Part 8
Vihdoin alkoi syntyä napinaa. Monet söivät rautaisen annoksensa, huolimatta siitä, että se oli mitä ankarimmin kielletty. (Sivumennen mainiten tekevät sen useat saksalaiset sotilaat heti ruokavarat saatuaan.) Kun tämä tuli päällystön tietoon, herätti se tietysti yleistä paheksumista. Meitä soimattiin, viitattiin siihen, että historia oli aina kuvannut suomalaiset sitkeäksi ja perin kärsivälliseksi kansaksi, mutta nyt me muka kokonaan kumosimme tuon väitteen. Me olimme huonoja sotilaita, jotka pienimmänkin vastoinkäymisen sattuessa heti napisimme, emmekä kyenneet mitään kestämään. Mutta niin ei ollut asianlaita. Tiedän varmaan, että olisimme saattaneet kärsiä paljon ankarampaakin puutetta, jos vain olisimme käsittäneet, mistä se johtui, miksi se oli välttämätöntä. Ei suomalainen soturi usko pelkkää sanaa, kuten saksalainen, sanoipa sen kuinka korkea herra tahansa; hänelle pitää selittää, sitten hän kyllä mukautuu vaikka mihin ja pystyy mukautumaan. Nytkin tiesimme olevamme vanhalla rintama-osalla, jonne tiet olivat kunnossa ja liikenneyhteys hyvin järjestetty. Muonankuljetus sinne oli varsin helppoa ja vaaratonta ja hätämme johtui -- se oli ainakin meidän mielipiteemme - yksinomaan huolimattomuudesta. Ja juuri tämä meitä tuskastutti. Jos olisimme olleet esim. liikuntosodassa, niin olisi luullakseni jokainen nurkumatta tyytynyt kohtaloonsa.
* * * * *
Sitten, yhtäkkiä olot huomattavasti paranivat.
Ensinnäkin avattiin kanttiini, rintamamyymälä, runsaine varastoineen. Sieltä sai ostaa jos jonkinlaista hyvää, keltä vain rahaa liikeni: oli häränkieltä, vasikanlihaa, sardiineja, sieniä, hedelmiä, suklaata, hunajaa, marmelaadia, keksejä, siirappikakkuja j.n.e. Kellä säästöjä vielä oli, pani ne nyt menemään. Varasto hävisi kuin kuumille kiville, ja liikkuipa missä tahansa, niin aina poikien suu kävi ja naama säteili.
Samaan aikaan järjestyi muonantuontikin. Leipää saatiin joka päivä ja annoksia lisättiin. Soppa parani huomattavasti. Ja kolmeksi päiväksi kerrallaan jaettiin vähän marmelaadia tai "schmalzia", eräänlaista rasvaa, joka korvasi voin. Toisinaan annettiin sokeriakin hiukan ja sitäpaitsi sikaari sekä kaksi paperossia päivää kohti.
Oli käynyt selville, että meille kuuluvia ruokavaroja oli hävitetty, jopa suorastaan varastettu ja myötykin. Päämestari sai siitä ansaitun rangaistuksensa, joutuen tiilinpäitä lukemaan. Ja, mikä onnellisempaa, keittiöön, joka kokonaan oli saksalaisten aliupseerien hallussa, saatiin nyt lähettää suomalainen peräänkatsoja valvomaan ruuanlaittoa.
Kelpasi taas elellä. Rautaisten annosten syönti oli kyllä eräänlaisena tahrapilkkuna maineemme kirkkaassa kilvessä. Mutta sekin alkoi jo unohtua ja oli kai korkeudessa tullut ymmärretyksi, koska minkäänlaisiin rankaisutoimenpiteisiin ei ryhdytty -- kunnes yhtäkkiä uusi suru, uusi masentava häpeä painoi päät alas: jääkärit Vickström ja Tuominen karkasivat, hiipivät ryssän puolelle. En tahdo yksityiskohtaisesti kertoa näiden petturien teosta. Riittää, kun mainitsen, että se löi meidät maahan kuin ruttotauti. Synkeinä me uumoilimme toisiamme, mielessä salainen epäilys. Mistä enää voi tietää, kuka oli kavaltaja, santarmikätyri? Olitko sinä sellainen, tai sinä? Epäluulo myrkytti oivallisen toverihenkemme, sillä me aavistimme, etteivät nämä kaksi olleet ainoita. Mustia miehiä, ryssien rahoilla palkatuita, saattoi vilistä joukossamme. --
Ja juhannus oli juuri ovella.
5.
RUMPUTULESSA.
Oli leppeä, ihana ilta; ja juhannus.
Palasin juuri työmaalta ylioppilas M:n kanssa -- häntä sanottiin tavallisesti Tekijä-Eekaksi [myöhemmin kaatunut Suomen vapaustaistelussa. Tekijän huom.], ehkei vähimmin loistavan kortinpeluu-taitonsa vuoksi -- vilkkaasti jutellen kotimaasta. Muistelimme ihania kotoisia juhannusöitä, kokkoja, tervatynnyreitä, haitarin säveliä lahdelmilta, lehtimajoja, niin, kaikkea, kun kuulin zugführer H:n huutavan nimeäni. Riensin hänen luokseen jääden asennossa odottamaan.
-- Te menette suutariin viemään joukkueen rikkinäiset saappaat korjattaviksi. Ne on koottu Jukolan verannalle. Valmiiksi paikatut tuotte tullessanne.
-- Kuten käskette, herra zugführer.
Haukattuamme palan leipää ja tietenkin ensin korteilla katsottuamme, kuka saappaat kantaisi, lähdimme matkalle, taakka minun olkapäälläni. Kun suutari asui rintaman takana, samassa paikassa, missä keittiömiehet ja vääpelikin, kertyi taivalta noin kolmisen kilometriä. Tie kulki aluksi kenttärataa pitkin, ohi kanttiinin, ja painui sitten miltei rintaman suuntaisena komeaan hongikkoon.
Suutari, saksalainen jätkä, lihava ja pyöreänaamainen, oli laiskin nahjus, minkä ikinä olen tavannut. Tyhmässä ylpeydessään piti hän itseäänkin osallisena niihin loistaviin voittoihin, joita Saksa oli saavuttanut, "sotilasura" oli noussut hänelle päähän eikä hänen pöyhkeilyllään ollut rajoja. Meitä suomalaisia hän syvästi halveksi, pitäen meitä raakalaisina ja muunmuassa väittäen, että hauptzugführer J:n sivistystaso tuskin kohosi yhtä korkealle kuin hänen, piki-oravan. -- Tietenkään ei hän ollut paikannut saappaita, vaikka ne olivat maanneet täällä jo pari viikkoa, ja pahantuulisena heitti hän huolimattomasti nurkkaan sen kimpun, jonka nyt toimme. Kun tiukkasin, milloin entiset tulevat valmiiksi, vastasi hän yli olan:
-- Lass mal sehen. (Saa nyt nähdä).
Selitin kuitenkin jyrkästi, että olin lähetetty tänne niitä noutamaan ja että minun oli vietävä herra zugführerille täsmällinen vastaus.
-- Vai niin. Zugführer, _herra_ zugführer kysyy, vastasi hän ivallisesti.
-- Herra zugführer käskee! tiuskasin suuttuneena.
-- No. Joskus perjantaina, ehkä.
-- Minä perjantaina? Tulevanako vai vasta vuoden päästä?
Suutari sytytti rauhallisesti savukkeen.
-- Teillähän on riittävästi aikaa juosta katsomassa minä perjantaina ne ovat valmiit, kuului hävytön vastaus.
Vai niin, ajattelin, herra piki-orava pöyhkeilee. Katsotaanpas, mitä vääpeli arvelee hänen ahkeruudestaan.
Vääpeli Steinmüller istui asuntonsa edessä puistikossa tyytyväisen ja velton näköisenä, sikari lerpallaan olevien huulten välissä, jotakin sanomalehteä lukien. Pöydällä hänen vieressään oli tarjotin teelaseineen, sokeri-astioineen, kekseineen, marmelaadineen. Oh, oh, olipa sillä pojalla päivät! Pienessä tuulessa näkyi olevan, koska kasvot niin punertivat, tämä arvoisa herra, joka ensimäisenä oli saanut rautaristin, mutta joka kuitenkaan ei käynyt kuin kerran kymmenessä päivässä rintamalla maksamassa meille tiliä, ja muulloin pysyttelihe visusti suojaisessa asunnossaan. Armollisesti käänsi hän päätään meihin päin ja kysäisi unisesti lehtensä takaa.
-- Nu?
Selitin, että miesten on pakko rämpiä nauhakengät jaloissa suolla, kun saappaat viipyvät viikkokausia suutarissa, joka ei tee niille mitään. Joukkueen työkyky kärsi sellaisesta huolimattomuudesta.
Vääpeli muutti sikarin toisesta suupielestä toiseen ja vastasi:
-- Wenn die Stiefel nicht fertig sind, so sind sie nicht fertig. Weg! (Kun eivät saappaat ole valmiit, niin ne eivät ole valmiit. Tiehenne!)
Mutta annapas, että olisi suomalainen mies ollut suutarina, kyllä olisi silloin noussut eri mökä mökissä.
* * * * *
Tekijä-Eeka oli siksi hyvällä tuulella, että paluumatka, jonka varsin äreänä alotin, ennen pitkää kääntyi sangen rattoisaksi. Ja mitäpäs sitä turhista innostua, velvollisuutensa täyttänyt sotilas. Paras olla vain vapaana, ihanan illan lumoissa... Kahden iloluontoisen nuorenmiehen laulupa alkoi komeasti kajahdella metsässä.
Mutta se katkesi äkkiä, ankaraan, tiuhaan tykinjyskeeseen. Kun emme olleet milloinkaan kuulleet läheltä kanuunalla ammuttavan, luulimme aluksi, että oma tykistö, joka sijaitsi aivan vieressämme tien varrella, metsän suojaan kätkettynä, oli avannut tulen. Mutta ei. Erotimmehan selvästi granaattien räjähdykset, shrapnellien sähinän, ja ennen pitkää alkoi niitä sataa lähettyvillekin. Ne vonkuivat ja ulvoivat mennessään, taittoivat puita, joiden latvat rymisten putosivat maahan, nakkelivat niitä korkealle kuin tikkuja ja kylvivät yltympäri kaarnaa ja oksanpalasia. Hurisevat sirpaleet iskivät hongan kylkeen kuin kiukkuinen karhu kämmenillään ja suuret Riigan patterien projektiilit humisivat kuin koski.
Tietysti se veti naamataulut vähän totisiksi ja pani kiiruhtamaan askeleita. Vinhaa vauhtia riensi luutnantti Haase vastaamme, arvatenkin matkalla hauptmanni Knahtsin luo, jonka johdon alaisena pataljoona nyt toimi, majurin ollessa asiamatkoilla. Tästä päättelimme, että jotakin tärkeätä oli tekeillä.
Yhä kiihtyi ammunta. Bum-bum-bum-bum! Laukaukset seurasivat niin nopeasti toisiaan, että niitä tuskin erotti; kaikki sulautui yhtenäiseksi, helvetilliseksi jylinäksi. Ja joka haaralla räiski, hurisi ja ulvoi. Tämä oli nyt siis rumputulta, josta sanomalehdissä aina hälistiin... Arvatenkin oli ryssillä hyökkäys mielessä ja me poloiset olimme täällä kaukana, päälle päätteeksi aseettomina.
Aivan lähellä sitä paikkaa, mistä kenttärata alkoi, oli kolmannen komppanian keittiö. Sen luona tapasimme erään ryhmänjohtajan, joka vastikään oli tullut rintamalta käsin ja hengähti helpoituksesta päästyään tähän suojaiseen paikkaan.
-- Älkää hyvät miehet yrittäkö edemmäs, puhui hän hikeä pyyhkien, ei siellä nyt elä ihminen kulkea.
Selvästi saattoi huomata, että hän oli kiihoittunut, kuten luonnollista, mutta kieltämättä oli hänen varoituksessaan punnitsemisen aihetta. Meillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista lupaa jäädä tänne etulinjan taakse majailemaan. Tietenkin komppania oli nyt hälyytetty ja odotteli kiväärit valmiina vihollista. Millä tavoin me olisimme voineet puolustautua sitten jäjestäpäin, hiipiessämme toverien joukkoon kuin ainakin perunakuopassa piileskelleet? Meille naurettaisiin ja meitä voitaisiin sen lisäksi rangaista. -- Tämän sanoimme ryhmänjohtajalle ja lähdimme vilkkaasti liikkeelle.
-- Jumala kanssanne, kuului takaamme vakavasti.
Rivakoin askelin teimme taivalta. Jo saavutimme kenttäradan, mutta sen lähettyville pommeja vasta oikein satoikin. Nähtävästi koettivat ryssät saada rikki tätä meille niin tärkeätä tietä ja suuntasivat siihen suuren osan tykeistään. Eteen ja taakse, oikealle ja vasemmalle putoili granaatteja, mutta ei vain kohdalle. Niskamme painui väkisinkin kyyryyn ja vaikka ilma oli viileä, tuli meidän tavattomasti hiki, ikäänkuin olisimme juosseet. Jonkun kerran täytyi meidän heittäytyä radalle pitkäkseen, kun riigalaisia hirviöitä tulla humahti aivan viereen.
Radan puolessa välissä tuli vastaamme neljä pionieriä, likomärkinä ja kiihdyksissä.
-- Kääntykää, kääntykää hyvät veljet. Siellä tulee loppu eteenne, sanoivat he.
He olivat olleet metsässä töissä, kun leikki alkoi. Lähempänä etulinjaa väittivät he satavan pommeja vieläkin tiuhempaan ja kertoivat kuin ihmeen kautta pelastuneensa ehjin nahoin tänne asti. Ymmärsimme, millä tavoin he olivat kastuneet. Radan kummallakin puolin kulki nimittäin syvä ojat, jotka olivat vettä täynnä ja kun räjähtäviä granaatteja oli täytynyt väistää, ei auttanut muu kuin painua arvelematta ojaan.
Epäröimme, katsahdimme ehkä toisiimme, mutta emme enää toisiltammekaan kehdanneet kääntyä ympäri. Ja olihan meidän velvollisuutemme palata komppaniaan. Akka tieltä kääntyköhön, sanoivat vanhat suomalaiset ja heidän periaatettaan seuraten tuumailimme mekin yksikantaan:
-- Kyllä meidän vaan on mentävä.
-- Herran haltuun sitten, kuului jälleen tyyni hyvästijättö.
Ja totta olivat pojat kyllä puhuneet. Sillä mitä lähemmäs etulinjaa tultiin, sitä rankemmaksi kävi pommisade. Tuontuostakin täytyi meidän heittäytyä maahan, mutta pidimme ikäänkuin kunnianasiana olla sukeltamatta ojaan. Tekijä-Eeka nauroi pahaa, omituista, hermostunutta naurua, josta luonnollisuus oli kaukana, eikä hän, vanha hoidon pelaaja, malttanut olla huomauttamatta.
-- Tämä on ihan kuin kaheksaantoista vielä heivaisi.
Minä taas puolestani kieltelin häntä liikaa kiiruhtamasta, selittäen, ettei sitä voinut tietää, milloin juoksisi päänsä suoraan pahki pommiin, joka muuten olisi saattanut lentää ohi.
Kanttiinin ovet olivat selkoselällään. Vääpeli Freude, joka sitä hoiteli (hän oli tullut ensimäiseen komppaniaan siirretyn Höfelmeyerin tilalle), oli nähtävästi rientänyt lauhkeampiin ilmanaloihin, muistamatta sulkea herkkujaan lukkojen taa, vaikka hän tavallisesti kylläkin oli varuillaan meidän suhteemme. Mutta ei ollut meilläkään halua poiketa sisälle, eteenpäin vain teki mieli. Joistakuista paikoin oli rata särkynyt ja shrapnellin luotien jälkiä näkyi kaikkialla. Jukola tuntui olevan ihan pommituksen keskipisteenä ja olimme aivan varmoja, ettei siitä enää ollut jälkeäkään jäljellä. Mutta kun vihdoinkin, hirveän shrapnellisateen läpi pääsimme ehjin nahoin rakkaaseen kämppäämme, jonne meidän välttämättä piti mennä noutamaan kiväärit, huomasimme suureksi iloksemme, että se oli aivan eheänä kaikessa vaatimattomuudessaan. Sisällä oli kyllä sekamelskaa, penkit nurin, patruunalaatikoita huiskin haiskin, mikä todisti toverien lähtökiireen, mutta mitään vahinkoa ei ollut tullut. Pistimme tupakaksi -- muistan, kuinka ahnaasti kiskoimme sauhuja, hien valuessa virtanaan -- sitten sieppasimme kiväärimme ja ryntäsimme ulos. Oli nimittäin vielä syöstävä granaattikuuron läpi etulinjaan.
Pojat olivat tietenkin kämpissä, mutta niiden edustalla käveli zugführer H. levollisena tarkastellen, mitä ulkona tapahtui. Varsin pitkään katseli hän tuloamme. Pysähdyimme asentoon hänen eteensä ja minä ilmoitin niin tyynesti kuin suinkin osasin:
-- Saappaat eivät vielä olleet valmiit, herra zugführer.
Hetken aikaa tuijotti hän meihin ihmeissään, näytti vihdoin muistavan, naurahti, löi kädellä olalle ja sanoi:
-- Vai niin. Sieltäkö nyt tulette? Menkää sisään lepäämään.
Kun avasimme edessämme olevan kämpän oven, oli siellä miestä kuin helluntain epistolassa ja sauhua niin, ettei tahtonut kämmentään nähdä. Ja Eetu [kaatunut Suomen vapaustaistelussa. Tekijän huom.] verraton filosoofimme, veti pehmeällä, miellyttävällä äänellään ja aivan omalaatuisella taidollaan sydämensä pohjasta ja toisten hartaina kuunnellessa:
Herra Petteri istui kamarissaan ja peilaili hiuksiaan; kysyi vanhalta elatusmuoriltaan: "minkä kuoleman minä saan?"
* * * * *
Tätä kiivasta tulta kesti noin tunnin ajan. Sitten syntyi täydellinen hiljaisuus ja kesäyön tyyni rauha lepäsi yli rintaman. Mitään hyökkäystä ei tullut, vaikka sitä turhaan odotimme.
Ilmeisesti oli koko pommitus johtunut Tuomisen ja Vickströmin ylimenosta. Kun ryssät olivat saaneet tietää, keitä heillä oli vastassaan, ja sen lisäksi nyt tarkasti tunsivat asemamme, olivat he todennäköisesti päättäneet kostaa. Mutta huonosti heitä onnesti. Sillä vaikka ammunta oli niin kiihkeää, etteivät Ranskan rintamallakaan olleet upseerit omien sanojensa mukaan olleet mokomaa leikkiä kokeneet, ei se aiheuttanut juuri minkäänlaista vahinkoa. Kukaan ei kuollut, ainoastaan pari miestä haavoittui.
Jukolan sakki oli tässä rytäkässä ollut erikoisen lujilla. Sillä paitsi meitä kahta, jotka koko ajan olimme taivaltaneet pommisateessa, oli toistenkin täytynyt juosta läpi granaattitulen etulinjasta Jukolaan ja sitten takaisin. Ammunnan alkaessa olivat he nimittäin olleet rintamavarustuksen luona työssä ja kun komppania hätyytettiin oli kiväärit pitänyt noutaa. -- Nyt palattiin iloisina ja remuten takaisin kämppään, ainoastaan kaksinkertainen vartio oli jätetty pitämään silmällä ryssien mahdollisia aikeita. --
Juhannuksen kesäinen lumous vallitsi kaikkialla. Ei enää pauketta, ei minkäänkaltaista melua. Yön valkeassa hohteessa vaelteli patrullimme Misse-joen rantaa. Ja silloin, yön pyhässä hiljaisuudessa, kuului vihollisen puolelta teatralisen kolkko ääni:
-- Maanne ei tule koskaan vapaaksi, kavaltajat.
6.
YÖ-PATRULLI.
Edelläkerrottu pommitus tuotti ensimäisen rautaristin suomalaiselle. Ryhmänjohtaja W. ensimäisestä komppaniasta, joka oli granaatin sytyttämästä kämpästä saanut pelastetuksi kiikarin ja erinäisiä muita tavaroita, palkittiin toisen luokan rautaristillä. Mutta varsin pian alkoi niitä ilmestyä yhä useamman rintaan, etenkin sinä aikana, jolloin lähettyvillä, hiukan meistä oikealla, oli käynnissä suuret Eckau-Keckaun taistelut ja jolloin pataljoona kunnostautui tekemällä ansiokkaita tiedusteluretkiä.
Yhtämittaista tykinjylinää kesti vuorokaudet umpeen, mutta meidän kohdallamme oli hiljaista. Toisinaan kantausi korviin konekiväärien rätinä ja jalkaväen kiihkeä ammunta. Oma patterimme oli viety taisteluun, jossa se niittikin kunniaa ja mainetta, saaden armeijan päällystöltä ensin suullisen ja sitten kirjallisen kiitoslausunnon kunnostautumisestaan sekä lukuisia rautaristejä. Viestit tiesivät kertoa, että tuhansittain ryssiä oli ammuttu kasoihin piikkilanka-aitojen eteen, mutta meille ilmaisi vain alituinen jylinä ja pyrstötähtien kaltaisina lentelevät valopommit taistelun käynnin.
Alueellamme vallitseva hiljaisuus oli kuitenkin siksi outoa, että arveltiin ryssillä olevan jotakin erikoista tekeillä, ja pataljoona sai määräyksen lähettää tiedustelijoita niin lähelle ryssän varustuksia kuin mahdollista, ottamaan selvää heidän aikeistaan.
* * * * *
Seisoimme valmiina lähtöpaikalla, rintamavarustuksessa olevan aukon kohdalla. Meitä oli kuusi, seitsemäntenä päällikkömme, ryhmänjohtaja T.; kaikilla oli mahdollisimman vähän vaatteita, nauhakengät jaloissa ja käsigranaatit vyöllä. Päällikkö antoi erikoisia määräyksiä ja ohjeita, selitteli retken tarkoitusta, ja sitten matkaan.
Sivuutimme omat vartiot, kapeaa, mutkikasta tietä pitkin puikkelehdimme läpi piikkilanka-esteiden ja tulimme suurelle, viettävälle pellolle, joka kasvoi sankkaa, korkeata kylvöheinää. Alempana loisti monijakoisen Missen läheisin haara valkeana kuin himmennetty hopea. Oli valoisaa, tyyntä, rauhallista. Mistään ei kuulunut laukausta, missään ei näkynyt ihmisolentoa. Ruisrääkkä vain äänteli lähellämme, ja alhaalla virrassa, jonka yllä keveä utuharso keinui, puheli sorsa poikasilleen. Jossakin hyvin korkealla surisi lentokone, mutta ei se sattunut silmään. -- Suuri petäjä, komppanian alueen rajapyykki, näytti vaipuneen kesä-öiseen uneen, kenties se haaveili menneistä ajoista, jolloin niiden raunioiden paikalla, joiden ääressä se seisoi, kohosi komea talo iloisine ihmisineen, lapsineen, jotka olivat leikkineet mäntyvanhuksen juurella, eläimineen, joille se oli tarjonnut siimestään. Nyt naukui villiintynyt kissa sortuneen muurin huipulla, tai puikkelehti liukas kärppä kivijalan aukoissa...
Kiilan muotoon järjestyneinä hiivimme hiljaa jokirantaan. Katselimme, kuuntelimme... Ei missään ääntä, liikettä. Vain sääskien yninä kiusasi korvia. Niitä oli myriaadittain, läpi verkonkin ne tunkeusivat kasvoihin, niin että joka hetki sai pyyhkiä niitä kädellään pois kuin rahnaa; ennen pitkää iho paisui ja oli kauttaaltaan täynnä punertavia paukoja...
Ensimäinen Missen haarajoki ei ollut syvä, vesi ei noussut kainaloihinkaan. Kahlasimme sen yli ja vaelsimme hiljaa eteenpäin tuuhean kaislikon suojassa. Niin tultiin varsinaisen pää-uoman rannalle, missä jälleen makasimme tarkasti tähystellen. Mieltä alkoi jännittää, sillä kauempana ei oltu koskaan käyty.
Jo laskeutui johtaja äyräältä veteen ja alkoi uida. Vuolas virta vei häntä pitkän matkan mukanaan, vaikka joki oli tuskin kymmentä metriä leveämpi. Kun hän oli onnellisesti päässyt yli, seurasimme me toiset vuoron perään. Vesi oli kylmähköä, eikä kivääri selässä ollut erittäin mukava uida, mutta eihän matkakaan ollut pitkä.
Ryömittyämme varovaisesti pienelle ylänteelle, kuuntelimme ja katselimme jälleen. Missään ei näkynyt ryssiä eikä heidän patrulliaan. Mitä se merkitsi, mitä oli heillä mielessä? Tämä outo hiljaisuus alkoi painostaa. Olivatko he huomanneet meidät ja väijyivät jossakin piilossa, tai hiipivätkö katkaisemaan paluutien?
Yhtäkkiä leiskahtaa oikealta metsän takaa kuin kymmenittäin suuria salamia tai kuin valtavan tulipalon loimut. Sitten kuuluu sarja kumeita räjähdyksiä, ei, mörähdyksiä ne olivat, kuin olisivat tuhannet pedot syöksyneet saaliinsa kimppuun: ryssäin patterit avasivat kaikki yhtaikaa tulen. Samassa tuokiossa alkoivat valopommit singota korkeissa kaarissa ilmaan. Kuin outo, huikaiseva tähtisade ne nousivat ja putosivat. Meidänkin kohdallamme sijaitsevat vihollisen tykit ampuivat viistoon, samaa maalia kohti kuin toisetkin. Sitten rupesivat kuularuiskut rätisemään: Eckau-Keckaun taistelu oli jälleen käynnissä.
Hiivimme yhä eteenpäin. Sivuutimme suojuksen, jossa ryssän etumaisin vartio tavallisesti seisoi; paikka oli tyhjä. Tuli toisen vartion rintasuojus; sielläkään ei ketään. Merkillistä.
Ääntä, vihdoinkin... kuin veden solinaa. Makasimme liikkumattomina, päät painettuina nurmikkoon ja katse jännittyneenä. Ei mitään. Luultavasti se oli vain sorsa, joka hyönteistä tavoittaessaan oli syöksähtänyt vähän ylös vedestä ja nyt ui kahisevassa kaislikossa.
Taas eteenpäin hiljaa ryömien. Oli enää tuskin sataa metriä ryssän valliin, mutta muuan Missen haarajoki katkaisi meiltä jälleen tien. Makasimme liikkumattomina, silloin tällöin vain pyyhkien sääskiä kasvoiltamme, jotka olivat miltei tunnottomiksi turtuneet. Näytti siltä kuin olisi jostakin edessämme olevasta kämpästä noussut ohut sauhu tyyneen ilmaan. Tykkien jylinä alkoi hiljentyä. Kuului selvästi kopina, kun vihollisen puoleisilla puolapuukäytävillä kuljettiin; montaa miestä ei siellä liikkunut... Jossakin kai veistettiin, koska erottausi kirveen kalke ja lastun risahdus, kun se irtautui... Hiljaisia, matalia ääniä... Sitten alkoi joku pehmeästi ja hentomielisesti laulaa venäjäksi: äiti, äiti älä soimaa j.n.e., tuota kaihomielistä venäläistä laulua...
Kuinka oli mahdollista, että tällaisena hetkenä, jolloin yön loihtuisa tenho oli kuin saduksi muuttanut kaiken, jolloin luonto oli vaieten pysähtynyt ihmettelemään omaa kauneuttaan, ihmiset hiipivät ja vaanivat tappaakseen toisiaan?...
Muuan joukosta tuijotteli hajamielisenä eteensä. Hän oli ihmeen levollinen. Vaikka hän selvästi tajusi aseman vaaranalaisuuden, ei hän tuntenut edes jännitystä. Oliko tämä nyt rohkeutta, urhoollisuutta?... Urhoollisuus, mitä se oli?... Sitten hän muisti tuhlattua elämäänsä... Nuoren tytön kuva hiipi hänen mieleensä. Ehkä hän oli lähtenyt tälle pitkälle matkalle päästäkseen irti velvoittavista suhteista, entisyydestä, kun ei enää ollut muuta mahdollisuutta. Voiko sellainen mies, jolla ei ollut mitään menettämistä, sanoa rohkeuttaan urhoollisuudeksi? Eikö hänelle paikalleen sattunut luoti ollut vain vapahdus? Ei, urhoollisuus oli sitä, että jalo ja kunnollinen henkilö pani alttiiksi tehdyn työnsä, saavutetun asemansa, koko elämänsä isänmaan eteen. Vain sellainen oli oikeutettu iloitsemaan rohkeudestaan... Lopputulos pisti kipeästi, melkein kadehtien hän vilkaisi tovereitaan. Heidän oli toista, heillä oli työ takana, tulevaisuus edessä; sen he uhrasivat maalleen... Isänmaalleen, joka menehtyi sisäisiin riitoihinsa, jossa rehoittivat laiskuus, omanvoitonpyynti, paheet, joka rahakirstujensa takaa ruikutti köyhyyttään, joka herkkupöytiensä ääressä valitteli nälkää ja karua luontoaan, jossa monet, sortajiaan silitellen, leimasivat parhaat poikansa kavaltajiksi. Ansaitsiko, ansaitsiko... oliko se kypsä?... Pois, pois sellaiset ajatukset. Kaikista huolimatta oli se maailman paras maa, jonka edestä ei mikään ollut liikaa...
Yhä makasimme samassa paikassa. Alkoi viluttaa. Kun vähänkin liikahti, pani märkien, kylmentyneiden vaatteiden kosketus väreitä kulkemaan läpi ruumiin. Kädet kävivät jäykiksi ja sinertäviksi ja hampaat hakkasivat kaalia. Mielellään olisi sytyttänyt paperossin sekä itselleen nautinnoksi että sääskille kiusaksi, mutta se ei tietenkään saattanut tulla kysymykseen.
Hiivin vihdoin johtajan luo kysymään, emmekö jo lähde eteenpäin. Hän makasi miltei käppyrässä, ankaran suonenvedon kouristaessa hänen jäseniään, eikä sanonut voivansa enää kauemmas tulla. Ja johan olimmekin riittävän hyvin täyttäneet sen määräyksen, mikä meille oli annettu: saaneet selville, ettei ryssiä ollut kohdallamme paljon ja ettei heillä todennäköisesti ollut mitään pahoja aikeita.