Part 7

Iltasin istuskeltiin puistossa, sääskiverkot kasvoilla, sillä itikoita ynisi täällä myriaadittain, tai käveltiin joen varrella suurten puiden pimennossa. Toiset juttelivat kotimaasta, toiset pelasivat korttia, muutamat taas lauloivat hiljaa ja uneksien, niin että sävel värjyi kuin kesä-illan kevyt auer, jonka laskeva aurinko suuteli purppuraan. Silloin tällöin jymähti kaukainen tykki tai hiipi korvaan etäisen lentokoneen surina kuin yökehrääjän viihdyttävä ääni rakkaan kotimaan metsistä.

* * * * *

Tittelmündessä olomme aikana teimme kaksi paraatia. Ensin tarkasti meitä rykmenttimme eversti, sitten kahdeksannen armeijan komentaja, kenraali von Below. Tämä iäkäs, harmaantunut soturi kulki rivi riviltä koko pataljoonan läpi, suunnaten jokaiseen mieheen erikseen tutkivan, kaikki huomaavan katseensa. Sitten piti hän meille puheen. Kokeneena sotilaana väitti hän jo silmistä näkevänsä, mihin kukin oli kykenevä ja sanoi uskovansa, että me kunnialla voimme suorittaa sen tehtävän, mikä meille oli uskottu. Saksalaiset eivät tahtoneet hukuttaa meidän pientä joukkoamme, siksi oli meille määrätty rintama-osa, joka oli sopimaton venäläisten hyökkäystarkoituksiin ja jolla palvellen tappiomme siis supistuisivat mahdollisimman pieniksi. -- Senjälkeen riensimme kaunomarssissa hänen ohitseen. Kaikki onnistui erinomaisesti ja kiitoksillaan teki ylhäinen kenraali innostuvan majurimme perin iloiseksi.

Mieleeni on painunut, että juuri tässä tilaisuudessa näin ensi kerran lentokonetta ammuttavan. Se liiteli kuin hätääntynyt haukka taivaalla ja kaikkialla, joka puolella pöllähteli valkeita savuja kuin paperosseista. Shrapnellit ne olivat, jotka siellä korkeudessa sylkivät surmaansa, mutta pamahdukset kuuluivat tänne alas hiljaisina ja kovin kauan viipyen; sensijaan tulla hurisi joitakuita siruja aivan lähettyville.

2.

MARSSI RINTAMALLE.

Kesäkuun 12 päivänä, varhain aamulla tapahtui lähtö. Vallitsi tavaton helle. Vaikka matkaa oli vain noin 25 kilometriä, oli tie niin pehmeä ja pölyinen ja kuumuus niin sietämätön, etten vielä koskaan ollut nähnyt komppaniamme niin uupuvan. Parhaatkin marssijat horjuivat ja tuon tuostakin oli pysähdyttävä tiepuoleen lepäämään. Äänettömänä, päät kuukassa laahusti joukko eteenpäin, oudon punaisena, hien valuessa virtoina kasvoja pitkin.

Saavuimme vihdoin metsikköön, joka sijaitsi noin kolmen kilometrin päässä varsinaisesta etulinjasta, ja jossa meidän oli määrä yöpyä. Teltat tehtiin ja asetuttiin lepoon. Alussa tahtoi jano ahdistaa, sillä ankarasti oli kielletty juomasta mistään lähteistä tai lätäköistä. Näiden soisten seutujen vesi sisälsi nimittäin runsaasti taudin siemeniä, joten sitä ei saanut käyttää ennenkuin lääkäri oli sen tarkastanut. Ennen pitkää annettiin kuitenkin kenttäkeittiöstä teetä ja kiehutettua vettä pulloihin.

Jo tulla lennähti joku granaatti, vaikka tosin etäälle. Sitä tervehdittiin kuin uutta ystävää ainakin. Sitten alkoi vähitellen hämärtää. Vahdit asetettiin ja väsynyt miehistö vetäytyi telttoihin nukkumaan.

En saanut unta. Sijaltani saatoin nähdä nuotion, jonka levottomassa kajastuksessa vahtimiehen piirteet omituisesti synkkenivät ja kirkastuivat. Kummallista, viime vuonna olin helluntaina soudellut Annan kanssa tyynellä lammella, jonka rannalta kuului hanurin soitto ja ruisrääkän ääni, nyt makasin täällä vieraalla maalla jääkärin univormu päälläni, matkalla taisteluun... Zugführer H. asteli hitaasti nuotion ääreen, vaihtoi jonkun sanan vartion kera ja painui sitten pölkylle istumaan miettiväisenä tuleen tuijotellen. Ehkei hänkään voinut nukkua?... Mitä mahtoi ajatella korkeaotsainen mies? --

Aamulla pyyhälsi ensimäinen komppania ohitsemme peräti uupuneena ja hikisenä. Heidän johtajansa, hauptmanni Knaths oli arvatenkin humalapäissään lyönyt vedon marssittavansa komppanian jossain minimi-ajassa rintamalle. -- Ja kun miehet nääntyneinä pääsivät perille, niin tämä arvon herra, huolimatta siitä, että hän ilmeisesti oli voitostaan hyvillään, haukkui pojat pahanpäiväisesti, koska nämä kehtasivat olla väsyksissä moisesta kävelymatkasta, kääntyi sitten poispäin ja nauroi salavihkaa.

Pian lähdimme mekin jälleen eteenpäin. Saavuttiin kapearaiteiselle kenttäradalle, jonka alkukohdasta oli enää parisen kilometriä etulinjaan. Vihdoin avartui eteemme toivoton, pensaita ja pieniä koivuja kasvava suo. Se oli niin vetinen, että kulku tapahtui erityisiä puupolkuja pitkin, jotka oli rakennettu siten, että kahden riu'un päälle oli poikittain naulattu pyöreitä puupalikoita ja nämä "tikapuut" kaadettu pukkien varaan. Kävipä aika kopina, kun raudoitetuilla saappailla asteli tällaisia teitä myöten.

Jo näkyi rintasuojus, valli. Juoksuhauta ei suolla tietenkään voinut tulla kysymykseen, oli vain kyhätty hirsistä seinämä, jonka vihollista kohti oleva puoli oli loivasti vahvistettu savella ja turpeilla. Pitkin matkaa kohosivat hiukan vallia korkeammalla asuinhuoneiden, "kämppien", nurmipeitteiset katot. Ja etäämpää, noin kilometrin päästä, häämötti ryssäin varustus.

Kämpät oli rakennettu hirsistä, joita katolla oli kaksi tai kolmekin kerrosta päällekkäin, multaa ja savea välissä. Ne olivat ahtaita ja matalia ja meidän tullessamme kovin kurjassa kunnossa. Kun seinille ja katolle oli pantu paljon turpeita, oli ilma sisällä ummehtunutta ja kosteaa, ja kun sekä oven että ikkunan täytyi sopia samalle seinälle, ei valoa tullut riittävästi.

Se kämppä, jonne minä jouduin, oli siinä suhteessa poikkeusasemassa, että se sijaitsi noin 300 metriä varsinaisen suojavallin takana. Se oli suuri ja tilava, kuorimattomista koivuista kyhätty ja niin hatara, että päivä näkyi läpi seinäin, eikä katto pitänyt edes vettä. Minkäänlaista suojaa tykkitulta vastaan ei se tarjonnut, ja kun olin lukenut, kuinka vahvoja suojakammioita esim. Ranskan rintamalla oli rakennettu, tunsin aluksi melkoista pettymystä ja hämmästystä. Sisällä oli kenttäkamina ja ristikkojalkainen pieni pöytä. Vuoteena oli lava, joka saunan pattaan kaltaisena kiersi kämppää; sen päälle oli asetettu havuja tai höylänlastuja. Mutta näin kesä-asunnoksi se kyllä kelpasi; varsinkin sen edessä oleva veranta suurine pöytineen, valkoisine koivukaiteineen ja pyöreistä puista tehtyine penkkeineen oli sangen hauska ja kodikas.

Tähän majaan asettui meitä kaksi ryhmää johtajineen. Sen nimeksi pantiin Jukola, sillä yleisenä tapana on, että sotilaat kiinnittävät kämppiensä ovien yläpuolelle nimikilpiä, joissa on hyvinkin leppeitä sanoja, kuten "Huvila Rauha", "Lepola" j.n.e. Tietenkin ensinnä pidettiin kotitarkastus. Hyllyt, purtilot ja rasiat tutkittiin ja löysimmekin kelpo pussillisen kaakaojauhoja sekä marmelaadia, joka kohta pistettiin parempiin suihin. Sitten valmistettiin vuoteet; tornisterit pantiin päänaluisiksi ja havuille levitettiin ensin telttakankaat ja niiden päälle filtit.

Verannan vieressä, suolla, maata kelletti 15 cm. granaatti n.s. "blindgänger", laukeamaton, joka ties mistä syystä oli jäänyt räjähtämättä. Kun sitä paraikaa kaikella kunnioituksella ja arvonannolla tarkastelimme, löysi muudan pojista lompakon, joka, paitsi kirjeitä ja valokuvia, sisälsi kolmisenkymmentä markkaa rahaa. Mainitsen tämän vain siitä syystä, että kun hän vei lompakon hauptmannille, palautettavaksi oikealle omistajalleen, niin tämä ällistyi, tuli liikutetuksi, antoi nuorukaiselle kaksi markkaa ja kehuskeli tekoa upseeritovereilleen -- joista muuan väitti rehellisyyden johtuneen tyhmyydestä.

Vihdoin oli mentävä etulinjaan. Täällä määrättiin kullekin ryhmälle ja kullekin miehelle oma paikkansa, johon hälyytyksen kuuluessa oli riennettävä. Kovin oli ensin outoa kohottaa päätään vallin reunan yli, huolimatta siitä, että ryssät olivat noin kilometrin päässä. Rintamain välissä, puolueettomalla alueella virtasi kiemurteleva, monihaarainen Misse-joki. Sorsat ääntelivät sen ruohistossa kaikessa rauhassa, viettävällä niityllä kasvoi paksu kylvöheinä ja pikkulinnut tirskuivat iloisina kuten ainakin. Ei kuulunut laukaustakaan, missään ei näkynyt vihollista, ainoastaan ryssien kämpät turvekattoineen kohousivat kuin pyöreät kummut vähäsen vallia ylemmäs, kuvastuen selkeinä taampana kasvavaa metsää vasten. Meille selitettiin asema. Äärimäisenä oikealla majaili ensimäinen, vasemmalla neljäs komppania. Suuri, yksinään jokirannassa kasvava petäjä oli komppaniamme alueen rajapyykki vasemmalla, oikealla oli muita merkkejä. Meitä vastapäätä, ryssäin puolella oli Olain kylä.

Vallitsi hiljaisuus. Sodasta emme vielä tienneet mitään, eikä uusi asemamme synnyttänyt meissä minkäänlaista levottomuutta. Paljoa enemmän ahdisti suon hikinen ilma, löyhkäävät höyryt ja inhoittava keltainen vesi, jota kiellettiin juomasta ilman keittämistä. Siellä täällä oli kuitenkin syviä kuoppia, joiden pohjalla musta suovesi kiilsi ja jotka kertoivat granaateista. Ja ennen pitkää saimme kyllä nähdä, kuinka nopeasti tällainen rauhaisa äänettömyys saattoi muuttua sodan hornamaiseksi pauhuksi. --

Lukuunottamatta niitä, jotka joutuivat vahtiin, oli vielä samana yönä muutamien ryhdyttävä töihin. Neljä tuntia irrotettiin suosta turpeita, kuljetettiin niitä "kottikärryillä" kämppien luo, josta ne sitten nakeltiin katolle vahvikkeeksi tai ladottiin seinien viereen. Etäämpänä jymähteli silloin tällöin tykki, mutta meidän kohdallamme vallitsi kesäyön tyyni rauha.

Vihdoin koitti kuitenkin levolle menon aika. Täysissä tamineissa, saappaat jalassa, vyö ympärillä, vaikka tosin avoimin soijin, ja kivääri, sotamiehen morsian, ulottuvilla, oli täällä käytävä vuoteelle. Outo ei tietenkään saanut unta silmiinsä, mutta ei täällä valvominen suinkaan ollut kiellettyä. Ellei jotakuta nukuttanut, niin sopi olla pystyssä, parin päivän päästä maistui se sitä paremmalta.

Vääntelehdin vuoteella uupuneena ja raukein jäsenin. Kului hetkiä. Taisi tulla turhia mietiskeltyä, muisteltua kaukaisia. Olin vaipumassa unenhorrokseen, kun heräsin outoon poltteeseen. Täi, hiljainen ja rauhallinen täi se oli, joka oli kömpinyt aterialleen maistamaan pohjolan vierasta poikaa. Aluksi tuotti se minulle inhonsekaista tuskaa, tämä pieni eläin, joka rintamalla-olijaa niin uskollisesti ja välttämättömästi seuraa. Sitten ummistin silmäni, tyyntyneenä hokien suomalaista sananpartta: täi miehessä, kirppu koirassa.

3.

HYÖKKÄYS.

Jo toinen päivä vaati uhrin: suomalainen Viljo Hyytinen ensimäisestä komppaniasta kaatui.

Oli ruuanhaku-aika. Rigalaiset patterit, jotka kyllä sijaitsivat kaukana -- itse kaupunkiin oli kai noin kahden ja puolen peninkulman matka -- singauttelivat joitakuita 21 sentimetrin granaattejaan kämppiämme kohti. Niiden tulon kuuli jo kaukaa, sillä ne putosivat korkealta. Ilma humisi kuin olisi juna kiitänyt etäällä, sitten kuului äkkinäinen hupsahdus, kun projektiili syöksyi suohon, sitten huumaava räjähdys, joka pani maan vapisemaan.

Täysinäinen astia kädessään palasi Hyytinen soppaa noutamasta, kun jälleen kuului lähestyvän hirviön tuttu humu.

-- Maahan, Hyytinen, nyt tulee! kehoitti muuan sivummalla seisova ryhmänjohtaja, heittäytyen pitkäkseen.

Mutta H. ajatteli kai enemmän soppaansa, joka olisi saattanut kaatua ja jatkoi rauhallisena matkaansa. Jutkahti, räjähti, eikä aivan lähelläkään... H. vaipui tantereelle... Granaatin siru oli pyyhkäissyt pois toisen-olkapään.

-- P--n ryssät, sammalsi hän vielä. Ja merkillistä, hän oli kaatunut niin, että soppa-astia yhä oli pystyssä. Sen huomattuaan kysyivät toverit, jotka tuota pikaa olivat kiiruhtaneet hänen ympärilleen.

-- No, saiko Hyytinen soppaa?

Ei kysymyksessä ollut leikkiä, vaikka saattaa siltä kuulostaa. Pikemmin siinä piili kömpelö ja arkaileva myötätunnon ilmaus, kenties myöskin halu tietää, kykenikö haavoittunut enää puhumaan.

-- No ei kun sai, kuului juro vastaus. Sitten H. nähtäväsi taintui. Mutta vielä paareilla, kun häntä kannettiin pois, sammalsi hän:

-- Pankaa se käsi paikoilleen.

Siellä hän nyt nukkuu vieraan nurmen alla, kuten moni muukin jääkäri, rinnallaan vaatimaton risti, joka pian on lahoava. Mutta vaikka hautakumpu unhoittuu ja aineelliset muistomerkit häviävät, niin nimi elää ja Suomen kansa ja ennenkaikkea jääkäritoverit toistavat ristin yksinkertaiset sanat:

"Hän kaatui isänmaansa puolesta."

* * * * *

Aivan ensimäisinä rintamalla-olomme päivinä sattui myöskin, että muuan saksalainen joukko-osasto teki hyökkäyksen jossakin kaukana meidän alueemme eteläpuolella. Pitääkseen varsinaisen ryntäyskohdan salassa, oli ylipäällystö antanut määräyksen, että kaikkialla, Riianlahteen saakka, tuli tykistön pommittaa venäläisiä asemia, jonka jälkeen jalkaväen oli avattava kiväärituli. Tämä kaikki selvisi meille vasta jälestäpäin; silloin komennettiin vain, että hätyytettäessä oli joka miehen viipymättä riennettävä paikalleen ja ammuttava 20-30 laukausta vihollista kohti.

Tykistö aloitti tulen ja meidät komennettiin aluksi vahvimpiin kämppiin, joista ei kukaan saanut poistua ennenkuin käskyn tultua. Oli omituista kuunnella, kuinka omat granaatit suhisivat kuin rajutuuli matalalta ylitsemme. Ensin kuului heikko lähtöpamaus, sitten huminaa, vähän ajan perästä kohosi valtava, tumma savupilvi vihollisen puolelta, sitä seurasi ankara räjähdys. Vaikka vaaraa ei tietenkään ollut, pyrki moni hiukan kumartamaan niskaansa, kun suhiseva pommi kiiti hipaisevan läheltä yli.

Jo alkoi tulla vastaan. Ulvoen ja vonkuen lentää huristivat vihollisen projektiilit, useimmat onneksi yli. Jännittyneinä me kuuntelimme tätä outoa leikkiä, tirkistellen ovenraosta, kuinka suomulta räiskyi sateena ympäri. Granaatin kappaleet hurisivat, shrapnellit pihisivät ja sylkivät kuuliaan kuin vihainen ilves.

Vihdoin kuului komento: paikoilleen. Nopeasti riensimme kämpistä vallin turviin edeltäkäsin määrättyihin asemiin, ja kun käsky tuli, alkoi joka mies ampua. Vihollista tosin ei ollut missään, sai vain umpimähkää tähdätä ryssän vallia kohti, mutta selvästi saattoi sentään huomata, kellä pyrki jänikset housuihin. Monta ei heitä ollut ja nekin harvat olivat etupäässä balttilaisia, mutta sitä hauskempaa oli heitä tarkata: he eivät uskaltaneet nostaa päätään riittävän korkealle, voidakseen kunnollisesti ampua, vaan tähtäsivät miltei suoraan taivasta kohti ja vetivät liipaisimesta silmät kyynyssä.

Oli varsin luonnollista, että saksalaiset uteliaina seurasivat, millä lailla napamaan miehet suhtautuivat tuleen. Useimmat Suomen pojat seisoivat laiskannäköisinä tähdäten perin tarkkaan, mutta tuskin viitsien suotta ammuskella, mieluummin he kurkistelivat vallin yli, minkä vaikutuksen granaattimme tekivät ryssän kämppiin. Kun joku vihollisen pommi lentää tupsahti liian lähelle, niin ei siinä hätäilty, eikä heittäydytty pitkäkseen, kuten saksalaisten omat aliupseerit tekivät. Yhtä hitaasti kuin muulloinkin kääntyi pää, samat levolliset silmät vilkaisivat vähän syrjään, nähdäkseen tulilinnun tuhotyöt. Luulen, että saksalaiset tämän jälkeen ja varsinkin myöhemmin oppivat pitämään hitauttamme ja luontaista tyyneyttämme kokonaan toisessa arvossa. Heille selvisi, että se oli jotakin, mitä ei ankarinkaan sotakuri voinut poistaa, mutta joka ei myöskään jättänyt meitä suurimmankaan vaaran hetkellä. Se oli meidän kansallishyveemme, jota he äkseeratessa sanoivat laiskuudeksi, tykkitulessa tyhmyydeksi, mutta jota he siitä huolimatta alkoivat ihmetellä ja kunnioittaa.

Ammuttuamme määrälaukaukset jäimme paikoillemme ällistelemään vihollisen meininkiä. Oma tykistömme lopetti tulensa ja vihdoin ryssäkin äkkäsi, ettei tässä tainnut ihmeitä ollakaan tulossa ja vaikeni sekin puolestaan. Vetäysimme kaikessa rauhassa kämppiimme kiihkeästi väitellen "taistelun" aikana sattuneista tapauksista. Toiset inttivät, että vihollinenkin oli ampunut kivääreillä, olivatpa useat muka kuulleet sen vihellyksen, jonka ohikiitävä luoti synnyttää, tai naksauksen, kun se oli sattunut seinään. Omasta puolestani en sitä usko. Luulen, että ryssät vain odottivat kunnes tulisimme näkyviin, sillä tietenkin he olettivat meidän hyökkäävän. He antoivat vain tykkiensä jyristä.

Sellainen oli ensimäinen "hyökkäyksemme". Mutta kaikesta huolimatta oli jo moni saanut tuntea kuoleman kammoa sydämessään, sillä pommeja oli satanut melko tiheään. Muiden muassa minunkin korvani ohi lensi aivan läheltä huriseva granaatin siru, paiskautuen syvälle kämpän seinään. Onnettomuuksia ei kuitenkaan sattunut.

Venäläisessä raportissa, jonka jälestäpäin saimme käsiimme, ilmoitettiin, että vihollinen oli mitä ankarimman tykkivalmistuksen jälkeen ryhtynyt suureen hyökkäykseen. Rajulla voimalla olivat saksalaiset syöksyneet haudoistaan, mutta hyvin tähdätty sulkutuli oli tuhonnut heidän ensimäiset rivinsä, pakoittaen loput raskain tappioin peräytymään.

4.

TYÖTÄ JA NÄLKÄÄ.

Sattui meidän komppaniamme osaksi joutua rintama-alueemme kurjimmalle paikalle.

Suo oli vetelää, miltei kokonaan keltavetisten lammikoiden peittämää; suuria puita ei ollut lainkaan, ainoastaan tiheää viidakkoa kasvoi kuivemmilla paikoilla.

Asunnot olivat niinikään perin kehnot ja heikot. Ainoastaan hauptmannin erikoiskämppä oli hiukan parempi; ja suomalaisten zugführerienkin majat olivat kenties kodikkaammat kuin meidän muiden kuolevaisten. -- Näitä asuntoja me viipymättä ryhdyimme korjailemaan. Työtä tehtiin ankarasti nelituntisissa vuoroissa. Norjista koivunvesoista punottiin ensin kämppien ympärille korkea, häkkiä muistuttava aitaus, se täytettiin mullalla ja turpeilla, joita suurella vaivalla suosta kiskottiin, ja niin muodostui seinämille noin puolitoista metriä paksu maavalli, joka mitenkuten suojeli granaateilta. Katoille asetettiin hirsiä monta kerrosta, väliin ajettiin savea ja turpeita, sitten jälleen hirsiä, ja vihdoin peitettiin koko rakennus kauniisti nurmiturpeilla, jotka kätkivät sen vihollisen silmiltä. Juuri hirsien hankkiminen oli kaikista vaikeinta. Niitä noudettiin metsästä, noin parin kilometrin päästä ja kun siitä paikasta, mihin kenttärata loppui, oli etulinjaan ainakin kilometrin matka, kysyi suuria ponnistuksia, ennenkuin raskaat puut saatiin kantaen perille. Ei tosin ollut miesten puutetta, mutta kun pulikkapolku oli epätasaista, siirtyi hirren paino suurimmaksi osaksi sen olalle, joka sattui olemaan kohopaikalla ja oli rutistaa luut kasaan. Eikä siinä auttanut antaa perään, sillä silloin saattoi koko kantajajoukko horjahtaa kapealta tieltä suohon. Moni tässä raadannassa sairastuikin, sai poltteita sydänalaan, pistoa rintaan, yleensä vikoja, jotka kenties säilyvät ikuisena muistona.

Oli selvää, että työn ykstoikkoisuus meitä ikävystytti. Eikä siitä näyttänyt olevan vastaavaa hyötyäkään. Kämpät eivät kuitenkaan tulleet siihen kuntoon, että niissä olisi voinut olla turvassa granaateilta, mutta epämukaviksi asua ne kyllä kävivät. Sillä kun kosteat suoturpeet joutuivat katoilla kovan paineen alaisiksi, alkoi niistä tihkua vettä makuusijoille ja ilma sisällä kävi kosteaksi ja perin ummehtuneeksi, kun ei se enää päässyt seinien läpi vaihtumaan. Tämä kaikki aiheutti sen, että työtä tehtiin vastenmielisesti ja veltosti, kuten pakosta ainakin. -- Sitäpaitsi, vaikka oli päivän raatanut, saattoi joutua vahtiin yöksi.

Kaiken lisäksi tuli vielä nälkä.

Jostakin tuntemattomasta syystä -- ellei se ollut pelkkää leväperäisyyttä -- oli muonavarain kuljetus rintamalle perin epäsäännöllistä, keskeytyen tuon tuostakin aivan kokonaan. Moneen päivään ei saatu leipää ja soppa oli vallan kauheata. Se oli jotakin suolaista lientä, jossa uiskenteli rasvanmuruja, muutamia vihreitä ruohonkorsia tai siekaleita, jotka saattoi arvata juurikasveista leikatuiksi. Pikemmin se muistutti astianpesuvettä kuin sotilaan päivälliskeittoa. Parissa viikossa komppania valahti laihaksi ja kalpeaksi. Miehet kulkivat alakuloisina, miltei hoippuen raskaassa työssään, silmissä tuo outo loiste, joka nälkäiselle on niin ominainen. Arvaa sen, miltä tuntui tällaisessa kunnossa kantaa hirsiä, varsinkin kun jo Tittelmündessä oli saatu kärsiä nälkää.

Koko kevätkesän oli ilmakin aivan surkea. Aina satoi. Ei ollut suinkaan mikään ilahuttava näky katsella nuorta suomalaista jääkärijoukkoa, joka kalpein kasvoin värjötteli suolla multaa kaivamassa, tai palasi uupuneena metsästä sateen likomäräksi pieksämänä. Mutta työtä vaadittiin paljon, ja kun huomattiin, että yhä täydellisempi velttous alkoi päästä vallalle, ruvettiin antamaan urakoita.

Herrat olivat turvautuneet ryypiskelyyn, kai ikäväänsä haihduttaakseen. Hyvä hauptmannimme, joka aina oli ystävällinen, ärhenteli humalapäissään kuin mieletön. Kerran hän ryhtyi syyttämään yövuorossa olevaa ryhmänjohtajaa -- ehdotonta raittiusmiestä muuten -- siitä, että tämä muka oli humalassa; toisen kerran kompuroi vääpeli etuvartioiden luo ja alkoi pähkiä revolverillaan umpimähkään, ollen vähällä surmata patrullimme.

Se oli synkkää aikaa, ja Jukolassa, kuten muuallakin, oli mieliala painuksissa. Kyllähän sitä laulettiin ja vitsailtiin kuten ennenkin, mutta kaikella oli pakotettu luonne ja nälkä kuulsi naurunkin takaa. Leipä maksoi 8-10 markkaan, milloin joku, ties kuinka, saksalaisilta tai rintaman takaa, oli saanut sen hankituksi. Ja hintaa arvostellessa täytyy ottaa huomioon, minkälaista huikeaa summaa 10 mk. meillä edusti. Tätä kallista leipää ei enää raskittu syödä semmoisenaan: siitä tehtiin jänkkiä. Vedessä kiehutettiin leivänmuruja ja suolaa, kunnes oli syntynyt eräänlainen velli. Ja tätä keittoa ei nälkäinenkään kovin paljon yhtäpäätä pistellyt. Toiset leikkelivät leipänsä ohuiksi siekaleiksi, jotka kamiinan päällä kuivasivat korpuiksi ja joita sitten teen tai kahvin kera varovasti nakertelivat. -- Myöhemmin, rikkaampina aikoina, siveltiin näitä korppuja paistettaessa rasvaa niiden päälle, panipa joku marmelaadiakin lisäksi; silloin niistä syntyi herkkua, jota rauhan päivinäkin sopisi maistella.

Jukolaan, jonka sekä seinät että katto olivat perin hatarat, tihkui alinomaa vettä. Filtit kastuivat makuupaikoilla, mutta kun kämppä oli niin suuri ja sijaitsi varsinaisen etulinjan takana, ei sitä ennätetty korjata, rintavarustuksen luona näet oli tärkeämpää tehtävää. Milloin päivä pilkistihe harmaitten pilvien lomasta, levitettiin heti vaatteet kuivamaan verannalle, ja varsinkin aamuisin, jos sattui olemaan sees, tapahtui samaisella verannalla hyvin omalaatuinen toimitus. Toinen toisensa jälkeen kömpivät kämpän asukkaat ulos, riisuutuivat, sieppasivat kuin käskystä paidan päältään, istuivat kaiteelle ja alkoivat poimia jotakin, lintujen liverrellessä kevään autuudesta. Täi-apelli!

Muuten oli hiljaista. Silloin tällöin lentää pöllähti joku granaatti tai sähähtelevä shrapnelli työpaikallemme, kun ryssät olivat tähystystelineiltään meidät äkänneet. Toisinaan taas meidän tykistömme pommitteli ryssän kämppiä ilmaan. Mutta yleensä, pieniä patrullikahakoita lukuun ottamatta, ei sodasta suuria tiennyt, sama harmaus ja nälän painostava kiusa jatkui päivästä päivään.