Part 22

Kaiken sen jälkeen, mitä olin saanut kuulla, huomasin ponnistusteni jatkamisen turhaksi. Sanoin Wetterhoffille ja Sundwallille murheelliset jäähyväiset ja palasin Tukholmaan. Valtuuskunnassa ehdotin, että koettaisimme saada Wetterhoffin sen Suomen toimiston päälliköksi Berliiniin, jonka perustaminen nyt oli välttämätön pakko, mutta en saanut kannatusta. Myönnän itse, että tein ehdotukseni enemmänkin mielenosoituksena kuin siinä mielessä, että olisin uskonut sen toteuttamisen mahdolliseksi. Fabritiuskin katsoi nyttemmin Wetterhoffin käyttämistä mahdottomaksi, kun tämä ilmeisesti oli menettänyt saksalaisten luottamuksen. Ei myöskään se ehdotukseni, että valtuuskunta lähettäisi kirjelmän yleisesikunnalle, pyytäen tätä pitämään huolta, ettei Wetterhoffia uudestaan pantaisi sotapalvelukseen, saavuttanut valtuuskunnan hyväksymistä. Päätettiin ainoastaan muodon vuoksi tehdä sensuuntainen esitys kreivi Schwerinille.

On tunnettua, miten Wetterhoffin sitten kävi. Lokakuun 9 p:nä hänet vangittiin ja hänen toimistonsa arkisto otettiin takavarikkoon. Vankilassa sai Wetterhoff istua sitten aina huhtikuuhun saakka 1917, minkä jälkeen hänet lähetettiin sotamiehenä länsirintamalle.

Jääkärien keskuudessa ja Tukholman piirin nuorempien jäsenten joukossa herätti Wetterhoffin syrjäyttäminen ja hänen toimistonsa lakkauttaminen suurta tyytymättömyyttä, joka ilmeni muun muassa valtuuskunnalle osoitetussa vastalausekirjelmässä, jonka olivat allekirjoittaneet A.W. Ström, Th. Svedlin, P.H. Norrmén, Ragnar Numelin, H.R. Söderström, H. Zilliacus, Rolf Pipping, Ragnar Heikel, Erik Malmberg ja J.W. Snellman sekä myöskin Konni Zilliacus, joka täydestä vakaumuksesta yhtyi nuoriin.[65] Tarkoitus oli että kirjelmä, joka muodostui epäluottamuslauseeksi valtuuskunnalle — se sisälsi myöskin muistutuksia valtuuskunnan tapaa vastaan hoitaa politiikkaa Tukholmassa — lähetettäisiin keskuskomitealle Helsinkiin. Se jätettiin valtuuskunnalle lokakuun 14 p:nä. Sen valtuuskunnan keskuudessa aiheuttamat kahnaukset jääkööt tässä kertomatta. Valtuuskunnan enemmistön vastustuksen johdosta sitä ei lähetetty keskuskomitealle. Niinikään hylättiin ehdotukseni, että valtuuskunta asettaisi paikkansa keskuskomitean käytettäväksi. Nuoretkaan eivät sitten kääntyneet asiassa keskuskomitean puoleen. Siihen vaikutti luultavasti se, että jääkäripataljoonan kaksi pääjohtajaa, Jernström ja Runar Appelberg, jotka saapuivat Tukholmaan lokakuun 26 p:nä, kehoittivat olemaan lähettämättä vastalausekirjelmää Helsinkiin. He sanoivat, että sisäisiä riitoja valtuuskunnan keskuudessa piti karttaa. Kenties he olivat oikeassa. Tapahtunutta ei enää voinut saada tapahtumattomaksi ja »ministeripula» — jos saan käyttää valtuuskunnan joukkoerosta sitä nimitystä — olisi tänä kriitillisenä ajankohtana ollut arveluttava.

Se on kuitenkin valtuuskunnan jäsenistä oikeuden mukaan tunnustettava, että he eivät antaneet riitojensa vaikuttaa yhteiseen työhön. Olen jo aikaisemmin maininnut, että yhteistyö valtuuskunnan keskuudessa useimmissa tapauksissa oli kollegiaalista ja niin oli laita myöskin sinä vaihekautena, joka nyt alkoi, vaikka erimielisyyksiä ja kahnauksiakin edelleenkin silloin tällöin sattui. Uusi toimisto, joka nyt perustettiin Berliiniin johtaja Sarion johdolla, teki mitä taisi täyttääkseen aukon, joka oli syntynyt Wetterhoffin toimiston lakkauttamisesta. Se saattoi tietenkin luottaa kaikkien lojaaliin kannatukseen.

Lukijasta voi kukaties tuntua siltä, kuin olisin tässä ja tämän kirjan edellisilläkin sivuilla antanut liiaksi tilaa »Wetterhoffin jutulle», aina siitä saakka, kun tuo merkillinen mies esiintyi Suomen etujen esitaistelijana Saksassa syksyllä 1914 kaksi vuotta jälkeenpäin tapahtuneeseen romahdukseen saakka. Yleinen käsityshän on, että Wetterhoffin varsinainen osa oli suoritettu sillä hänen suurtyöllään, jolla hänen onnistui saada hyväksytyksi päätös jääkäripataljoonan perustamisesta. Mutta meistä, jotka likeltä seurasimme hänen työtänsä, tuntui kuitenkin, että hänen tehtävänsä olisi voinut saada ja saanut Suomelle tärkeän jatkon, jos hänellä vain olisi ollut se toimintavapaus ja se kotimaan tuki, jota hän tarvitsi. Että hän sitä tukea ei saanut ja että hänen toimintansa sen vuoksi keskeytyi, sitä täytyi meidän pahoitella, ja minä luulen vielä tänäkin päivänä, että me siinä kohdin olimme oikeassa. Niinpä annettakoon minulle anteeksi, jos vielä lisään muutaman sanan selittääkseni käsitystäni.

Edellisestä käynee selville, että me Wetterhoffin ystävät Tukholmassa ja Berliinissä emme olleet sokeita mitä hänen heikkouksiinsa tulee. Ne tulivat näkyviin ehkä räikeimmin hänen viimeisissä epätoivoisissa ponnistuksissaan pysytellä pinnalla. Kun Wetterhoff, kuten kreivi Schwerin lausui, yritti »pelata keskuskomiteaa valtuuskuntaa vastaan», oli se ankarasti ahdistetun miehen epätoivoinen yritys päästä sen laitoksen kimppuun, joka koko ajan oli kieltäytynyt häntä tunnustamasta. Hän oli luullut saavansa tukea käsitykselleen keskuskomitean suhteista valtuuskuntaan siitä mitä eräs hänen ruotsalainen ystävänsä oli siitä tiennyt hänelle kertoa palatessaan Helsingistä syyskuun alussa Tämä oli ymmärrettävää Wetterhoffin kannalta, mutta ei silti käy puolustaminen sitä, että hän näin itsepuolustukseksi ja pelastaakseen oman asemansa koetti saattaa Saksan viranomaiset epäilemään meidän järjestömme sisäistä lujuutta. Varomatonta Wetterhoffin puolelta oli myöskin, että hän levitti jääkärien keskuuteen käsitystänsä siitä, kuinka huonolla kannalla Suomen asiat olivat Saksassa. Ei ole oikeutta epäillä, etteivätkö häntä siihen johtaneet isänmaalliset vaikuttimet, mutta erehdys se joka tapauksessa oli. On sangen mahdollista, että Wetterhoffin ilmoitus Taucherille, joka kertoi sen sitten tovereilleen, osaltaan pahensi hermostunutta mielialaa pataljoonan keskuudessa. Oikeinta olisi tietenkin ollut, että hän ensin olisi puhunut Tukholmassa olevien ystäviensä kanssa huolestumisestaan. En tahdo myöskään kieltää, etteivätkö Wetterhoffin tiet aikaisemminkin olisi olleet sopimattoman mutkaisia.

Ja kuitenkin, jos tahtoo olla oikeamielinen, täytyy myöntää, että hänen heikkouksiansa enemmän kuin riittävästi vastasi hänen suuri diplomaattinen kykynsä, että hänen erehdyksensä enimmäkseen johtuivat siitä eristetystä asemasta, jossa hän oli, ja että hän antautui juonien tielle, kun ei nähnyt mitään muuta pääsyä vaikeuksista. Hänen aikaisempi menestyksensä oli ollut niin ilmeinen, että ehdottomasti olisi pitänyt koettaa saada hänelle asema järjestössämme, ellei ennen niin ainakin syksyllä 1915. Omasta puolestani ainakin uskon, että yritys olisi onnistunut, etenkin kun Wetterhoff itse sitä halusi. Jääkäriliikkeen asiamiehenä sen alkuvaiheissa oli hän hoitanut tehtävänsä hyvin ja erinäisissä tapauksissa loistavasti. Eikä ole epäilemistäkään, etteikö hän laajennetun järjestön tunnustettuna ja palkattuna edustajana olisi täyttänyt tehtävänsä yhtä hyvin ja etteikö hän mielellään olisi noudattanut Helsingistä tulevia ohjeita, jos sellaisia olisi annettu. Miksikä jätettiin hänet siis pulaan, kun hän oli pinteessä, keskenään kilpailevien saksalaisten viranomaisten ja omien kateellisten kilpailijainsa välissä? Siksi, että poroporvarillisen pikkumaisesti oltiin närkästyneitä hänen n.s. entisyyteensä ja — miksikä en voi sanoa sitä suoraan? — hänen erinäisiin tympäiseviin taipumuksiinsa. Missä määrin hänen maanmiehensä sittemmin osaltaan nakersivat hänen arvovaltaansa saksalaisten silmissä viittailemalla hänen heikkoihin puoliinsa tai suorastaan ilmiantamalla niitä, jätän mieluimmin ratkaisematta. Ja se voikin olla yhdentekevää. Ennemmin tai myöhemmin olisivat nämä heikkoudet kuitenkin tulleet tunnetuiksi. Mutta en hevin usko, että saksalaiset olisivat kiinnittäneet niihin suurtakaan huomiota, jos olisivat nähneet, että Wetterhoffia Suomessa pidettiin kelvollisena poliittiseen työhön, varsinkin kun he itse olivat oppineet tuntemaan hänen kelpoisuutensa. Sanalla sanoen, minä luulen, että asia olisi voitu järjestää. Wetterhoff tarvitsi taloudellista riippumattomuutta Saksan viranomaisista ja varmaa asemaa järjestön keskuudessa. On helppo ajatella, mitä hän olisi voinut aikaansaada luontaisten diplomaattisten lahjainsa ja niiden vaikutusvaltaisten ystävien avulla, jotka hän oli itselleen hankkinut. Meidän asemamme Berliinissä olisi silloin todennäköisesti ollut lujempi sinä vapausliikkeemme tärkeänä kautena, joka alkoi Venäjän vallankumouksen puhjettua vain viisi kuukautta Wetterhoffin kukistumisen jälkeen.

Minä lopetan nämä epämieluisat mietelmät toistamalla kysymyksen, jonka toht. Zilliacus teki valtuuskunnalle lokakuun 7 p:nä: »Onko herrojen mahdollista ylläpitää Wetterhoffin suhteita Berliinissä?»

* * * * *

Työ toimistossani Tegnérinkadun varrella jatkui syksyn kuluessa kuten ennenkin. Sanomalehtipropaganda oli minun erikoisalanani ja siinä oli runsaasti tehtävää. Uutisia Suomesta oli muokattava ruotsalaisille ja saksalaisille lehdille, erehdyttäviä tietoja oikaistava, johtavia artikkeleita kirjoitettava niille lehdille, joiden kanssa olimme ystävällisessä yhteistyössä. Milloin oli saatettava Pietarista saapuneet autonomiahuhut oikeaan valaistukseensa, milloin annettava autenttinen kuvaus Simon kahakasta j.n.e. »Kansliassa» kävi väkeä runsaasti, ja monia sekä maanmiehiämme että ulkomaalaisia pöytävieraita oli vaimollani ja minulla aterioilla. Rakkaimmat vieraat olivat jääkärit, joita silloin tällöin saapui Tukholmaan, joko lomalle tai matkalla enemmän tai vähemmän vaarallisiin tehtäviin Suomeen. Milloin saapui Runar Appelberg tai Jernström tai joku muu jääkäripataljoonan johtomiehiä neuvottelemaan valtuuskunnan tai oikeammin toht. Kai Donnerin kanssa. Milloin oli Aarne Sihvo ja Friedel Jacobson miehineen matkalla Suomeen järjestämään uusia etappiteitä, milloin taas Antti Isotalo matkalla toisen komennuskunnan kanssa »herättämään pelkoa» vapausliikkeen vastustajissa ja vainoojissa, taikka J. Sihvo tuli valittelemaan Uumajan etapilla ilmenneitä vaikeuksia. Ne, jotka tulivat takaisin Suomesta, kertoivat ihmeellisistä seikkailuistaan, mutta muutamat eivät lainkaan palanneet. Niitä oli Aarne Sihvo, joka ystäviensä Relanderin ja Heiskasen kanssa vangittiin Jyväskylässä. Pian kerrottiin, että heidät oli mestattu, luultavasti hirtetty, mutta suureksi iloksemme saimme sittemmin kuulla, että he olivat hengissä, vaikkakin vankeina Spalernajassa.

Yksi niitä maanmiehiä ja avustajia, joka ei koskaan ollut luonamme käymättä, kun vain matkusti Tukholman kautta, oli vanha, vakava johtaja von Essen. Kun hän oli meidän luonamme 27 p:nä syyskuuta paluumatkalla Lockstedtista Uumajaan, oli hän juuri saanut sanoman, että hänen poikansa Jürgen saman kuun 10 p:nä oli kaatunut Jepualla santarmien luotien lävistämänä. Hänen hyviin, uskollisiin silmiinsä oli tullut uusi ilme. Se ei ollut kostonhimoa, sillä sellainen oli tuntematonta tälle ylevämieliselle, hartaasti uskonnolliselle miehelle, se oli vain äärimmäisen päättäväisyyden ja tarmon lisäilme. Jokaiselta mieheltä, joka kaatui suuren asian puolesta, kasvoi toisten velvollisuus viedä se perille.

Niille maanmiehilleni, joiden piti palata Suomeen Tukholmassa käytyänsä, ei ollut vaaratonta käydä minua tapaamassa, sillä kulmatalo Tegnérinkadun varrella oli epäilemättä vakoilijain vartioima. Omasta puolestamme saatoimme olla levollisia voimme luottaa Ruotsin poliisin suojelukseen. Syyskuun 23 p:nä sain ystävällisen sanan poliisilaitoksesta, että eräs nimeltä mainittu henkilö oli jättänyt koneellakirjoitetun ilmiannon minua vastaan. Minun luonani — sanottiin ilmiannossa — oli »jonkinlainen propagandatoimisto». Siellä puhuttiin suomea ja venättä (!) ja seinillä oli karttoja. Minä menin poliisimestari Lidbergin luokse puhumaan asiasta, mutta hän vain nauroi.

Joka tapauksessa taloamme epäiltiin, mutta siitä huolimatta uskalsi moni maanmiehemme tulla luoksemme Suomesta. Toiset suomalaiset tuttavani olivat varovampia eivätkä tervehtineet minua kadulla tavatessaan. Pari kertaa sattuikin todella, että maanmieheni, jotka olivat Tukholmassa näyttäytyneet minun seurassani, saivat sitä katua. Aika pahoin kävi esimerkiksi eräälle herttaiselle suomalaiselle naiselle, joka ei välittänyt varoituksistamme, vaan kutsui vaimoni ja minut sekä Ragnar Numelinin päivällisille Royaliin. Paluumatkalla joutui hän Torniossa ankaran kuulustelun alaiseksi. Kiivaista vastalauseistaan huolimatta riisuttiin hänet alasti ja hänen selkäänsä kostutettiin jollakin kemiallisella nesteellä, jotta saataisiin selville, eikö ihoon ollut näkymättömällä musteella jotakin kirjoitettu.

Seurustelu hyvien ja uskollisten ystäviemme, ruotsalaisten aktivistien kanssa oli tänä syksynä mikäli mahdollista vielä vilkkaampaa kuin ennen. Nyt tuli ruotsalais-suomalaisesta »Pelikaani»-klubista pysyvä laitos — samasta klubista, jota Sigfrid Siwertz on kuvannut nimellä »Duvslaget» (Kyyhkyslakka) romaanissaan »Eldens återsken». Me kokoonnuimme kerran viikossa Söderillä vanhan »Pelikanen»-ravintolan yläkertaan vaihtamaan ajatuksia ja keskustelemaan päivän tapahtumista. Ruotsalaisista, jotka tänä syksynä ottivat osaa näihin kokouksiin, on minulla muistiinmerkittynä: Järte, Y. Larson, Klockhoff, Christernson, Tor Bonnier, Söderqvist, Langlet, Arne ja Nils Forssell, Sigfrid Siwertz, Sven Lidman ja Erland Hjärne. Myöskin kolme saksalaista sanomalehtimiestä, jotka olivat läheisissä suhteissa ruotsalaisiin — toht. Stiewe, toht. Stintzing ja toht. Paquet — oli mukana. Seuraavan vuoden alussa tuli klubiin vielä kuusi etevää ruotsalaista upseeria — majuri Ankarcrona ja kapteenit Reutersvärd, Törngren, Rydeberg, Wichman ja Petersen — sekä useita muita ruotsalaisia kuten toht. Petri, Ahnlund, Uggla ja Boethius. Myöskin konsuli Goldbeck-Löwen näimme usein seurassamme. Melkein kaikki suomalaiset, jotka kuuluivat meidän piiriimme tai oleskelivat Tukholmassa lyhyemmän tai pitemmän ajan, olivat klubin jäseniä. Klubimestarina oli H.R. Söderström. Nämä Pelikan-illat ja niissä vallinnut ruotsalais-suomalaisen veljellisen yhteisymmärryksen lämmin tunnelma on jättänyt minuun unohtumattoman muiston. Usein olivat illat hyvinkin vilkkaita. Vakavista kysymyksistä keskusteltiin palavalla innolla. Innokkaita puheita pidettiin ja maljoja juotiin yhteisten poliittisten pyrkimysten menestykseksi. Soraääniä ei kuulunut juuri milloinkaan. Jos Ruotsin kansan enemmistö olisi kannattanut niitä mielipiteitä, joita klubin ruotsalaiset jäsenet edustivat, olisi moni asia nyt toisin.

Toinen ruotsalais-suomalaisen ystävyyden edistämispaikka oli johtaja Gunnar Wahlbergin kuuluisa »kellari». Muistan erikoisesti erään illan — se oli joulukuun 21 p:n ilta — joka vietettiin »Simon taistelusta» palanneiden sankarien kunniaksi. Kellarissa käyntiä seurasi uhkea illallisateria Anglais-hotellissa. Omaperäisen ja herttaisen isäntämme innostuksella ei ollut mitään rajoja. Hän se eräässä Pelikaanin-kokouksessa vähää ennen oli ehdottanut suomalais-ruotsalaisen yhdistyksen perustamista, jonka päämääränä olisi »Suomen irroittaminen Venäjästä». Voi huoleti väittää, että koko Ruotsin valtakunnassa ei ollut hehkuvampaa Suomen ihailijaa kuin tämä ruotsalainen liikemies.

* * * * *

Ennenkuin siirryn monissa suhteissa ratkaisevan vuoden 1917 tapahtumiin, on minun vielä kerrottava, mitä »Venäjän sorrettujen kansojen liitto» toimitti syksyllä v. 1916. Minun toimintani liiton asiamiehenä rajoittui pääasiallisesti sanomalehtipropagandaan Skandinaviassa ja yhteyden ylläpitämiseen Berliinissä, Bernissä ja Tukholmassa sekä silloin vielä puolueettomassa Amerikassa olevien toimistojen kanssa. New-Yorkin toimiston johtajaksi minun onnistui saada rouva Aino Malmberg, joka syyskuun 20 p:nä matkusti sinne Göteborgista, varustettuna suosituskirjeillä ja mukanaan suuri määrä propagandakirjallisuutta. Hän läpäisi onnellisesti englantilaisten tarkastuksen. Saavuttuaan Amerikkaan hän ryhtyi työhön tavallisella tarmollaan. Hänen onnistui aikaansaada sorrettujen kansallisuuksien (»Oppressed Nationalities») yleinen komitea, kun ei pidetty soveliaana puhua ainoastaan niistä kansoista, jotka olivat Venäjät alaisia. Komiteaan kuului monimiljonääri ja Wallstreetin pankkiiri Samuel Untermeyer, presidentti Wilsonin läheinen ystävä, toinen monimiljonääri A. Plimpton, joka oli lahjoittanut suunnattomia summia pahoinpidellylle Belgialle, tunnettu asianajaja John Koren, joka oli ollut Wilsonin salalähettinä Saksan hallituksen luona, y.m. vaikutusvaltaisia henkilöitä. Puheenjohtajaksi toivottiin saatavan entinen presidentti Taft. Kirjallista propagandaa hoidettiin voimakkaasti. »Liiton» Venäjää koskevan kirjan teksti katsottiin kuitenkin amerikkalaisille lukijoille soveltumattomaksi. Sen sijaan suunniteltiin lentokirjasen julkaisemista, joka sisältäisi kaikki pääasiat. Rouva Malmberg itse piti joukon esitelmiä Yhdysvaltojen eri osissa. Koko tämä lupaava toiminta lamautui kuitenkin, kun Yhdysvallat huhtikuun 6 p:nä 1917 julistivat sodan Saksaa vastaan. Tietenkin oli propaganda Suomen hyväksi mitä oleellisimpana osana rouva Malmbergin toiminnassa Amerikassa. Hän saattoi tällöin liittää työnsä siihen, mitä toiset maanmiehet aikaisemmin siellä olivat suorittaneet. Astoriasta kotoisin olevalta herra T.T. Pusalta, joka saapui Tukholmaan joulukuussa, sain kuulla, mitä Yhdysvalloissa oli tehty Suomen asian hyväksi aina sodan alusta alkaen. Jo maaliskuun lopussa 1915 oli Pusa ynnä suomalais-amerikkalainen lakimies J.O. Larsson — kertoi hän — kutsunut kokoon suomalaisten yleisen kokouksen Duluthiin Minnesotaan. Siellä oli päätetty lähettää adressi presidentti Wilsonille. Nimikirjoituslistoja levitettiin yli koko maan. Artikkeleita Suomen kysymyksestä julkaistiin useissa suurissa amerikkalaisissa sanomalehdissä ja »magasiineissa». Ja kokouksia pidettiin kaikilla paikkakunnilla, missä oli suurempia suomalaisia siirtokuntia. Perustettiin paikallisia toimikuntia ajamaan asiaa edelleen Amerikan sanomalehdistö osoitti suurta suopeutta näille pyrinnöille, joita suomalaiset, sosialisteja lukuunottamatta yleisesti kannattivat. Mitä Pusa kertoi adressin lopullisesta kohtalosta, en enää muista.

Palatakseni Liittoon on minun tässä mainittava se verraten tuntematon seikka, että paroni von der Roppilla sen pääsihteerinä oli suuri osuus marraskuun 5 p:na annettuun saksalais-itävaltalaiseen manifestiin Puolan kuningaskunnan jälleenperustamisesta. Hänen ja hänen puolalaisten ystäviensä, Venäjän valtakunnanduuman jäsenen Lempickin (joka oli Liiton esimies), ruhtinas Radziwillin, kreivi Ronikierin y.m. puolalaisten aktivistien, ei ollut helppoa saada johtavia piirejä Berliinissä suostumaan suunnitelmaan. Ulkoministeri von Jagow ja kaikki vanhoilliset vastustivat sitä, kun taas keisari Wilhelm ja Hindenburg — niin sanoi minulle von der Ropp lokakuun 5 p:nä — olivat sen puolella.[66] Varsovassa oli lähetyskunta valmiina matkustamaan Berliiniin heti kun asema näyttää suotuisalta. Paroni von der Ropp, joka useita kertoja kävi Puolan pääkaupungissa, oli saanut sikäläiset puolueenjohtajat asian puolelle. Jo syyskuun 3 p:nä pidettiin Varsovassa suuri kansalaiskokous, johon otti osaa 5 000 henkeä. Puolalaisten kanta määriteltiin tällöin seuraavassa päätöslauselmassa:

»Puolan valtion ja sen jälleenpystyttämisen ainoa vihollinen on tällä hetkellä Venäjä. Venäjän voitto uhkaisi tuottaa kansallisuudellemme täydellisen tuhon. Venäjän tappio on Puolan tulevaisuuden ensimmäinen tinkimätön ehto. Jokainen poliittinen tai sotilaallinen konjunktuuri, joka auttaa Venäjän voimien vahvistumista nykyisessä maailmansodassa, on Puolan asialle vahingollinen. Asema vaatii meidän puoleltamme tarmokasta taistelua kansallisen tulevaisuutemme hyväksi. Senvuoksi käännymme nyt keskusvaltojen puoleen toivoen, että Puola viipymättä julistetaan valtioksi ja että meille tehdään mahdolliseksi puolalaisen armeijan perustaminen, joka vielä tässä sodassa saisi taistella Venäjää vastaan Puolan pysyväisen riippumattomuuden hyväksi.»

Lokakuun kuluessa pidettiin eri osissa Puolaa suuria talonpoikaiskokouksia, joissa laadittiin samanlaatuisia päätöslauselmia. Berliinissä johti työtä kulissien takana von der Ropp. Kuukauden lopulla oli asema vihdoin kypsä. Lokakuun 28 p:nä otti Saksan valtakunnankansleri vastaan kauan hankkeissa olleen puolalaisen lähetyskunnan, jonka jäsenten joukossa olivat yllämainitut kolme von der Roppin ystävää, Lempicki, Radziwill ja Ronikier. Kahta päivää myöhemmin käytiin Itävalta-Unkarin ulkoministerin, paroni von Burianin luona. Viikko sen jälkeen julkaistiin manifesti, jossa ilmoitettiin, että Puola tulisi muodostamaan itsenäisen valtion, joka olisi perinnöllinen monarkia ja jolla olisi perustuslaillinen valtiosääntö ja oma armeija. Manifesti luettiin Varsovassa sunnuntaina marraskuun 5 p:nä kello 12 päivällä linnan pylvässalissa, minkä jälkeen yliopiston rehtori professori Brudzinski puhui puolalaisten puolesta, riemuitsevan hyväksymisen usein keskeyttämänä. Toimituksen loputtua toimeenpantiin suuria riemumielenosoituksia ulkoilmassa, kansalaiskulkueita, kansankokouksia, puheita ja eläköönhuutoja loppumattomiin. Teatterit toimeenpanivat juhlanäytäntöjä ja kaikkialla kaikui, Venäjän aikana kielletty kansallislaulu. Ei ole epäilemistäkään, etteikö ilo ollut yleinen ja vilpitön ja että mielenosoitukset eivät olleet kuten venäläiset ja myöskin ranskalaiset ja englantilaiset sanomalehdet väittivät, Saksan sotilasviranomaisten toimesta aikaansaatuja. Myöskin Suomessa oli aihetta iloita. Ei ainoastaan puolalaisten itsensä vuoksi, vaan myöskin sen tähden, että tämä manifesti oli selvä todistus siitä, että keskusvallat eivät enää ajatelleet erikoisrauhaa Venäjän kanssa. »Venäjän sorrettujen kansain liitolle» oli Puolan valtion perustaminen voitto. Tosin ei Liitto ollut voinut esiintyä julkisesti tämän tärkeän toimenpiteen perilleajamiseksi, mutta asiantuntevat tiesivät kuinka suuri osuus sen tarmokkaalla pääsihteerillä siinä oli ollut, eikä suuri yleisö voinut olla panematta merkille, että Liiton esimies Lempicki oli päähenkilöitä siinä uudessa valtakaudessa, joka nyt oli alkava Puolassa. Marraskuun 6 p:nä lähetettiin Tukholmasta meidän puoleltamme seuraava onnittelusähkösanoma:

»Hänen Ylhäisyytensä Lempicki.

Varsova.

Me iloitsemme vastikään julkaistusta manifestista, joka laskee lujan perustan Puolan tulevalle itsenäisyydelle ja takaa lopullisen vapautuksen jalolle Puolan kansalle ensimmäisenä Venäjän sorretuista kansakunnista.

Tukholmassa olevien suomalaisten puolesta:

Konni Zilliacus. Herman Gummerus.»

Marraskuun 8 p:nä julkaistiin Ruotsin sanomalehdistössä Venäjän sorrettujen kansojen liiton puolesta onnittelukirjelmä Puolan kansalle. Kirjelmä kuului:

»Toukokuussa Amerikan Yhdysvaltain presidentille lähettämämme vetoomus on kaikunut kuuroille korville. Turhaan olemme odottaneet vastausta.[67] Mutta toiselta taholta olemme nyt saaneet todistuksen, että ihmisyys ja oikeus vielä merkitsevät jotakin maailmassa, että kansallisen vapauden aate ei ole joutunut unohduksiin kaikesta sodan kansoille tuottamasta kurjuudesta huolimatta.

Ensimmäisenä kaikista Venäjän sortamista kansakunnista on Puolan kansa saanut kokea, että uskollisuus itseänsä kohtaan ja horjumaton kiinnipitäminen kansallisista oikeuksista kuitenkin lopulta johtaa voittoon. Vuosisatainen sorto ei ole voinut masentaa sen rohkeutta ja murtumattomin voimin nousi se katkaisemaan ne siteet, jotka kahlehtivat sitä Venäjään. Parhaat poikansa se kokosi legiooniin[68] itse taistelemaan vapautuksensa puolesta. Heidän verensä ei ole vuotanut turhaan. Ja Puolalle avautuu nyt tulevaisuus runsain mahdollisuuksin vapaaseen kansalliseen kehitykseen.

Puolan kansa, ottaos vastaan lämmin onnittelumme tämän suuren tapahtuman johdosta, jolla on laskettu perusta tulevien sukupolvien menestyksen rakentamiselle. Vallitkoon oikeus siinä valtiossa, joka nyt perustetaan. Me luotamme siihen, että Puolan kansa omien kovien kokemustensa jälkeen on kunnioittava toista heimoa ja toista uskoa olevia kansoja ja antava yhtäläistä oikeutta kaikille.