Part 9

Yhä enemmän ja enemmän alkoi vilu vaivata. Vihdoin vaaleni aamu ja me lähdimme tekemään paluuta. Yhtä onnellisesti, ketään kohtaamatta selviydyimme jälleen. Ja niin oli päättynyt tämä märkä retki, joka olisi aivan yhtä hyvin saattanut olla viimeisemme, kuin se nyt muistutti romantista samoilua ihanassa yössä.

Päästyämme "kotiin" saimme harvinaisen vastaanoton: zugführer H. antoi joka miehelle kelpo moukun rommia. Sitten kiiruhdimme kämppiimme, riisuimme märät vaatteet ja ilki-alastomina heittäysimme levolle, arvatenkin suureksi tyydytykseksi niille vuoteittemme hiljaisille tovereille, jotka näin kauan olivat saaneet odottaa illallistaan.

* * * * *

Tietenkään eivät kaikki tiedusteluretket olleet yhtä rauhallisia. Toisinaan ampua räiskyteltiin aika tavalla. Milloin keikahti ryssä, milloin suomalainen sai maistaa kuulasta. Mutta yleensä oli tiedustelu edelläkerrotun kaltaista vaeltamista aavalla pellolla, kesäyön selkeässä valossa.

Patrullimme tuotti komppanialle ensimäisen rautaristin joka annettiin johtajallemme, ryhmäpäällikkö T:lle.

7.

PUNATAUDISSA.

Kun heinäkuun poudat vihdoinkin alkoivat, kuivui suo nopeasti. Pukkien varassa lepäävät puolapuukäytävät jäivät korkealle yli vedenpinnan. Sinne tänne ilmaantui miltei kuivia maa-alueita ja muutamilla mättäillä punersi iloksemme jokunen mansikkakin.

Mutta samalla alkoi suo tavattomasti haista. Vesi lätäköissä ja kuopissa muuttui keltaiseksi ja ikäänkuin paksummaksi. Siinä vilisi kaikenkaltaisia eläimiä ja sen pinnalla kiilsi jonkinlainen rasvakerros. Multaa kaivaessamme olimme suosta löytäneet pari puolimätää ruumista ja sekin herätti monenmoisia epäilyjä.

Taudit alkoivat raivota. Lukuunottamatta syyhyä, joka jo ennemmin oli useita kiusannut, saivat monet kummallisia ihottumia ja rupia ruumiiseensa. Muutamia sairastui keuhkotautiin, mutta yleisin kaikista oli punatauti.

* * * * *

Muistan erikoisen hyvin, kuinka kävin noutamassa sen päivällisen, jota en enää saanut syödyksi. Ruokatynnyri, jolla joukkueen soppa-osa kannettiin kenttäradan päästä, oli vastikään tuotu jakopaikalle. Pojat seisoivat pitkässä rivissä keitto-astiat käsissä ja päivystäjä jakoi hiki hatussa. Kai ryssät näkivät meidät, koska pari shrapnellia tulla sähähti aivan lähettyville. Sattui siinä hauptmanni juuri kulkemaan ohitsemme. Hän komensi pojat nopeasti kämppiin, ja taas tulla suhahti pommi. Mutta ihme ja kumma. Joukko seisoi järkähtämättä ikäänkuin hiukan ihmetellen ja aprikoiden, jotta kaiketi tässä olisi päällikköä toteltava, mutta pitäisi se soppakin saada. Vasta toisella komennolla pöllähti parvi vähän hajalleen -- eivät kuitenkaan ne, jotka seisoivat lähinnä tynnöriä.

Niin, sitä oli nälkä. Ei voi väittää, ettemme rintamalla saaneet ruokaa riittämään asti, milloin olot olivat säännölliset. Olipa sitä jäämäänkin. Mutta sittenkin, vaikka oli syönyt kyllikseen ryynisoppaa, jossa oli sitkeitä lihanpalasia seassa, tai hedelmäkeittoa, jossa vilisi matoja, kun vain ajatteli kotia, vaikkapa maalaistorpan yksinkertaista läskipannua ja perunakuppia asiaankuuluvine piimätuoppineen, niin vesi herahti kielelle syömästä päästyäkin. Täytyy ymmärtää, mitä tällainen hivuttava nälkä oli. Se ei ollut suinkaan samaa, kuin parin kolmen päivän ravinnotta oleminen, sillä nythän tunsi kylläinen mies nälkää ja sen laatu oli paljoa tuskallisempaa. --

Tapahtui vielä muutakin samalla kertaa. Muuan saksalainen luutnantti otti maasta shrapnellin kuoren, piti sitä korkealla ilmassa ja huusi:

-- Tämä on Helsingin tuotteita pojat! En tiedä, tokko sitä toiset huomasivatkaan, heillähän oli soppansa, mutta minä, joka en voinut syödä, mietiskelin asiaa pitkän aikaa. Vai niin. Kotimaassa meille valmistettiin kuolemaa. Kyllähän sen ymmärsi, pakko oli pakkoa, mutta sittenkin tuntui pahalta...

Iltapäivällä yritin vielä olla työssä, mutta kovin olin haluton ja voimaton. Päätä pakotti vihlauksittain ja kovemmin ponnistaessa ruumis vapisi. Kun vihdoin päästiin kämppään, paneusin levolle ja vaivuin miltei heti rauhattomaan uneen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin heräsin niin tuskalliseen vatsanpeitteeseen, että olin ääneen valittaa. Vääntelehdin vuoteessa, juoksin ulkona ja kun osasin ottaa sopivan kokoonkäpristyneen asennon, hellitti tuska hetkiseksi. Mutta juuri kun olin uudelleen nukkua, alkoi sama leikki jälleen.

Asetuin verannan penkille, polvet vedettyinä leuan alle, kädet ristissä säärien ympäri ja filtti harteilla. Siinä oli minun hyvä olla. --

Kesäyö, sama lämmin, hiljainen, itsestään loistava kuin kotona, kaukaisessa pohjolassa. Eikä kuitenkaan niin ihmeellinen, valkea ja puhdas kuin siellä. Suon usvat keinuivat rauhattomina kuin noidan huntu; paikoittain ne peittivät koivuviidakon loihdullaan ja mielikuvitus loi näköpiiriin outoja olentoja, kalliolinnoja, peikkoja. Oli hiljaista, vain yön hiljentyneitä ääniä kuului. Joku yksinäinen kiväärinlaukaus kantausi korviin keveänä napsahduksena; toisinaan etäinen tykki jylisi vaimentuneena kuin pakeneva ukkonen... Ihmeellistä oli täällä istua, vieraassa, kaukaisessa maassa, keskellä sodan kesäöistä unta, joka milloin tahansa saattoi häiriintyä ja muuttua murhan melskeeksi...

Vaivuin sairaan herkkiin haaveisiin. Lukemattomia kotoisia kuvia kulki editseni. Sitten muistin kirjettä, jonka vastikään olin saanut, saanut Annalta... Miksi niin valittaa? Miksi luulla elämää mahdottomaksi ilman minua... minua? Ja ennen kaikkea, miksi sitä minulle niin intohimoisesti sanoa, yrittämättäkään alistua, ikäänkuin syyttäen? Se vain koski, apuahan ei siitä ollut... Johduin miettimään, oliko oikein sotilaan kirjoittaa kotiin, varsinkin näin kaukaa. Sinä hetkenä, jolloin kirje saapui, repeytyivät vain vanhat haavat ja kaipuu kasvoi kahdenkertaiseksi -- ja sinä hetkenä saattoi kirjoittaja jo olla kylmä. Paras vaieta, totuttaa omaiset vähitellen siihen että on poissa, tietymättömissä. Toivo kyllä lievensi epätietoisuudesta johtunutta surua, toivo ja tottumus -- ja sitten olisi kuolinsanoma helppo ottaa vastaan, se tulisi vain kuin piste lauseen perään, enää suuremmin järkyttämättä...

Heräsin siihen, että lähettyviltä kuului veden molskinaa aivankuin olisi joku suurin saappain kävellä tarponut suossa. Selvästi se tuli minua kohti. Muistin, että näinä päivinä oli jostakin vankileiristä päässyt karkuun parikymmentä ryssää, ja että rintamalle oli lähetetty kehoitus pitämään silmällä, aikoivatko he yrittää yli, kotipuolelleen. Odotin mielenkiinnolla... Kauris, ruskeanharmaa metsäneläjä se vain oli, joka tulla koikkelehti aivan lähelleni. Se pysähtyi, vainusi herkillä sieraimillaan ja katseli pelokkaasti kauniilla silmillään. Sitten se painui kiireesti tiheikköön... Merkillistä, jos olisin ollut terve, olisin viipymättä, siepannut kiväärin ja yrittänyt antaa sille lyijyä otsaan, mutta nyt, sairaana, olin kovin hentomielinen. Varoin liikahtamasta, etten olisi sitä säikyttänyt, mielelläni olisin silittänyt sen päätä, kenties jutellut sille, turhia sanoja, joilla olisi ollut kaipuun siivet...

Näitä kauriita, joita siellä oli melko runsaasti, me tavallisesti ankarasti vainosimme. Toisinaan saimmekin jonkun kaadetuksi ja silloin tietysti valmistettiin herkku-ateria sen kämpän miehille, jonka perhekunnan jäsen otuksen oli ampunut. Samaan tapaan me ahdistelimme kurkia ja hanhia, joita tuon tuostakin lenteli suurissa parvissa kohdallamme. Sattuipa vaan tuollainen parvi kulkemaan rintamalinjan suuntaan, heti syttyi kuin täysi sota. Sekä meidän, että ryssäin puolelta ammuttiin, huolimatta siitä, että se oikeastaan oli kiellettyä, ja milloin saalis osui putoamaan puolueettomalle alueelle, rintamavarustusten väliin, syntyi sen noutamisesta hengenvaarallinen kilpailu. Meidän, nälkäisten "leipäjääkärien" puolelle taisivat useimmat paistit kuitenkin kulkeutua.

Jo nousi aurinko. Pikkulintuset alkoivat tirskua. Usvat saivat purppurahohteen ja häälyivät aamun vienossa henkäilyssä. Puolapuukäytävällä kopisi yksinäiset askeleet; yövuorossa oleva ryhmänjohtaja riensi varmaankin vaihtamaan vahteja.

Verannalle oli tehty jonkinlainen pukkisänky, johon koetin asettua pitkäkseen, mutta heti alkoivat poltteet uudestaan ja kesti tuokion, ennenkuin jälleen löysin sopivan käppyräisen asennon.

Aamu yhä vaaleni; alkoi kuulua hälinää, ääniä. Jo tuotiin kahvi, koska radalta kuului vaunujen jyrinää. Kämpästä pöllähti unenpöpperöisiä miehiä verannalle yksi toisensa jälkeen. Tupa- ja vesipoika lähtivät kahvia noutamaan, toiset rupesivat riisumaan vaatteitaan.

Meidän täytyi nimittäin aina maata täysissä pukimissa, saappaat jalassa, tornisteri pään alla, vieläpä kiusallinen patruunavyökin päällä, solki siitä kuitenkin sai olla auki. Yritettiinhän määräystä toisinaan rikkoa, mutta hauptmanni teki öisin tarkastuksia ja armias taivas, jos hän tapasi jonkun, jolla esim. ei ollut saappaat jalassa. Aamuisin sitten, ennen töihin lähtöä riisuttiin ryysyjä vähemmäksi ja yritettiin peseytyä. Meillä, väljässä Jukolassa, oli sentään onneksi riittävästi ilmaa, joka hatarien seinien läpi pääsi vaihtumaan. Toisin niissä kämpissä, jotka olivat yltympäri vuoratut mullalla. Kun aamulla tempasi oven auki, oli lentää seljälleen, niin paksu ja voimakas virta syöksähti sieltä kasvoille. Sanomattakin on selvää, että tämä kostea kaasu sisälsi erinäisiä tuoksuja, ihmetellä vain täytyi, kuinka miehet pysyivät terveinä.

-- Ollapa nyt kotona ja lähteä kalaan tällaisena aamuna! huudahti "Setä", aina tyytyväinen Kuopion poika, kaataessaan kahvia keittoastian kanteen. Tämä kahvi oli tietenkin ohrakahvin kaltaista, mistä lie keitettyä, ja sitä juotiin mustana, useimmiten ilman sokeria, leipäpalan paineeksi.

-- Tai heinään, innostui Kustu, nuori oululainen ylioppilas.

Joku kyseli minun vointiani. Isä V., turkulainen leipuri ja itse-oppinut, loistava puhuja ja maailmaakokenut veitikka, joka oli jo ehtinyt yli kolmenkymmenen, seisoi verannan penkillä paita kädessä, aamuauringon suloisessa paisteessa noukkien elättejään jaloittelemaan, ja täyttä kurkkua laulaen:

Onko helmiä kirkkaita kruunussasi, kun on päättynyt taistelu tää?...

* * * * *

Kun klo 8 aikana kävin lääkärissä, selitti hän minussa olevan punataudin. Minut määrättiin revierstubeen, jonkinmoiseen kenttäsairaalaan, joka sijaitsi rintaman takana, lähellä edellämainittua kolmannen komppanian keittiötä, noin kahden kilometrin päässä. Mukaan tuli ottaa keitto-astia ja filtit, mutta monen monta kertaa sain levätä tiepuolessa, ennenkuin tuo mitätön matka oli suoritettu.

Sairaala oli perin siisti, pyöreistä kuusista tehty kämppä, omien pionieeriemme kyhäämä. Se sijaitsi kuivalla paikalla männikössä, oli vielä keskeneräinen, mutta hyvin siellä jo tultiin toimeen. Kymmenkunta poikaa lojui vuoteillaan, mikä missäkin taudissa; eräällä oli suuria rupia, jotka suovesi oli synnyttänyt, muutamat sairastivat kuumetta, mutta useimmissa oli sama vatsanpoltto kuin minussakin. Sairaalahan oli oikeastaan vain paikka, jossa annettiin ensi apu, sidottiin haavoittuneet j.n.e. Meitä punatautisia täällä vain jonkun aikaa tutkittiin, ja jos tauti alkoi tulla vaikeammaksi, lähetettiin potilas varsinaiseen sairaalaan. Lääkkeenä käytettiin etupäässä opiumia.

Viivyin täällä kaikkiaan parin viikon ajan. Kun syömisestä ei juuri tullut mitään, vähenivät voimat tavattomasti ja ruumis laihtui. Saniteetti-vääpeliltä, jonka tuttavaksi olin päässyt, kerjäsin ylimääräisiä opiumi-annoksia, ja makasin monet ajat kuin humalainen, sairaan vaihtelevia unia nähden.

Eräänä päivänä -- olin silloin jo toipumaan käsin -- kun loikoilin auringonpaisteessa nurmikolla filtti allani, alkoi kuulua tahdikasta askelten töminää ja metsän takaa tuli näkyviin jääkärikolonna. Se oli pionierikomppania, joka palasi kotiin Schmardenin taistelusta.

Tämä työkomppania oli kaiken aikaa majaillut varsinaisen rintaman takana, toisessa linjassa -- heidän asuntonsa olivat muuten vallan lähellä sairaalaa -- käyden vain töissä meidän alueellamme. Mutta ehkäpä oli tahdottu koettaa heidänkin sotakuntoaan, koska heidät oli viety taisteluun, varsinaiseen hyökkäykseen oikein. Schmardenin kylän luona olivat ryssät tehneet itselleen etuvarustuksen, joka alkoi käydä saksalaisille haitalliseksi ja joka siitä syystä oli hävitettävä. Tämä hävitystyö oli uskottu ensimäiselle preussilaiselle jääkäripataljoonalle, jota auttamaan vietiin meikäläiset pionierit.

Mainittu pataljoona teki silloin 42:ta hyökkäystään ja itsestään on selvää, että saksalaiset veteraanit suhtautuivat hieman epäilevästi ja pilkallisesti napamaan hiljaisiin poikiin. Mutta kun lähtökäsky annettiin, näyttivät nämä hitaat miehet, että he osaavat liikkuakin. Tuulispäänä he syöksyivät eteenpäin, johtajanaan hauptzugführer J., ja kun viestejä vietiin taistelun kulusta, sanottiin aina: suomalaiset ovat siellä ja siellä, suomalaiset ovat jo niin ja niin pitkällä. Granaatteja lensi kuin hornan tuutista, kuularuiskujen luotisade ihan pimensi ilman, mutta aina olivat meikäläiset etunenässä. Ja se oli heille onneksi, sillä, kuten tavallista, vihollinen ampui yli. Perässätulevia kaatui kuin luokoa, mutta suomalaiseen ei ryssän luoti tohtinut kajota.

Jo päästiin määränpäähän. Piikkilangat leikattiin poikki, otettiin vankeja, toisia surmattiin, etuvarustus vallattiin ja hävitettiin, ja sitten peräännyttiin määräyksen mukaisesti takaisin. -- Koko loppu-yön pommitti ryssä omaa varustustaan, jossa ei enää ollut ketään.

Ja kyllä nyt saksalaiset jääkärit ja vanhat verihurtat katselivat toisin silmin pohjolan tyyniä ja harvasanaisia poikia. Heille hurrattiin, käsiä puristettiin, tarjottiin voileipiä, paperosseja, kaikkea sitä hyvää, mitä sotilas voi toiselle antaa, ja puhuteltaessa sanottiin vain "veli, veli". Prikaatin päällikkö kiitti heitä lämpimin sanoin, valittaen sitä, ettei hänellä ollut iloa johtaa heitä useammissa taisteluissa.

Eivätkä meikäläiset menettäneet kuin yhden miehen. Useita kyllä sen lisäksi haavoittui ja muuan harhaili kauan aikaa ryssän puolella, mutta pääsi kuitenkin takaisin. Se aivan poikkeuksellinen onni, joka meitä koko rintamalla-olomme ajan suosi, oli tälläkin kertaa varjellut poikiaan.

Osaltaan on tämäkin taistelu aiheuttanut sen, että myöhempinä aikoina, kun meitä monesti -- eikä syyttä -- moitittiin, kun meille pidettiin suoranaisia haukkumasaarnoja, niin aina muistettiin vikojemme luetteloon lisätä:

-- Pelkureiksi ei teitä kylläkään kukaan voi sanoa. [Katso V.E. Tuompon oivallista kuvausta Schmardenin taistelusta. Suomen Jääkärit ss. 135-142. Tekijän huom.]

8.

ILTA JUKOLASSA.

Päivän työ oli päättynyt.

Verannan pöydän ääressä pelasi n.s. ruotsalainen sakki pokeria; siihen kuului kämpän vanhin, ryhmänjohtaja Hg., hyväntahtoinen, hajamielinen, kirjallisuuteen viehättynyt nuorukainen, joka aikomaan oli viettänyt iloisia päiviä Helsingissä, mutta oli täällä laihtunut, painunut umpimieliseksi, ja mieluummin makaili mietiskellen ja paperossia poltellen vuoteellaan, kuin antautui tyhjään keskusteluun. Hänen hajamielisyytensä ja myöskin huonon paikallisvaistonsa syyksi on kai laskettava se harvinainen Odysseija, joka tuli hänen osakseen. Eräällä patrulliretkellä hän nimittäin eksyi tovereistaan, harhautui Missen ryssän-puoliselle rannalle, ui moneen kertaan yli joen, oli joutua vangiksi, mutta älysi jättää kiväärinsä päälle-hiipiviin ryssiin suunnattuna erääseen pensaaseen ja pakeni itse veteen, lopulta nääntyi, riisuutui aivan paitasilleen, kulki jo kerran kädet ylhäällä ryssän varustuksia kohti, mutta äkkäsi kuitenkin viime tingassa erehdyksensä ja pääsi peräytymään; vihdoin, seuraavana päivänä, hänet löydettiin väsymyksestä puolikuolleena kokonaan toisen komppanian alueelta. [Katso lähemmin Suomen Jääkärit ss. 130-134. Tekijän huom.] -- Toiset peliseuraan kuuluvat olivat ylioppilas W., luonteeltaan hieno ja aristokraattinen; nuori, reipas, hieman lapsellinen H--s, sekä sydämellinen, tyyni ja rohkea polyteekkari H., toinen niistä, joiden kanssa olin matkustanut Suomesta.

Muutamat puhdistivat kivääreitään. Kiusaavan rauhallinen J--s, rannikkoruotsalainen Vaasan seutuvilta, joka ei lainkaan osannut suomea, pureskeli leipäpalaansa niin hitaasti kuin märehtivä härkä; yhtä hidas oli hän kuulien vinkuessakin. Apuryhmänjohtaja S. näppärä, käytännöllinen, aina touhuava mies, naulaili itselleen kaappia; häntä sanottiin Jadoksi, koska hän kysyttäessä aina vastasi umpiruotsalaiseen tapaan: "Ja då."

Sisällä, kamiinan ääressä, keittivät Setä ja Pala jänkkiä. Tekijä-Eeka lojui vuoteellaan, pitkä naama vain paistoi kalpeana hämärästä, ja huuteli poikia hoidolle. Isä V. ja hänen ainainen ystävänsä Frekke supisivat jotakin keskenään; heillä oli käynnissä kauppa saksalaisten kanssa, joilta he saivat ostetuksi yhtä ja toista hyvää, vieläpä rommiakin pari kertaa.

-- No nyt on kumma. Haitari-Jali putsaa kivääriään, kuului nuoren, innostuvan Kustun ääni yli muiden.

-- No Jali, no Jali, tarrautui siihen heti Tekijä-Eeka, kämpän irvihammas. Hän oli muuten humoristisen itsekäs sota-oloissa. Mitä tahansa löytyikin, niin Eeka karkasi heti esiin, sanoen naukuvalla äänellä: "Se on mii-nun." Eikä sattunut koskaan, ettei hänellä olisi ollut parasta makuupaikkaa.

-- Mihinkäs se Jali lähtee niin touhuissaan? yhtyi ylioppilas R:kin joukkoon.

Tämä Jali se oli kumma kymmenniekka, lukenut aika paljon, osasi soittaa viuluja ja haitareita, teki korttikonsteja kuin silmänkääntäjä, rustaili runoja, mutta oli ennen kaikkea tunnettu loppumattomista lauluistaan. Hän oli kumaraharteinen, lihava jässikkä, joka pulleilla sormillaan kätevästi napsutteli polkantahtia; työhön mentäessä hän aina nurisi: "minä en voi käsittää", ja oli paljon muutakin jota hän "ei voinut käsittää." Velvollisuutensa hän kuitenkin täytti kunnolleen, vaikka ei sitä kukaan tahtonut uskoa, ja oli kuulasateessa siitä hauska toveri, että hän aina vakuutti: "ei ne meitä ammu." -- Vastaamatta hän jatkoi työtään.

-- Eikös se ollut Jali, joka meidän kämpästä joutui horhpostiin (kuulovartioon), tuumaili Setä yksikantaan, suu jänkkiä täynnä.

-- Ja sataakin vielä, valitteli Tekijä-Eeka, irvihammas.

Jo oikaisi Jali mahtipontisesti vartalonsa.

-- Välipä sillä, kun isänmaan onni on kysymyksessä. Te makaatte, minä valvon.

Kämpässä naurettiin.

-- Se oli Jalia se, arveli Kustu.

Oli syöty niukka illallinen. Yhä useampi alkoi kömpiä makuusijalleen. Joku kaivoi kynttilänpätkän tornisteristaan, sytytti sen, sillä kämppä oli pimeä, ja ryhtyi lukemaan. Ilmassa leijaili sauhua, vuoteilta hehkui paperosseja. Silloin tällöin kuului joku lause, katkonainen, ikäänkuin uupunut ajatus, siihen sammunut vastaus. Sitten oli taas pitkän aikaa hiljaista.

-- Minäpä näin Pahkajärven viime yönä unissani... lieneekö minun vuoroni ensikerralla, sanoi Frekke hiljaa.

Tämä Pahkajärvi, joukkueemme nuorin mies, oli hiljattain kaatunut, ensimäisenä komppaniastaan. Päivällisunta maatessaan oli hän saanut katon läpi tulleen pommin suoraan päähänsä.

-- Olin suuressa huoneessa -- jatkoi kertoja -- oli siellä paljon muitakin, kun P. astui sisään. "Kah, Pahkajärvi. Terve, terve! Mitäs sinulle kuuluu?" kysäisin, mutta ei hän siihen vastannut. "No joko se on ensi kerralla minun vuoroni?" jatkoin kuin leikilläni. "Hm", sanoi hän siihen ja katsoi niin kummasti.

Kukaan ei puhunut pitkään aikaan, kuului vain sääskien ininä.

-- Ei nuo vietävän itikat välitä tupakastakaan, ja sääski verkosta ei ole mitään apua, virkkoi joku kärsimättömänä.

-- Jado, vieläkö sinulla on niitä katajia? Polttaisit vähän.

-- Ja då! Se on justiinsa meininki, vastasi puhuteltu.

Ennen pitkää täytti kämpän sakea katajasauhu ja itikoita pakeni oven täydeltä. Pojat yskivät ja painoivat kasvojaan filtteihin, mutta pian oli rauha jälleen palannut ja äskeinen, painostava hiljaisuus vallitsi. Vain pokeri-sakin iloisemmat huudahdukset kuuluivat silloin tällöin.

-- Vieläkö te pojat muistatte, millä mielellä sitä lähdettiin Lockstedtista -- alkoi isä V. tuokion kuluttua. Kuinka sitä uhoiltiin ja innostuttiin, annettiin ryssää päihin ja luultiin varmasti jo syksyksi oltavan Suomessa. Minäkin olin saada sakin hivutuksen, kun uskalsin väittää, että ryssällä on hyvä tykistö ja että matka Pietariin ei olekaan mikään leikin asia. No niin, tässä sitä nyt norkoillaan.

Tämä isä V. oli ihmeen terävämuistinen, itseoppinut kansanmies, ehtinyt olla jo naimisissa, ja tulla isäksi. Ei ollut sitä paikkaa Suomessa, jossa hän ei olisi käynyt. Hän osasi väitellä mistä asiasta tahansa, puhui loistavasti, sosialisti-agitaattorin kiihoittavaan malliin, mutta oli kuten hekin epäloogillinen ja ahdistettuna hyppäsi "yli aidan", siirtyi toisiin seikkoihin.

-- Alkakaa nyt taas siitä vätystää! huudahti Kustu. -- Laulakaa ennemmin. Jali, laula!

-- Jalihan on vahdissa, hyvä mies!... Ehkä isä V. kertoo meille sen Turun papin hautapuheen. Mitenkäs se olikaan: Ahdistuksest elon tään, nuor' vaimo maahan peitetään, mies, siihen syypää, kylmänä ja tunnotoinna, vain päälle katsoo...

-- Mitä sinä Eeka taas irvistelet. Lauletaan nyt tosiaan.

Alkua tapailtiin hetkinen. Sitten värähteli savuisessa kämpässä hiljainen, matala laulu. Toisinaan se pyrki ripeämmäksi, iloisempaan äänilajiin. Mutta hetki ei ollut isänmaallisille eikä rekilauluille sopiva; mieliala oli painuksissa, laulu taukosi, joku enää yksinään hyräili vienoa, sanatonta säveltä.

-- Otetaanpas se Jalin ballaadi: Oli kerran kaks' kuninkaan lasta, jotka lempivät toisiansa...

-- Ei sitä osaa muut laulaakaan kuin Jali, arveli Setä.

-- On se Jali kumma mies siitä, että se ymmärtää valita laulun hetken mukaan ja aina sillä on uusia. Työssä se laulaa työlauluja, iloisella päällä rekirenkutuksia, mutta tällaisella tuulella oltaessa se virittää hiljaisen kansanlaulun. Ääni pihisee kuin tuohikurkusta, mutta saapas vain siihen eri maun ja värin...

Jo alkoi yksi ja toinen kuorsata. Romaaninlukijat sammuttivat kynttilänsä. Joku silloin tällöin sanoi vierustoverilleen jotakin, jotakin ykskaikkista, mitätöntä, mistä kuitenkin selvästi kuvastui vallitsevan mielialan uupunut ykstoikkoisuus. Sitten raskasta hengitystä yhä useammassa kohden, käännähdyksiä, köhähtelyjä. Muutaman sauhusta kiusaantuneen sääsken kärsimätöntä ininää... Jukolan jääkäriperhe oli vaipunut unen onneen...

Heräsin hirmuiseen kolinaan ja kavahdin istualleni. Pöydälle oli sytytetty kynttilä, joku pilkkoi kamiinaan puita täydellä höyryllä. Hieroin silmiäni: Jalihan se oli, tietysti. Hyvin käsittäen aiheuttamansa häiriön, jatkoi hän sivulleen katsahtamatta työtään. Yhä useampi oli kohonnut istumaan, kuului jo murinaakin, mutta Tekijä-Eekan varoittava nyhkäisy kulki miehestä mieheen ja hiljaa vaipuivat pojat takaisin vuoteille. Yörauhan rikkoja asetti keitto-astiansa tulelle, kaatoi jotakin hyvin itsetietoisen näköisenä valkeasta kangaspussista pataansa ja asettui penkille istumaan aivan kuin omissa oloissaan puuhaillen. "Näepäs", ajattelin, "on kai juupeli jostakin käsittänyt ryynejä ja tekee puuroa." Tiesin, että moni muu silmäpari seurasi uteliaana Jalin toimituksia; mutta parasta oli antaa hänen olla mitään aavistamatta, muuten jatkuisi kolina ties kuinka kauan...

Kamiina humisi hiljaa tulen leimutessa sen sisällä. Vesi porisi rattoisasti. Mies istui kyyristyneenä penkillä, käsin poskeen ja kyynärpäin polveen nojaten; kamiinan halkeamista välähtelevä valo kiidätti omituisia varjoja yli hänen kasvojensa; märkäkin näkyi olevan poika. -- Alkoi kuulua hiljainen, ihmeen pehmeä ja surunvoittoinen sävel, merimieslaulu:

Lontoossa yksinäni katuja kuljeksin. Silloin sievän ostran-tytön siellä tapasin. Sen siniset silmät on mielessäni ain', kun ostran-tyttö tarjos mulle ostraliaa.

Vai niin, taas uusi, ajattelin itsekseni.

Porstuasta vasemmalle meitä käskettiin, Ostran-tytön kamariin, sievän ja kaunihin. Iloa ja riemua me siellä nautittiin, kun ostran-tyttö tarjos mulle ostraliaa.

Hetken aikaa puhalteli laulaja tulta. Yhä useampi oli kohonnut istuvilleen.

Illalla kun nukahdin, hän vei mun rahani, Sormuksen mun sormestani sekä kelloni. Hän valan kyllä vannoi, vaan myöhään huomasin, ett liiaks olin nauttinut ma ostraliaa.