Part 2

Tampere on pukeutunut viehättävään talvipukuun. Katuelämä on vilkas, puistot talvihuurteessa. Kahvilat, ravintolat, elävät kuvat täynnä väkeä, Kuulemme ihmisten puhuvan suurista varustustöistä, juoksuhautojen kaivamisesta Tampereen lähistöllä, jopa itse sen kuuluisissa puistoissakin.

— Kaivakoot nyt juoksuhautansa Pietariin asti, sinne heille juoksu tulee kumminkin, toverini kiivailee.

Vanhat valitukset venäläisen sotaväen majoituksesta, heidän röyhkeistä vaatimuksistaan, jopa väkivaltaisuuksistaankin ovat yhä puheenaiheena. Pitäväthän he Suomea miltei vihollismaana. Eräs nuori upseeri kuului luulleen tulleensa Suomeen kapinaa kukistamaan ja ihmettelevän kansan rauhallisuutta.

Se tapa, millä suomalaiset sodan alussa suhtautuivat venäläisiin, olisi ansainnut erikoisen kiitoksen ja arvonannon Venäjän hallituksen taholta. Mitä kauneimmalla tavalla suomalaiset vaaran tullen osoittivat uskollisuuttaan, mutta Venäjän hallitus juuri silloin uusilla toimillaan ja suunnitelmillaan mitä syvimmin loukkasi kansamme oikeudentuntoa ja katkeroitti mielet maassa. Suomalaiset olivat uskollisuutensa palkaksi toivoneet saavansa oikeutensa takaisin. Venäläisten toimet vieroittivat meidät sitä enemmän tuosta kansasta, jolta ei maallemme mitään oikeutta ollut odotettavissa. Keskinäinen luottamus oli ainiaaksi menetetty.

Ihmeellinen tunnelma täyttää mielen katsellessamme yli jäätyneiden järven selkien länttä kohti talviyöhön, jossa vain tähdet välkkyvät. Olemmehan täällä historiallisella maaperällä. Tuolla kaukana on Nokia, missä pohjalaiset muinoin taistelivat Flemingin rautakylkiä vastaan. Kenties siellä kerran taas välkkyvät leiritulet ja taistelu käy Tampereesta, noita venäläisten kaivamia juoksuhautoja vastaan. Vielä kait siellä Pohjanmaalla Ilkan työt elävät kansan suussa.

Palaamme takaisin asemalle. Liike on vilkas. Junat saapuvat ja lähtevät, mutta pohjoiseen lähtevä juna ei saavu aikanaan. Kuuluu myöhästyneen kauan. Tunti kuluu, toinenkin. Odotus alkaa jo hermostuttaa. Hiljaa sadattelemme koko rautatielaitosta ja varsinkin sen hallitusta. Hallituksen sadatteleminenhan oli siihen aikaan tullut tavaksi. Emmekä me olleet ainoat hermostuneet matkustajat.

Asemasillalla kulkee taaja joukko ihmisiä edestakaisin matkalaukut kädessä, huolestunut ilme kaikkien kasvoilla.

— Varokaa Tampereen asemalla, oli eräs tuttavani sanonut. — Siellä vilisee vakoojia. Ne voivat astua junaan ja seurata mukana.

Ja nyt meidän täytyy kävellä yli 2 tuntia edestakaisin tällä petollisella asemasillalla tietämättä, missä vakoilijain silmät kiiluvat meitä seuraten.

Toverini ostaa varovaisuuden vuoksi piletin Ouluun. Taas jatkamme kävelyä visusti tarkastellen jokaista vastaantulijaa. Kaksi miestä erikoisesti herättää huomiotamme aluksi sen vuoksi, että kuulemme heidän ostavan matkalipun Kemiin.

— Siinä ne mukaan lähtevät vakoojat nyt ovat. Sehän on selvä, aprikoimme. Toinen heistä on vilkas, tummaverinen, toinen pitkätukkainen, vaaleaverinen, silmälasit nenällä. Hän katselee meitä joka kerta ohikulkiessamme synkin, epäluuloisin katsein saaden vastaukseksi yhtä leppymättömiä silmäyksiä.

— Oikea vakoojan ulkomuoto, arvelee toverini. Päätämme joka tapauksessa mennä eri vaunuun päästäksemme tuosta epämiellyttävästä seurasta.

Juna porhaltaa asemalle. Ovet tempaistaan auki, ihmistulva syöksähtää kylmään yöilmaan. Toiset pyrkivät vaunuihin sisälle. Saamme onneksi pikku osaston haltuumme ja odotamme myhäillen lähtöä.

Mutta kauan viipyy veturi vihellellen, valitellen, muutellen raiteelta toiselle, ja kärsimättömyys alkaa uudelleen vallata mielen.

— Mitä se nyt siinä pihisee koko ikänsä!

— Yskän lienee saanut kylmässä.

Vihdoin, vihdoinkin huojahtaa vaunu ja hyvän sysäyksen saatuamme kiidämme jälleen kevyesti eteenpäin.

Mutta samalla aukeaa ovi, ja juuri nuo epäilemämme henkilöt astuvat vaunuun asettuen aivan läheisyyteemme istumaan.

— Hepä täältä puuttuivatkin!

Tunnelma on kuin onkin särkynyt. Koetamme käytöksellämme suorastaan osoittaa noille tunkeilijoille, että haluamme pysyä heille mahdollisimman vieraina. Heidän katseensa, varsinkin tuon pitkätukkaisen, ovat, mikäli mahdollista, vielä epäystävällisemmät.

On myöhä yö. Sovittaudumme nukkumaan, mutta uni ei tule silmiin. Vain yleinen rasitus tuntuu sekä ruumiissa että sielussa. Ja joka kerta silmät ummistettuani olen tuntevinani tuon pitkätukkaisen matkakumppanimme synkät, vakoilevat katseet.

Juna kulkee perin hitaasti. Eräällä pikkuasemalla seisotaan taas pari tuntia. Sotilastarpeita kulettava juna kuuluu jääneen jonkun mäen alle ja meidän veturimme on täytynyt lähteä sitä auttamaan. Siten juna myöhästyy myöhästymistään. Harmaa talviaamu sarastaa. Taivaanranta on verenpunainen, ilmassa sumua. Pakkanen yhä kiihtyy. Savut nousevat kohtisuoraan korkeuteen. Jo katsellessaan ulos saa kylmänväristyksiä.

Epäilyttävät matkatoverimme nukkuvat, tai ovat nukkuvinaan. Vihdoin he alkavat tehdä nousua. Pitkätukkainen katsahtaa ensin toveriini, sitten minuun, näyttää ällistynyttä naamaa.

— A-a-anteeksi, mitä kello on? hän kysyy.

— Kahdeksan, vastaan lyhyesti ja alan katsella ulos ikkunasta.

Hän änkyttää jotain kiitoksen tapaista, mutta tunnen, että tämä ensi keskustelumme on vain pahentanut välejämme.

Päivemmällä elämä alkaa vilkastua. Asemilla kulkevat paksuturkkiset herrasmiehet sikari hampaissa. Sotilaat kyyröttelevät odotushuoneissa tulisijan ympärillä. Koko Suomi tuntuu värisevän vilusta. Juna on myöhästynyt yli puolen vuorokautta. Rautatievirkailijoita ja kaikenkarvaisia liikennetarkastajia kulkee junassa koettaen saada selville myöhästymisen syitä. Matka jatkuu pitkin lakeaa, lumista Pohjanmaata.

Seinäjoella on liike vilkas, pakkasta 40 astetta. Vaunu alkaa olla tulvillaan väkeä. Oikea joululiike vallitsee Pohjanmaan rautatiellä. Eräs keski-ikäinen herrasmies alkaa keskustella.

— Minne on matka? —

— Ouluun, vastaan rohkeasti.

— Niinkö, oletteko kotoisin Oulusta?

— En, matkustan sukulaisten luo joulua viettämään.

— Oletteko ennen käynyt Oulussa?

— En koskaan.

Hän innostuu kehumaan Oulua, Pohjanmaan helmeä, sen kauneutta, sen liike-elämää. Hän on innostunut kotiseudun ystävä ja puhuu mukaansatempaavasti.

Ennen Ouluun tuloa on passitarkastus. Santarmi suomalaisten poliisimiesten seuraamana kulkee junan läpi. Poliisikamarin leimat nähtyään he ovat tyytyväisiä. Kaikki käy hyvin, paperit ovat asianmukaisessa kunnossa. Pohjanmaalla näkyy olevan tiukka järjestys.

Kuulemme, että Tornioon ei pääse muuten kuin kaupungin poliisilaitoksen antamilla lupalipuilla.

Oulussa lausumme jäähyväiset matkatovereillemme. Juna kiitää puhkuen ja sähisten Kemiä kohti. Se on pian jo vuorokauden myöhästynyt.

Vaunussa on nukuttava toinenkin yö. Kylmä viima tuo nuhaa ja yskää. Pakkanen vain ei hellitä. Pohjanmaan lakea luonto kuitenkin ulappamaisilla näyillään virkistää mieltä.

Joskus matkustajat katselevat meitä epäluuloisin silmin. Sanoopa eräs vanha herra kerran kiivaasti:

— Miksi joka junassa matkustaa niin paljon nuoria miehiä pohjoiseen? Ties missä niitä tarvitaan.

Vakoojamme yhä istuvat itsepäisesti vaunussa. Tulkoot nyt vaikka loppuun asti. Olemme jo aivan väsyneet heihin ja ylenkatsomme heitä täydellisesti.

Kemi lähenee.

Pohjanlahden ylimenoa varten olemme varustaneet mukaan pienehkön pullon paloviinaa vahvistaaksemme ruumistamme meren kylmää viimaa vastaan. Mutta eräs vaunussa olijoista kertoo, miten ankara tarkastus Kemin asemalla toimitetaan juuri väkijuomien varalta. Sydämemme alkaa pamppailla, pullo povessa ihan polttaa ja onpa kuin siitä kuuluisi hermostuttava pihinä. Tietysti se keksitään heti. Mikä neuvoksi? Nopea sotaneuvottelu pidetään vaunusillalla. Kaupunki näkyy, voimme olla millä hetkellä taliansa asemalla ja passintarkastajien kynsissä.

Haikein mielin otamme kumpikin pitkän naukun, minkä jälkeen pullo uhrataan — Suomen valtion rautateille. Melkein samassa hetkessä juna pysähtyy Kemin asemalle.

— Parempi maassa kuin jumalattoman suussa! Jumalattomilla tässä tietenkin tarkoitetaan tullinuuskijoita.

Matkan ensimäinen päätekohta on saavutettu. Tiedämme toistaiseksi vain, että meidän on päästävä Osula nimiseen matkailijakotiin. Turussa ilmoitettiin, että täällä on opas asemalla jokaista junaa vastassa tuntomerkkinään matkailijakodin nimellä varustettu lakki. Tähystelemme ympäri asemaa. Osulan miestä ei näy missään. Santarmit tähystelevät oikealta, poliisi vasemmalta. Venäläiset sotilaat seisovat käytävän suulla tarkastellen matkalaukkuja. Sattumalta tulen vilkaisseeksi taakseni.

Äläpäs!

Epäilyttävät matkatoverimme seisovat siellä neuvottomina, ällistyksissään kuin mekin.

Taisi tulla kumma juttu. Opasta ei näy missään.

No, kaupunkiin on lähdettävä. Astumme asemarakennukseen.

"Stoi, passport, passport!"

Sotilasvahti tarkastaa passit ja matkalaukut.

"A konjak jeest", myhäilee paksuposkinen musikka tavaroitamme kopeloiden.

— Nietu.

Astumme sitten onnellisesti läpäistyämme sekä Skyllan että Kharybdiksen aseman edustalla odottelevien ajurien luo. Kiipeämme ajoneuvoihin.

"Osulaan, olkaa hyvä!"

— Jaha, jaha, käykäähän istumaan.

Reki kiitää vinhaa vauhtia Kemin katuja. Katselen taakseni. Toiset ajopelit seuraavat meitä. Tämäpä vasta on kirottua. Matkalla ehtii utelias ajuri kysymään: — Mihinkäs pojat matkaavat?

— Tornioon.

— Taitavat mennä Tornion toisellekin puolelle. Kyllä jo ymmärrän, hän vakuuttaa silmää iskien. — Olen siellä käynyt minäkin.

— Tuohon ehkä voi luottaa, arvelen ja kysyn:

— Onko sinne hyvä tie?

— Hyv on tie, pääsee jalan ja hevosella.

Reki pysähtyy pienen puutalon oven eteen.

Sydän sykkii kiihkeästi.

Nyt tulee tärkeä hetki. Astumme laajahkoon eteiseen. Isäntä saapuu, leveäharteinen, jämeräkatseinen mies, poronnahkapieksut jalassa. Todellakin voimakas ilmiö.

Annan käteni leveään, tukevaan kouraan, pistän viidenpennin-lantin isännän avattuun käteen lausuen sanan "kuusi". Se on rahan ensimäisen ja viimeisen numeron summa. Siinä on omituinen tunnusmerkkimme. Jospa sitä ei tunnustettaisikaan. Mitä sitten?

Isäntä hymähtää, katsoo rahan vuosiluvun. Hänen katseensa välähtää, koko mies saa eloa.

— Tervetuloa, kyllähän meillä on huoneita. Mennäänpä tänne perälle.

Samassa tuo pitkätukkainen Tampereelta tullut vakooja astuu huoneeseen tovereineen. Uteliaana katson tapahtumaa. Suunnattomaksi ällistykseksemme hän tekee aivan samat merkit mitkä mekin. Mehän olemme samaa joukkoa!

Kaikki saamme huoneet. Hetken kuluttua isäntä tuo meidät kokoon, yhteensä 6 miestä, toisiimme tutustumaan.

En malta olla kertomatta, mikä synkkä epäluulo sielussani oli kytenyt matkatovereitani kohtaan ja pyydän heiltä nyt sydämestäni anteeksi epäilyksiäni. He nauravat makeasti asialle ja tekevät puolestaan meille saman rehellisen tunnustuksen. Siitä johtui siis tuo molemminpuolinen, jääkylmä pidättyväisyys. Miten hauskaksi olisimme voineet tehdä junamatkan, jos heti alussa olisimme oppineet tuntemaan toisemme. Päätämme tulevan matkan tehdä sitä hauskemmaksi.

— Mistä se nyt Ruotsin puolelle käy tie? utelemme isännältä.

— Sileä on tie yli meren.

— Mitenkähän paraiten pääsee Pohjanlahden yli?

— No, ei tarvita muuta kun vähän aikaa viitsitte siirtää toista jalkaa toisen eteen. Tie on tasainen kuin lattia!

— Miten suurissa joukoissa ne ovat menneet yli, edelliset?

— Kymmenkunta ja puolikymmentä miestä kerrallaan, onpa meillä joskus asunut nelisenkymmentäkin miestä.

— Eikö teitä epäillä, eivätkö poliisit ole saaneet asiasta vihiä?

— Ovatpa toki pari kertaa käyneet meillä nuuskimassa, mutta minä yksinkertainen mies en koskaan tiedä mitään. En enempää, kuin mitä matkailijakodin isäntä yleensä tietää matkustajista.

Illallinen on hyvä. Kinkkua leikataan vahvoja viipaleita; puurot, maito ja kahvit — jouluateria. Emme aavistaneet vielä, että seuraavina vuosina tämäntapaisia ruokapöytiä sai nähdä vain harvoin — mehevimmissä unissaan!

Illallisen kuluessa isäntä ilmoittaa, että pariin, kolmeen päivään emme pääse eteenpäin. Matka on käynyt vaaralliseksi. Torniossa on otettu miehiä kiinni. Pari suomalaisten piilottamaa itävaltalaista upseeria on paljastettu ja vangittu lähellä Kemiä. Oli sattunut sarja muitakin ikäviä tapahtumia, minkä vuoksi ylimeno joulunpyhiksi oli keskeytetty, santarmit ja poliisit kun nyt osoittivat erikoista valppautta.

Tieto on meille sangen epämieluinen. Olimme täynnä intoa, hehkuimme toimintahalua. Toivoimme vain nopeasti pääsevänsä matkan päähän tosityöhön. Ja kukapa takaa, ettei pakomme 3 päivän kuluessa tule kotiseudullamme tunnetuksi?

— Ihmettelen kovasti tuloanne, saavutte kuin pyrylinnut. Olimme lähettäneet kaikille asiamiehille tiedon tien tukkeutumisesta, koetti tuo kunnon mies selitellä.

— Olemme siis lähteneet vähän ennen kuin tieto saapui meidän paikkakunnallemme.

II

LOCKSTEDTIN LEIRILLÄ.

Valitus ei auta. Joulu on oltava Kemissä. Illalla koristetaan yhteisvoimin kuusi, ja sen ääressä vietimme toistaiseksi ihmeellisimmän jouluaattomme laulellen, lueskellen ja kertoillen elämästämme toisillemme. Onpa ehditty hommata pieniä lahjojakin. Isäntä on mitä parhaimmalla tuulella. Hän osaa rohkaista alakuloisia ja varsinkin hän on mestari suunnittelemaan tulevaisuutta. Todellakin toimeensa sopiva mies. Vielä aikojen kuluttua muistan, miten apeaksi kävi mielemme kuullessamme, että hänet ja älykäs poikansa sittemmin kuitenkin vangittiin. Mutta eivät uhkaukset eikä venäläisten rahasummien kiilto saaneet tuota pientä poikaa mitään ilmoittamaan, isästä puhumattakaan.

Joulupäivänäkään ei lähdöstämme tiedetty mitään. Pohjois-Suomessa kuuluisaksi tullut partioretkeilijä Suvirinne kyllä jo silloin hevosella ajaa hurautti jään yli Haaparantaan.

Illalla hämmästyttää isäntä meitä ilmoituksella, että itse poliisimestari tulee kanssamme syömään illallista. Illallinen on yhtä maukas kuin edellisetkin ateriat. Juuri aloitellessamme astuu ylen pitkä mies rouvineen huoneeseen. Uteliaasti katselevat tulijat meitä, ja varmaankin meidän kasvomme ilmaisevat yhtä avomielistä ihmettelyä. Meille alkaa selvitä monta ennen käsittämätöntä seikkaa tästä salaperäisestä Kemin kaupungista. Osulan aterioita emme unhoita milloinkaan. Mutta niistä huolimatta mieli palaa eteenpäin uusiin seikkailuihin ja matkan päämäärää kohti. Emme aavistaneet miten monta pettymystä meitä jo vaanivin katsein oli odottamassa. Isäntä kuuli sadattelumme, toimitti ne asianomaiseen paikkaan, missä ne tekivät asianomaisen vaikutuksen. Samana iltana näet aukeaa kamarin ovi ja huoneeseen astuu mies, oikea voiman ja terveyden esikuva. Katse tuimana hän tarkastelee joukkoa melkein kuin kenraali nahkapoikia.

— Iltaa, hän lausuu.

— Nyt pojat istutte kauniisti kiikissä, uhkailee isäntä.

Mutta sitten tuo mies, maisteri Hällfors, itse alkaa puhua, ja hänen puheensa soi kuin ihana musiikki hermostuneissa korvissamme:

— Huomeniltana, pojat, lähdetään rajan yli, laittautukaa matkavalmiiksi kello 4:ksi. Tulen silloin teitä noutamaan.

Erinomaista!

Tuntuu perin turvalliselta. Jos tuo mies on hommissa mukana, saattaa uskoa, että asioista tulee hyvää. Pohjolassa näyttää olevan joka paikalla oikea mies.

Samana iltana saapuu uusi tulokas ja matkalle lähtijä, saapuu kuin tuulispää ilman minkäänlaisia tuntomerkkejä, tempaa siinä 8 aikaan oven rivakasti auki, astuu huoneeseen yllään muhkeat turkit, lapikkaat jaloissa ja pitkä sikari hampaissa savuamassa. Ulkoa kuuluu hevosen korskuminen. Tulija on nousuhumalassa, komea, pitkä poika. Hän hypähtää tasajalkaa permannolle ja hihkaisee:

— Iltaa pojat, tekö olette niitä Saksaan menijöitä?

No — — mutta mitäs te töllistelette. Minä — — — minähän tulen mukaan. Sikarit suihin, pojat!

Hän lyö aimo sikarilaatikon pöytään ja me "panemme sikariksi".

Sitten uusi tulokas oikein aito pohjalaisesti rehennellen yhteen hengenvetoon melkein kertoo koko elämäkertansa pääpuitteet.

— Ei minun, pojat, tarvitsisi työtä väännellä. Minun mammallani on kaksi taloa, hän lopettaa.

— Onko maisteri H. käynyt teitä tapaamassa?

— Ei ole, vastaamme varovaisesti.

— Vai ei, sepä merkillistä. Minä lähden heti hänen luokseen, intoilee pohjalainen. Hän lähtee viheltäen ulos. Jäämme odottamaan. Tuollaisia poikia siellä alhaalla tarvitaan.

* * * * *

Tuli Tapaninpäivä ja viimeiset matkavalmistukset tehtiin. Aika tuli pitkäksi hämärää odotellessa siinä 7 miehen voimalla. Kello 3 tienoissa isäntäkin alkoi hoputella. Hän varustaa vielä viimeiseksi hyväksi työkseen miehet sopivilla vaatteilla, sukilla ja villapaidoilla.

Tunnin kuluttua maisteri H. saapuu tavaten kaikki täysissä naparetkeilijän tamineissa, karvalakki korvilla, suuret villavuoriset kintaat käsissä.

— Nyt lähdetään parittain noin 50 metriä välimatkaa pitäen, ettemme herätä huomiota kaupungilla, hän selittää.

Viimeisen kerran puristamme isännän miehekästä kättä jäähyväisiksi.

— Onnea matkalle pojat ja tervetuloa takaisin!

— Hyvästi. Tulemme Kemin kautta ja Osulassa syödään taas juhlapäivälliset.

Parittain hiivimme Kemin autioita katuja meren rantaa kohti. Rinta sykkii rajusti. Levottomuus hiipii mieleen. On ratkaiseva hetki. Tähän asti on aina ollut mahdollisuus palata takaisin, jättää vaikka sikseen koko seikkailu, ellei se miellytä. Mutta nyt pian astumme rajan yli ja paluu on mahdoton.

Kokoonnumme erääseen pimeään rantalatoon. Sieltä miesjono alkaa hiljalleen ponnistella aukean, lumisen jäätikön yli länttä kohti. H. jättää joukkonsa Jumalan haltuun.

— Kulkekaa suoraan merelle. Opas kyllä saavuttaa teidät!

Astumme arasti eteenpäin, kuunnellen ja vilkuillen iltahämärään. Olemme kohta jo kilometrin päässä rannasta, mutta opasta ei kuulu. Levottomuus kasvaa. Pitääkö jo lähteä ilman opasta jäätikköä samoamaan.

Viimeinkin hanki suhahtaa. Illan hämärästä ilmestyy valkea haamu suksilla, asettuu jonon etunenään selittäen lyhyesti:

— Minä olen opas.

Tarkastelemme uteliaasti tulijaa. Mies on puettu valkoisiin liinahousuihin ja lammasnahkaturkkiin. Päässä hänellä on jäniksennahkainen lakki, joten miestä ei lunta vasten hämärässä voi paljonkaan havaita. Nyt hänelle satelee uteliaita kysymyksiä.

— Miten pitkä tämä matka oikein on?

— Mennäänkö sisä- vai ulkoreittiä?

— Mitä saaria nuo ovat?

Opas jättää yksinkertaisesti kysymykset vastaamatta, murahtaa vain jurosti jotain mitä kukaan ei ymmärrä. Äänettömyys tarttuu meihinkin. Alamme aavistaa aseman vakavuutta. Hiljalleen joukko taivaltaa lähisaaria kohti, jotka mustina kuin ukkospilven longat häämöttävät etäällä lumen peittämän aavan keskellä. Pieni valontuike sieltä joskus kuin kiihottaa ponnistelemaan. Vinha tuuli puhaltaa pyryä selkään mennen luihin ja ytimiin. Vauhti kiihtyy.

Oikealta kuuluu kapsetta.

— Seis! opas komentaa virittäen revolverinsa. Seisomme hiljaa kuin hiiret kuunnellen. Heinäkuorma lipuu ohi. Taas eteenpäin.

Mitä kauemmaksi ehditään, sitä rauhallisemmaksi käy opas. Alkaapa jo puhellakin rinnallaan astuville.

— Ei tämä vielä mitään ole, vasta rajan yli meno on vaarallista leikkiä.

— Mitähän siitä tulisi jos tapaisivat?

— Lyijyä!

???

— Ennen kohtaamistamme, opas kertoo, sain kiertää koko Kemin. Santarmi ja sotilas seurasivat kintereilläni. Täytyi mennä aivan vastakkaiselle puolelle kaupunkia ja sieltä pääsin kiertämään tänne seuraajat eksytettyäni. Siksi tulin näin myöhään!

Matka käy Karisaaren sahan ja mantereen välistä. Sahan tulet loistavat lämpöisinä, viimeisinä tervehdyksinä synnyinmaasta. Röytän saaren valot alkavat näkyä. Siellä valvovat tullimiehet ja santarmit. Yhtäkkiä kirkas valovirta kaartuu meitä kohti.

— Muodostakaa rivi, miehet rinnakkain! opas komentaa. Käskyä noudatetaan. Kuljemme yhdessä rivissä käsikynkkää ja Röytän saarella valonheittäjämiehistö voi nähdä vain yhden mustan pilkun liikkuvan ulapalla.

Mitä kauemmas aavalle tulemme, sitä jäätävämmäksi käy tuuli. Opas muuttuu jälleen harvapuheiseksi, levottomaksi, hiihtää usein kymmeniä metrejä edelle. Jalkamiehet ponnistavat voimiaan pysyäkseen kintereillä.

— Älkää käykö niin kiivaasti, opas jälleen ärjäsee, kulutatte voimanne, ettekä jaksakaan perille. On tänne merelle miehiä paleltunutkin.

Kylmästä viimasta huolimatta hikoilemme ja väsymys alkaa tuntua jäsenissä. Mutta mikään ei auta, eteenpäin on pyrittävä.

— Mitä nuo kaukaiset tulet oikealla ovat? yritän kysellä.

— Ovatpahan vain tulia, opas murahtaa.

— Onko tuo rantaviiru vielä Suomea?

— Mitä te sillä tiedolla teette?

Taas kuljetaan ääneti. Mutta kaukana oikealla syttyy valo valon rinnalle. Siellä avautuu laaja laakso täynnä kimaltavia tulia.

— Onko tuolla jo Haaparanta? kysyy eräs tovereistani.

— Ei likikään. Tornio se vasta on.

Lämmin tunne käy sydämessä. Tuolla on siis viimeinen niemeke Suomen rantaa! Vähitellen sekin jää jälelle, häipyy yhä kauemmas — katoaa pimenevään yöhön. Mutta samalla syttyy lännessä uusia kirkkaita valoja.

— Haaparanta! riemuitsemme.

— Nyt nopeaan! opas huutaa. Juoksujalkaa ponnistamme eteenpäin. Opas suksillaan kiitää kaukana edellä. Noin kilometrin juoksemme, hengitys kiihtyy, rinta huokuu raskaasti. Jalat tuntuvat horjuvan.

Kaukana korkean jääröykkiön juurella opas seisoo odotellen, hymyillen.

— Nyt saatte panna maata ja levätä! hän sanoo. Toistamista ei tarvittu. Pian kaikki miehet makaavat jäällä. Rinnat aaltoavat ankaran pitkän juoksun jälkeen. Tuntuu kuin nouseminen olisi mahdotonta. Haluttaa iäksi jäädä tähän jääröykkiön juurelle, unhottaa kaikki!

Kaukana loistaa yhtenä valomerenä Haaparanta. Olemme Ruotsin puolella, vapaassa maassa. Santarmien kiväärinluodit eivät täällä uhkaa. Kasakat pamppuineen ja piikkeineen ovat kaukana. Olemme vapaat!

Siinä lepäävät Suomen nuorukaiset, kodittomina maanpakolaisina vieraan rannan jäällä kauan ja ääneti katsellen korkeuteen tähtitaivasta ja sen alla kiitäviä läpikuultavia pilvenhattaroita — muistelevat kotiaan, menneitä rauhan ja onnen päiviä ja moni kaipauksen huokaus pusertuu rinnoista pakkasyöhön.

— Jokohan taas jaksettaisiin lähteä? kyselee opas hymyillen. Mies, Jokisalo nimeltään, on kuin uudestaan syntynyt, puhelias, vilkas ja hyvänsävyinen ihminen. Nyt hän selittelee rantaseudun nähtävyyksiä.

— Tuolla on huviloita, tuolla tullimiesten majat j.n.e.

Raskasta on nousta liikkeelle, jalat puutuneet, turvonneet kiivaasta kävelystä ja uupumuksesta. Ne liikkuvat kuin jäätyneitä puupölkkyjä pitäisi perässään laahata, mutta ne liikkuvat kuitenkin ja Haaparanta kasvaa edessämme.

Ensimäisten majojen luona kohtaamme ruotsalaisia tullimiehiä.

— Onko kiellettyä tavaraa mukana? he utelevat. Jokisalo selittää tavarain laadun ja pienten matkalaukkujemme sisällön, ja siinä vasta huomataan, että eräs innokas musiikkimes ei ollut raskinut luopua viulustaan, vaan kulettanut senkin mukanaan toivoen saavansa raskaina hetkinä sen sävelistä lohdutusta.

— No olen minä nähnyt jos jotakin tänne tuotavan, mutta en vielä viulua, nauraa oppaamme.

Satamassa on ruotsalainen sotilaspatrulli vastassa.

— Mitä miehiä te olette? kysyy aliupseeri tiukasti.

— Työmiehiä.

— Missä asutte?

— Savinaisen talossa, vastaa opas arvelematta. Sotilaat tarkastelevat kutakin kiireestä kantapäähän, asettuvat joukon ympärille.

— Eteenpäin mars!

Ensi kerran elämässämme olemme vankeja. Joka puolella on kivääriniekka sotilas. Haaparannan kaduilla on vilkas liike. Ihmiset palaavat teatterista, joukossa upseereja, sirot valkeat karvalakit päässään. Pari uteliasta miestä astuu luoksemme.

— Oletteko suomalaisia, mihin te menette? kysyy paksuturkkinen herrasmies. H:n pitäjän nimismies, kuiskaa toverini. Kukaan ei vastaa. Tungetteleva vieras yrittää kysellä uudelleen.

—Pois, vankien kanssa ei saa puhua, ärjäsee sotilas.

Saavumme Savinaisen taloon. Pari sotilasta jää portille. Aliupseeri seuraa porstuaan, missä isäntä jo odottaa.

— Tunnetteko näitä miehiä? kysyy aliupseeri epäillen. Isäntä tarkastaa meitä hymyillen.

— Tottahan toki nämä miehet tunnetaan. Ne ovat meidän työmiehiämme!

Ja sitten marssimme helpotuksesta huokaisten lämpimään huoneeseen. Pari nuorta neitosta hypähtää sisälle katsellen säälien tulijoita.

— Poika parat, tämmöisellä pakkasella! Mutta nyt saattekin lämmintä teetä ja ruokaa, he lohduttelevat.