä kauppoja Saksan kuin nyt Venäjän kanssa.

Tarvinneeko sanoakaan, kuinka tympäisevältä minusta tuntui pakko alati kuulla puhuttavan autonomiasta ja itsekin pitää sitä sanaa kieleni kärjessä, vaikka sisäinen aktivistinen olemukseni vaati huutamaan: »kaikki taikka ei mitään»? Joskus tuntui minusta, kuin sekä suullisesti että kirjallisesti arveluttavassa määrässä olisin lähennyt vanhaa, meidän aktivistien niin ivaamaamme kantaa, jonka kuluneena nimikkeenä oli »laillisuuden palauttaminen». Mutta ei, itsenäisyysajatus ei ollut vielä haudattu, vielä loimusivat maailmansodan liekit hävittäen tsaarivaltakunnan ylvään rakennuksen rippeitä. Meidän oli vain tällä hetkellä rajoituttava puhumaan ja kirjoittamaan autonomiasta ja vakuuksista yhä uudelleen toistaen, että se ei sittenkään ole lopullinen päämäärämme, vaan että yhä toivomme sen vastatuulen, jossa me nyt risteilemme, sittenkin vielä kääntyvän.

Mitä sitten todella ajateltiin Suomessa, jossa elettiin yhä sietämättömämmän vakoilun, kotitarkastusten ja vangitsemisten raskautuksen alaisina? Siitä oli meidän sangen vaikea saada oikeaa käsitystä. Kuuli joskus puhuttavan yleisen masennuksen, toivottomuuden ja välinpitämättömyyden alkamisesta. Mutta vanha kaarti seisoi lujana, mikäli sitä vielä oli olemassa. Raikkaan tuulahduksen kotoa toivat vanhat aktivistit toht. V.O. Sivén ja maisteri Herman Stenberg, jotka tammikuun 17 p:nä saapuivat Tukholmaan seikkailurikkaan pakomatkansa jälkeen Pohjois-Suomen erämaiden halki. He olivat ajaneet poroilla ja näyttivät lappalaisilta metsäläispuvuissaan. Mutta humööri oli erinomainen. Naureskellen ja naljaillen mentiin yksissä Nordiska Kompanietiin, missä heidät vaimoni asiantuntevalla johdolla saatettiin sivistyneitten ihmisten asuun. Ja senjälkeen alkoivat monituntiset juttelut kaikesta, mitä he olivat nähneet ja kokeneet matkallansa, mutta enimmäkseen sentään siitä, minkälaiset olot olivat kotimaassa. Eikä siitä kuultu suinkaan ruikutusta. Ei, mieliala oli luottava ja taisteluhalu sama kuin ennenkin, vaikka tietenkään siellä ei ollut hauska olla. Että muka Suomessa meidän piireissämme olisi paheksuttu pataljoonan komentamista rintamalle, se oli joutavaa juttua; päinvastoin se oli innostuttanut mieliä. Värväys viime aikoina oli ollut hankalampaa, mutta tämä ei johtunut lainkaan siitä, että jääkäriemme vieminen tuleen olisi ketään säikähdyttänyt, vaan yksinkertaisesti »teknillisistä vaikeuksista», kuten Sivén kylmän asiallisesti lausui. Tullaan kyllä kestämään paholaisen ilkeyksiä, kunnes vastaiskun hetki on käsissä. Tohtori Sivén valittiin luonnollisestikin valtuuskunnan jäseneksi. Maisteri Stenberg tuli toimeliaaksi jäseneksi sanomalehtikomiteaan.